Vauhtia ja vaarallisia tilanteita

Ei ole ollut erityisen hiljainen päivä. Nämä hiljaiset, levolliset kuvat liittyvät siihen, kun hain kuvitusta yhteen pieneen esitelmään, jota valmistelen.

Hiljaisista kuvista huolimatta työhuoneessani vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Ei vaiskaan, ei mitään vaarallista, mutta merkillisiä käänteitä työyhteisössä kylläkin. Ja opiskelijoita, melkein pilvin pimein.

Ja muutoksia ja uudistuksia taas ilmassa ihan sakeanaan. On mm. paineita perustaa Facebookiin oppiaineen oma saitti, viedä Historian oppiaine uudelle levelille: bittiavaruus kutsuu historioitsijoita. Naapurioppiaine (aate- ja oppihistoria) FB:ssa jo onkin (ymmärtääkseni ei kuitenkaan erityisen suurella suosiolla), mutta silti yhä useammin kuulee esitettävän että (minun) pitäisi saattaa oppiaine Facebookin maailmaan tykättäväksi.

Huolimatta siitä, että olen aika pahimman sortin datisti (muistatteko, kun meidän perheen nuoret aikoivat joku vuosi sitten lähettää minut Kiinaan, jossa järjestettiin netistä vierotusleirejä (kylläkin erityisesti lapsille ja nuorille, mutta so what: meidän nuoret ajattelivat, että äipälle olisi pieni leiritys tarpeen ;)), en oikein ole lämmennyt ajatukselle oppiaineen FB-elämälle. En vaikka oikeasti muutaman kerran olen opiskelijoiden kanssa asioita Facessa selvitellytkin. Minä kun mieluummin hoitelen asioita, ohjaan ja autan opinnäytteissä ihan livenä.

En kovin helposti ala edes pitkiin sähköpostikirjeenvaihtoihin. Aika helposti pyydän opiskelijaa käymään tai soittamaan. Ja niinhän nuo useimmat käyvätkin. Tänäänkin. Tiedän toistavani itseäni loputtomiin, mutta se nyt vain on niin, että ihmisethän ne ovat työpäivieni riemu ja rikkaus. Kuinka hyvä keskustelu käytiinkään aamupäivällä yhden ”veteraaniopiskelijan” kanssa. Opin näkemään elämästä jotain taas hieman eri näkökulmasta, oikeastaan ihan uudesta näkökulmasta.

^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^

Vaikken ihan Facebook-riippuvainen olekaan, käyn siellä yleensä tässä blogipostauksen naputtelun ohessa iltasella. Ja eilen iltasella tulin opastetuksi tällaisen ”dokkaripätkän” äärelle. Oulua ja sen liikennettä kuutisen minuuttia 1950-luvulta. Oi, mitä nostalgiaa. Niin tuttuja, niin tuttuja autoja ja katuja… Suosittelen.

Niitä näitä Oulu Valokuvaus

Merenrannassa fiilistelemässä

Suurenmoista, lumoavaa, vaikuttavaa, henkeäsalpaavaa, erinomaisen kaunista, ainutlaatuista? Ei mitään noista, ja niitä kaikkia. En löydä sanaa sumuisen aamun tunnelmalle, sille kauniille maisemalle, joka Nallikarissa ja Möljällä kahdeksan tienoilla ja sen jälkeen oli. Sumuinen aamu oli kaunis jo kotitakapihalla, ja sitten merenrannassa. Parituntinen siellä vierähti kun kerran oli aikaa.

Kaikki kuvat suurenevat… kannattaneekin muutama ainakin kokeilla isompana.

Ja kuinka nopeasti sumu laskeutuikaan, lähti ja tuli takaisin. Oli lämmin, tyven, usvaista, sumuista, aurinkoista. Ihan hurjan hieno aamu.

Ja sitten taas kirkastui.

Alakuvassa näkyy pariskunta istumassa parrulla. Olivat aamukahvilla. Varmaan liki seitsemänkymppinen pariskunta. Vaimo oli lähtenyt aamukuuden jälkeen kuvaamaan sumua ja maisemaa, kävellyt Tuirasta Nallikariin, mies oli tullut liki pari tuntia myöhemmin mukanaan kahvia ja leetapullaa. Tarjosivat minullekin, en kuitenkaan heidän aamukahveilleen ryhtynyt, tovi juteltiin. Mukavia olivat. Merestä pitivät.

Sitten rannalla valmisteltiin ”Extreme run”-tapahtumaa. Kaikki liput, kaaret, muut härpäkkeet yms. kyllä hieman häiritsivät maisemakuvauspuuhiani.

Mutta kaikkinensa uusi Nalsku on kyllä upea, – pitäisi käydä useammin. Päivä jatkui aurinkoisena, toimeliaana. Kotipihan siistiminen, kotitöitä, aurinkoa, kalaasien koekeittiö.

Oulu

Pyöräilyä Oulussa

Aamun aurinko lupasi helteistä päivää. Lupaus piti.

Kuinkahan paljon sitä ihminen voi nukkua? Juhannuksen aikana ja sen jälkeen olen nukkunut 8 – 12 tuntisia yöunia, ja tänään auringossa kohtuulliset päiväunetkin. Voiko oikeasti nukkua takaisin univajeita, joita on kertynyt kevään, alkukesän, reissun aikana? Voiko oikeasti?

Ehkä minua tänäänkin väsytti vain fyysisesti? Kolmen tunnin pyörälenkki (johon toki sisältyi jäätelötötteron nauttiminen Rotuaarilla, kuvaustuokioita siellä sun täällä, Nallikarissa istuskelua) aamupäivällä voi talven jälkeen rapakuntoista uuvuttaa niin paljon, että torkahtaa pihalle. Voiko? Kai se voi.

Pyörälenkilläni ihan ensimmäisenä pysähdyin kuvaamaan ”siiloja” – tai niiden jämiä, ja uutta rakentamista. Siis kesäkuun kuvan aika. On ne välikuukaudetkin kuvattu, mutta julkaisen sarjaa vaikka ensi kuun puolella. Mutta siis uudet siilot nousevatkin tuohon nosturin kohdalle, ei entisten paikalle, kuten minä luulin.

Seuraavaksi katsomaan, miten Nallikarin ”remontti” on edennyt? – Hyvin on edennyt.
Rantaa on siistitty ja levennetty, uusia asfalttiväyliä tehty.
Istutukset vielä puuttuvat, mutta hieno tulee.

Eihän meri tietenkään turkoosi ole, eikä hiekkakaan ihan valkoista,
silti voi väittää, että meillä Oulussa on komea hiekkaranta.

Sitten Hietasaaren pikkuteitä ja polkuja ajelin… Ennen näkemättömiä reittejä minullekin.

Salmenrannan talot Möljän ”korvassa” jo melkein kaikki valmiita.

Pikisaaressakin uusissa taloissa jo sisäpuolelle siirtyneet rakentamisessa.

Sokeri-Jussissa ei – vielä aamupäivällä – ollut ketään.

Rotuaarin ja keskustan kautta pyöräilin mutkien kautta Sittarin eteen,
katsomaan kun esikoinen on mansikanmyynnissä.
Eilen ja toissapäivänä teki 12 tuntiset duunipäivät – eikä väsytä,
vaikka juurikin reissasi 2 vrk ja sitä ennen ties kuinka paljon valvottuja öitä?
Siis se on iästä kiinni tämä uupumus?

Minulla kuitenkin ollut koko päivän helteen hellimänä rento raukeus,
ehkä valtavalla avokacado-pasta-annoksella oli osansa uuvahdukseen.

Ehkä reilu lasillinen puolikuivaa, hedelmäistä, jääkylmänä erinomaista
(varsinkin tuon pastaruoan seurana ollutta) valkoviiniä myös vaikutti asiaan.

Nyt illan tullen lämpö muuttunut lempeäksi, ah, niin ihanaksi kesäillaksi.
Juuri sellaiseksi kuin on aina sisustuslehtien kesä/mökkikuvissa
tai Karjalan kunnailla tv-sarjassa.
Ei voisi paremmin olla.

Oulu Yliopistoelämää

Professori palaa selkosille

Helavalkeiden yönä on kaunista (kolme vuotta sitten meillä erilainen kokemus KLIKS). Olihan se helavalkeayö äsken kuvattava, kun tuossa maisemassa tovi sitten pyöräilin…

Nämä kuvat kannattaa klikata isommiksi. Ihan oikeasti kannattaa…

Tänään oli se päivä, jolloin oli aika viettää esimiehen eläkkeelle siirtymisriitissä ”pienellä porukalla” läksäreitä. Kävimme Istanbulissa syömässä, ruhtinaalllisesti. Oltiin vain oppiaineen kollegat, juhlakirjaprojektimme työn varsinaisesti tehnyt tohtorikoulutettava, sekä tietysti itse professori. Professori on virallisesti syyskuun loppuun asti virassaan, mutta tänään helteisenä toukokuun viimeisenä, jolloin aamuseitsemältä merenrannassa käki kukkui, sorsalla oli jo poikue ja tuomen kukinta jo ohi parhaimpansa, oli hyvä istahtaa alas ja nauttia erinomainen illallinen ja juoda kuohuvaa. Meitä kun oli viisi historioitsijaa samassa seurueessa, olivat jutut aika menneestä… 😉

Porukan vain huvetessa meitä oli enää kolme, kun istuimme Toripolliisin patiolla vihoviimeisillä yömyssyillä, – ja kuinka minä ihmettelinkään sitä lämpöä, ihmisvirtaa, nuoruutta, itseäni, seuraani, itseäni siinä seurassa, ajan kulumista, menneitä ja tulevia. On aika kääntää lehti…. Kai.

Niitä näitä Oulu

Kesäntulo, nuoria – –

Nukkuminen on aivan yliarvostettua, ainakin näin kevätkesällä ja urakan aikana. Illalla ei malta, aamulla ei pysty, ja siinä sitten kitkutellaan viiden kuuden tunnin unilla, … hyvä on, tänäänkin torkahdin päivällä pihalla tovin. Meneehän tämä välillä näinkin. Ja tänäänkin ollut hyvä päivä.

Aamukaste

Aamulla,kun aurinko ja minä olimme molemmat kunnolla nousseet, oli merenrannassa kaunista. Rasvatyyni meri, tyven, ei ketään muita. Taas hiljaa mielessäni ajattelen, kuiskaan, en ainakaan leuhkiakseni, mutta koska siltä tuntuu: minun mereni. Tämä maisema on ollut jo niin kauan minun päiviäni, kaikkina vuoden- ja vuorokauden aikoina. Minun mereni.

Tänään se oli niin kaunis.

Ja kaunista oli Meri-Toppilassa muutenkin….

Sitten se tavallinen lauantaiaamun kierros AAAACHHH (selitys täällä). Olin oikein tehokas ja tein tuon kaiken muutamssa tunnissa ja hyvissä ajoin ennen puolta päivää olin jo pihalla – tiedättehän keskiaikaa ja kanditöitä…

Kolmen kieppeissä lähdimme pyöräillen Pyykösjärvelle: ystävien keskimmäisen diplomi-insinööriyskekkerit. Emme viivähtäneet kauaa, vappuaattoisin vietämme ko. kodissa hyvinkin liki kellonympäryksen, mutta tänään noup.

Meidän nuoripari, kihlapari, joka on jo kaksi vuotta asunut Alppilassa, pitivät meille tänään pienimuotoiset tuparit. Onhan niitä odotettukin. 😉 Mutta kun nyt olivat pesseet ikkunatkin, kutsuivat meidät kuohuvalle. Ja syömään päätimme porukalla kaupungille lähteä. Olihan torinrannan patiot ja ravitsemusliikkeet täynnä. Ihan mielettömästi ihmisiä liikkeellä. Toripolliisiin (ent. Matalan paikalla) mentiin: ruoka oli hyvää bistroruokaa, juuri sopiva tämän illan tarpeisiin, mutta ehkä tarjoilun – miten sanoisin? rentous? ei ollut se mitä minä ravintolakokemukselta kaipaisin. Mutta en valita: meillä oli kelpo illansuu. Sitten katselemaan Kidsingin finaali, tai ainakin valitut palat siitä, … kaikenmoista järkkäilyä ja nyt, juuri nyt!! , olen väsynyt – – hyvä merkki.

Viikossa tuli kesä!

Historiaa Oulu

Muisteja

Klikkaa ensin tämä

http://vimeo.com/61331334

”Muisteja. Niin kutsuttiin tyttöjen kiiltokuvia 1950-luvun Oulussa.” Noin toteaa Peter von Bagh omaelämäkerrallisen elokuvansa/dokkarinsa aluksi. Niin niitä kutsuttiin vielä 1960-luvullakin. Minullakin oli muistikirja. Oli vaikka keräsinkin enemmän purkankuvia: jalkapallokuvia (124 kpl kuului sarjaan, ja sain ne kaikki ja lähetin Hellakselle ja sain laatikollisen karkkia, jota äiti kyllä sääteli sitten moneksi viikoksi. Kuvat tulivat samassa paketissa takaisin, mutta niihin oli lyöty pieni pyöreä reikä: sen jälkeen niitä ei voinut vaihtaa saatikka lähettää uudestaan Hellakselle.). Muistikirja on vielä tallessa.

Von Baghin ”raina” on ehdottomasti katsomisen arvoinen. Ainakin jokaisen oululaisen kannattaisi käydä se katsomassa. ”Avojalakasta oululaistaki” (jollainen karjalaisista ja lounaissuomalaisista sukujuuristani huolimatta kuitenkin olen) hämmästytti moni asia, muistui mieleen moni asia. Nyt vielä monta tuntia leffasta paluun jälkeen, elän väärällä vuosikymmenellä. Myös pehtoorilla sama fiilis. Ja pidettiin von Baghin älykkäistä sarkastisista sivulauseista, pieneen kiteytetystä paljosta hienosta ajankuvan ja oululaisuuden analyysista. Ja kyllä se varmasti avautuu myös muille kuin oululaisille…

Mentiin leffaan kimpassa, käveltiin puoli yhden näytäntöön Valvelle… samalla katsastin siellä avatun Lyskalaisten valokuvanäyttelyn ”Street photo” – kovin olivat Lyseon lukion kamerakerholaisten otokset samanlaisia kuin minun kuvaamiseni Oulussa. Paitsi että minä en ota/en osaa ottaa henkilökuvia.

Mutta jos/kun tuo ”Muisteja” on ensi tammi-helmikuussa saatavissa keinolla tai toisella opetuskäyttöön, minun Arjen historia – tai Pohjoinen paikallishistoria -luentosarjani opetus on kahdeksi tunniksi jo valmisteltu. 🙂

Kaupungilta palattua teimme kimpassa kelpo ruokaa, uusia kokeilujakin, kuten eilenkin, postailen joku päivä kuvia ja ohjeita.

Bloggailu Niitä näitä Oulu Ruoka ja viini Valokuvaus

Mummo Ankan omenapiiras, pyöräilyä, photailua

Lunta?!! Aamuvarhain satoi lunta. Orvokit eivät onneksi olleet millänsäkään…

Aamuksi keksin kaikenmoista kotihommaa ja järjestelyä, siivoilua ja vähän leipomustakin [huomiseksi tein cupcakeja, enpä ole ennen tehnyt… jos kelpaavat, postailen ohjeen] – odottelin sään lämpenemistä.

Olin päättänyt lähteä pyöräillen viemään murmelille eilisiä rääppiäisiä ja vappuherkkuja ja juuri kun astuin pihalle ämpärin ja luutun kanssa, että aloitan pyörän pesun ja huollon talven jäljiltä, niin pehtoori tuleekin ovella vastaan: Pyörä on valmiina lähtöön. 😉

Oli ukkeli renkaat pumpannut täyteen ja talven pölyt menopelistäni pyyhkinyt. Kun Koskelantiekin oli sorasta jo siivottu, niin olihan mukava, tosin oletettua kylmempi, pyöräillä.

Caritaksesta jatkoin Lyötyn kautta haudalle ja monen muun mutkan kautta kotiin. Marttiakin kävin pitkästä aikaa tervehtimässä.

Tässä yksi valokuvausharjoitus tehtynä….

Arkiston eteen on hajonneen/puretun sateenvarjon tilalle tullut uusi installaatio. Pidän tästäkin, tosin edellisestä enemmän.

Kotipihalla on vielä lunta, vaikka pehtoori kuinka sitä yrittäisi levitellä…

Tässä on sen eilisen omenajälkkärin kuva vielä… Se on italialainen, ligurialiainen, focaccia. Focacciahan tunnetaan yleensä suolaisena leipänä… mutta tämä ”focaccia dolce” on siis makea. Nopea eikä ollenkaan kuiva. Hyvää on.

Tein sen vuokaan, jonka serkku reilu kuukausi sitten toi tuliaiseksi. Vuoka on juuri sellainen kuin Mummo Ankalla omenapiirakoita varten on. Tiedättehän Mummo Ankka laittaa piirakan jäähtymään ikkunalaudalle, ja sitten Akun veljenpojat, Hessu tai Rosvo-Kopla käy sen sieltä vohkimassa. Eilen ei onneksi kukaan hienoa vuokaani tai piirakkaa vohkinut..

Tämä italialainen omenapiirakka ei ollut sellainen kannellinen kuin Mummo Ankalla, mutta vielä sellaisenkin tuohon vuokaan [eilisessä postauksessa kuva] teen. Nyt kuitenkin:

Focaccia dolce

1 hapahko omena
2 rkl pinjansiemeniä
2 rkl rusinoita

½ dl jälkiruokaviiniä (varmasti makea omenatuoremehukin käy)
2 munaa
1 dl (reilu) sokeria
75 g voita
2½ dl jauhoja
1 tl leivinjauhetta

Kuori omena, viipaloi. Laita lautaselle omenaviipaleet, rusinat, pinjansimenet ja kaada niiden päälle jälkiruokaviini ja anna makuuntua puolisen tuntia.

Laita uuni lämpiämään ( 2oo C). Vatkaa munat ja sokeri, lisää paloiteltu pehmeä voi, lisää kuivat aineet ja lopuksi omenat ja muuta liotetut.

Öljyä pyöreä vuoka ja kaada taikina vuokaan. Paista n. 50 minuuttia, puolivälissä voit laskea lämpötilan 175 asteeseen.

Me nautimme sen italialaisen jäätelönokareen kanssa, mutta kyllä se on hyvää ilman sitäkin.

~~~~~~~~~~~~~~

Olen huomannut linkittäväni yhä useammin omiin juttuihini… ehkä sen taustalla on se, että ajattelen, että kaikki lukijani eivät ole niitä vanhoja postauksiani, ruokaohjeitani, reissuraporttejani nähneet, ja hoksautan tai muistutan niistä noilla linkityksillä….

Ja sitten jäin tuossa miettimään, että mitenhän te 300 – 400 päivittäistä kävijää jakaudutte, siis kuinka kauan, kuinka vanhoja juttuja tiedätte/olette lukeneet … Siispä olisiko mahdollista, että klikkaisit ainakin yhden noista ensimmäisistä vaihtoehdoista, ja ehkä vastaisit viimeiseen kysymykseen? Olisin kovin iloinen jos niin teet….

Ja vinkki kaikille blogeista ja arvonnoista kiinnostuneille. Lepolandian Pasi juhlii blogissaan 50 000 kävijän rajapyykin ylittämistä arvonnalla, jossa on kelpo kirjapalkintoja… Käyhän katsomassa ja osallistumassa…

http://lepoland.blogspot.fi/2013/04/50000-arvonta.html

Niitä näitä Oulu Ruoka ja viini Valokuvaus

Lauantaina highlighteja

Mikä ihana italialainen päivällinen! Kävin aamulla normaalin lauantaikierrokseni ja toin siltä reissulta ainekset meidän ylivertaisen hyvälle sapuskalle. Kun perusainekset ovat hyviä, ruoasta tulee erinomaista ilman mitään isompia kikkailuja ja keittämisiä, laittamisia, kokkailuja, kommervenkkejä.

Eipä olla varmaan koskaan ennen syöty vasikan-entrecote-vartaita, mutta tänään Pehtoori sellaiset meille grillasi. Minä tein niille herkkusieni-aurinkokuivattu-tomaatti -lisäkkeen ja salaatin. Kaupassa oli ihanaisia pihvitomaatteja, joten vihdoin ”in salata capresen” aika oli tänään. Oi, kuinka se toikaan mieleen muistoja ja kesän maun.

Tuo sieni-juttu on suht simppeli, ja helposti varioitavissa. Laita kattilaan reilusti (= 2 rkl? oliiviöljyä, yksi tai kaksi murskattua valkosipulin kynttä, pilkotut (tummat) herkkusienet, sekoitttele, alenna lämpöä, anna sienten hautua, kypsyä, suolaa ja pippuroi, lisää joukkoon 1 – 2 rkl aurinkokuivattua tomaattia palasina. Hauduta vielä. Tarjolle vietäessä ripottele sekaan ja päälle parmesan-raastetta ja basilikasilppua.

Kaiken kruunasi Amarone. Minun ehdoton lempiviinihän on Amarone. Siinä ei ole muuta vikaa kuin että se on turhan tyyris, mutta hyvää ja halpaahan harvoin tapaa … nyt voi sanoa, että olen tavannut ”halvan” amaronen. Alkon uutuushyllyssä oli uusi amarone, joka on sieltä halvimmasta päästä, aika nuori (vk 2009) amaroneksi, mutta silti ihan tavattoman hyvää. Amarone Armigero (Cantina Valpantena) http://www.alko.fi/tuotteet/fi/478047 on varmasti toistekin meidän päivällispöydässä.

Ja kun viiniä ruoalta vielä vähän jäi, oli hyvä nauttia jälkkäriksi pala juustoa. Ihan nimen perusteella ostin palasen … ja se nimi oli? – Vuorikiipeilijän juusto. Patikoija ja tunturien ja Alppien huiputtuja minussa heräsi, ja juusto löysi tiensä ostoskärryyn aika helposti. Saksalainen miedohko (Appenzellerin pikkuveli?) juusto sopi viinipullollisen loppujen kanssa erinomaisen hyvin.

Eikä siinä vielä kaikki! Lukulampun alla odottaa hemmottelulehti.

Minä kun voin ryhtyä loikoilemaan ja lukemaan, sillä lenkillä on tullut jo käytyä, Aamupäivän räntäsateeseen en rientänyt, mutta kun pehtoori ja poika lähtivät iltapäivällä kiertelemään autokauppoja [harrastuneisuus, johon koskaan en ole mukaan lähtenyt] lähdin samalla kyydillä kaupungille kameran kanssa. Hitto että oli kylmä. Tuuli oli raaka ja kavala.

Mutta kuvia otin. Muutama sopii läksykuvakansioon…
Ilman tehtävänantoa en olisi tällaisia koskaan tullut ottaneeksi, mutta aika jänniä ovat.
Uusi näkökulma, klikkaamalla isommiksi…

Niitä näitä Oulu Valokuvaus

Juhlan jälkeen

Serkun vierailu, blogin 2000-postausjuhlat, viininmaistiaiset, uusi isovanhemmuus [ei, ei meidän perheessä ;), ainakaan minun tietääkseni ei meidän perheessä… ], nimipäiviä, menneitä ja tulevia synttäreitä ja ties mitä kaikkea eilen juhlittiinkaan. Ja juhlittiin syöden, – ja juodenkin.

Eilen aamupäivällä olin kuvailemassa… päivän valmistelin iltaa ja tein ruokaa, tein viininmaisteluja varten prujua, tein taas ruokaa, katoin ja koristelin pöytää, kotia, etsin tietoa viineistä, touhusin jotensakin koko päivän. Illan nautin. Seurasta, viineistä, Juniorin kuljettajaroolista, ruoasta ja sen tekemisestä, kommenteista, kuvia näytin, istuinkin välillä :), kuuntelin keskustelua, osallistuinkin, mietin viinejä, totesimme porukalla että ei se Italia sittenkään niin huono viinimaa ole 🙂 …

Ruokaan ja viineihin voisin palailla huomenissa … nyt kuvia eiliseltä aamupäivältä…

Tämän viimeisen kuvan nimi on väistämättä

kesää odotellessa.

Kannattaa klikata isommaksi…

Oulu Ruoka ja viini

Äyriäisillallisilla

Viinikerhomme sai tässä joku aika sitten kutsun äyriäisiltaan, jossa olimmekin viikonloppuna. Koskapa helmikuun maisteluiltamme teemaa ja paikkaa ei ollut päätetty, me suostuimme ilomielin. Tiedossa oli monenlaista, erikoista hyvää ostereista partaveitsisimpukoihin, kuningasravusta kampasimpukoihin. Ja samppanjaa! Ja kaikki tämä viehättävässä Ynninkulman Kappelissa ja paljolti tutussa seurassa, vaikka olihan siellä muitakin kuin meidän viinikerhon porukkaa.

Kaikki kuvat suurenevat klikkaamalla.

Hummerikeiton jälkeen oli vuorossa äyriäisbuffet, ja tiedättekös, minä söin elämäni kolmannen raa´an osterin, ja on sanottava, että minä en inhonnutkaan sitä. Tarpeeksi sitruunaa, ja humps! No problem.

Kuningasrapu oli erinomaisen hyvää, erityisesti pidin siitä, ettei ravunmakua ollut peitelty millään.

Partaveitsisimpukat olivat vähän kumimaisia, nuo filtterin näköiset palaset pitkulaisten simpukankuorien sisällä. Niitä minun ei tarvitse saada toiste, eivät ne huonoja olleet, mutta eivät jättäneet lähtemätöntä kaipuuta, toisin kuin mantelisimpukat, jotka olivat ylivertaisen makoisia.

Koko illan ajan kaikki oli kovin tyylikkäästi esille pantu, turhia krumeluureja vältelty, ja ruoka sai ansaitsemansa pääosan.

Pääruokana oli merianturaa ja äärimmäisen hyviä kampasimpukoita. Lähiruokaa suoraan Japanista 🙂 Vihreä hernepyree ja keltainen sahramiliemi tekivät annoksesta kauniin keväisen. Ja makoisan.

Pieni juustoruoka ennen jälkiruokaa kuului asiaan. Pähkinä-hunaja on kovin trendikästä mutta mitäpä se haittaa. Hyvä trendi.

Jälkiruoaksi oli vielä mesimarjapannacotta, mutta minä keskityin syömiseen ja unohdin kameran. ;(

Mutta kaikkinensa olen aika tyytyväinen omiin kuviini; minulla kun nämä annoskuvat ravintoloissa (ja herranen aika! kynttilän valossa, hämyisessä kellariholvissa) eivät tahdo yleensä onnistua. Ovat tavallisesti epätarkkoja, pikselimössöä, salamalla puhkipoltettuja, pimeitä tai pahimmoillaan vähän näitä kaikkia, mutta nyt osasin säätää salaman tarpeeksi ”himmeälle” ja sain synkroitua salaman kameran kanssa ja tuomaan kuviin oikeanlaisen pehmeän valon.

Kaunis kattaus oli ilo kaltaiselleni ”kattauksia harrastavalle”. Pienet yksityiskohdat ilahduttivat.

Bannerikuvan tulppaanitkin ovat sieltä.

Taas (kolmas kerta puolen vuoden sisällä) tuli hoksattua kuinka Holiday Inn tai siis sen ravintolat (Bothnia Brasseri) ja juhlahuoneisto ja kabinetit ovat puitteiltaan ja tarjoomuksiltaan ei-mitenkään-normeja, mikä siis on ehdottomasti positiivinen kannanotto. Sitä ei tahdo oman kotikaupungin hotelliravintoloita ymmärtää hyödyntää. No olen tuolla Ynninkulmassa ollut (ainakin?) viidessä karonkassa, mutta silti. Ja paikassahan iso lisäplussa on historian havinalla joka paikkaan liittyy, semminkin kun sen päälle ymmärretään ja sitä osataan siellä myös hyödyntää. Historia on hyväksi, minähän olen sanonut. Ja tälläiset hienot illalliset. K:lle kiitos kutsusta!