Valokuvaus – Sivu 37 – Tuulestatemmattua

Näyttöviikonlopun lopulla

Mietin, että millainenhan fiilis olisi, jos asiat olisivat menneet toisin, jos olisin saanut toisenlaisen palautteen? Sellaisen kuin odotin.

Olen palannut Torniosta, poikkeuksellisen myöhään, vaikka lähdin ”kesken kaiken” (Apsu oli erinomainen syy jättää viimeinen palautetunti kokematta). Keli aurinkoinen, haapojen liki tuliset, keltaiset pilkahdukset maisemassa, vaakaan paistava lokakuun ilta-aurinko, vilkas vastaantuleva liikenne, sujuva, onneksi vielä kesärajoituksilla kulkeva etelään suuntautuva liikenne (Iin hirvikolari lopultakin vain pieni hidaste) ja hyvä mieli… Ilolla ajelin.

Kun täällä Tuulestatemmatussakin on käyty kiitettävän vilkasta keskustelua näyttötutkinnoista yleensä ja VAT-koulutuksesta erityisesti, niin jouduttepa/saattepa vielä tuntoja kuluneesta viikonlopusta, minun mokistani/onnistumisistani. Tuntoja siitä, miltä tuntuu kun vuosikymmeniä arvioijana ollut joutuu/pääsee arvioitavaksi, arvosteltavaksi.

Saimme eilen illalla, ennen puolta yötä sähköpostitse henkilökohtaisesti tiedon siitä, miten oma näyttötutkinto oli mennyt. Saimme vain ”arvosanat”, tänään sitten niille perustelut ja palautteet. (Ja olenhan jo monta kertaa aiemmin kertonut, että minusta tämmöinen on erinomaisen hyvä tapa edistää oppimista.)

Arvosteluasteikosta sen verran, että siinä on seuraavat ”tasot” (oma muotoiluni asiasta):

hylätty = ei osoita minkäänlaista osaamista
uusittava = sarja osoittaa osaamista, mutta on tehtävä kokonaan uudestaan
täydennettävä = kuvia on muokattava, sarjasta valitaan 3 – 5 onnistunutta otosta, joita on tarpeen muokata, rajata, käsitellä, viimeistellä etc.
hyväksytty = 3 – 5 (repparista 5 – 8) kuvaa ovat sellaisenaan valmiita. Niille ei tarvitse tehdä mitään. ”Homma hanskassa.”

Me kaikki kymmenen mukana ollutta selvisimme ilman hylättyjä. Suurin osa meistä sai useimmista sarjoistaan kommentin ”uusittava”. Vain yksi sarja ennakkotehtävistä ja yksi sarja perjantaina kuvatuista simultaaneista ylsivät mainintaan ”Hyväksytty”. Minä en todellakaan ole kumpikaan noista. Joten ei vieläkään kovin korkea ole tällä kerralla läpäisykerroin.

Tänään sitten aamulla kohtasimme ”juryn”, johon kuuluu kolme henkilöä: yksi opetusalan edustaja (Lapin yliopiston Taiteiden tiedekunnasta opettaja), yksi edustaja työntekijöistä (freelance kuvaaja) ja työnantajan edustaja (yrittäjä, joka tässä kokoonpanossa on myös näyttötutkintomestari, joka on oltava raadissa). Jury kertoi aluksi arvosteluperusteista, myös siitä, miksi ”hylkäysprosentti” on niin korkea, minkä jälkeen meille toden teolla selvisi, että näyttötutkinto tässä vaiheessa opintoja on ”vain” välivaihe, tärkeä sellainen. Että tämä on ”osatentti”, kuten kaltaiseni 80-luvulla opiskellut asian miettii. Tämä oli myös preli, tämä oli myös ”valmistava”, seuraaviin tutkintoihin valmentava, välivaihe, ja mitä kaikkea. Aloin, ja aloimme, tajuta, että tämä ei todellakaan ole LOPPUtentti. Tämä on yksi vaihe.

Kyllähän tänään meidän sarjoja arvioitaessa opin enemmän kuin aikoihin. Kirjoitin monta sivua muistiinpanoja.

Ja ehkä sittenkin, lopultakin, eniten omaksi ihmetyksekseni, minä pärjäsin ihan hurjan hyvin. Ei yhtään täyttä hylsyä, eikä suinkaan kaikkia ole uusittava. Olen ihan tavattoman yllättynyt varsinkin siitä, että repparini ”Kauppahallin kalakaupan aamu” oli toinen niistä (2/10) reppareista, joka ”pääsi läpi” ~ vaatii vain pieniä kuvankäsittelyllisiä korjauksia. Jihuu! (Kiitos, kalakauppa (MP) kauppahallissa!!!) Reppari on ollut minulle vaikein… ja nyt se on melkein tehty,

Näin ne ylipäätään menivät:

6 Reppari: täydennettävä
7 miljöö: täydennettävä
8 henkilö: uusittava
9 maisema: täydennettävä
10 miljöö: uusittava

Eli vastoin omia (ja muiden?) odotuksia pärjäsin todella hyvin. Aapeli leikkipuistossa (tiesinkin) ja eilinen (huoh!) simultaani vaativat uusinnan, mutta muut vain täydentämistä, korjaamista etc. Wuhuu!

Jopa porokuva maisemasarjassa sai kiitosta.
Oikeastaan aika paljon kiitosta.

Laittelen huomenna kuvat.fi -sivulleni tarkempia
kommentteja hyväksytyistä ja hylätyistä kuvista…
KLIKS

Nyt on sellainen ”tehty työ, paras työ” -fiilis.
Ja että työ jatkuu…

Pitkä päivä

Hyvänen aika, että tänään on ollut pitkä päivä!

Pituutta lisää tietysti sekin, että heräsin viideltä. Ei, en jännitykseen, enkä sen takia, että olin sittenkin päättänyt vielä käydä aamulla ottamassa pari kuvaa: simultaanisarjaan myös aamukuva. … Luin eilen illalla tosi myöhään (puolille öin?) ja nukuin opiskelijaboksin punkassa oikein hyvin puoli neljään, jolloin toinen kämppiksistä tuli ”kisastudiosta”, mutta nukahdin pian uudelleen. Toisen tullessa viideltä, heräsin, ja katsoin kelloa (ilman rillejä) ja ajattelin, että onhan tuo jo kuusi, joten enpä edes yritä enää nukkua. Ja jäin hereille. Pöhkö.

5-3

Noh, puolikahdeksalta olin taas Haaparannalla, sitä samaa talovanhusta kuvaamassa. Oli huikea aamu, aurinkoa, valoa, värejä!

Sitten koululle säätelemään sarja valmiiksi, ja yhdeksän jälkeen, hyvissä ajoin 😉 ennen dead-linea luovutin vaatimattoman viiden kuvan sarjani ”Syksyinen kaupunki”. Sitten ei ollutkaan muuta.

Hetken harkitsin, että lähden ajelemaan Ouluun, ja palaan huomenna aamulla taas tänne, mutta enpä kuitenkaan. Ajattelin, että olenpa nyt yksin. Yritänpä olla tekemättä mitään erityistä, käyn rauhassa syömässä, nukun päikkärit, kävelen Torniossa, käyn IKEAsta ostamassa ne yöpöydän lamput, Systemistä jotain harvinaisuuksia, Hemtexistä etsimässä Helsingistä löytymättömiä kaitaliinoja. Kunhan vain chillailen. Ja niin tosiaan olen tehnyt.

Illansuussa sitten kurssikaverit viestittelivät, että naapuriopiskelija-asuntolassa on jälleen ”kisastudio” jännittämässä tuloksia teemalla ”Itketään yhdessä”. Miksipä en olisi lähtenyt käymään?

Mutta enhän minä kovin kauaa jaksanut… Nyt unta yön yli, ja huomenna on Suuri Palautepäivä!

(kuvissa eilisiä epäteräviä kuvia… Onko toisen kuvan ”mallissa” jotain tuttua? 😀 )

VAT

Syksyinen kaupunki

Melkoisessa myräkässä ajelin yhdeksäksi Tornioon. Me kymmenen näyttöön tullutta luovutimme portfoliomme, ja sen jälkeen saimme simultaanitehtävän.

Olin helpottunut. Helpottuntu siitä, ettei se ollut reppari, eikä välttämättä vaadi mallien etsimistä, ei välttämättä kontaktikuvausta. Ja syksyistä kaupunkiahan minä olen kuvannut paljon.

Olin omasta mielestäni kovinkin fiksu ja ajelin puoli tuntia, tunteroisen Tornio – Haaparanta väliä etsien ”valitsemaani ynpäristöä”. Etsin miljöötä, josta voisin ottaa kuvia kuvitteellista toimeksiantoa varten. Päädyn siihen, että miljööni on Haaparannan Gamla Stad. Kuvailen tuulessa ja tuiskussa, puhun jopa ruotsia kukkakaupan tädin kanssa hänen liikkeensä edustalla kun häärin kalustoni pitkän tovin.

Jatkoin Stats Hotellin eteen, yhden ihan nappiotoksen (niin luulin kuvatessani) sain Packstugsgatanilla (liitän vaikka huomenissa tähän)…. Vajaan kolmen tunnin jälkeen päätän, että on tauon paikka … Menen Haaparannan Leilani-ravintolaan (jossa on viinikerhon kanssa käyty about 15 vuotta sitten). Tulee surullinen olo, kun muistan P:n, ystävän joka menehtyi syöpään keväällä.

Lounaan jälkeen Haaparannassa paistaa aurinko! Keltainen sadetakkini näyttää auringossa anorakilta, joten hyvin sopii sini-keltaiseen ruotsalaiseen maisemaan. 😉

Kuvailen vielä tovin, ja sitten lähden koululle purkamaan saalista, ajatuksena, että tarkastan, mitä on vielä täydennettävä. Lataan koneelle 150 kuvaa. Sillisalaattia on. Vanha kaupunki -miljöö ei erotu omaksi kokonaisuudekseen, sitä paitsi iso osa kuvista on EPÄTERÄVIÄ. Tässä vaiheessa! Voi hyvä tavaton.

No mutta on vasta varhainen iltapäivä, ja vaikka aurinko ei enää paistakkaan, on kuitenkin pouta. Siispä uusi kierros. Nyt päätän keskittyä Haaparannan vanhimman talon (1870-luvulta värjärimestari/maalikauppiaan) ja sen pihapiirin kuvaamiseen. Tehtävänannossahan lukee ”valitsemasi ympäristö, kuvaa miljöö”. Siis keskityn siihen. Alkaa sataa, valo, se valokuvaajalle tärkein juttu, alkaa hiipua. Kuvaan. Miten käy kuvien terävoitymisen tai kohinan kanssa? Ja kuuden jälkeen palaan taas koululle. Puran kuvat. Enkä ole tyytyväinen.

Yhdeksältä lähden muutaman muun viimeisen kanssa pois luokasta.

Nyt täällä opiskelijaboksissa. Mietin, vienkö nuo viisi valitsemaani, vai lähdenkö yökuvaamaan vai heräisinkö aamulla aikaisin, onhan aamupuolikymmeneen asti mahdollisuus palauttaa. ….

Mutta kun ennakko-oletus onnistumiselle ei ole kovin korkea, niin ehkä en. Niin tai näin, minua ei ole jännittänyt, eikä tympässyt. Päinvastoin, oli mukava tepastella pitkin katuja ja kuvailla.

No mutta. Olisiko tässä aihe myös lokakuun kahdelle ensimmäiselle viikolle kuvahaasteeseen: kuvaa syksyinen kaupunki. Ei tarvitse rajata yhteen miljööseen. Kuvaa 3 – 5 kuvaa syksyisestä kaupungista tai kylästä, joka tapauksessa rakennetusta ympäristöstä. Teen kuvahaastesivulle kansion kunhan kotiudun.

PS. eiliseen postaukseen korjaus: viime viikonloppuna oli hyväksytty neljä simultaania, eli hyväksyttyjä sarjoja 45:stä oli yhteensä viisi. Hyväksymisprosentti on siis paljon korkeampi kuin eilen kerroin. Yli 10 prosenttiin pääsivät viime viikonloppuna.

Niitä näitä VAT

Ennen ensimmäistä näyttötutkintoa

Huomenna se sitten on: elämäni ensimmäinen näyttötutkinto. Pitkään aikaan en ole ollut opiskelusuorituksesta arvioitavana. Taitaa olla väitöstilaisuus se edellinen. Noh, nyt ei ole ihan samasta kyse. Ja tässä on olennaista se ero, että minulla ei ole kauheasti menetettävää. Tai siis, että kun realistisesti aattelen, niin tiedän, että ennakkotehtävieni taso ei kovin hyvää läpäisyn kannalta lupaa.

Näyttöön oli neljä ennakkotehtävää: Maisema, Henkilö miljöössä, Miljöö ja Reportaasi. Niitä olen muokannut ja kuvannut elo-syyskuun. Reppareita olen tehnyt ainakin viisi. Maisemasarjoja on ollut tekeillä ainakin kolme, – vai neljä, vaiviisi? Miljöö- ja Henkilö miljöössä -sarjoja on kai ollut vakavasti otettavia vain kaksi.

Opettajien palautteiden ja kommenttien jälkeen, omien tuntojeni mukaan, uusintakuvausten ja kaikenmoisen säätämisten jälkeen portfoliossa ovat nyt nämä:

Ja kuvat sellaisena kuin ne huomenna jurylle luovutan ovat täällä: Näyttötutkinnon sarjat

Sarjojen lisäksi ennakkotehtävänä on ollut tehdä itsearviointi omasta kehityksestä ja tämänhetkisestä tasosta.

Opettajilta saatujen kommenttien jälkeen on tuntuma, että tuo sarja yliopiston kirjastosta on paras, jopa siinä rajoilla, että menee edes korjattuna läpi. Henkilö miljöössä ei missään tapauksessa yllä – noh, ei oikein mihinkään. Ja repparista opet, joista vain toinen on sen edes suunnilleenkaan valmiina nähnyt, sanoi, että ”kulkee aika mukavasti”, mutta – yllätys, yllätys – visuaalisuus on vähän ohut. Siis toivon, että edes yhdestä sarjasta saisin ”ei-hylsyn”. Niin ja huomenna on sitten tehtävä se viides sarja: on simultaanitehtävän päivä.

Pistäkäähän blogin lukijat pitkäveto pystyyn, ja arvailkaa, miten minun ja kuvieni käy.

Jo aiemminhan kerroin, miten tutkinnot rakentuvat, ja nyt viikonloppuna on edessä ensimmäinen neljästä.

Puolet meidän porukasta oli jo viime viikonloppuna Torniossa ja mitenkäs siellä kävikään? Siellä oli yhdeksän opiskelijaa, joilla oli siis 4 + 1 tehtävää arvioitavana = yhteensä 45 sarjaa, joista (kuulemani mukaan) vain YKSI oli mennyt suoraan läpi. Yli puolet noista oli ”korjattava” ja melkein puolet uusittava kokonaan. Ja siellä oli ihan huippuja sarjoja!! Siis tiukkaa on. Mutta oppimisen mielellä olen vielä menossa ottamaan palautteen vastaan.

Minä luulin kauan aikaa, että vattilaisen tärkein lisävaruste on jalusta, tai ehkä sittenkin salama, tai jopa studiovalot. Pitkään ajattelin, että kamerareppu olisi ehkä ”the thing”, harkitsin myös uuden objektiivin ostamista. Mutta nyt, juuri ennen ensimmäiseen (kuinkahan monia (kymmeniä) niitä minulla vielä onkaan edessä) näyttöön valmistautuessa, ymmärsin vihdoin investoida johonkin oleelliseen. Partiokaupassa oli sopivasti tarjouksessakin.

On aika luopua kertakäyttösadetakeista ja minigrippipusseista (kameran suojana). On nimittäin niin, että aina kun meillä on VAT-viikonloppu, Torniossa sataa. Tai on mieletön pakkanen. Huomiseksikin on luvannut sadetta.

Viime viikonlopun näyttötutkinnossa olleet keskustelivat Facessa edeltävänä torstaina – – – (lyhennettynäkin kertoo porukastamme jotain.. 😉 )

TK: Onko tieteellistä selitystä sille, miksi taas lauantaina on sadetta, kun on VAT12 viikonloppu?
JS: Noh… VAT on hiukan huolimaton muunnos ruotsin sanasta våt=märkä ja 12 tässä yhteydessä tarkoittaa johdonmukaisesti kahtatoista peräkkäistä koulusadeviikonloppua.

JF: Minä oon aina luullut, että VAT on lyhenne vatten-sanasta.

Niitä näitä Valokuvaus

Tavaroista iloa?

Onko materialla merkitystä? Voiko esineistä ja niiden omistamisesta saada oikeasti iloa ja tyydytystä?

Viikonloppuna tyttären kanssa sivuttiin tätä aika laajaa aihetta montakin kertaa. Olisin mielelläni ostanut pari kaitaliinaa hänen pieneen, aika karuun keittiöönsä. Eipä Esikoinen halunnut. Meidän yöpöydänlamppujen vaihtoinnokkuuden (ks. lauantain postaus) hän kyllä ymmärsi, koska me tarvitsemme uudet lamput, mutta ei sitä, että haluaisin takkahuoneeseen uuden maton; ei ymmärtänyt, koska ”siellähän on ihan hyvä matto”.

Hän ei missään tapauksessa ymmärrä minun intoani ostaa suunnilleen kolmen vuoden välein uusi (kallis) käsilaukku. Kyselin, mitä hän tekisi jos voittaisi 100 000 euroa tuomastani Onnen sanat -arvasta (ne on ”perinnetuliainen” Lapin mökiltä). Hommaisitko isomman asunnon? -kyselin. Ei tarvi kaksiotaan kummempaa, vaan mielummin lähtisi reissuun.

Esikoinen ei ole koskaan paljon materiasta eikä vaatteista yms. sellaisesta perustanut. Meksikon reilusti yli vuoden reissulleen lähti matka- ja vetolaukun kanssa, eikä yhtään enempää ollut kotiin tullessaankaan. Pyyhkeet, petivaatteet, muutamat astiat etc. mitä Monterreyssa osti, lahjoitti lähtiessään kämppikselleen. Ei lapsi mikään viherpiipertäjä, kierrätyksen mestari ole. Silloin harvoin kun ostaa jotain, ostaa kaupoista, eikä kiertele kirppareita, mutta ei kyllä ole mikään shoppailija tai sisustaja. Hän ei halua mitään turhaa.

Siinä emme ole samanlaisia. Minä pidän tavaroista, myös ”ei-niin-tarpeellisista” tavaroista. En halua niitä paljoa, en missään tapauksessa halua krääsäisiä tasoja ja pientä tilpehööriä pitkin huushollia, kaapit ja varastot eivät tursuile tavaraa, mutta pieni arjen estetiikka on mieleeni. Niinkuin nyt vaikka uusi käsilaukku tai kaitaliinat keittiön pöydälle ja niihin sävytetty kukkapurkki tai kynttilä.

Minulle ovat tärkeitä pehtoorilta saamani rannekoru, äidiltä saatu maljakko, punainen valurautainen pata, iso, oma nojatuoli mökillä… ja kirjat tietysti. Oikeat paperiset kirjat, joissa on tunnetta. Joita voi kuljettaa käsilaukussa, joita on yöpöydällä aina useitakin, joita ostan, myyn, vaihdan, saan ja ostan lahjaksi. Jotkut niistä ovat melkein kuin ystäviä, niihin voi palata uudelleen, keitto- ja matkakirjat ovat osa muistia, elämää ja kokemuksia. Materialla on merkitystä arjessani, mihin tyär totesi, ”et sinä niitä hautaan saa”. No en. Mutta minusta on mukava ja mieluisaa kun ne ovat minulla, elämässäni, eläessäni. 😉

Niinkuin nyt tuo maljakkokin, jota tänään kuvailin viikkohaastetta varten. Sain sen muutama vuosi sitten äidiltäni. Se on ollut minun elämässäni aina. Se on Gunilla Nymanin Nuutajärvelle tekemä ”Helminauha”-maljakko. Vapaasti puhallettu, ja aikanaan (tuotannossa 1940- ja 1950-luvuilla) ilmakuplat lasin sisälle oli uusi tekniikka. Maljakko painaa paljon, enkä koskaan pidä siinä kukkia. Se on niin kaunis ilmankin.

Olkoon nämä kuvat minun kontribuutioni syyskuun kuvahaasteeseenkin. Sehän on ollut ”Luova tauko”. Käykäähän katselemassa ja kommentoimassakin, millaisia kuvia sinne on laitettu.

Kuvahaastesivulle

Mitäs kuvahaasteelle tehdään ensi kuussa? Onko ehdotuksia, onko vielä innokkuutta jatkaa sitä? Kuukausihaasteena vai palataanko viikkohaasteeseen?

Niitä näitä Ruoka ja viini Valokuvaus

Täytyy kävellä näin… Helsinkiä ristiin rastiin

Sunnuntain aamulenkki – tyär jäi kotiin tekemään töitä, – läksimme kaksistaan. Tuntui kuin olisi oltu ulkomailla.

Käveltiin Hagiksesta Katajanokalle, Vanhaan satamaan, jossa oli Kädentaitomessut. Onhan ne joka vuosi Oulussakin. Usein siellä käynytkin. Nyt miljöö hienompi, eikä käytävillä paljon ketään, tai siis ei mitään ruuhkaa. Mikä oli luonnollisesti mukavaa. Ja ensimmäisen joululahjankin tulin ostaneeksi.

Jatkoimme kävellen kohti keskustaa, käytiin katsomassa uusi ”Meriallas”, torin ja Esplanadin kautta käveltiin cafe Esplanadiin cappuccinoille. Sellaista city-elämää… Stockan Herkkuun oli sunnuntaiaamupäivän rauhassa hyvä mennä, vähän kotiin viemisiä hankittiin.

Iltapäivällä oli aika tämän reissun museo-osuudelle. Ruoholahteen Kaapelitehtaalle mentiin katsomaan Alec Soht´n valokuvanäyttely; herätti ajatuksia. Luulenpa ettei kaikki kuvansa olisi menneet Torniossa VAT-tutkinnossa läpi. Mutta on valokuvaTAIDETTA ja sitten on valokuvauksen ammattitutkinnon suorittamiseen tähtäävien kuvia.

Valokuvien jälkeen yläkertaan Hotelli- ja ravintolamuseoon. Ja siellä tyär toteaa: ”Tämä ei oo ensimmäinen museo, jossa oon teidän kans ja jossa on teidän nuoruuden kamoja ja juttuja. Museossa.” Ja kyllähän siellä monenlaisia nostalgisia juttuja oli… 😉 Viini”harrastuksen” ensimetreillä tämän kuvan tuotteita on tullut testailtua.

Illansuussa oli aika syödä: Faro oli siinä lähellä, ja auki, mikä ei sunnuntaisin edes Helsingissä ole tavallista. Siis sinne.

Ruoka oli perushyvää bistroruokaa, ravintola mukavasti kanavan rannalla. Minua hieman häiritsi kun vähän joka paikka oli sellaista, että olisi vaatinut hiukan luutuamista. Ei varsinaisesti likaista, mutta olisi ollut hyvä vähän siivota. No mutta nälkä lähti.

Jatkettiin kävelyä, palattiin keskustaan. Mentiin ”Ruttopuiston” kautta. Miksikö? Koskapa siellä on Pokemon ”lureja”. Esikoinen ei ole ainoa – aikuinenkaan – joka niiden äärelle hakeutuu. 😉

Kohdalle sattui vielä Casa Italia, toviksi istahdimme mahdottoman mukavan italialaisen tunnelman keskelle, lasilliset primitivoa nautimme ennenkuin hyppäsimme ratikkaan. Ja minun oli kyllä erinomaisen vaikeaa olla ostamatta tuolta Casasta pastaa, pistaasitahnaa, salamia…. En ostanut.

Vetehisenkujalla kävin vielä iltasella kuvailemassa. City-iltakuvia olen kuvannut ihan liian vähän. Tässä kuva tyttären ”pihapiiristä”.

Historiaa Niitä näitä VAT

Silmänkirkastusryypynpäivänä

Kotiin palattua, jälleen kerran Torniossa valaistuneena, pientä toivoa saaneena, jos kohta hyvinkin maanpinnalle rämähtäneenä … muistin, että piti tänään hoksauttaa meidän opea, että tänään olisi ollut mestarilla oivallinen tilaisuus herättää henkiin vanhoja mestari-kisälli -perinteitä.

Olihan jo keskiajalla syyskuun 11. päivä sellainen vuosikalenterin päivä, joka selkeästi kertoi syksyn tulosta; Suomessakin 1800-luvulla juuri 11.9. oli se päivä, jolloin käsityöläismestarit sytyttivät lamput vertaisiin. Silloin hyvä ja reilu mestari tarjosi syksyn työkauden alkamisen kunniaksi kisälleilleen ja oppipojilleen silmänkirkastusryypyn. Päivänvalon vähentyessä oli tarpeen kirkastaa katsetta, jotta työt sujuivat tarkasti ja huolellisesti.

Tänään ei ole ollut silmänkirkastusryyppyjä, – punaviiniä kyllä oli Pehtoorin laittaman kotiinpaluuruoan äärellä. Ruoka oli hyvää, viikonlopun pitkien päivien, pitkälle iltaan venyneiden koulupäivien jälkeen, lopultakin aika vähällä ruoalla olleena. Ja (koti)kotona olivat myös Aapeli ja vanhempansa.

Opiskeilija on taas kerran tyytyväinen viikonlopun antiin, jos kohta oma onnistuminen olisi voinut olla parempi. Mutta lopultakin onhan tämä vuosi antanut paljon, eikä vain opettanut kuvaamaan, vaan se on opettanut nöyrtymään, tuntemaan oma osaamattomuutensa, (ainakin vähän!) sietämään epäonnnistumisia. Sitä että en opi, en vaikka yritän. Ehkä on kyse myös siitä että ei ole taiteellista lahjakkuutta, ei nuoren rohkeutta, ei rauhallisuutta paneutua yhteen kuvaan. Kuten sanottu, on tämä matka itseenkin.

Nyt pitäisi vielä pikaisesti löytää yksi repparin aihe. Reportaasi jostain tapahtumasta. Kahdeksan kuvaa. Olisiko ehdotuksia, vinkkejä? Tekemistä, tapahtumaa? Ja alan oppia. että ”vähän on paljon” eli sellainen ”vähäeleinen” tapahtuma? Suutari tai joku muu käsityöntaitaja toimessaan? Joku visuaalisesti mielenkiintoisen työn tekijä työssään? Pieni happening, jossa on ”vaiheita”? – Olisiko vinkkejä?

Ruoka ja viini Valokuvaus

Ruoan parissa tämäkin päivä

Siihen nähden, että olen herännyt puoliviideltä, ja ollut Kauppahallissa kuvailemassa jo reilusti ennen kuutta aamulla, olen aika pirteä.

Kolmen tunnin aamukuvaussession jälkeen kuvankäsittelyä, aamupäiväunoset, vähän kirjailua (= tekstintuottamista muiden tarpeisiin), ja sitten iltapäivän lopulla kapitulin palautepalaveriin.

Rakentavaa kritiikkiä, turhaa nillitystä, paljon kiitoksia, teräviä huomioita, asiallisia kommentteja kävimme läpi, myötäilimme, emme välttämättä kaikkea negatiivista, emmekä toisaalta ylenpalttista kehumista, noteeranneet. Koetimme ottaa opiksi, … Ihan heti ei Oulussa paistinkääntäjien kapitulia järjestetä, on vaikea kuvitella, että ensi kerralla olisin mukana.

Ja palautteen käsittelyn jälkeen oli aika kapitulin pienimuotoiselle karonkalle. Söimme Lasaretin Virrassa hyvän päivällisen, – syksyistä ruokaa.

Alkuruoan kalamureke oli ihanan robustia, rouheista, tarpeeksi suolaista.

Miksen minä ole koskaan keksinyt tehdä punajuuri-smetanaa, saatikka siemennäkkäriä, joka on nyt kovin ”in”? Ehkä minä piankin teen… Ja pääruoaksi oli poronkäristystä, noh, se on meille vähän turhan tavallista mökkiruokaa, mutta jälkkäri mesimarja-creme brûee toi hyvin mieleen sen, miksi minä näissä porukoissa tykkään olla. 😀

Niitä näitä Ruoka ja viini Valokuvaus

Uusi keittokirja ja luovia kuvia

Tälle päivälle ainoa sovittu juttu oli Juniorin tulo perheineen syömään. Niinpä minulla on ollut aikaa liikkua ja säädellä kuvia. Että tulen hulluksi, kun yritän satojen kuvien kansioista koota pari viiden kuvan sarjaa.

Hyvää rentoutta tuli kokkailusta. Pääruoka ”tavallista” karitsanfilettä ja riisiä ras et hanout -mausteella, lehtikaalia omasta maasta, salaattia, kermaviilisoosia, mutta jälkkäri oli uusi juttu. Sain Pehtoorilta hääpäivälahjaksi Vappu Pimiän Reseptikirja kakkosen. Ykköstä ei ole, mutta olen joskus radiosta Vapun valtakuntaa ja sen reseptisuosituksia kuunneltuani tullut kokeilleksi ohjeitaan, ja olen kyllä tykännyt.

Olen jotenkin ruvennut tykkäämään Pimiästä, ehkä siksikin, että paikoitellen – vähän kuin valitettavasti – samaistun hänen touhottamiseensa, innostukseensa, oman persoonansa likoon laittamiseen. Sellaiseen minäkin sorruin/sorrun joskus luennoidessani, pitäessäni esitelmiä. Elämänmyönteinen, perhekeskeinen, kokkaamiseen intohimoisesti suhtautuva on hän.

Ja keittokirjansa esipuheessa on kovin samanlaista tekstiä kuin minun opuksissani: viikolla syödään terveellisesti, kuitenkin koko perhe yhdessä kerran päivässä, viikonloppuna voi herkutella, on ilo kutsua ystäviä syömään. Ruoanlaitto ei saa olla liian monimutkaista, on kiva kokeilla uutta, mutta perusraaka-aineet ovat ratkaisevia onnistuneen lopputuloksen syntymisessä. Niin. Juuri niin.

Perjantaina tein meille kahdelle kuhaa Vapun ohjeen mukaan. Hyvää oli ja tänään oli sitten puolukkajäädykettä suolakaramellin kanssa. Yksinkertaista ja hyvää. Sopisi vaikka joulujälkkäriksi, mutta mikseipä myös syyssunnuntaille. Ainakin Miniä ja Pehtoori olivat sitä mieltä, että sopii. Eivät ihan kaikkea kaksistaan syöneet, muttei paljon muutenkaan. 😀

Puolukkajäädyke ja suolakaramelli

Jäädyke

3 kananmunaa
1 dl tomusokeria
4 dl kuohukermaa
2 dl sokeroitua puolukkasurvosta

Erottele kananmunien valkuaiset ja keltuaiset.
Lisää tomusokeri keltuaisten joukkoon ja vatkaa vaahdoksi.
Vatkaa valkuaiset kovaksi vaahdoksi omassa kulhossaan.
Tee samoin kermalle, mutta jätä vaahto löysäksi.
Sekoita keltuaisvaahtoon marjasurvos kääntelemällä, älä enää vatkaa.
Lisää joukkoon kermavaahto ja kääntele lopuksi joukkoon vaahdotetut valkuaiset.
Kaada massa kakkuvuokaan ja peitä se foliolla.
Laita vuoka pakastimeen ja anna jäätyä ainakin 8 tuntia, mielellään yön yli.

Suolakaramelli

1 1/2 dl fariinisokeria
2 dl kermaa
1 rkl voita
pari hyppysellistä suolakiteitä

Sulata sokeri, kun se on sulanut, lisää joukkoon kerma.
Anna kiehua hiljalleen 5 – 10 minuuttia, välillä sekoittaen.
Sulata lopuksi joukkoon voi.
Kun kastike on vähän jäähtynyt, ripottele sen pinnalle suolakiteitä (laiton Maldonia).
Kumoa jäädyke tarjoiluvadille.
Koristele suolakaramellikastikkeella tai tarjoile kastike erikseen.

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Kuva-asioista – – päivitelläänpä haastekuvasivustoni tilanne: kesäkuukausina on ollut kovin vaisua tuolla haastesivustolla, myös omalta osaltani. Ja ehkä juuri siksikin vaisua, että itse olen laiminlyönyt koko hommaa, (ja töpeksinyt elokuun kuvien kanssa ;)). Pidetään pieni luova tauko, ja katsotaan lokakuun alussa josko palattaisiin taas viikkohaasteisiin. Avasin sivustolle kansion ”Luova tauko”, ja sinne kaikki halukkaat voivat lähetellä kuvia. Ladatkaa kuvia muidenkin iloksi katseltavaksi, ja kommentoitavaksi.

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Tänään iltapäivällä tuli radiosta, ja on nyt kuultavissa YLE Areenassa, mun toisen open haastattelu. Kannattaa kuunnella. Pienessä pätkässäkin jo ilmenee, millainen humanisti ja humaani ajattelija (huolimatta, että on rakennustekniikan lisensiaatti ;)), lämminhenkinen ihminen Jaakko Heikkilä on. Jollet ehtinut käydä Kansallismuseossa katsomassa näyttelyään, niin lokakuussa on mahdollista nähdä se Rovaniemellä.

http://areena.yle.fi/1-3638552

Lappi Niitä näitä Ruoka ja viini Valokuvaus

Matsutake-risotto ja muita sieniherkkuja

Laidunkauden lopettajaiset… ainakin täällä Hangasojan varressa. On palattava etelään, luovuttava kokopäiväisestä ulkonaolosta, metsäretkistä, tuntureiden huiputuksista. Tänään siis viimeiset sienten poiminnat, ja edellisten päivien sato säilöttävä. Vielä yksi sienikastike kokkailtava ruoaksi. 🙂

Kangas- ja haaparouskuista perinteisesti suolasieniä tuli yhteensä peräti kaksi litran purkkia. Niistä saa monen monta sienisalaattia, joulupöytäänkin varmasti. Ja sitten tein purkillisen pikkelsiä. On vuosikausia (-kymmeniä?) siitä kun olen tällaista aiemmin tehnyt, ja vähän mutu-meiningillä tuo purkillinen nyt sitten täyttyi. Kerron sitten joskus, ensi syksynä reseptin, jos onnistui. 😉

Huikean, yli neljän kilon matsutake- eli tuoksuvalmuska saaliin kuivasin. Sienikuivuri on jo monta vuotta ollut täällä möksällä, onneksi. Vaikka vähän noita valmuskoita jo söimmekin, tuli kahdeksan (0,8 l) pakasterasiaa kuivattuja … Wuhuu. Vähänkö hienoa!

Kaksi, aika hyvän tuloksen tuonutta, tuoksuvalmuska-kokeilua on nyt takana: ensinnäkin pieni herkku alkupalaksi, tämähän on ihan selvä lapas (= lappi-tapas)! Se valmistuu viipaloimalla sieni noin ½-1 sentin siivuiksi ja marinoimalla vartin verran öljyn ja soijakastikkeen seoksessa (puolet ja puolet). Sitten paisto kuumalla pannulla voinokareessa. Johan oli mukavan makuinen, ihan uuden makuinen aterian alku. Hyviä olivat tuorekurkun kera.

Ja sitten toinen ruokaisampi tapa tarjota matsutakea. Risotto. Matsutake-risotto. Soveltelin tattirisotosta, jätin sipulit pois, koska matsutake maistukoon!

Matsutake risotto (neljälle)
3 rkl (oliivi)öljyä + 3rkl voita
1 – 2 dl matsutakea kuutioina
3 dl risotto-riisiä
8 – 12 dl nestettä (kanalientä (Puljonki (kanaliemi) tai fondista) ja tilkka vettä ja/tai viiniä)
suolaa
voita
parmesania
Kuullota sienet öljyn ja voin sekoituksessa. Poimi sienet pois, ja lisää öljy-voiseokseen riisi. Kuullota se. Lisää vähitellen nestettä, desi kerrallaan, jotta se ehtii imeytyä riisiin. Lisää suola. Kypsennyksen loppuvaiheessa lisää sienet joukkoon.
Riisin tulee olla al´dente, mihin kuluu noin 20 – 30 minuuttia. Lisää lopuksi muutama ruokalusikallinen voita ja tarjolle laittaessa on hyvä nostaa pöytään hyvää parmesan-raastetta tai lastuja.

Mietimme kovin, millaista viiniä matsutaken kanssa sopisi nauttia; kyselimme neuvoa Saariselän Alkosta, jossa sieniviinisuosituksia ei kovin montaa ollut, mutta uskoimme sitä yhtä ja ostimme pullollisen Chiantia ja sitten kaksistaan pohdimme, josko parfyymiselle, mausteiselle sienelle olisi ”samanlainen” valkkari hyväksi, ja ostimme kaupassa olleen ainoan Gewurztraminerin (Adobe). Niitä sitten rinnakkain testasimme…

Jos risotto on pääruoka tai yksi erillinen väliruoka pitkässä menussa, kuten Italiassa usein on, ei tuo mausteinen valkoviini ole ollenkaan huono vaihtoehto, varsinkaan jos olisi ollut joku Alsacen hyvä tai pitkään lempparinani ollut Mezzacorona, mutta jos risotto on ”lisukeruoka” kuten meillä oli (viikonlopun poronfileiden rippeet) niin kyllä chianti on ehdottomasti parempi vaihtoehto. Entäs mitenhän tuohon sopisi sake? Hmm – pitänee kokeilla joskus.

Eikö muuta kuin tattirallia ja sienien ryöppäystä tänään? – Toki. Olin aamupäivän – taas – kuvailemassa. Kaunispään rinteillä sumu oli kuvauksellinen. Ihan satumetsässä, paljakassa kuljin kameran kanssa. Viikon päästä on kouluviikonloppu, johon maisemakuvat näyttöä varten olisi oltava valmiina.