Tänään on Suomen lipun päivä. Juhannuspäivä on myös Suomen lipun päivä. Näin päätettiin 1920-luvulla kun alettiin – vastikään itsenäistyneessä Suomessa – kiinnittää huomiota kansallislipun käyttöön ja suunnitella sitä, mitkä päivät ylipäätään olisivat kansallisia liputuspäiviä.
Vuonna 1926 järjestettiin sen ajan ”julkkiksille” kiertokysely siitä, mikä heidän mielestään olisi sopivin Suomen lipun juhlapäivä. 1920-luvun tilanteessa oli tärkeää, ettei päivä olisi poliittisesti värittynyt. Kyselyn jälkeen kirjailija Maila Talvion ehdotus juhannuspäivästä voitti, ja nyt juhannuspäivän vastaisen yönkin lippu saa liehua (tai levätä) salossa. Viralliseksi liputuspäiväksi juhannus tuli vuonna 1934.
Nyt meidän lippu on laskettu, ja keskikesän juhla alkaa hiljalleen hiipua. Tänään vasta oikein tajusin, että kesäloma on alkanut. Vähemmän touhotusta kuin eilen, – tosin hyvin tänäänkin porukalla syötiin. Perämeren lohesta on nyt tullut minun uusi herkkuni, sille sitten tykötarpeita monen sorttisia, ja jälkkäreitä. Koko ajan taustalla soi Novan juhannuslista.
Ja melkein koko ajan paistoi aurinko. Kesältä tuntui. Omenapuut kukassa, rodot kukassa, kesäkukat kukoistavat, nurmi on kaunis vihreä matto – ja sitten vain vähän sääskiä, mutta kylläkin ihan kerroksina männyn siitepölyä.
Aamulla lenkillä Meri-Toppilan Teletappikukkuloilla ei ollut ketään muita. Merenrannassa melkein tyven. Tuntui hyvin hyvältä kävellä. Kuvailla. Kuunnella linnunlaulua. Olla lomalla.
etellyt veljensä viestiä, jossa ”ei ollut mitään tavanomaista sarkasmia, ei päänaukomista, pelkkä asiallinen kysymys”. Ja tyär oli hivenen ollut huolissaan, että mistä nyt on kysymys. Ja sitten Juniori oli vielä aloittanut puhelun: ”No eihän tähän ole kuin yksi tapa kertoa tämä…. ” – Minkä jälkeen tytär oli säikähtänyt, suunnilleen valahtanut tuolilta ja ollut ihan varma, että veli soittaa suru-uutista kotoa. Mutta mikä riemu sitten oli ollutkaan, kun oli tämä täti-asia selvinnyt!
