Mökkielämää – Tuulestatemmattua

Luopumista ja luovuttamista

Kun sunnuntaina puolenpäivän aikoihin nousin Järvenpään asemalla R-junaan, jolla matkasin Tikkurilaan, ja siellä vaihdoin sitten Oulun junaan, oli lämmintä 19,6 C. Siinä asemalaiturilla odotellessani minulla oli poplarin alla paitapusero ja ohut neule; samaan aikaan vieressä viiden nuoren teepaidallinen ja jopa spaghettiolkaimellinen pukeutuminen vaikutti säänmukaisemmalta. Iltakuudelta Oulussa satoi kaatamalla vettä, oli harmaata ja hämärää. Suomi on pitkä maa ja syksyn säät vaihtelevat. MOT.

Tänään pyörälenkillä hyytyvän kylmää: pohjoistuuli tuntui purevalta jopa myötäisillä pätkillä.

Nyt on se aika vuodesta, jolloin viime vuosina, melkein kymmenenä, olen ryhtynyt puuhailemaan kalentereita, kortteja ja joulukortteja ja suunnittelemaan keinoja ja väyliä niiden myymiseksi hyvissä ajoin ennen joulua. Joitakin (ravintola)kuvauskeikkojakin on aina syys-lokakuussa ollut.

Nyt on toisin: en enää tee kortteja, en ainakaan myyntiin. Oulu-kalenteriakaan en aio tehdä, Saariselkä kuvissa -kalenterit ainakin perheen joululahjoiksi sentään, muutamia vielä myös vakkariasiakkaillekiin. Ja olisi ollut kuvauskeikkakin, tai oikeastaan monta, ja mahdollisuus saada pitempiaikainen sopimus, päästä ”luottokuvaajaksi” yhdelle ravintola-alan isolle toimijalle Oulussa, ja ehkä muuallakin Pohjois-Suomessa. Homma olisi ehkä merkinnyt joka kuukausi pariakin kuvauspäivää…

Kyllä minä yhden yön yli viime viikolla tähän tarttumista mietin. Mietin siis, etten sittenkään lopettaisi Muistikuvia-yritystäni, en luopuisi y-tunnuksesta vaan tekisin sopparin.

Olisipa tällaista tarjottu jokunen vuosi sitten: olisipa ollut mukavia juttuja, tekemistä ja duunia, eikä matkarahojen karttumista olisi voinut välttää. Minähän olen kahdeksanvuotisen valokuvaajan ”uran” aikana tienaamani tulot kaikki säästänyt matkakassaan. Toki enin osa on jo niistä kulutettu moniin matkoihin, esim. Andalusian kiertomatkaan ja myös ensi kuun reissun maksamiseen. Sen jälkeen on vielä pariin pieneen reissuun säästöjä Muistikuvista.

En minä sitten kuitenkaan pyörtänyt lopettamispäätöstäni, vaikka Pehtoori kyllä kannusti siihen ja vaikka ruokakuvausportfolioni jo ehdin päivittääkin. En sitä sitten kuitenkaan lähettänyt, vaan ilmoitin että – valitettavasti – luovun hommista. yrittäjyyteni pistän pakettiin ja vastaisuudessa vain harrastan valokuvausta.

Tuntuu luopumiselta, ei luovuttamiselta.

Lappi Liikkuminen Mökkielämää

Täällä pysytään

Tänään, syyssunnuntaiaamuna, aamukasteen aikaan mökkipuron varressa kulkiessa tulee miettineeksi, miksei sittenkin jäisi tänne elelemään pysyvästi?

Joka tapauksessa: tänään ei ollut mitään syytä, ei tehtävää, ei työtä, ei kokousta tai palaveria, ei tuttua, ei ystävää, ei vanhempaa, lasta, lastenlasta, ei lääkäriä, ei kutsua, ei velvollisuutta, joiden tai jonka vuoksi tai tarvitsemana olisi ollut palattava etelään, kotiin. Ei lähdetty. Ei todellakaan.

Lähdin puronrantaan. Canon kaverina.

Kuinkahan kauan jaksaisin/haluaisin täällä lopulta pysyväisesti asua? – Tämä 1/4 tai 1/3 vuodesta -rytmi tuntuu nyt oikein hyvälle.

Sääennuste lupasi tälle päivälle aurinkoa, ja lämmintä. Käytimme sen hyödyksi, – yhdessä ja erikseen. Tämä polunpätkä tepasteltiin keskipäivän auringossa ja lämmössä. Se oli hyvä polunpätkä: valoisa, aika suora, pehmeä, mutta pohja oli silti vankka, turvallinen, ja ympärillä valoa ja väriä, matkaa kaksistaan edessä ja takana, hiljaisuutta ja hyvä hengittää. Elämä on.

Lappi Liikkuminen Mökkielämää Niitä näitä

Sienimetsällä ja Tankavaarassa

Eilinen oli sienipäivä! Pitkä päivä sienihommissa: metsässä ja mökillä saalista säilöessä.

Olimme aamupäivän metsässä. En tietenkään kerro, missä. Eihän apajia kerrota. Eikä varsinkaan tätä meidän uutta! Pehtoori sen äärelle löysi, ei tunnistanut sieniä, mutta siksihän meillä on Google Lens! Ja se kertoi, että merkilliset mustat, koskaan ennen näkemättömät torvisienet, ovat mustatorvisieniä, jotka ovat ”hienostuneita, herkullisia ruokasieniä” ja jotka kasvavat eteläisessä ja keskisessä Suomessa.

Ja se kertoi, että merkilliset mustat, koskaan ennen näkemättömät torvisienet, ovat mustatorvisieniä, jotka ovat ”hienostuneita, herkullisia ruokasieniä” ja jotka kasvavat eteläisessä ja keskisessä Suomessa. Ja Lapissa, Inarin kunnan etelärajalla! Wuhuu. Ja niitä oli pienellä alueella paljon!

Näiden lisäksi toissapäiväiset ja eiliset herkkutatit sekä monet korillinen rouskuja (kangassieniä, karvalaukkuja, haaparouskuja, männynleppärouskuja). Parikymmentä matsutakea (tuntuu että vieläkin niiden tuoksu kuivauksen jälkeen on terassilla) ja vähän isohaperoita…

Iltapäivän alussa olimme jo takaisin mökillä, juuri sopivasti vastaanottamassa kauan odotettuja uusia penkkejä pihalle. Monien vaiheiden jälkeen ne ovat nyt täällä. Palaan asiaan kuvien kera.

Iltapäivä ja iltakin meni sienisadon kuivauksessa, pillkomisessa, suolauksessa ja säilönnässä kaikkine vaiheineen. Mutta mikäpä siinä. Pihalla enimmäkseen puuhailtiin. Nyt on loppuvuodeksi monenlaisia sieniä pakkasessa ja purkeissa.

~~~~~~~~~~~~~~~~~~

Niinhän se on, että tiettyihin paikkoihin, lähellä tai kaukana, arjessa, kotona tai reissussa liittyy muistoja, koetut tunnelmat, muistaa mitä syötiin tai mitä sanottiin, muistot palaavat mieleen … Tänään kerros niitä. Monia kerroksia.

Huolimatta siitä, että aamu oli pilvinen, sateen uhkakin olemassa, päätimme, halusimme jo tunturiin.

Pitkästä aikaa Iso Tankavaaran (Jorpulipää) huiputus. Kuinka hienoa siellä onkaan. 360 astetta tunturimaisemaa, ruskaisia rinteitä, sinivihreitä tuntureita ja vaaroja, matkalla sammaleisia polkuja ja viimeinen puolikilometriä kaunista, vaikeakulkuista kivirakkaa, matkalla huipulle, siinä välillä Tankasuo, jonka yli ei enää päässytkään (pitkospuut lahonneet), vaan oli kierrettävä suon reunoilta noin kilometrin matka kohti tunturin huippua. Ruskaa maassa ja ruskaa puissa. Tyventä ja sateentonta (nousu). Palatessa jo tihuutti, joten vaikka Koiranjuomalammella olisi ollut hyvä hetki huilata, jatkoimme pysähtymättä.

Vajaa neljä tuntia koko reissuun (myös matka autolla Tankavaaran juurelle ja takaisin) ja oli iltapäiväsaunan aika palattuamme mökille.

Päivän menussa elämäni ensimmäinen mustatorvisienikeitto. Ei huono! Moneen kertaan isommallekin porukalle riittää meillä kuivattuja sieniä!

Alla olevassa kuvassa Purnuvaara, joka on nelostien läntisellä puolella, vastapäätä Tankavaara.

~~~~~~~~~~~~~~

Mustatorvisieniapajalla

Mökkielämää

Mökille päästiin!

Hyvinsyönyt ja saunapuhdas olo, väsynytkin, terassilla hurisee sienikuivuri ja kohta takkatulen ääreen neulomaan. Levollinen harmaa torstai-ilta mökillä.

Tulimme eilen illansuussa, – muutaman päivän aiottua myöhemmin. Ehdittiin jo huolestua, josko päästään ollenkaan, joten siksikin tulo tavallistakin parempi juttu. Kiitollisena!

Kurjakin juttu tähän tulevaan mökkiviikkoon on: ystävät (”Amicit”) eivät ensi viikolla voikaan tulla tänne ruskapäivistä kanssamme ja seuraksemme nauttimaan. Mutta vielä me viidestään täällä päiviä vietämme, ehkä jo tämän vuoden puolella?

Nyt me on sitten kaksistaan jo ehditty parikin kertaa käydä sienimetsällä, eikä ole tarvinnut tulla takaisin tyhjin korein! Sekä herkkutatteja että rouskuja! Aamusella ajeltiin Ivaloon hankkimaan viikon ruoat meille ja linnuille, lisää lankoja ja vielä yhden kerran viisi säkkiä multaa pihaprojektiin.

Ehkä osaamme ihan vaan ollakin viikon verran. Mökkiolemiseen kyllä kuuluu olennaisena myös tepastelu tunturissa. Ehkä huomenna sitten liikutaan kunnolla.

Mökkielämää Niitä näitä

Ihan omissa oloissa

Moottoripyörien ääni on kuulunut koko päivän mökkipihaan: Saariselällä alkaa tänään Jänkhällä Jytisee -festarit (tänään mm. Anssi Kela ja Olli Halonen). Viime vuonna paikalla oli yli 2000 motoristia.

Sähköposti ja some suoltavat ilmoituksia Oulun taiteiden yöstä: siellä on kaupungin läpi kulkeva ravintola-piknik-pöytä, paljon näyttelyitä ja mahdollisuuksia tavata tuttuja.

~~~~~~~~~~~~~~~~

Ja täällä me kaksin Hangasojan elokuun illassa olemme ja elelemme ilman kulttuurikokemuksia, pihapiirisssä touhuten, syöden (porolihapullat sienikastikkeella ja jälkkäriksi leipäjuustoa ja hilloa, – ei huono) ja saunoen.

Päivällä oltiin ihan uusilla metsäautoteillä ajelemassa ja sitten metsissä kulkemassakin. Saaliina litran verran männynpunikkitatteja. Koivunpunikkeja emme enää poimi, pakkasessa on jo moneen sapuskaan . Eilisellä (sieni)retkellä YKSI herkkutatti. Mutta saaliin niukkuudesta huolimatta, johan on ollut taas mukava kulkea. Uuttakin nähty, – tänään mm. Sinset Boulevard! Taisimme olla ”elinkautisten” ~ kullankaivajien lähimaastossa.

Sienestämisestä vielä: luulin toissa-aamuna löytäneeni osterivinokkaan.

Sitten sain apua tunnistukseen ystävältä, asiantuntijalta: ”Tuo vinokas voi olla myös koivuvinokas, joka on vasta erotettu omaksi lajikseen. Hyvä ruokasieni sekin. Koivuvinokas (Pleurotus pulmonarius) ja osterivinokas (Pleurotus ostreatus) ovat toisiinsa liittyviä, mutta erillisiä sienilajeja, – – ”

Koivuvinokas: https://laji.fi/observation/map?target=MX.72111

Eilen kävin vinokkaat poimimassa, paiston, suolasin ja pikkuisen pippuroin ja nautimme pois. Sehän oli oikeinkin miellyttävän makuinen, aika mieto, mutta siinä oli makua. Jospa joskus toistekin!

Nyt on taas edessä pientä pakkaamista. Aamulla kohti Oulua. On lähdettävä, jotta voi palata. Ja on meillä monta syytäkin palata. Tällä kertaa enimmäkseen vain omia juttujamme, ei läheisten huolia, ei mitään ”työperäistä”. Ja me tulemme taas!

Aika piankin, jos…

Lappi Liikkuminen Mökkielämää

Ilma kuin linnunmaitoa!

”Ilma on kuin linnunmaitoa”! – Niin äitini olisi tänään sanonut. Niin hän sanoi silloin, kun oli sellainen lempeä, lämmin, leppeä etelätuulinen, liki tyven päivä kuten tänään.

Tänään on ollut hyvä päivä. On ollut hyvin vähän mitään ajatuksia, yölliset painajaiset unohtuivat pian, kovin vähän on mielessä ollut huolia, eikä ole ollut isoja odotuksia tähän hetkeen, eikä edes tulevaan. Saatikka, että olisi tullut murehdittua menneitä.

Ehkä tällaiseen flow´hun tarvitaan aamupäiväpatikka avarassa Lapin luonnossa, tunturimaisemassa. Taas olimme tutuilla poluilla, kohtaamatta ketään. Tunturissa emme nähneet muita, olimme taas varhain liikkeellä. Mietin siellä, että ne, jotka osaavat ja harrastavat joogaa kokevat ehkä jotain samanlaista kuin tänään tuolla oli: liikkumista, hallittua, rauhallista, vakaata liikkumista, ja helppoa oloa ja rauhaa.

Onhan todettu että jo 15 minuuttia metsässä alentaa verenpainetta, rauhoittaa. Mietittiin, että mitenhän minulle käy, kun verenpaineet ovat muutenkin varsin alhaiset (normi on jotain 115/68), joten mitenhän tällainen päiväkausien metsissä kulkeminen vaikuttaa?

Palattuamme lenkiltä jotain pieniä hommia tahoillamme, ja sitten olimme pitkään puronrannassa, Tuulensuojassamme istuskellen perheen ja ystävien kanssa viesteillen, samalla saunaa lämmitellen, sunnuntai-iltapäivän kuohuviinejä nauttien. Puissa pieniä tuulen ääniä, puro pulputti. Jostain linnunlauluakin.

Mökkielämää Niitä näitä Ravintolat Ruoka ja viini

Lomamatkalla jossain Inarissa …

Jo vain! Jo toisen kerran me teimme sen! Lähdettiin lomalta lomalle – mökiltä Inariin hotelliasukkaiksi.

Koronasyksynä 2021 teimme vähän vastaavan jutun ensimmäistä kertaa. Silloin ohjelmassa oli päiväpatikat Inarista Joenkieliselle ja Otsamolle. Tälläkin kertaa vähän suunniteltiin Otsamon huiputtamista, mutta kun eipä ehditty/jaksettukaan ja kun tie kohteen juurelle on tällä kertaa huono, niin luovuttiin Otsamosta ja vaihdettiin se Siidan ulkomuseoalueeseen tutustumiseen. (Palaan siihen kierrokseen myöhemmin.)

~~~~~~~~~~~~~~

Eilen, perjantaiaamuna olimme mökkiaamussa hereillä jo kuuden jälkeen: matkakuume se nousee pienestäkin reissusta. Vajaan sadan kilometrin matka Inariin aurinkoisessa aamussa sujui joutuin ja mukavasti, ja perillä kohteessa olimme yhdeksän jälkeen.

Reissun pääkohde oli Pielpajärven erämaakirkko, jossa on käyty kerran aiemminkin: ihan tuossa lähimenneisyydessä (2010!). Tällä kertaa oli koko ajan vähän sellainen kaiherrus – tai sittenkin tosiasioiden hyväksyntä – että, saattaapa olla viimeinen kerta. kun täällä ollaan. Mutta eihän sitä tiedä…

Joka tapauksessa: erämaakirkkoon Inarin saamelaiset 1700- ja 1800-luvulla eivät piipahtaneet, eivät varsinkaan kesäisin, jalkapatikalla, vaan siellä oli vain kerran suven aikaan kirkonmenot ja markkinat. Talvikelien, hankien kantaessa, pororaidoilla matkattiin kolmestikin kirkkotuville asustelemaan ja jumalansanaa kuulemaan, tapaamaan muita. Talvella kulku helpompaa järvenselkiä ajellessa.

Inariin, sen nykyiseen keskustaan luterilainen saamelaiskirkko rakennettiin vasta aivan 1800-luvun lopussa. Se tuhoutui talvisodan aikana, ja nykyinen kirkko on vuodelta 1952. Sinne pääsee asfalttitietä, vaikka autolla pihaan, mutta Pielpajärven kirkolle retki edestakaisin kestää hyvinkin neljä tuntia. Matkaa ei ole kuin kymmenkunta kilometriä, eikä reitillä korkeuserojakaan ole paljoa, mutta haasteensa kulussa on.

On se palkitsevaakin. Varsinkin sellaisessa säässä kuin meille sattui. Minuutin kuvakooste kännykkäkuvista tässä.

Eikä tuossa vielä kaikki! Ei se kaikki hyvä, mitä vuorokauden ”irtiotolla”, lomasella, juhlalla, haavella oli meille tarjota. Sattui kohdalle juuri oikeaan aikaan, juuri oikeaan paikkaan hieno ”etu”. Saimme yösijan ja illallisen hotelli Juutuassa ja sen ravintola Aanarissa suunnilleen puoleen hintaan.

Hotellin pihaan ajaesssamme vähän mietimme, oliko tämä poro palkattu vai tekoälyllä silmiemme eteen luotu tai jotain muuta outoa?

Joka tapauksessa: Oi, Juutua! Se näkyi ja koski kohisi huoneemme ikkunasta.

Ravintola Aanaar (vuoden 2020 Suomen parhaaksi valittu) on koettu muutaman kerran ennenkin. Eilen nautimme siellä ensimmäistä kertaa viiden ruokalajin menun viineineen. Ravintola on aika ainutlaatuinen. On ollut ja on edelleen.

En muista, milloin olen viimeksi syönyt noin hyvin kuin eilen.

Ja viinit ja niiden paritus ruoalle, sekä palvelu, saatikka maisema, olivat vähintäänkin suunmyötäisiä, hyviä, uusia (jälkiruoka!! Savusauna! Salmiakki savusi kun sorbettikannen poisti päältä), rehellisiä, raikkaita, kauniita, paikallisia, – – olin välillä sanaton, eikä se ole ihan tavallista!

Poron kanssa tarjottu georgialainen viini, Bedoba Saperavi!! Suosittelen hankkimaan! (Tai tilaamaan omaan Alkoon. Aanaarin ansiosta tätä oli Ivalon Alkossa, ja paluumatkalla kävimme noutamassa mökillekin.

Poroahan meillä syödään verraten usein: ehkä noin kerran kuussa tavalla tai toisella. Aanaarissa jotain melkein ylimaallisen hyvää. Kolmella eri tavalla. Kumpus? Veripalttua (neliö puolukan vasemmalla puolella).

Entäs tuo mustikassa keitetty jäkälä? Melkein liiankin hyvää, makeaa, mutta ah, niin maistuvaa poron ohessa. Ja oikeassa reunassa poronkieltä. Kuin karkkia. Tai parempaa. Rapsakkaa, täyteläistä, hienostunuttakin.

Enpä ennen ole saanut ”pre-dressertiä” enkä tatti-fudgea. Se on kuin Omar-karkki ja sittenkin vielä kymmenen kertaa parempaa, ja makeaa tattia. Tattia ja fudgea. Kyselin, eikö olisi voinut ostaa noista kotiin.

Jälkkäriin ei löydy sanoja. Ajattelin ensin, että tuolllaista kikkailua, hömpöystä. Bavaroisea ja tervaa! Sorbettia ja salmiakkisavua! Kaikkea sitä. Todellakin. Sehän oli ihan taideteos. Ja niin riemullisen makoisaa. Monia, monia vivahteita, kerroksia, tekstuureja, — kuten sanoin, ei sanoja.

Huomaatteko: ei sanoja. Tai sittenkin on. En muista milloin olisin syönyt näin hyvin. Ehkä 2019 Rovanieemen rotissööri-kapitulissa? Tämä oli hyvä, tämä jää hyväksi muistoksi. Eilinen kaikkinensa. Eikä vähiten Pehtoorin saaman hyvän, helpottavan puhelun takiakin.

Oli hyvä olla eilen, vielä nytkin eilisessä. Ja hyvä päivä on ollut tänäänkin. Hetken tie on kevyt…

Lappi Liikkuminen Mökkielämää Niitä näitä

Sateen uhatessa patikalla – kastumatta

Aamu viileä. Silti vakaa päätös lähteä lähituntureille kulkemaan. Patikka niillä reiteillä, joilla talvella tulee eniten hiihdettyä. Ensin autolla Laanilaan (uusi parkkipaikka), josta kohti Välimaata, sieltä edelleen Rumakurun suuntaan, Onnin jäljellä, Pieranvaaran huipun sivuitse, hiljalleen laskeuduttiin Piispanojan tuvalle ja siitä vielä muutama kilometri ja olimme takaisin lähtöpisteessä.

Sadetta oli luvannut alkuiltapäiväksi, mutta kyllä pilvet koko ajan tummuudellaan uhittelivat, ja vähän vettäkin ripsuttelivat, mutta kaikkinensa oikein hyvä sää kulkea. Kaksi ja puoli tuntia kuljettiin, oltiin melkein ainoat kairojen poluilla.

Muutama maastopyöräilijä, muutama pariskunta lisäksemme. Ja luonto. Loppukesän syvä, kypsä vihreys, purojen pulputus, taivaalla pilvet ja niiden liikkeet, parhaimmillaan näkyvyys pari-kolmekymmentä kilometriä. Tuttuja notkelmia, leppoisia laskuja ja välillä napakoitakin nousuja. Hyvähän siellä on kulkea.

Jäimme Savotta-Kahvilaan lounaskahville, Pehtoorille tietysti myös mustikkapiirakkaa, joka siellä on oikeinkin hyvä, minulle palanen lohipiirakkaa.

Tein kännykällä räpsimistäni otoksista pienen (aika kökön) videonkin. Toivottavasti aukeaa.

https://pic.fi/CX4VYZ69Q2

Jaksettiin sitten vielä pihahommia (minulla taas mullan levitystä – enhän osaa lapioimatta täällä ollakaan. Mutta kyllä nyt jo väsyttääkin. Ja huomenna kohti uusia seikkailuja.

Mökkielämää Niitä näitä

Nattaset ja muuta pohjoista

Kaukaa Sompiojärven ja aapojen takaa katsoo Nattastuntureitten moniharjainen kaarto, katsoo koko korpimaata vartioiden.
Ne ovat omat tunturit, tutut pohjoisen vartijat. Niiden laella kesäpäiväkin valvoo öitänsä, ja niiden taakse se laskeutuu yölevolleen, niiden takaa talviset taivaanvalkeat puhaltavat öiset soihtunsa. – – Niiden korkeilla harjoilla asuivat entiset väkevät jumalat, ja siellä tunturien tyvillä on suuri ja pyhä Sompiojärvi.

Samuli Paulaharju, Sompio (1939)

Eilen meillä oli kolmannen kerran Pyhä-Nattasen huiputus (508 mpy). Ei se kapuaminen ihan vaivatta mene, mutta aika reippaasti muutama kilometri noustiin. Helle ja leppeä tuuli avittivat kulkua.

Monta vuotta Sompiojärventie on ollut niin huonokuntoinen, ettei Kansallispuiston rajalla olevalle retkeilyreitin juurelle ole ollut tavallisella henkilöautolla juuri menemistä. Emme ole edes yrittäneet. Nyt tie on kunnostettu, ja hyvin onkin. Ja siitä ilahtuneena, me ajelimme eilen heti aamusta Vuotsoon ja sieltä kohti Sompiojärveä ja Nattasten juurelle.

Mekin olemme iät, ajat luulleet, että Nattaset ovat saamen kielen sana, jolla tarkoitetaan naisen rintoja. Niin me on monille mökkivieraille tätä kansanetymylogiaa jatkettu ja kerrottu ”kaikille”.

Mutta! Olen nyt antanut itselleni kertoa ja sitten tullut lukeneeksi, että eihän se näin olekaan. Ensinnäkin ”Nattaset” eivät ole edes saamelainen sana, vaan sen alkuperä on suomenkielinen. Nämä Sodankylän pohjoisosan ylväät, rakkakiviset, laelta toorien (toori = ”eroosiopinnalla oleva ympäristöstä kohoava kallioalue tai pieni jäännösvuori”) peittämät tunturit* eivät ole menettäneet kiehtovuuttaan vaikka tällaisia määritelmiä olen lukenutkin.

”Nattaset ovat pieniä, yleensä öisin aktiivisia hyönteisiä, jotka kuuluvat yökkösperheeseen. Nattaset lentävät usein valoa kohti kesäöinä.”

Tai:

”Nattanen on suomalainen perinteinen nimitys, joka tarkoittaa usein nuorta poikaa tai nuorukaista.”

Samuli Paulaharjun kuvaus Nattasista on minulle tärkeämpi, elävämpi, koskettavampi kuin nämä kielitieteilijöiden selitykset.

* Nattasten huiput ovat: Sodankylän Pyhätunturi eli Pyhä-Nattanen, Seinätunturi, Serrikainen, Terävä-Nattanen, Lupukainen ja Suku-Nattanen. Terävä-Nattanen on 544 metriä korkea ja Pyhä-Nattanen 508 metriä.

Eiköhän ensi vuoden kalenterikuvien elokuu löydy eiliseltä muistikiorttitallenteelta!

Iltapäivä kului pihahommissa, saunoen, puronvarressa istuskellen, pulahdellen. Oli vielä helle (+ 27 C) iltaan asti.

Yöllä nousi ukkonen, rankkasade kuuluu mökin kattoon mukavasti. Ei se kuitenkaan enää aamupäivällä ole mukavaa kuunneltavaa, tai siis kun ei houkuttele ulos, ei liikkumaan, ei tunturiin. Niinpä käytiin ”pakollisella” Ivalo-reissulla. Ja iltapäivällä kaikenmoista siivoilua, järjestelyä,

— JA JUURI NYT (klo 21. 38 istuessani tässä pirtin pöydän ääressä postailemassa) nuo kaksi tulivat tuohon ikkunan alle ”mustikalle”.