Historiaa

Home Historiaa (Page 6)
Showing: 51 - 60 of 347 RESULTS
Historiaa Niitä näitä

Ruuvi löysällä – vaarallista mätäkuussa?

Mikä tämä on?

Minun hampaistoni loputtomat (!) ongelmat ovat edenneet uudelle levelille. Jo maanantaina kävin Terveystalolla, ja sinne oli mentävä tänäänkin, mutta onneksi huomiselle aikataulutettu ”kirurginen toimenpide” voitiin perua.

Ruuvi lähti ilman leikkausta: kruunu irrotettiin ja ruuvi kirjaimellisesti ruuvattiin irti. Sain tuon parituhatta euroa maksavan ”alaleuan seiskan” muistoksi kotiin. Vitriiniin se ei kuitenkaan tule sijoitetuksi.

Hammasimplantteja asennetaan Suomessa vuosittain yli 20 000 ja niitä poistetaan kuulemma hyvin harvoin: vain prosentti istutetuista keinojuurista joudutaan poistamaan potilaan suusta, esimerkiksi voimakkaan purennan takia. Bruksiitti on, joten: Bingo!

Minullahan näitä implantteja riittää, ja poiston jälkeenkin niitä on vielä viisi. Viime viikolla hammas alkoi oireilla, lauantaina tuntui, että se halkesi, mutta mitään näkynyt, ehkä vähän vain heilui. Lääkärin mukaan se oli silloin irronnut luusta. Tosin ei kyllä tuntunut millään irtoavan vielä tänäänkään. Säästän teidät yksityiskohdilta, mutta eipä ollut mikään lupsakka kokemus tämä.

Onkohan huono ennuste toipumiselle, kun poisto-operaatio piti tehdä juuri nyt, mätäkuun aikana? Sitähän sanotaan, että haavat ja muut vammat ei parane, vaan tulehtuvat ja mätänevät. Jopa Duodecim-lehden tieteellisessä artikkelissa päädytään tulokseen: ”Riski saada syvä leikkaushaavainfektio tai elininfektio on mätäkuun aikana tehdyssä leikkauksessa kaksi kertaa suurempi kuin muulloin.” On siis perusteltua käyttää Paroex-suuvettä ja syödä määrätty V-Pen-kuuri loppuun.

Mätäkuu on kansanperinteessä ja almanakoissa ajanjaksolla 23.7. – 23.8. Se merkittiin suomalaisiin kalentereihin 400 vuoden ajan, aina vuoteen 1995 asti. Mätäkuu määräytyy aurinkoradan merkkien mukaan: aurinko on tähän aikaan vuodesta leijonan merkissä, ja jakson alussa taivaalle nousee kirkas tähti Sirius, joka on vanhalta nimeltään Koira, Iso Koira tai Orionin koira. Eteläisessä Euroopassa ja jo muinaisessa Egyptissä koirankuukauden/koiranpäivien aikana tarkkailtiin luontoa tarkasti, koska sen alku merkitsi kuivuuden ja lakastumisen alkua. Suomalaisessa kansanperinteessä/sääkalenterissa mätäkuun alku on määrännyt sen, minkälainen sää vallitsee koko loppukuun: ”Kun mätäkuun ensimmäisenä päivänä sataa, sataa koko mätäkuun ajan.”

Koirankuukauden nimittämistä meillä mätäkuuksi pidetään käännösvirheenä:

On arveltu, että ruotsalainen nimitys rötmånad ja suomalainen mätäkuu olisivat käännösvirheen tulosta: tällöin koiranpäivien vanhan alasaksalaisen nimen rodendage alkuosan rode, koira, olisi sekoittunut tanskan kielen mätää tarkoittavaan roden-sanaan. Tämän teorian mukaan merkitys ’mätä’ siirtyi ruotsin kieleen ja edelleen suomeen.

       Lähde: Almanakkatoimisto (almanakka.helsinki.fi)

Vaikka hampaistoni jatkaakin pitkään jatkunutta murenemistaan, niin toivottavasti vielä ei sentään pahempaa…

 

 

 

Historiaa Niitä näitä Oulu Reseptit Ruoka ja viini Viini

Kesäherkkuja

Viikonlopun kotikeittiöstä muutama vinkki…

Etiketti-lehden reseptiä pohjana käyttäen ja mukaillen tein meille eilen tällaista herkkua. Grillattua perunasalaattia ja parsaa prosciuttoon käärittynä. Tuo perunasalaatti on varmasti myös esim. savukalan kanssa oivallista. Nyt ostin ruotsalaisia, pienen pieniä varhaisperunoita, jotka tässä toimivat ihan hyvin, mutta voisinpa suositella vaikka juhannuspöytään tätä – kotimaisista uusista potuista tulee varmaan vielä parempaa.

Grillattu perunasalaatti

    • 600 g perunaa (kiinteä) tai varhaisperunaa
    • 2 punasipulia
    • 2 rkl oliiviöljyä
    • 1 tl suolaa
    • 1/2 tl mustapippuria rouhittuna
    • 200 g fetajuustoa
    • 1/2 ruukkua basilikaa
    • seesaminsiemeniä paahdettuna
      (rucolaa)

Kastike: 

    • 2 rkl oliiviöljyä
    • 2 rkl balsamiviinietikkaa
    • 2 rkl vaahterasiirappia
    • 1 chili

Pese perunat huolella. Keitä perunoita 10 minuuttia kuorineen miedosti suolatussa vedessä. Leikkaa lohkoiksi ja siirrä kulhoon.
Kuori sipulit ja leikkaa ne lohkoiksi perunoiden joukkoon. Mittaa päälle oliiviöljy, suola ja rouhittu mustapippuri.
Grillaa perunat ja sipulit kypsiksi.
Sekoita kastikkeen ainekset keskenään.
Siirrä perunat ja sipulit takaisin kulhoon ja sekoita valtaosa kastikkeesta kypsien perunoiden joukkoon, kun ne ovat vielä kuumia.
Koristele salaatti basilikanlehdillä ja paahdetuilla seesaminsiemenillä. Valuta päälle loput kastikkeesta.

Parsat kuorin ohuelti, tarkoituksellisen huolimattomasti, ja kiedoin jokaisen ympärille pitkittäin puoliksi leikatun prosciuttoviipaleen. Laiton parsat vuokaan ja yhtä aikaa perunasalaatin kanssa uuniin (n. 10 min, +230 C).

Lauantainakin meillä uunigrillissä valmistettua kesäruokaa. Aasia marketista (Asemaa vastapäätä) hain pakastejättirapuja (16 € iso pussi, josta puolet riitti meille kahdelle). Tein niille marinadin: Sweet Chili Sauce (tällä kertaa uusi versio Black – sekin Aasia marketista), 2 valkosipulin kynttä, 1 pieni punainen chili, oliiviöljyä, 1 tl ruokokidesokeria sekä suolaa). Neljän tunnin marinoinin jälkeen valutin marinadin pois ja kumosin ravut leivinpaperille. Uuniin 230 – 240 C ja 5 – 10 minuuttia.

Lisänä pinaattia, salaattia ja rustiikkia leipää. Sekä viiniä.

NYT on löytynyt todella hyvä rose-viini, jossa on makua ja on nimenomaan ruokaviini, ei mikään terassien lipittelyrosee. Roseessahan on yleensä parasta väri, mutta tämä on kyllä hailakka. Ja rosehaan on tavallisemmin suht edullista. Tämä ei ole. Ja minusta rose on usein ihan ”turha viini”, mutta tältäkin osin tämä viini on poikkeus. Tämä ei ole turha. Saksalaiselta laaturieslingeistään tunnetulta Rheingaun alueelta tulee melkein parikymppiä maksava, hailakka, mutta todella hyvä R3 Rheingau Rosé.

Viime kevään rose-viinipostaukseni suositukset pitävät edelleen, joten kannattaa tulevien viikonloppujen ruoka/roseviinejä miettiessä tsekata postaukseni.

Tänäänkin olisi voinut lasillisen tuota nauttia, tai ehkä rosesamppanja olisi sopinut vielä paremmin päivän iloiseen teemaan liittyen.

Mutta tänään on myös se Oulun suurpalon 200-vuotismuistopäivä, josta kirjoittelinkin viime viikolla. Tänään oli palon jälkeen jälleenrakennetussa Engelin suunnittelemassa kirkossa aiheeseen liittyvä esitelmätilaisuus, jossa kävinkin ja mennessä kuvasin kirkon komean sisäänkäynnin. ”Engelin keltainen klassismi”, ilta-auringon valo ja juuri lehdet saaneet koivut; tuli enemmän mielleyhtymiä suvivirteen kuin kaupungin tuhonneeseen paloon. Hyvä näin.

 

~~~~~~~~~~~~

PS. Mystinen soitin kaipaa vielä arvuutteluja… Huomenna arvonta.

Historiaa Yliopistoelämää

Muistoja, paljon muistoja

Ihan vahingossa sattui juuri tälle päivälle kampaaja. Sikäli hyvä vahinko, että pitkäksi, kulahtaneeksi käynyt pehkoni tuli heti aamupäivällä leikattua ja huoliteltua kiiltäväksi, – kotoilijan hiuksiin ryhtiä. Siksi hyvä, että juuri tänään, kun oli oikein ”menokin”.

Olen ollut illan kotikaronkassa. Huhtikuun alussa olleen väitöstilaisuuden ”jatko-karonkka” oli tänään, väittelijän kotikotona. Niin iloinen ja otettu olen, että sain kutsun. Väittelijää tietysti ilo juhlia, mutta olihan luonnollisesti mahdottoman mukava tavata entisiä kollegoita, kuulla kuulumisia poissaolevista, nähdä useampiakin ”omia” opiskelijoita, kuulla heidän kuulumisiaan, ja saada – kaikkien näiden vuosien jälkeen – palautettakin. Mikä kyllä aiheuttaa vähän sellaista ”haluan vieläkin tehdä jotain merkityksellistä” -fiilistä ja haluaisin ”olla tekemisissä”.

Karonkassa oli myös ohjelmaa; musiikkia. Erinomaisen sopivasti historian havinaa siinäkin: kuka tietää, mikä soitin? Kaikkien arvanneiden kesken arvon kirjapalkinnon!

Mukavan kuuloista musiikkia, illan teemaan sopivaa. Tykkäsin kovasti.

Ja kuinka paljon muistoja, flashbackeja, illan aikana tulikaan!

Edellisen kerran kävin samassa kodissa talvella 1991. Silloin olin viimeisilläni raskaana, juuri äitiysloman aloittanut, – Juniori syntyi maaliskuun lopulla. Silloin väittelijän kodissa oli tupaantuliaiset. Olin kutsuttuna, koska tämän päiväisen jubilaarin ja entisen oppilaani isä oli ollut esimieheni 1980-luvulla seitsemän vuoden ajan ja hän oli minun opiskeluaikainen professorini.

Kertakaikkisen paljon historian havinaa tähän iltaan…

Sikälikin merkittävä päivä, että on tasan kuusi vuotta siitä, kun olin kustoksena – piste yliopistouralleni. Ja huomenna tulee kuluneeksi 18 vuotta omasta väitöksestäni. 18!!! Enhän minä näitä päivämääriä itse muistanut, mutta onneksi oli muita, jotka muistivat.

Tänäänkin oli taas ilo tavata ihmisiä, keskustella, pohtia, nauraa, muistella, tarinoida.

Historiaa Oulu

Oulun suurpalosta melkein 200 vuotta

Kevätpäivä oli, näin kaukana pohjoisessa, ollut vuodenaikaan nähden harvinaisen lauha ja lämmin, ja nyt valoisan illan rusopilvet viipyivät yhä läntisellä taivaanrannalla.

Meri oli peilityven; sen ikään kuin suloisissa unelmissa uinaileva tumma kirkkaus liitti lumoavana heijastuksena toisiinsa taivaan ihanuuden ja maan kauneuden.

Näin koko luonto lepäsi idyllisessä rauhassa.

Samassa hetkessä nähtiin hirvittävän tulipatsaan paratiisin portilla uhkaavan miekan kaltaisena kohoavan Kallisen mäeltä suoraan taivasta kohti mustien savupilvien läpi.

Nyt puhkesi äkkiä kova tuuli, hajotti liekit ja heitti tulisateen koko kaupungin ylle, joka pian oli syttynyt neljästä kohtaa.

Muutaman hetken kuluttua pilvenkorkoiset tulikielekkeet muodostivat ristiin rastiin katujen ylle hirvittävän holviston, jonka alla epätoivoiset ihmiset huusivat apua, ja säikähtyneet eläimet juoksentelivat sinne tänne ulisten ja vikisten koettaessaan paeta uhkaavaa kuolemanvaaraa.

Sara Wacklin, Satanen muistelmia Pohjanmaalta

Oulun suurpalosta on kulunut tasan 200 vuotta
(ensi maanantaina)

Vuoden 1822 palo sai alkunsa varhain torstaiaamuna 23. toukokuuta värjärimestari Papen talosta. Ernst Pape oli ruotsalaissyntyinen värjäri, jolla oli verstas Kallisenvirran rannalla, lähellä Raatihuonetta ja lähellä kirkkoa.

Kallisenvirran rannalla oli 1800-luvun vaihteessa monien käsityöläisten mökkejä ja verstaita; alue on Pokkisen ”takana”, nykyisen Ainolanpuiston (Plaatansaaren) ja Lammassaaren välisellä alueella, pienellä mäellä (Kallisesbacke ~ Kallisenmäki).

[Kallisenvirta. Kuva 18.5.2022.]

Palon sammuttua lähes koko kaupunki oli tuhoutunut maan tasalle: yli kolmesataa rakennusta oli palanut täysin tai lähes täydellisesti, ja yhteensä yli 3 000 oululaista oli menettänyt kotinsa. Lähes koko kaupungin tuhonneessa palossa menetti henkensä alle 10 henkeä, mutta kaupungin rajojen sisäpuolella vain 65 rakennusta säilyi tulen tuholta. Olihan Oulukin tuolloin tiiviisti rakennettu puutalokaupunki, jossa paloturvallisuus ei ollut ollut ensisijainen, eikä oikein mikään muunkaan, rakentamistavan kriteeri.

Kuva: Jacob Wallin Oulun palo 1822; Museovirasto.

Kun Raatihuonekn oli palanut, kaupungin hallinto hajautettiin yksityiskoteihin, triviaalikoululle tuho merkitsi muuttoa Raaheen ja (nykyisen tuomio)kirkon  raunioiden viereen rakennettiin pienehkö väliaikainen puukirkko. Tuo väliaikainen pikkukirkko valmistui jo marraskuussa 1822 eli puolisen vuotta tulipalon jälkeen. Varsinaisen kirkon säilyneiden kiviosien päälle Carl Ludvig Engel suunnitteli uuden kirkon, joka valmistui kymmenen vuotta suurpalon jälkeen vuonna 1832.

Engel oli yhdessä J. A. Ehrenströmin kanssa laatimassa Oululle myös uutta asemakaavaa. Entistä laajempi ruutukaava tuli voimaan kolme vuotta palon jälkeen, ja se on edelleen Oulun kaupunkikaavan pohjana.

Historiaa Niitä näitä Yliopistoelämää

Historian parissa

Paljon muuttuvia tekijöitä, vaikka tuntuu, että melkein kaikki (!) on viime aikoina, vuosina, ollut jämähtänyttä, paikoillaan polkemista. Tai taaksepäin valumista. Siltä se on välillä tuntunut. Vaikka onhan muuttuvia tekijöitä ollut: oikeastaan ehkä sittenkin enemmän muuttuvia tekijöitä, perumisia, yllätyksiä, muutoksia, vähäisten sovittujen juttujen (valitettavia) lykkääntymisiä tai häviämisiä ties mihin, enemmän niitä kuin paikoillaan oloa.

Tälle viikonlopulle oli muutamia kalenterimerkintöjä: perhepäivähoidot ylitse muiden, muutamia tuplabuukauksiakin ja tietysti aie käydä ladulla. Mutta koska koronaa lähipiirissä, meni suunnitelmat uusiksi. Olisi siis ollut mahdollisuus lähteä mökille vaikka jo eilen, viimeistään tänään, mutta. Karjalaseuran juhlaseminaari eilen ja väitöstilaisuus tänään olivat sellaisia, joihin minulla oli toive osallistua, joten Lappiin ei lähdettykään, vaikka lastenhoitoa ei ollutkaan. Lähdemme huomenna. Vasta huomenna. On ollut mahdollisuus valita.

Väitöstilaisuus tänään olisi ollut ”nautittavissa” myös striimattuna, mutta kun siihen oli mahdollisuus osallistua myös livenä, niin menin.

Pandemian aikana olen seurannut – muistaakseni – kolmea väitöstä etänä, eivätkä ne nyt olleet mitään erityisen sykähdyttäviä kokemuksia. Yhden aikana mm. pesin nyrkkipyykkiä ja silitin, toisen aikana istuin autossa matkalla mökille. Ei sellainen ole sama kuin olla läsnä! Ei todellakaan.

Toki tänään halusin nähdä ja kokea, kuulla ja nauttiakin, miten kandivaiheen opiskelijani ja muutenkin tuttu nuori nainen tohtoriksi väittelee. Hienosti väitteli! Olipa ilo olla läsnä, – paitsi väitöstilaisuudessa, mutta myös ennen ja jälkeen sen tavata ihmisiä, tavata entisiä kollegoja, tuttuja ja ystäviä yliopistoelämän ajoilta. Myös kaukaa vuosikymmenien takaa. Hämmentävääkin.

Väittelijä (ja toki myös vastaväittäjä) selvisi tilaisuudesta erinomaisesti: rauhallisesti, oppineesti, asiantuntevasti, helpottuneestikin, kiittäen keskustellen ja argumentoiden. Väitöskirja sai paljon kiittäviä kommentteja vastaväittäjältä. Olisi ihan mahdottoman mukava selittää, että tätä nuorta naista sain opettaa kandiseminaarissa, avittaa opintojensa alkuvaiheessa, jotta tämänpäiväiseen hienoon tulokseen päästiin, mutta eipä olisi oikein rehellistä: hän teki opinnäytteessä ihan itsenäisesti, erinomaisesti jo silloin. Ei siinä yliopistonlehtorin neuvoja tarvittu. Kunhan kannustin ja kehuin.

Tilaisuudessa oli myös yksi ”sykähdyttävä” kuva vanhasta kartasta. Kahdestakin syystä sykähdyttävä: 1) olen kirjoittanut artikkelin, jossa ko. kuvan karttakokoelmaa käytän. 2) Tänään esillä ollut yksityiskohta on meidän mökkimaisemista. Anders Bureuksen kartassa näkyy Ivalojoki (Avila) ja Lutojoki (Luttojoki), joiden varsilla on ensi viikollakin tarkoitus kulkea ja hiihdelläkin.

Kuvan nähtyään Vävy totesi: ”Liukulumikenkäily ollut muotia jo tuollon”. 🙂 Niinpä 400 vuotta sinne tänne.

Nyt pakkaamaan, jotta tuonne Lutojoelle päästään ensi viikoksi.

~~~~~~~~~~~~~~

Kaikesta edellisestä huolimatta, tai paremminkin vuosikymmeniä ennen sitä, minulla oli yliopistolla työhuoneeni ilmoitustaululla alla oleva lainaus, historian filosofian ja metodologian klassikon lausuma ”aforismi”. Ehkä siksi, että lohduttauduin sillä, etten saanut väikkäriä tehdyksi paljon aikaisemmin kuin lopulta sain.

History is life:
he who has not lived 
or has lived only enough
to write a doctoral dissertation
is too inexperienced with life
to write good history. 

        Louis Gottschalk

Historiaa

Tunnustan väriä

Olipa ilo ”tunnustaa väriä” Oulun Karjalaseuran juhlaseminaarissa. Sain syksyllä viinikerhon 30-vuotissynttäreillä ”huomionosoituksen”: Heikki Nuutisen Karjalanliitolle suunnitteleman silkkihuivin, jossa on liiton 80-vuotisjuhlavuoden logo ”sukupolvien ketju”.

Ja seminaari oli hyvä, etten sanoisi mahdottoman mielenkiintoinen. Tuli ikävä, ei ehkä Viipuriin, se kun on koskaan käymätön paikka, vain junalla ohi on tullut mentyä, vaikka ehkä joku muistijälki ja geeniperimä minussa kaipasi sinnekin, mutta tuli ikävä historian pariin, historiantutkimuksen, luennoimisen pariin (oi, että minä tykkäsin siitä!) ja uuden oppimiseen, ihmisten joukossa olemiseen, elävästi kerrotun historian pariin.

Muistojen Viipuri -seminaarin luennoisijat ja aiheet olivat aika pro!
Historioitsija Teemu Keskisarja: Sodan ja rauhan Viipuri
Arkkitehti Kimmo Kuismanen: Viipuri – arkkitehtuuri ja paikan henki
Kirjailija Anna Kortelainen: Uusi Viipuri Pohjois-Pohjanmaalle – tositarina ja miten se kirjoitetaan.

Kirjaston Pakkala-saliin mahtuu vähän yli 200 kuulijaa ja se oli aivan täynnä, osa seminaariin tukeista jäi jopa ulkopuolelle. Keski-ikä oli niin korkea, että olin lähes nuorimmasta päästä. Monia oululaisia ”julki-karjalaisia” oli joukossa.

Kuinka ollakkaan minun takanani istui suunnilleen ainoa maskiton kuulija, joka yski ja pärski aika lailla tasaisin väliajoin ja melkein vieressä mummarainen, jolla käynnykkä soi aina 10 minuutin välein, eikä hän saanut sitä äänettömälle, kunnes eräs papparainen hermostui ja sulki tältä puhelimen. En muistanutkaan, että julkisissa tiloissa voi olla tällaistakin. 🙂

Kuinkas kotipaikkauskollisia ihmiset ovat? Onko sellainen ”heimoerot esiin ja härnäämään” -mentaliteetti edelleen olemassa? Ajatteletko olevasi nimenomaan pohjoispohjanmaalainen, lappilainen, satakuntalainen, uusmaalainen, pohjalainen, karjalainen? Onko sinulla millainen kotipaikkaidentiteetti? Vahva vai olematon? Minulla se on aika pirstaleinen, huolimatta siitä, että olen kaikki useat vuosikymmeneni asunut Oulussa, ja yli puolivuosisataa tässä kilometrin säteellä, mutta kyllä mie ajattelen olevani kotoisin vähän sieltä ja täältä. Oululainen kuitenkin, kuiteski. Vaikka geeniperimähän tietysti vaikuttaa tempperamenttiin, … Tiedä häntä.

Historiaa

Onko kaikki vain yhdestä kiinni?

Yksilön merkitys historiassa? – Sitähän historioitsijat ovat kautta maailman sivu pohtineet. Olenpa minäkin kirjoittanut aiheesta yhden referee-artikkelin ja muistaakseni ainakin kaksi populaarimpaa juttua. Kirjoituttanut opiskelijoilla aihepiiristä esseitä.

Aiheesta on vuosisatojen kuluessa tehty väitöskirjoja, pidetty konferensseja, luennoitu maailman yliopistoissa. Yksi eniten tämän aihepiirin tiimoilta käyty (ei aina niin tiukan tieteellinen) pohdiskelu liittyy siihen, että millainen maailma nyt olisikaan, jos A. Hitlerin nimi olisi aikanaan sittenkin ollut Wienin taideakatemiaan hyväksyttyjen opiskelijoiden luettelossa. Entä jos hän olisi päässyt kouluttautumaan taidemaalariksi tai arkkitehdiksi?

Usein pohditaan myös, toistaako historia itseään? Tuli vaan mieleen, että tänään yhden aikansa suurimman hallitsijan kuolemasta on 2066 vuotta; Caius Julius Caesar murhattiin Pompeiuksen teatterin  edustalle; Lago Argentiinan reunalla ovat monet Rooman kävijät käyneet. On kyllä toinenkin teoria/epäily paikasta, jossa Caesar kuoli, ja sen kohdalla on nykyisin ravintola, jossa me kävimme uutena vuonna 2006.

Niin tai näin: maaliskuun iduksena 15.3. Caesar sai surmansa kun Cassiuksen ja Brutuksen johtama salaliitto onnistui tavoitteessaan. Kääntyikö maailmanhistorian suunta tämän yhden miehen kuoltua? Olisiko kukaan muu kuin juuri Caius Julius Caesar voinut luoda sellaista Roomaa kuin hän teki? Entä jos… Jos CJG, AH tai  …

Caesarin kaudella otettiin käyttöön juliaaninen kalenteri, joka vaihdettiin gregoriaaniseen uuden ajan alussa, 1500-luvulla, mutta Suomessa vasta 1700-luvun puolivälissä. Suomessa autonomian aikana, Suomen ollessa Venäjän suuriruhtinaskunta, täällä oli eri ajanlasku kuin Venäjällä. Niinpä kaikissa Pietarissa laadituissa Suomea koskevissa asiakirjoissa on kaksoispäiväys, toinen ”uutta” ja toinen ”vanhaa” lukua varten.

Tämä ajanlaskujen ”eriaikaisuus” on syynä siihen, että Venäjän lokakuun vallankumous tapahtui juliaanisen kalenterin mukaan lokakuussa, mutta sen muistoa vietettiin/vietetään? gregoriaanisen kalenterin mukaan marraskuussa. Venäjällä maalis- ja lokakuun vallankumousten otettiin gregoriaaninen kalenteri käyttöön vuoden 1918 alussa. Tammikuun viimeisen päivän jälkeen tuli suoraan 14.2.1918.

Tähän yksi suora lainaus

Trooppiset aurinkokalenterit

Trooppinen aurinkokalenteri on trooppisten vuosien hallitsema kalenteri, ja sen kesto on noin 365 päivää, 5 tuntia, 48 minuuttia ja 45 sekuntia (365,24219 päivää). Trooppinen vuosi voi olla kevät- tai syyspäiväntasauksesta seuraavaan, tai kesä- tai talvipäivänseisauksesta seuraavaan.

Vaikka nykyisessä gregoriaanisessa kalenterissa on 365 päivää normaalissa vuodessa, lisäämme karkauspäivän lähes joka neljäs vuosi pysyäksemme trooppisen vuoden tahdissa. Ilman oikeaa karkausvuosien lukumäärää kalenterimme menee nopeasti epätahtiin. Tämä tapahtuu Juliaanisessa kalenterissa liian monella karkausvuodella. Lopulta se syrjäytti gregoriaanisen kalenterin.

Seuraavat ovat trooppisia aurinkokalentereita:

  • gregoriaaninen kalenteri
  • Julian kalenteri
  • Baha’i kalenteri
  • Hindu kalenteri
  • Koptilainen kalenteri
  • Iranin kalenteri (Jal_li-kalenteri)
  • Tamilin kalenteri
  • Thaimaalainen aurinkokalenteri

Jokaisessa näistä kalentereista on 365-päiväinen vuosi, ja joskus sitä laajennetaan lisäämällä yksi päivä karkausvuodeksi. Tätä menetelmää kutsutaan ”lajitteluksi”, jossa lisätyt päivämäärät on ”porrastettu”.

Ja tänään kaikista kalentereista, tai ehkä sittenkin niiden vuoksi, olemme saaneet viettää hienon Dionysia-illan. Lääninhallituksen tiloissa, monien ystävien ja uusien tuttavuuksien ympäröimänä, keskustellen vai jopa ihan diskuteeraten, hyvin syöden, vuosituhantinen historia ja hyvin syöminen, levollinen ilta yhdistävät. Kiitollisena siitä. Tämä maaliskuun idus on ollut hyvä.

Historiaa

Sanomakellojen aikaan

2.2.2022

Tänään on kuulemma paljon häitä: monia pareja astuu avioon helmikuisena keskiviikkona? – Kyllä. Syynä siihen on päivämäärä: 2.2.22.

Meillekin päivämäärä on merkityksellinen. Tänään 2.2.2022 klo 12 Tuomiokirkon kelloista kuului suru-uutinen: sanomakellot kertoivat äidin kuolemasta.

Pilvisen aamupäivän jälkeen juuri ennen puolta päivää, ennen surullisen soiton alkua, aurinko tuli näkyviin pilvien takaa ja nousi kirkon katon yläpuolelle. Samaan aikaan kyyneleitä silmät täyteen.

Liki elokuvallinen hetki. Muistan muutakin kuin päivämäärän.

Sanomakellot 

Sanomakellot (sielunkellot, kuolinkellot) ovat Suomessa soineet jo keskiajalta lähtien; kirkonkellojen soitto on ollut monin tavoin tärkeä tiedonvälityksen keino ja tapa.

Sanomakelloilla tiedotettiin kuolemasta, ja mm. vainajan iästä. Iso(i)lla kello(i)lla soitettiin ensin kymmenet ja sitten pikku kelloilla yksiköt. Myös sukupuolesta saatiin tieto kelloja tarkkaan kuuntelemalla:  miehille soitettiin isolla kelloilla, naisille pikkukelloilla (jos sellaiset seurakunnan kirkossa olivat). Soiton kestolla oli myös merkitystä: se kertoi usein sosio-ekonomisesta asemasta. Kellojen soitto oli ainakin itsenäisyyden alkuun asti maksullista, kirkon kassassa oli erikseen tili multa-, hauta- ja kellonsoittorahoille, joten kuka tahansa ei sanomakelloja (tai saattokelloja) taivasmatkalleen saanut. Kirkollisille ja valtiollisille merkkihenkilöille sanomakellot saattoivat soida monta tiimaa ja useana päivänä.

On seurakuntia ja kappeleita, joissa menneinä vuosisatoina sanomakellojen soitolla tiedotettiin myös se, missä päin kirkolta vainaja oli kotoisin: avattiin kellotapulin luukut vain siihen suuntaan, jossa edesmenneen kotitalo oli.

Monissa seurakunnissa sanomakellot eivät enää ole ollenkaan käytössä, ja enää aniharvassa niitä soitetaan käsin. Oulun Tuomiokirkossa ne soivat omaisten niin toivoessa. Rauhan Tervehdys -lehdessä seurakuntamestari Markku Sirviö kertoo, että tuomiokirkossa soitettavat sanomakellot ovat kaikille samanlaiset: ”Kellojen soitto on täysin automaattista nykyään. Painamme vain nappia ja kellot alkavat soida.”

Sanomakelloilla on (ollut) myös hengellinen tehtävä: soitolla muistutetaan kuulijoita omastakin kuolevaisuudesta, ja kehotetaan aiemmin edesmenneiden läheisten muistamiseen ja rukoukseen.

Saattokellot ja kiitoskellot

Hautaukseen liittyvät myös saattokellot (hautauskellot), jotka soivat kun hautaussaatto aloittaa kulkunsa haudalle. Hautaamisen jälkeisenä sunnuntaina jumalanpalveluksessa luettavien kirkollisten ilmoitusten (kastetut, vihityt, kuolleet) yhteydessä soivat kiitoskellot, joilla seurakunnan edesmenneitä, uusia jäseniä ja vihittyjä muistetaan ja kiitetään sekä rukoillaan heidän puolestaan.

Olen jo tänään kiittänyt. Tänäänkin. Ja itkenyt. Tänäänkin.

Historiaa

Vanhoja aineistoja

Jos eilen oli ”kaikkea uutta”, niin tänään sitten ”kaikkea vanhaa”.

Vanhojen kuvien skannausta, vanhojen kirjeiden etsimistä, nauhoitteiden kuuntelua, viivähdys Elävän arkiston -filmien parissa, Finna-tietokannan selaamista, puhelu tädille, Digitaalisen arkiston sanomalehtitietokannassa surffailua, muistiinpanojen penkomista ja nauhoitteita, vanhojen karttojen tutkimista. Ihan tulee omat työajat mieleen. Historiantutkimushommia tänään. Enkä malta lopettaa…

Voit sinäkin löytää jotain mielenkiintoista, historia voi havista kutsuvasti kun aloitat. Linkkien takaa löytyy valtava mennyt maailma. Ja mennythän on osa tätäkin päivää…

 

 

 

 

Historiaa Oulu

Menneen maailman juttuja

Minulla on ollut aikeissa  – toki monikin asia – mutta myös käydä kuvaamassa ”Tervaleijonan kuusi”, joka on Oulussa Tuiran siltojen kupeessa. Ent. PYP/SYP-talon puistossa on aina joulunaikaan komea kuusi, jonka valaisusta vastaa Lions Club Terva Oulu. Ja koska kerrostalon katolla on jäänteenä menneestä Merijalin Tervaleijonan mainos, kuusi on mulle ”Tervaleijonan kuusi”.

Merijalin (edesmenneen) karkkitehtaan perusti ouluianen apteekkari Y. W. Jalander vuonna 1915 (tehdas oli lähellä tuota kuusta). Tervaleijona-pastilli syntyi Jalanderin ja Leipzigin yliopiston yhteistyössä 1930-luvun alussa. Nimensä pastilli sai saman kuin oli Jalanderin kahdella apteekilla: Leijona-apteekit ja siksi Leijona-pastilli. Sopiva yhdistelmä tervan makua (esanssi) ja arabikumin sitkeyttä ovat pian sata vuotta maistuneet oululaisille ja muillekin Tervaleijonan ystäville. Pian satavuotiaan Tervaleijonan valmistaja on 1990-luvulta lähtien ollut Leaf, ja viimeiset vajaat kymmenen vuotta Cloetta. Sehän tekee nykyisin myös Sisu-pastillit, joten yhteispohjoismainen makeisteollisuus on ominut nämä suomalaiset klassikkolakritsipastillit.

Mutta siis. Tänään sitten lähdin hämärähyssyssä kameran kanssa liikkeelle, tarkoituksena kuvata Tervaleijonan kuusi kauniissa pakkasaamussa. Ja kunhan kohdalle pääsin, tuli rännän sekaista lunta ihan nauhana, märästi kasvoja piiskaavana. Kuvan otin, kun kerran sitä varten olin liikkeellä!

Jatkoin vielä Pikisaareen. Sade taukosi, ja Merimiehenmuseon ikkunoista ja ovesta sainkin kauniita kalenterikuvia.

Vaikka – sattuneesta syystä – museoon ei tänä jouluntienoona sisälle pääsekään,
voi museoon (= Matilan talo Pikisaaressa) luvan kanssa kurkkia ikkunoista sisään:
viehättävästi on jouluista menneen maailman tunnelmaa.

 

* * * 15 * * * 

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~