Vanhemmuus

Lapsuudenkodissani pitkäperjantai ei ollut juhlapäivä, ei edes sitten kun teinivuosinani vietimme pääsiäiset Saariselällä asuntovaunussa. Mäkeen toki saimme mennä, mutta ei mitään herkkuja, ei myöhään kukkumisia, ei koristeita, ei suklaata. Pääsiäisen ilosanomaa ja suklaamunia oli odotettava ensimmäiseen pääsiäispäivään asti. Ikimuistoinen on pitkänperjantain, melkein kuin tuomiopäivän, jumalanpalvelus Ivalon kirkossa kevättalvella 1979.  Sitä on vaikea unohtaa. 🙂

Tänään, pitkästä perjantaista huolimatta, olemme viettäneet juhlapäivän, ei halailtu, ei laulettu, mutta Juniorin kolmekymppisiä juhlimme pienellä porukalla, – aika hulppealla ruoalla. Sekä määrältään että maultaan oli parasta pitkään aikaan. Pehtoori aloitti grillikaudenkin, ja minä tein alkuun, oheen ja loppuun aika monta tykötarvetta. Hiihtolenkkiä lukuunottamatta päivä kuluikin keittiössä, mutta se tuntui hyvältä. Juhlan tuntua siitäkin, että mukana olivat myös R. ja sisareni.  Että melkein kuin olisi ollut ihan ’vieraita’. Näinä aikoina, vallitsevassa tilanteessa, on niin mukava kun on muitakin kuin me kaksi.

Uusia ja tuttuja ruokia, vuoden 2008 samppanja ja hyvä Bordeaux (2006).

Ja ehkä parasta oli Aarrepolku. Apsu oli niiiiin töpinöissään – ja hoksaavainen. Kaikki kymmenen rastia löytyivät ilman apuja – ja pikkusisko juoksi perässä ja nautti suklaamunista!

Vuodet eivät ole samanlaisia. Hyvä niin.

Sinun lapsesi eivät ole sinun

Sinun lapsesi eivät ole sinun lapsiasi.
He ovat itseensä kaipaavan elämän tyttäriä ja poikia.
He tulevat sinun kauttasi, mutta eivät sinusta,
ja vaikka he ovat sinun luonasi,
he eivät kuulu sinulle.

Voit antaa heille rakkautesi, mutta et ajatuksiasi,
sillä heillä on heidän omat ajatuksensa.
Voit pitää luonasi heidän ruumiinsa,
mutta et heidän sielujaan,
sillä heidän sielunsa asuvat huomisessa,
jonne sinulla ei ole pääsyä, ei edes uniesi kautta.

Voit pyrkiä olemaan heidän kaltaisensa,
mutta älä yritä tehdä heistä itsesi kaltaista,
sillä elämä ei kulje taaksepäin eikä takerru eiliseen.

Sinä olet jousi, josta sinun lapsesi lähtevät kuin elävät nuolet.
Kun taivut jousimiehen käden voimasta,
taivu riemulla.

                     Kahlil Gibran

” … elämä ei kulje taaksepäin eikä takerru eiliseen.”
Sitä minä vielä tällä iälläkin koetan opetella muistamaan. Kuin myös sen, että tulevasta ei tiedä, eikä sen murehtiminen tai siitä iloitseminen ole hyväksi. Odotukset – tai pelot – aiheuttavat usein sekä pettymyksiä että nykyhetkeen ahdistuksia, jotka saattavat hyvinkin olla turhia.

~~~~~~~~~~~~~~

On kulunut monia päiviä, monia elämässä kiinni olevia, liki huolettomia päiviä tätä vuotta 2021, ja nyt vasta, hiljalleen olen saanut kootuksi tuntoni viime vuodesta. Tilinpäätöksen lopputulema vaihtelee hetkestä toiseen, mutta niinhän elämäkin.

Myötä- ja vastamäkiä jo aika pitkällä taipaleellani on ollut, vaikka olen kyllä tietoinen ja kiitollinen (kenelle?), että enimmäkseen olen saanut kulkea sellaista mukavaa polkua, jossa vaellan aika lailla kevyesti eteenpäin. Vastamäetkin ovat olleet enimmäkseen loivia, terveesti haastavia. Toki on niitä ylittämättömiäkin kohtia ollut; joskus tie on noussut niin jyrkäksi, että sitä noustessa on kaatunut selälleen. Selälleen retkahtamisen jälkeen on vain  noustava, pyyhittävä pölyt, pyyhittävä kyyneleet, rakennettava arki uudelleen ja kierrettävä liian jyrkkä kohta – kierrettävä, koska yli ei ole päässyt.

Kuulostaa helpolta tuo ”noustava ja pyyhittävä pölyt”. Ei se ole helppoa. On kompuroimista, kipua, katumista, kaipuuta, joskus katkeruuttakin, vaikka juuri sitä yritän viimeiseen asti vältellä. Muistan vain pari kertaa elämässäni olleen sellaisia ahdistuksen ja henkisen tuskan jaksoja kuin oli viime vuonna. Syvissä vesissä on aiemminkin tullut kuljettua, niin arjessa kuin juhlassa, äitinä, tyttärenä, mummina, ystävänä, sekä työssä että kotona.

Eikä se ollut ”perkelöityvä korona” (joksi tyttäremme sitä nimittää), joka viime vuoden syvän humplahduksen aiheutti. Syitä oli monia. Eikä kaikki kipu suinkaan ole vieläkään selätetty, ei käsitelty tai pois eletty. Koronan muuttama maailma ja oma arki ovat olleet konteksti, jossa olen kipuillut ja jossa kipupisteet ovat ehkä korostuneet toisin kuin olisivat tehneet jos kanssakäyminen kaikkiin suuntiin olisi ollut mahdollista, vilkkaampaa, helpompaa ja jossa olisi voinut olla pois omien ajatusten maailmasta, elää ja kokea päiviä oman pienen piirin ulkopuolellakin.

Viime vuosi oli siitä merkillinen, etten käynyt ollenkaan ulkomailla. Sellaisia vuosia elämässäni on ollut vain muutamia. En käynyt edes Helsingissä, kesällä tehtiin kahden päivän reissu Tampereelle ja sitten mökkireissut, joita niitäkin vähemmän kuin vuosiin. Siinä kaikki. Oikeastaan matkustelemattomuus ei ole ollut kovinkaan iso juttu. Liekö ennen elämässä on ollut flunssatonta vuotta? – En usko. Viime vuosi oli. Eikä mitään muitakaan tauteja, ei edes hammasremppoja. Toisaalta oli monia vakavia sairauksia, menehtymisiäkin, ystävä- ja lähipiirissä. Koskettaneet, satuttaneet nekin. Tietysti ovat. Viime vuonna vietin lastenlasten kanssa aikaa enemmän kuin edellisinä, paljon enemmän. Äidin kanssa vähemmän kuin edellisinä.

Viime vuonna tein ylipäätään mitään aika vähän. Sukkia tein paljon, ja kuuntelin/luin kirjoja, – ainakin sen verran kuin joskus työkseni. Ruoanlaitto oli aika intohimotonta lähes koko vuoden, ei mitään uusia juttuja, ei ruokajuhlia, ja samaan aikaan sunnuntaiset perhepäivällisetkin hiipuivat puoleen entisestä. Postaukset ovat olleet tärkeä rutiini, vaikka jälki on paikoin kovin kepoista, liki olematonta. Toisaalta olen tyytyväinen, etten ole (ainakaan kovinkaan paljoa) suoltanut tänne kaikkea myllerrystä mielessäni. Aikoinaanhan siirsin oman päiväkirjani ”julkiseksi”, blogiin, juuri siksi, etten vatvo mielenliikkeitäni ja aatoksiani kirjallisesti paperille. Se ei ole hyväksi, ei ainakaan minulle. Tämä postaus olkoon yksi satunnainen poikkeus tästä ”vatvomattomuudesta”.

Mielessäni olen miettinyt, pohtinut, ahdistunut, voinut huonosti. Olen itkenyt ja valvonut. Oma riittämättömyys, välillä myös raastava tunne, että olen tehnyt jotain, ehkä paljonkin, väärin, että olen itse syypää tapahtuneisiin ovat saaneet tärisemään. Sitten kun ahdistus on hiipunut, kun olen tehnyt töitä asioiden kanssa, setvinyt asioita, olen osannut olla itselleni reilu, olla syyllistymättä. Kuinka paljon olenkaan oppinut itsestäni, lapsistani, äidistäni,  – eikä se kaikki, minkä olen löytänyt ole ollut mitään mieltä ylentävää. Kulkeminen, pahan olon polkeminen pois Oulun seudun pyöräteillä liki 5 000 kilometrin aikana ovat auttaneet, merenrannassa vietetyt tunnit, siipan kanssa vietetyt illat ja itketyt yöt, runojen ja kirjojen lukeminen, kaiken maailman ´self help´ -opukset ovat saaneet tajuamaan, että olen pelännyt eniten sitä, että minulla ei ole merkityksellistä tekemistä tai tarkoitusta. Olen miettinyt, että kunpa en välittäisi, kunpa en huolehtisi, kunpa en rakastaisi. Kunpa osaisin olla enemmän ”irti”.

Hyvää on tehnyt pääsy patikoimaan Lapin kairoille, kuvaamaan, hengittämään ja väsyttämään itsensä korkean taivaankaaren alle …  Kaikki puuhastelu ja varsinkin kuvaaminen on tehnyt hyvää. Ukkelin myötäeläminen kaikessa tässä on ollut tärkeää. Puhuminen on tehnyt hyvää. Kertominen ja kuunteleminen. Ystävät ja vertaistuki – me äidit ja tyttäret… Taas uskon että on minulla merkitystäkin.

Tänä vuonna taival näyttää kulkevan edellistä tasaisemmissa maastoissa, rotkot ja ylämäet on kierretty tai noustu, poutasäätä on luvassa. Kyllä tämä tästä: yritän olla ”elävä nuoli” ja toisaalta ”taipua riemulla”.

Täydenkuun levoton yöuni päättyi jo ennen kuutta – tänään oli aamuvuoro.

Tällaisina(kin) päivinä (ja aamuina) on ihan mahdottoman hienoa, että Juniori, eron jälkeen, elämäntilanteen muuttuessa, hommasi uuden kodin likietäisyydeltä meihin nähden. Siirtyessä omakotitalosta rivitaloasumiseen oli meillekin Pehtoorin kanssa asuntoesittelyissä käymistä, apupohtimista, laskemista, suunnittelua, mutta lopultakin aika helposti kaikki kävi: suunnilleen samalla minuutilla Juniorin kanssa löysimme Etuovi.comista varteenotettavan vaihtoehdon, johon poika sitten päätyikin. Uskon vakaasti että tämä on myös lapsille hyvä; näin on myös helpompi, ja useammin mahdollista, olla avuksi, liki, läsnä.

Vanha koti meni nopeasti kaupaksi, muutto ja uuden (maalaus)remontti on ollut vireillä jo useita viikkoja ja toista kuukautta meidän rakkaiden pienten toinen koti on ollut hyvin lähellä meitä: autolla kolme minuuttia, pyörällä vajaa kymmenen. Jos ja jos,… niin parin vuoden päästä Apsu voi jo yksikseen polkea pyörällä mummilaan! Mutta ei ihan vielä, joten tänäänkin kun Juniorilla oli aamuseitsemäksi töihin meno, oli minulla aika ajella Raja-Taskilaan sitä ennen… Uusi koti on siinä, missä minä lapsuudessani ja varhaisteininä kävin kaupassa, – ”Raja-Arinaksi” sanottiin sitä kauppaa.

Siinä sitten, aamulla odotellessani lasten heräämistä oli tietysti hieman huushollattava, ihan varovasti vain. Yritän olla puuttumatta, mutta silti avuksi.

Verkkainen heräily, lasten aamuohjelmat, aamupala, päivän ohjelman suunnittelu [jo eilen oli kimpassa päätetty, että tänään on kirjastopäivä]. Apsun kanssa keksin/ehdotin (hänen ilokseen), että hän saa päiväksi käyttöönsä pokkarikamerani ja saa kuvata kaikkea, mitä haluaa. Idea osui ja upposi!

Kun isänsä tuli iltapäivällä töistä, kameran muistikortilla oli 277 kuvaa! Muutamien ottamiseen Apsu pyysi neuvoja, mutta enimmäkseen räpsi itsekseen. Kävimme kirjastossa, Hollihaan leikkipuistossa ja sitten oli täällä  mummilassa päiväruoka, papan kanssa autoleikit ja sitten Eeviksen päikkärit, joiden aikana Apsu sai pelata papan tabletilla.

Ja koko ajan kamera lauloi. Toki 80-90 % on ihan höpö-höpö-otoksia, mutta lopuissa on ideaa, ajatusta, tarkkuutta, tunnelmaa. Ja minulle on edelleen hassua nähdä itseni kuvissa. Se ei ole kovinkaan tavallista. 🙂  Eeviksen heräily päikkäreiltä vaatii sylittelyä, mutta mikä voisi olla mummille mukavampaa…  Ihan levollisena osaan minäkin olla pitkän tovin: kun on pieni sylissä, ei ole kiire mihinkään, ei huolta mistään, ei tarve tehdä mitään.  [kuvan tekijänoikeudet Apsu]