Oulu

Monen mielestä nyt on Oulussa parempi ruska kuin muutamiin edellisiin vuosiin, niin minustakin. Nyt on yhtä aikaa keltaista, punaista ja oranssia sekä vielä vihreääkin. Aloitin aamupäivällä ”ruskaretkeni” Hietasaaressa, jossa pyöräilin kaikki tiet, kadut ja pyöräkelpoiset polut jotka löysin, ja yhteensä kuusi kilometriä siellä riitti kulkemista. Hissuksiin ajelin, ja vaikka aurinkoa ei juuri näkynyt oli hyvin kaunista, syksyä parhaimmillaan.

Väreissä kylpeminen antaa voimaa ja vastustuskykyä, eikä syksyn harmaudesta ole tietoakaan.

Pikisaaren rantatien kautta keskustan läpi Raksilaan, jonka puutaloidylli on kaikkina vuodenaikoina viehättävää. Raksilassakin kuljin kadut ristiin rastiin. Ei vauhtia, eikä suorittamista. Syvään hengittämistä ja hiljalleen tasaantumista talvea kohti.

Kajaanintien toiselle puolelle hautuumaallekin menin kameran (ja kynttilän) kanssa. Siellä syksy on paras vuodenaika. Vähän kuin paikan tunnelmaankin sopii syksy… Vanhempien haudalle olen pari vuotta sitten tehnyt kesäkukkahoitosopimuksen eli  hautausmaan puutarhatoimen puolesta istuttavat, kastelevat ja syksyisin poistavat kukat. Olivat nyt ne poistaneetkin, joten kävinpä sitten iltapäivällä vielä auton kanssa uudelleen ja istuttelin callunat. Havut vien vasta kun hopealehdet rupsahtavat. Asia kerrallaan kohti talvea.

Lokakuun leppoisa alku.

Lupasi vesisadetta koko päiväksi, vain aamulla piti olla muutaman tunnin pouta, mikä sai minut lähtemään jo kahdeksalta kulkemaan.

Vahingossa ajauduin pyöräilemään HIukkavaaran, Vaskikankaan ja Kivikkokankaan suunnalle. Suht uusien asuinalueiden, jännän näköisten puisten, värikkäiden ja musta-valkoisten rivi- ja omakotitalojen alueilla kaikki oli hiljaista ja kaikkialla autiota [kaikki koulussa, päiväkodissa, töissä?], kevyenliikenteen mustat, kosteat asfalttiväylät tyhjiä. Melkein tyhjiä. Vain nuoria äitejä vaunulenkillä vauvojen kanssa. Heitä oli lopulta aika monia: näytti että kaikilla oli väsyneet, utuiset silmät, vähän sellainen paleleva olemus. Osa kulki laahustaen raskaasti, osa juoksi pukaten lastenvaunuja tai -rattaita. Oikeastaan yksikään ei näyttänyt uhkuvan äitiyden onnea tai seesteistä rauhaa. Tuli kummasti myötäelettyä heidän tuntojaan.

Oli ihan samanlainen ilmakin kuin lokakuussa 1989. Lämmin, pilvinen, heikkotuulinen syksyinen aamu. Muistin ne aamut, kun Esikoinen oli taas yön valvonut ja valvottanut, kun mies lähti töihin, toki osansa koliikkivauvan hyssyttelystä ja kanniskelusta yöllä tehneenä, kun olin saanut aamupalan syödyksi, enkä jaksanut ryhtyä mihinkään kotitöihin, pyykinpesuun, siivoukseen, vaan puin vauvan ja laitoin vaunuihin, lähdimme kävelylle. Vaunuihin vauva rauhoittui, pystyi nukkumaan levollista voimaannuttavaa unta. Ja kyllä minä kävelystä, ulkoilmasta sain voimaa ja jonkinlaista lepoa kuitenkin.

Ihan niinkuin tänäänkin parin tunnin, neljänkymmenen kilometrin pyöräilystä. Vähän sellainen ”kausi-loppuu-pian, nyt-on-vielä-nautittava”. Vaikka ei paistanut, ei toki satanutkaan, olivat puistot ja pyöräteiden varret kauniita.

Banneriinkin päätynyt Linnanmaan kasvitieteelisen puutarhan takaportti -kuva on minusta hyvinkin symbolinen: syksy, sulkeutuva portti, pyöräily kielletty, väriä, mutta paljon harmaatakin.

Vai onko se sittenkään sulkeutuva portti? – Ehkä se on onkin auki, polku kohti satumetsää, uusia seikkailuja?

Jo herätessä tuntui, että on kesäpäivä, on pellavavaatteiden,
avojaloin kävelyn ja pihakukkien kastelun päivä,
musiikin kanssa pyöräilyn päivä,
hyvä päivä ja on aika ja aikaa vihreän ja veden äärelle ja varrelle kulkemaan
– ja kuvailemaankin.

Reitti kulki vastatuulta väistelen, ajattelematta, päämäärättä. Linnanmaalta matka alkoi, ei kirjastoon, ei kampukselle, vaan puutarhalle, jossa harmittelin, ettei ollut kahvia mukana. Sitäkin kun taas saan ja voin juoda pari kupposta päivittäin, tuossa lammen rannan penkeillä olisi ollut hyvä…

Kuivasjärven, Pyykösjärven rantojen kautta ja kaartaen kohti kaupunkia, matkalla kävin puutarhalla ostamassa äidille kukan, tai siis tietysti haudalle. Hautuumaallakin oli kaunista, ainahan siellä. Tai noh, mutta ainakin tänään oli rauha ja levollinen olo.

Vielä palasin jokivarteen, Oulujoen kirkolle asti kuljin ja sieltä sitten takaisin kohti keskustaa. Taas mietin tarinoita jokivarren uusiin ja vanhoihin taloihin, – kun äänikirja ei vie huomiota, kehittelen omia tarinoita taloista ja pihoista, jokivarren elämästä. Pari taloa tämän vakkarilenkin varrella on jo pitkään ”elänyt” mielessäni. Eikö muut tee tällaista? 🙂

Ajelin Ainolan puistoon.

Siellä oli city-lifeä: nuoria piknikillä, lapsiperheitä leikkipuistossa, kukkahattutätejä [lue: ikäisiäni naisia] ystäviensä kanssa kahvilan patiolla leivoksilla, – aurinkoa, lämpöä, ruusutarha jo kukkii…

Kasvihuoneissakin piipahdin – trooppisen kuuma, mutta – bougainville kukkii kauniisti.

Kymmeniä kilometrejä ja pitkälle iltapäivän puolelle kuljin. Matkalla hiljaa hoen kuin mandraa ”on kesä, muista, nauti, on kesä, vielä, nyt on kesä”.

Ruoanlaittokin on erityisen mukavaa tällaisina päivinä, tai tähän aikaan vuodesta. Eilen aamuisella pyörälenkillä Kellon kalasatamasta ostin lohivartaat, muutama varhaisperunakin oli kaapissa, samoin mozzarellaa ja tomaattia. Jo vain tuli hyvä sapuska meille.

Suvisunnuntain tyven ilta, itikaton piha, lempeä lämpö iholla ja pihalla. Juuri nyt kaikki hyvin.