Historiaa – Sivu 6 – Tuulestatemmattua

Puita, perunoita ja bestsellereitä

Rauhallinen, tekevä torstaiarki täällä tänään.

Kuvahommia melkein koko päivän, mutta sen verran kuitenkin olin maantien päällä, että oli hyvinkin tarve lämpimälle ruoalle. Ja Pehtoori, ulkotyöläinen, nyt ainakin oli nälissään. Täällä meidän kujalla on menossa varsinaiset harvennushankkuut. Pehtoori sen oikeastaan aloitti, kun tilasi puunkaatajamiehet tontillemme: toissapäivänä lähti kaksi kuusta autotallin takaa ja sitten iso, jo lahoamisuhan alla oleva valtava sembramänty takapihalta. Ja koivujen harvennusta jo suunnittelivat. Ja sitten sekä vastapäisestä että viereisestä naapuristamme on nyt tilattu samat puunkaatoammattilaiset hommiin. Avaraksi käy maisema Rantapellossa. Ja lehdettömäksi: monia peräkärryllisiä lehtisäkkejä on lähtenyt Ruskoon… Puutarhuri oli siis nälissään.

Niinpä tein sienisalaattia (Hangasojan haaparouskut), vihersalaattia ja vuoallisen perunagratiinia, Pehtoorille vielä tuoremakkaraa samalla uunin lämmityksellä.

Perunavuoka on melkein klassikko meidän keittiössä. Muistaakseni ohjeen toi L., joka on jo parikymmentä vuotta asunut Turussa. Ohje on myös LappItaliassa, mutta kirjoittelenpa sen nyt tähänkin. Esim. syksyisten pataruokien oheen oikein hyvä lisuke.

Vuohenjuusto-perunagratiini

1 kg jauhoisia perunoita
3 dl ranskankermaa
200 g vuohenjuustoa
suolaa
mustapippurirouhetta
nokare voita

Voitele uunivuoka ja lämmitä uuni 175 asteeseen.
Kuori ja viipaloi perunat. Leikkaa myös
vuohenjuusto viipaleiksi. Lado puolet perunoista
vuokaan, ripottele suolaa ja pippuria perunoille,
ja kaada noin puolet ranskankermasta perunoiden
päälle. Levitä vuohenjuustoviipaleet ja niiden
päälle loput perunat, suolaa, mustapippuria
ja loput ranskankermat. Laita vuoka uuniin noin
1½ tunniksi. Anna gratiinin vetäytyä kymmenisen
minuuttia ennen tarjolle asettamista.

* * * * * *

Viime viikolla tuli taas, kylläkin pitkästä aikaa, yksi kysely, että olisiko minulla myydä kirjoittamaani Oulun onnikkaliikenteen historiaa… Mutta eihän sitä ole ollut pitkään aikaan, ei moneen vuosikymmeneen, – kirja ilmestyi jo vuonna 1987. Mutta vilkaisinpa Antikvaarista, josta tänään tuli ilmoitus heidän hakujärjestelmänsä uudistuksesta, olisiko siellä nyt myynnissä tätä bestselleriä.

Kirjasta otettiin aikoinaan 800 kappaleen painos, josta isäni osti ja jakoi varmaan neljänneksen ympäri Suomea, mutta silti kirjaa kysellään vuodesta toiseen, eikä sitä juuri ole divareissa ollut. Mutta nyt oli. Useampikin kappale, ja edelleen suunnilleen samaan hintaan kuin uutena, paitsi että signeeraamani kappale on ihan hintava!!

Näytti siellä olevan muutakin tuotantoani (ks. täällä), mutta ei esim. LappItaliaa, jota myös edelleen kysellään. Perheen kans pohdittiin, että pitäisköhän ottaa uusintapainos tuosta onnikkahistoriasta ja ryhtyä myymään signeerattuja. Tienaisi enemmän kuin Saariselkä-kalentereilla. 😀

Bloggailu Historiaa Oulu

Kalenterimerkintöjä ja saavutus

Kalentereita ja juhlapäiviä

On kansainvälinen eläinten päivä, on kansallinen korvapuustipäivä, on siitä erikoinen päivä, että suomalaisessa nimipäiväkalenterissa on tänään sekä miehen että naisen nimi (Saija ja Frans), pyhimyskalenterissa on kovasti pitämäni Fransiscus Assisilaisen päivä, on asiakaspalveluviikko, ja on myös ”Ylpeile saavutuksillasi” -päivä. Huomenna on ”Käyttäydy oudosti”- päivä ja eilen oli ”Katsele lehtiä” -päivä. Huomisesta en ole ihan varma, mutta tänään olen viettänyt eilistä ”katsele lehtiä” -päivää ja aion tässä postauksessa viettää myös ”Ylpeile saavutuksillasi” -päivää.

Vähän outojenkin hassujen teemapäivien lista löytyy tuolta. Samaisella sivustolla on myös muita mielenkiintoisia kalentereita: Suomen historian tapahtumia ja sananlaskuja joka päivälle, myös työhön liittyviä kalenteripohjia, etc.

Katsele lehtiä -päivä

Oletan että tarkoitetaan lehtien katselua luonnossa, eikä netisssä tai paperisina, joiden katselu ja lukeminen saavat mielen nopeasti apeaksi, välillä vihaiseksikin, mutta syksyn lehtiä olen tänään katsellut ihaillen ja ilolla.

Tästä kuvakulmasta olen ennenkin kuvannut ruskaa: kuva on Oulun taidemuseon kaarikäytävältä kohti Åströmin vanhaa tehdasaluetta ja humanistisen tiedekunnan entisiä rakennuksia.

Vuosipäivä tämäkin

Taitaa tähän kuvaankin liittyä yksi ”vuosipäivä”, pitäisi tarkistaa neuvolakortista. 😀 Tuohon vasemmalla oleville portaille satuin pyörtymään juuri tällaisena lokakuun päivänä syksyllä 1990. Ko. rakennuksessa, juuri tuon punaisen villiviinin takana oli työhuoneeni ja rakennuksen kolmannessa kerroksessa Oulun yliopiston historian laitoksen seminaarihuone.

Olimme professorin kanssa pitäneet laudatusseminaaria (graduseminaaria) koko pitkän iltapäivän ja koska noissa vanhoissa tehdasrakennuksissa ei ilmanvaihto ollut ihan paras mahdollinen, olin päivän lopulla aika heikossa hapessa ja menin ennen illan tutkijaseminaarin alkua vähän huilimaan portaille, ottamaan happea.

Enkä tiedä vieläkään, kuinka kauan olin betonisilla, rautakanttauksilla varustetuilla portailla retkottanut ennen kuin oppiaineen assistentti kotiin lähtiessään minut siitä tiedottomana löysi. Soitti tietysti ambulanssin ja samalla myös miehelle. Ja Pehtoorihan se ehti töistä OYKSin päivystykseen ennen kuin minä ambulanssikyydillä. Eipä mitään hälyyttävää sitten kuitenkaan, virkosin suunnilleen saman tien. Tämän episodin jälkeen sitten töissäkin kaikki tiesivät, että olin neljännellä kuulla raskaana. 🙂 Siitä tuntuu olevan hirmuisen kauan aikaa. Juniorin elämän verran.

Ylpeile saavutuksillasi -päivä

Kyllä voin olla ylpeä ja kiittää kaikkia blogissani käyneitä ja ihan erityisesti teitä kaikkia monia kymmeniä, jotka olette mukana elämänmenossani pitkään pysyneet, sillä juuri tänään tuli täyteen 1,5 miljoonaa käyntiä (15 vuodessa). Yhteensä 5473 artikkelia tai edes jotain pientä päivien kulusta on tullut kirjattua. Ja minäkö se väitän vähentäneeni somettamista? 😀

Eilen jo aloittelin tekemään lukijakyselyä tänne, kuten aika ajoin on tapana, mutta hoksasin, että edellisestähän, ja aika perusteellisesta vielä, ei ole kuin 1½ vuotta, joten enpä nyt taidakaan taas udella lukijakunnan ”profiilia”.

Mutta arvonnan järjestän. Palkintona on joko Oulu kuvissa -kalenteri vuodelle 2023 tai Saariselkä kuvissa -kalenteri vuodelle 2023. Osallistuminen on helppoa: kommentoi alle kolmella adjektiivilla, millainen Tuulestatemmattua-blogi on. Kaikki, myös kehittämiseen kehottavat (= rakentava palaute 🙂 ) adjektiivit ovat tervetulleita.

Sunnuntai-iltaan asti on aikaa miettiä, ja ensi viikon maanantaina sitten arvonta.

Kiikku-kahvila ja sen villiviini Ainolan puistossa

Historiaa Lappi Mökkielämää

Satumetsässä, Ruijanpolulla

Ne eivät puhu mitään eivätkä välitä kenestäkään. Ne vain kulkevat kulkemistaan ja heiluttavat tassujaan ja tuijottavat taivaanrantaan. Isä sanoo etteivät ne pääse koskaan sinne mihin ovat menossa ja kaipaavat aina johonkin…
(Tove Jansson, Muumipeikko ja pyrstötähti)

Hattivattien kyliä tänään patikkapolun varrella, satumetsässä. Pikkutorvijäkälät (Cladonia fimbriata) ovat jotenkin sympaattisia, kuin Muumilaakson hattivatteja. Kuljimme Sivakkaojan takana, Kiiloselän hiljaisessa, komeassa mäntymetsässä, pitkin Ruijanpolkua* (Ruijan keino tai Jäämeren polku -nimitykset ovat myös olleet käytössä) pari tuntia.

Polut pehmeitä, nousut lempeitä, laskut helppoja, tuuletonta hiljaisuutta, – eikä meilläkään tietoa, mihin oltiin menossa, mutta eteenpäin kaivattiin. Hattivatit ilahduttivat, komeat kelot, sekä pystyssä että jo kaatuneet, riekkoja tepastelemassa, ja käpytikka! Kaksikin. Olen oppinut tunnistamaan käpytikan jo laulusta, – olen niin ylpeä. Tänä vuonna monta uutta lintua minulla, ainakin puolenkymmentä. Se on melkein yhtä paljon kuin aiemmin olen yhteensä tuntenut. 😀

Tämän syksyn patikat on nyt – ainakin täällä Saariselän tuntureilla ja purojen varsilla – kuljettu. Meidän ”huiputussaldo” on laskettavissa vanhan mökin seinustalle kerätyistä kivistä: niitä on nyt kerätty kymmenisen vuotta (ks. tilanne 2013). Taitaa olla jo lähes sata.

Nuo vasemman reunan isot järkäleet eivät ole huiputuskiviä, vaan kvartsiittilohkareita, joita on metsissä samotessa sattunut kohdalle – silloin on auton pitänyt olla jossain lähellä, ei noita repussa kauas kanniskella.

Tähän on tuotu kivi lähes jokaisesta huiputetusta tunturista. Joukossa on myös ystävien ja perheen muisto/suorituskiviä, ja monta kertaa on huiputukselta kivi jäänyt tuomatta. Tavallinen patikka, tunturin laelle nousematon kulku ei ”oikeuta” kiveen, joten tänäänkin jäi kivet tuomatta, – Kiiloselkä kun ei täytä tunturin kriteereitä.

Tänään kävimme tovin kävelemässä myös Laanilan tullin alueeella, joka on tästä mökiltämme noin 4 km etelään, Kiilopään tienristeyksen pohjoispuolella. Siinä on vieläkin aita, joka ei enää ole tulliraja vaan Inari-Sodankylä (paliskunta)raja. Miksi tulli tässä? – Siinä oli tulli Lapin sodan loppuun asti.

Tulliraja oli näin etelässä, koska Suomi ja Norja olivat sopineet että Inari, Utsjoki ja Petsamo olivat verovapaita alueita, sillä pohjoisten kuntien oli helpompi, usein ainoa mahdollisuus, saada tavaraa pohjoista kautta, koska maantietä näihin kuntiin asti ei Suomen itsenäisyyden alkuaikoina ollut. Norjasta saattoi tuoda liikevaihtoverotta tavaraa ja elintarvikkeita, jotka kuitenkin piti käyttää tai kuluttaa tullivapaalla vyöhykkeellä. Ensin tulliasema oli Vuotsossa, mutta se siirrettiin Inarin ja Sodankylän rajalle vuonna 1937. Saksalaisten vetäytyessä pohjoiseen syksyllä 1944 tullirakennus poltettiin.

Tulliasemaan minulla on tavallaan ”henkilökohtainenkin” kytkös. Asemanhoitajan pojat aloittivat sodan jälkeen Oulussa linja-autoliikenteen (Veljekset Pohjola) harjoittamisen ja sen kautta heistä tuli aikanaan lapsuusperheeni tuttuja; yhden veljeksen tyttären kanssa minä lähdin kesällä 1973 Englantiin kielikurssille. Ja tullinhoitajan lapsilla ja lastenlapsilla on täällä Hangasojan varrella ollut ja on edelleen mökkejä.

Tämä on jäljellä Laanilan tullista – raunio melkein näkyy nelostielle. P-paikalle ainakin.

*Ruijanpolkua on kuljettu ainakin 1400–1500-luvuilta lähtien ja kirjallisissa lähteissä se mainitaan ensimmäistä kertaa vuonna 1598. Ruijanpolku oli Lapin merkittävimpiä väyliä, jota Ruijaan suunnanneiden kulkijoiden lisäksi käyttivät myös etelään päin matkanneet Inarin ja Utsjoen asukkaat.

Sitä pitkin kulkivat muun muassa Jäämeren rikkaille vesille suunnanneet kalastajat, erilaiset kauppiaat sekä myös veronkantajat ja papit.1600-luvulta alkaen polku palveli myös Suomesta Ruijaan suuntautunutta nälänhätien ja sotien aiheuttamaa muuttoliikettä.

Sodankylästä Ivalon kautta Petsamoon johtanut maantie eli Jäämerentie valmistui 1910-luvulla osittain vanhojen Ruijanpolkujen sekä Prospektor-kaivosyhtiön rakentaman ns. kultatien päälle. Ruijanpolun reittejä on maastosta hävittänyt myös esimerkiksi Saariselän matkailukeskuksen rakentaminen. (Wikipedia)

Historiaa Niitä näitä

Ruuvi löysällä – vaarallista mätäkuussa?

Mikä tämä on?

Minun hampaistoni loputtomat (!) ongelmat ovat edenneet uudelle levelille. Jo maanantaina kävin Terveystalolla, ja sinne oli mentävä tänäänkin, mutta onneksi huomiselle aikataulutettu ”kirurginen toimenpide” voitiin perua.

Ruuvi lähti ilman leikkausta: kruunu irrotettiin ja ruuvi kirjaimellisesti ruuvattiin irti. Sain tuon parituhatta euroa maksavan ”alaleuan seiskan” muistoksi kotiin. Vitriiniin se ei kuitenkaan tule sijoitetuksi.

Hammasimplantteja asennetaan Suomessa vuosittain yli 20 000 ja niitä poistetaan kuulemma hyvin harvoin: vain prosentti istutetuista keinojuurista joudutaan poistamaan potilaan suusta, esimerkiksi voimakkaan purennan takia. Bruksiitti on, joten: Bingo!

Minullahan näitä implantteja riittää, ja poiston jälkeenkin niitä on vielä viisi. Viime viikolla hammas alkoi oireilla, lauantaina tuntui, että se halkesi, mutta mitään näkynyt, ehkä vähän vain heilui. Lääkärin mukaan se oli silloin irronnut luusta. Tosin ei kyllä tuntunut millään irtoavan vielä tänäänkään. Säästän teidät yksityiskohdilta, mutta eipä ollut mikään lupsakka kokemus tämä.

Onkohan huono ennuste toipumiselle, kun poisto-operaatio piti tehdä juuri nyt, mätäkuun aikana? Sitähän sanotaan, että haavat ja muut vammat ei parane, vaan tulehtuvat ja mätänevät. Jopa Duodecim-lehden tieteellisessä artikkelissa päädytään tulokseen: ”Riski saada syvä leikkaushaavainfektio tai elininfektio on mätäkuun aikana tehdyssä leikkauksessa kaksi kertaa suurempi kuin muulloin.” On siis perusteltua käyttää Paroex-suuvettä ja syödä määrätty V-Pen-kuuri loppuun.

Mätäkuu on kansanperinteessä ja almanakoissa ajanjaksolla 23.7. – 23.8. Se merkittiin suomalaisiin kalentereihin 400 vuoden ajan, aina vuoteen 1995 asti. Mätäkuu määräytyy aurinkoradan merkkien mukaan: aurinko on tähän aikaan vuodesta leijonan merkissä, ja jakson alussa taivaalle nousee kirkas tähti Sirius, joka on vanhalta nimeltään Koira, Iso Koira tai Orionin koira. Eteläisessä Euroopassa ja jo muinaisessa Egyptissä koirankuukauden/koiranpäivien aikana tarkkailtiin luontoa tarkasti, koska sen alku merkitsi kuivuuden ja lakastumisen alkua. Suomalaisessa kansanperinteessä/sääkalenterissa mätäkuun alku on määrännyt sen, minkälainen sää vallitsee koko loppukuun: ”Kun mätäkuun ensimmäisenä päivänä sataa, sataa koko mätäkuun ajan.”

Koirankuukauden nimittämistä meillä mätäkuuksi pidetään käännösvirheenä:

On arveltu, että ruotsalainen nimitys rötmånad ja suomalainen mätäkuu olisivat käännösvirheen tulosta: tällöin koiranpäivien vanhan alasaksalaisen nimen rodendage alkuosan rode, koira, olisi sekoittunut tanskan kielen mätää tarkoittavaan roden-sanaan. Tämän teorian mukaan merkitys ’mätä’ siirtyi ruotsin kieleen ja edelleen suomeen.

Lähde: Almanakkatoimisto (almanakka.helsinki.fi)

Vaikka hampaistoni jatkaakin pitkään jatkunutta murenemistaan, niin toivottavasti vielä ei sentään pahempaa…

Historiaa Niitä näitä Oulu Reseptit Ruoka ja viini Viini

Kesäherkkuja

Viikonlopun kotikeittiöstä muutama vinkki…

Etiketti-lehden reseptiä pohjana käyttäen ja mukaillen tein meille eilen tällaista herkkua. Grillattua perunasalaattia ja parsaa prosciuttoon käärittynä. Tuo perunasalaatti on varmasti myös esim. savukalan kanssa oivallista. Nyt ostin ruotsalaisia, pienen pieniä varhaisperunoita, jotka tässä toimivat ihan hyvin, mutta voisinpa suositella vaikka juhannuspöytään tätä – kotimaisista uusista potuista tulee varmaan vielä parempaa.

Grillattu perunasalaatti

- 600 g perunaa (kiinteä) tai varhaisperunaa
- 2 punasipulia
- 2 rkl oliiviöljyä
- 1 tl suolaa
- 1/2 tl mustapippuria rouhittuna
- 200 g fetajuustoa
- 1/2 ruukkua basilikaa
- seesaminsiemeniä paahdettuna
  (rucolaa)

Kastike:

- 2 rkl oliiviöljyä
- 2 rkl balsamiviinietikkaa
- 2 rkl vaahterasiirappia
- 1 chili

Pese perunat huolella. Keitä perunoita 10 minuuttia kuorineen miedosti suolatussa vedessä. Leikkaa lohkoiksi ja siirrä kulhoon.
Kuori sipulit ja leikkaa ne lohkoiksi perunoiden joukkoon. Mittaa päälle oliiviöljy, suola ja rouhittu mustapippuri.
Grillaa perunat ja sipulit kypsiksi.
Sekoita kastikkeen ainekset keskenään.
Siirrä perunat ja sipulit takaisin kulhoon ja sekoita valtaosa kastikkeesta kypsien perunoiden joukkoon, kun ne ovat vielä kuumia.
Koristele salaatti basilikanlehdillä ja paahdetuilla seesaminsiemenillä. Valuta päälle loput kastikkeesta.

Parsat kuorin ohuelti, tarkoituksellisen huolimattomasti, ja kiedoin jokaisen ympärille pitkittäin puoliksi leikatun prosciuttoviipaleen. Laiton parsat vuokaan ja yhtä aikaa perunasalaatin kanssa uuniin (n. 10 min, +230 C).

Lauantainakin meillä uunigrillissä valmistettua kesäruokaa. Aasia marketista (Asemaa vastapäätä) hain pakastejättirapuja (16 € iso pussi, josta puolet riitti meille kahdelle). Tein niille marinadin: Sweet Chili Sauce (tällä kertaa uusi versio Black – sekin Aasia marketista), 2 valkosipulin kynttä, 1 pieni punainen chili, oliiviöljyä, 1 tl ruokokidesokeria sekä suolaa). Neljän tunnin marinoinin jälkeen valutin marinadin pois ja kumosin ravut leivinpaperille. Uuniin 230 – 240 C ja 5 – 10 minuuttia.

Lisänä pinaattia, salaattia ja rustiikkia leipää. Sekä viiniä.

NYT on löytynyt todella hyvä rose-viini, jossa on makua ja on nimenomaan ruokaviini, ei mikään terassien lipittelyrosee. Roseessahan on yleensä parasta väri, mutta tämä on kyllä hailakka. Ja rosehaan on tavallisemmin suht edullista. Tämä ei ole. Ja minusta rose on usein ihan ”turha viini”, mutta tältäkin osin tämä viini on poikkeus. Tämä ei ole turha. Saksalaiselta laaturieslingeistään tunnetulta Rheingaun alueelta tulee melkein parikymppiä maksava, hailakka, mutta todella hyvä R3 Rheingau Rosé.

Viime kevään rose-viinipostaukseni suositukset pitävät edelleen, joten kannattaa tulevien viikonloppujen ruoka/roseviinejä miettiessä tsekata postaukseni.

Tänäänkin olisi voinut lasillisen tuota nauttia, tai ehkä rosesamppanja olisi sopinut vielä paremmin päivän iloiseen teemaan liittyen.

Mutta tänään on myös se Oulun suurpalon 200-vuotismuistopäivä, josta kirjoittelinkin viime viikolla. Tänään oli palon jälkeen jälleenrakennetussa Engelin suunnittelemassa kirkossa aiheeseen liittyvä esitelmätilaisuus, jossa kävinkin ja mennessä kuvasin kirkon komean sisäänkäynnin. ”Engelin keltainen klassismi”, ilta-auringon valo ja juuri lehdet saaneet koivut; tuli enemmän mielleyhtymiä suvivirteen kuin kaupungin tuhonneeseen paloon. Hyvä näin.

~~~~~~~~~~~~

PS. Mystinen soitin kaipaa vielä arvuutteluja… Huomenna arvonta.

Historiaa Yliopistoelämää

Muistoja, paljon muistoja

Ihan vahingossa sattui juuri tälle päivälle kampaaja. Sikäli hyvä vahinko, että pitkäksi, kulahtaneeksi käynyt pehkoni tuli heti aamupäivällä leikattua ja huoliteltua kiiltäväksi, – kotoilijan hiuksiin ryhtiä. Siksi hyvä, että juuri tänään, kun oli oikein ”menokin”.

Olen ollut illan kotikaronkassa. Huhtikuun alussa olleen väitöstilaisuuden ”jatko-karonkka” oli tänään, väittelijän kotikotona. Niin iloinen ja otettu olen, että sain kutsun. Väittelijää tietysti ilo juhlia, mutta olihan luonnollisesti mahdottoman mukava tavata entisiä kollegoita, kuulla kuulumisia poissaolevista, nähdä useampiakin ”omia” opiskelijoita, kuulla heidän kuulumisiaan, ja saada – kaikkien näiden vuosien jälkeen – palautettakin. Mikä kyllä aiheuttaa vähän sellaista ”haluan vieläkin tehdä jotain merkityksellistä” -fiilistä ja haluaisin ”olla tekemisissä”.

Karonkassa oli myös ohjelmaa; musiikkia. Erinomaisen sopivasti historian havinaa siinäkin: kuka tietää, mikä soitin? Kaikkien arvanneiden kesken arvon kirjapalkinnon!

Mukavan kuuloista musiikkia, illan teemaan sopivaa. Tykkäsin kovasti.

Ja kuinka paljon muistoja, flashbackeja, illan aikana tulikaan!

Edellisen kerran kävin samassa kodissa talvella 1991. Silloin olin viimeisilläni raskaana, juuri äitiysloman aloittanut, – Juniori syntyi maaliskuun lopulla. Silloin väittelijän kodissa oli tupaantuliaiset. Olin kutsuttuna, koska tämän päiväisen jubilaarin ja entisen oppilaani isä oli ollut esimieheni 1980-luvulla seitsemän vuoden ajan ja hän oli minun opiskeluaikainen professorini.

Kertakaikkisen paljon historian havinaa tähän iltaan…

Sikälikin merkittävä päivä, että on tasan kuusi vuotta siitä, kun olin kustoksena – piste yliopistouralleni. Ja huomenna tulee kuluneeksi 18 vuotta omasta väitöksestäni. 18!!! Enhän minä näitä päivämääriä itse muistanut, mutta onneksi oli muita, jotka muistivat.

Tänäänkin oli taas ilo tavata ihmisiä, keskustella, pohtia, nauraa, muistella, tarinoida.

Historiaa Oulu

Oulun suurpalosta melkein 200 vuotta

Kevätpäivä oli, näin kaukana pohjoisessa, ollut vuodenaikaan nähden harvinaisen lauha ja lämmin, ja nyt valoisan illan rusopilvet viipyivät yhä läntisellä taivaanrannalla.
Meri oli peilityven; sen ikään kuin suloisissa unelmissa uinaileva tumma kirkkaus liitti lumoavana heijastuksena toisiinsa taivaan ihanuuden ja maan kauneuden.
Näin koko luonto lepäsi idyllisessä rauhassa.
Samassa hetkessä nähtiin hirvittävän tulipatsaan paratiisin portilla uhkaavan miekan kaltaisena kohoavan Kallisen mäeltä suoraan taivasta kohti mustien savupilvien läpi.
Nyt puhkesi äkkiä kova tuuli, hajotti liekit ja heitti tulisateen koko kaupungin ylle, joka pian oli syttynyt neljästä kohtaa.
Muutaman hetken kuluttua pilvenkorkoiset tulikielekkeet muodostivat ristiin rastiin katujen ylle hirvittävän holviston, jonka alla epätoivoiset ihmiset huusivat apua, ja säikähtyneet eläimet juoksentelivat sinne tänne ulisten ja vikisten koettaessaan paeta uhkaavaa kuolemanvaaraa.

Sara Wacklin, Satanen muistelmia Pohjanmaalta

Oulun suurpalosta on kulunut tasan 200 vuotta
(ensi maanantaina)

Vuoden 1822 palo sai alkunsa varhain torstaiaamuna 23. toukokuuta värjärimestari Papen talosta. Ernst Pape oli ruotsalaissyntyinen värjäri, jolla oli verstas Kallisenvirran rannalla, lähellä Raatihuonetta ja lähellä kirkkoa.

Kallisenvirran rannalla oli 1800-luvun vaihteessa monien käsityöläisten mökkejä ja verstaita; alue on Pokkisen ”takana”, nykyisen Ainolanpuiston (Plaatansaaren) ja Lammassaaren välisellä alueella, pienellä mäellä (Kallisesbacke ~ Kallisenmäki).

[Kallisenvirta. Kuva 18.5.2022.]

Palon sammuttua lähes koko kaupunki oli tuhoutunut maan tasalle: yli kolmesataa rakennusta oli palanut täysin tai lähes täydellisesti, ja yhteensä yli 3 000 oululaista oli menettänyt kotinsa. Lähes koko kaupungin tuhonneessa palossa menetti henkensä alle 10 henkeä, mutta kaupungin rajojen sisäpuolella vain 65 rakennusta säilyi tulen tuholta. Olihan Oulukin tuolloin tiiviisti rakennettu puutalokaupunki, jossa paloturvallisuus ei ollut ollut ensisijainen, eikä oikein mikään muunkaan, rakentamistavan kriteeri.

Kuva: Jacob Wallin Oulun palo 1822; Museovirasto.

Kun Raatihuonekn oli palanut, kaupungin hallinto hajautettiin yksityiskoteihin, triviaalikoululle tuho merkitsi muuttoa Raaheen ja (nykyisen tuomio)kirkon raunioiden viereen rakennettiin pienehkö väliaikainen puukirkko. Tuo väliaikainen pikkukirkko valmistui jo marraskuussa 1822 eli puolisen vuotta tulipalon jälkeen. Varsinaisen kirkon säilyneiden kiviosien päälle Carl Ludvig Engel suunnitteli uuden kirkon, joka valmistui kymmenen vuotta suurpalon jälkeen vuonna 1832.

Engel oli yhdessä J. A. Ehrenströmin kanssa laatimassa Oululle myös uutta asemakaavaa. Entistä laajempi ruutukaava tuli voimaan kolme vuotta palon jälkeen, ja se on edelleen Oulun kaupunkikaavan pohjana.

Historiaa Niitä näitä Yliopistoelämää

Historian parissa

Paljon muuttuvia tekijöitä, vaikka tuntuu, että melkein kaikki (!) on viime aikoina, vuosina, ollut jämähtänyttä, paikoillaan polkemista. Tai taaksepäin valumista. Siltä se on välillä tuntunut. Vaikka onhan muuttuvia tekijöitä ollut: oikeastaan ehkä sittenkin enemmän muuttuvia tekijöitä, perumisia, yllätyksiä, muutoksia, vähäisten sovittujen juttujen (valitettavia) lykkääntymisiä tai häviämisiä ties mihin, enemmän niitä kuin paikoillaan oloa.

Tälle viikonlopulle oli muutamia kalenterimerkintöjä: perhepäivähoidot ylitse muiden, muutamia tuplabuukauksiakin ja tietysti aie käydä ladulla. Mutta koska koronaa lähipiirissä, meni suunnitelmat uusiksi. Olisi siis ollut mahdollisuus lähteä mökille vaikka jo eilen, viimeistään tänään, mutta. Karjalaseuran juhlaseminaari eilen ja väitöstilaisuus tänään olivat sellaisia, joihin minulla oli toive osallistua, joten Lappiin ei lähdettykään, vaikka lastenhoitoa ei ollutkaan. Lähdemme huomenna. Vasta huomenna. On ollut mahdollisuus valita.

Väitöstilaisuus tänään olisi ollut ”nautittavissa” myös striimattuna, mutta kun siihen oli mahdollisuus osallistua myös livenä, niin menin.

Pandemian aikana olen seurannut – muistaakseni – kolmea väitöstä etänä, eivätkä ne nyt olleet mitään erityisen sykähdyttäviä kokemuksia. Yhden aikana mm. pesin nyrkkipyykkiä ja silitin, toisen aikana istuin autossa matkalla mökille. Ei sellainen ole sama kuin olla läsnä! Ei todellakaan.

Toki tänään halusin nähdä ja kokea, kuulla ja nauttiakin, miten kandivaiheen opiskelijani ja muutenkin tuttu nuori nainen tohtoriksi väittelee. Hienosti väitteli! Olipa ilo olla läsnä, – paitsi väitöstilaisuudessa, mutta myös ennen ja jälkeen sen tavata ihmisiä, tavata entisiä kollegoja, tuttuja ja ystäviä yliopistoelämän ajoilta. Myös kaukaa vuosikymmenien takaa. Hämmentävääkin.

Väittelijä (ja toki myös vastaväittäjä) selvisi tilaisuudesta erinomaisesti: rauhallisesti, oppineesti, asiantuntevasti, helpottuneestikin, kiittäen keskustellen ja argumentoiden. Väitöskirja sai paljon kiittäviä kommentteja vastaväittäjältä. Olisi ihan mahdottoman mukava selittää, että tätä nuorta naista sain opettaa kandiseminaarissa, avittaa opintojensa alkuvaiheessa, jotta tämänpäiväiseen hienoon tulokseen päästiin, mutta eipä olisi oikein rehellistä: hän teki opinnäytteessä ihan itsenäisesti, erinomaisesti jo silloin. Ei siinä yliopistonlehtorin neuvoja tarvittu. Kunhan kannustin ja kehuin.

Tilaisuudessa oli myös yksi ”sykähdyttävä” kuva vanhasta kartasta. Kahdestakin syystä sykähdyttävä: 1) olen kirjoittanut artikkelin, jossa ko. kuvan karttakokoelmaa käytän. 2) Tänään esillä ollut yksityiskohta on meidän mökkimaisemista. Anders Bureuksen kartassa näkyy Ivalojoki (Avila) ja Lutojoki (Luttojoki), joiden varsilla on ensi viikollakin tarkoitus kulkea ja hiihdelläkin.

Kuvan nähtyään Vävy totesi: ”Liukulumikenkäily ollut muotia jo tuollon”. 🙂 Niinpä 400 vuotta sinne tänne.

Nyt pakkaamaan, jotta tuonne Lutojoelle päästään ensi viikoksi.

~~~~~~~~~~~~~~

Kaikesta edellisestä huolimatta, tai paremminkin vuosikymmeniä ennen sitä, minulla oli yliopistolla työhuoneeni ilmoitustaululla alla oleva lainaus, historian filosofian ja metodologian klassikon lausuma ”aforismi”. Ehkä siksi, että lohduttauduin sillä, etten saanut väikkäriä tehdyksi paljon aikaisemmin kuin lopulta sain.

History is life:
he who has not lived
or has lived only enough
to write a doctoral dissertation
is too inexperienced with life
to write good history.

Louis Gottschalk

Historiaa

Tunnustan väriä

Olipa ilo ”tunnustaa väriä” Oulun Karjalaseuran juhlaseminaarissa. Sain syksyllä viinikerhon 30-vuotissynttäreillä ”huomionosoituksen”: Heikki Nuutisen Karjalanliitolle suunnitteleman silkkihuivin, jossa on liiton 80-vuotisjuhlavuoden logo ”sukupolvien ketju”.

Ja seminaari oli hyvä, etten sanoisi mahdottoman mielenkiintoinen. Tuli ikävä, ei ehkä Viipuriin, se kun on koskaan käymätön paikka, vain junalla ohi on tullut mentyä, vaikka ehkä joku muistijälki ja geeniperimä minussa kaipasi sinnekin, mutta tuli ikävä historian pariin, historiantutkimuksen, luennoimisen pariin (oi, että minä tykkäsin siitä!) ja uuden oppimiseen, ihmisten joukossa olemiseen, elävästi kerrotun historian pariin.

Muistojen Viipuri -seminaarin luennoisijat ja aiheet olivat aika pro!
Historioitsija Teemu Keskisarja: Sodan ja rauhan Viipuri
Arkkitehti Kimmo Kuismanen: Viipuri – arkkitehtuuri ja paikan henki
Kirjailija Anna Kortelainen: Uusi Viipuri Pohjois-Pohjanmaalle – tositarina ja miten se kirjoitetaan.

Kirjaston Pakkala-saliin mahtuu vähän yli 200 kuulijaa ja se oli aivan täynnä, osa seminaariin tukeista jäi jopa ulkopuolelle. Keski-ikä oli niin korkea, että olin lähes nuorimmasta päästä. Monia oululaisia ”julki-karjalaisia” oli joukossa.

Kuinka ollakkaan minun takanani istui suunnilleen ainoa maskiton kuulija, joka yski ja pärski aika lailla tasaisin väliajoin ja melkein vieressä mummarainen, jolla käynnykkä soi aina 10 minuutin välein, eikä hän saanut sitä äänettömälle, kunnes eräs papparainen hermostui ja sulki tältä puhelimen. En muistanutkaan, että julkisissa tiloissa voi olla tällaistakin. 🙂

Kuinkas kotipaikkauskollisia ihmiset ovat? Onko sellainen ”heimoerot esiin ja härnäämään” -mentaliteetti edelleen olemassa? Ajatteletko olevasi nimenomaan pohjoispohjanmaalainen, lappilainen, satakuntalainen, uusmaalainen, pohjalainen, karjalainen? Onko sinulla millainen kotipaikkaidentiteetti? Vahva vai olematon? Minulla se on aika pirstaleinen, huolimatta siitä, että olen kaikki useat vuosikymmeneni asunut Oulussa, ja yli puolivuosisataa tässä kilometrin säteellä, mutta kyllä mie ajattelen olevani kotoisin vähän sieltä ja täältä. Oululainen kuitenkin, kuiteski. Vaikka geeniperimähän tietysti vaikuttaa tempperamenttiin, … Tiedä häntä.

Historiaa

Onko kaikki vain yhdestä kiinni?

Yksilön merkitys historiassa? – Sitähän historioitsijat ovat kautta maailman sivu pohtineet. Olenpa minäkin kirjoittanut aiheesta yhden referee-artikkelin ja muistaakseni ainakin kaksi populaarimpaa juttua. Kirjoituttanut opiskelijoilla aihepiiristä esseitä.

Aiheesta on vuosisatojen kuluessa tehty väitöskirjoja, pidetty konferensseja, luennoitu maailman yliopistoissa. Yksi eniten tämän aihepiirin tiimoilta käyty (ei aina niin tiukan tieteellinen) pohdiskelu liittyy siihen, että millainen maailma nyt olisikaan, jos A. Hitlerin nimi olisi aikanaan sittenkin ollut Wienin taideakatemiaan hyväksyttyjen opiskelijoiden luettelossa. Entä jos hän olisi päässyt kouluttautumaan taidemaalariksi tai arkkitehdiksi?

Usein pohditaan myös, toistaako historia itseään? Tuli vaan mieleen, että tänään yhden aikansa suurimman hallitsijan kuolemasta on 2066 vuotta; Caius Julius Caesar murhattiin Pompeiuksen teatterin edustalle; Lago Argentiinan reunalla ovat monet Rooman kävijät käyneet. On kyllä toinenkin teoria/epäily paikasta, jossa Caesar kuoli, ja sen kohdalla on nykyisin ravintola, jossa me kävimme uutena vuonna 2006.

Niin tai näin: maaliskuun iduksena 15.3. Caesar sai surmansa kun Cassiuksen ja Brutuksen johtama salaliitto onnistui tavoitteessaan. Kääntyikö maailmanhistorian suunta tämän yhden miehen kuoltua? Olisiko kukaan muu kuin juuri Caius Julius Caesar voinut luoda sellaista Roomaa kuin hän teki? Entä jos… Jos CJG, AH tai …

Caesarin kaudella otettiin käyttöön juliaaninen kalenteri, joka vaihdettiin gregoriaaniseen uuden ajan alussa, 1500-luvulla, mutta Suomessa vasta 1700-luvun puolivälissä. Suomessa autonomian aikana, Suomen ollessa Venäjän suuriruhtinaskunta, täällä oli eri ajanlasku kuin Venäjällä. Niinpä kaikissa Pietarissa laadituissa Suomea koskevissa asiakirjoissa on kaksoispäiväys, toinen ”uutta” ja toinen ”vanhaa” lukua varten.

Tämä ajanlaskujen ”eriaikaisuus” on syynä siihen, että Venäjän lokakuun vallankumous tapahtui juliaanisen kalenterin mukaan lokakuussa, mutta sen muistoa vietettiin/vietetään? gregoriaanisen kalenterin mukaan marraskuussa. Venäjällä maalis- ja lokakuun vallankumousten otettiin gregoriaaninen kalenteri käyttöön vuoden 1918 alussa. Tammikuun viimeisen päivän jälkeen tuli suoraan 14.2.1918.

Tähän yksi suora lainaus

Trooppiset aurinkokalenterit
Trooppinen aurinkokalenteri on trooppisten vuosien hallitsema kalenteri, ja sen kesto on noin 365 päivää, 5 tuntia, 48 minuuttia ja 45 sekuntia (365,24219 päivää). Trooppinen vuosi voi olla kevät- tai syyspäiväntasauksesta seuraavaan, tai kesä- tai talvipäivänseisauksesta seuraavaan.
Vaikka nykyisessä gregoriaanisessa kalenterissa on 365 päivää normaalissa vuodessa, lisäämme karkauspäivän lähes joka neljäs vuosi pysyäksemme trooppisen vuoden tahdissa. Ilman oikeaa karkausvuosien lukumäärää kalenterimme menee nopeasti epätahtiin. Tämä tapahtuu Juliaanisessa kalenterissa liian monella karkausvuodella. Lopulta se syrjäytti gregoriaanisen kalenterin.
Seuraavat ovat trooppisia aurinkokalentereita:
gregoriaaninen kalenteri
Julian kalenteri
Baha’i kalenteri
Hindu kalenteri
Koptilainen kalenteri
Iranin kalenteri (Jal_li-kalenteri)
Tamilin kalenteri
Thaimaalainen aurinkokalenteri
Jokaisessa näistä kalentereista on 365-päiväinen vuosi, ja joskus sitä laajennetaan lisäämällä yksi päivä karkausvuodeksi. Tätä menetelmää kutsutaan ”lajitteluksi”, jossa lisätyt päivämäärät on ”porrastettu”.

Ja tänään kaikista kalentereista, tai ehkä sittenkin niiden vuoksi, olemme saaneet viettää hienon Dionysia-illan. Lääninhallituksen tiloissa, monien ystävien ja uusien tuttavuuksien ympäröimänä, keskustellen vai jopa ihan diskuteeraten, hyvin syöden, vuosituhantinen historia ja hyvin syöminen, levollinen ilta yhdistävät. Kiitollisena siitä. Tämä maaliskuun idus on ollut hyvä.