Historiaa – Sivu 11 – Tuulestatemmattua

Loppiaissalaatti ja ”hermovoimaa” helposti

Nyt on taas se aika vuodesta kun lehdet ja nettipalstat pursuavat laihduttamiseen ja uuden uljaan elämän kannustamiseen liittyviä artikkeleita, vinkkejä, varoituksia ja viinin ja viinan vierotuskamppanjoita. Mutta älkää huoliko: ”Ei huolta”, kuten Apsulla on tapana sanoa vähän jokaiseen asiaan. Vanhassa (tiedossa) vara parempi.

Oulun Lehti kirjoitti jo vuonna 1884 artikkelin, jonka otsikko oli: ”Raswan synnystä ja häwiämisestä ihmisruumiista”:

Kun iloitsemme nähdessämme lasten pyöreitä poskia, kun ihmettelemme naisten kauniita ruumiinmuotoja, ei meidän silmäämme silloin miellytä lihasten pyöreys, vaan näiden lihaksien ja nahan välillä makaava rasva, joka täyttää ne nurkat ja pyöristää ne särmät, jotka kauhistuttavat meitä laihojen ihmisten kasvoissa.

Rasva vain pyöristää kauniisti.

Ja jos sinulla on ongelma, etteivät särmäsi ole pyöristyneet, niin tässä täsmähoito! Eta – Tragol – Bonbon! Ei tarvita suklaata, portviiniä, juustoja tai jätskiä että ”ruumiinpaino lisääntyy 4 – 12 kilolla muutamassa viikossa!” Ja samalla saadaan ”hermovoimaa ja verta”!!

Tehdäänkö kimppatilaus, – jälkivaatimuksella luonnollisesti!

Vaikka ”rasva [on] useille elimille, kuten munuaisille, silmäterälle, rinnan rauhasille, välttämätön täyteaine” tein tänään kuitenkin salaattisafkaa.

Oliskohan tämä vähän sukua kreetalaiselle palikari-salaatille. Siellä loppiaissalaatilla on liki ekumeeninen tai maailmanrauhaa lisäävä merkitys: koko luomakuntaa yhdistänyt seremoniallinen psarokukiá-salaatti sisältää paljon papuja ja siemeniä, tässä minun versiossani on vain pinjansiemeniä edustamassa sitä osaa juhlasalaatista. Ja huom. pinjansiementen paahtamisessa ei sitten fuskata.

Loppiaissalaatti

Revi kulhoon erilaisia salaatteja (rucola, jäävuorisalaatti, tammenlehvä).
Siivuta sekaan kiwi-hedelmiä, muserra joukkoon mozzarella-juustoa, lisää tomaattilohkoja tai kurkkuviipaleita ja revi lopuksi sekaan ohuita parman- tai serranokinkun siivuja.
Lisää lopuksi basilikan lehtiä sekä paahdettuja pinjansiemeniä ja kaada kastikkeeksi kylmäpuristettua oliiviöljyä ja hieman balsamicoa.

Minulla ei ollut kinkkua, eikä paljon juustoakaan, joten rasvan kerryttäminen oli sitten taattava punaviinillä ja toki meillä oli tämän kanssa tarjouspaistista ja jääkaapin laarin pohjalta kerätyistä kasviksista yms, yms. tehtyä lihapataa… 😉 Sitä tulikin jätti-iso kattilallinen, onpahan moneen arkipäivään soosi valmiina pakkasessa. Ja tuosta salaatista vielä: kylläpä oli kiiwi hyvää pippurisen lihapadan ohessa. Kelpo salaatti.

(BTW. kuvassa nyt ne salaattiottimet, joiden ostosta Panttilainaamosta kerroin joku aika sitten. )

Nyt kun – vielä kesken oleva – Lukijakysely 2018 ihan selvästi näyttää, että aika iso osa seuraajista on joko satunnaisia ja / tai aika vastikään tulleita, niin rohkenenpa linkittää vanhaan postaukseeni. Kun kerran on loppiainen. Miksikähän meillä tänään on pyhäpäivä? Täällä on asiaan muutama selitys.

Huomenna en lähdekään aamuvarhain tarpomaan Koskelantietä eestaas, vaan lähden ensin autolla jonnekin, jossa on edessä ja takana tilaa, ja siitä sitten kävelemään ja kuvailemaan! Huomenna näkyy aurinko! Vähän viilenee, mutta hyvä vaan.

Ja huomenna illansuussa on lukijakyselyn arvonta sen jälkeen kun olemme pikkuperheen kanssa ensin nauttineet blineistä (lisää hermovoimaa!). Siis osallistu nyt! Kommentteja saa edelleen lähettää kyselyn kautta nimettömänä ja sähköpostilla suoraan… Tähän astisista jo kaunis kiitos!

Talvipäivän seisaus, joulun ajankohta ja Tuomas joulun tuo

Päivä pitenee jo. Talvipäivän seisaus ja jakoaika on nyt.

Euroopan ja Välimeren alueella jo ennen kuin Jeesus syntyi, oli tähän aikaan vuodesta, juuri näinä päivinä, yksi vuoden suurimmista juhlista. Juhla kulki eri nimillä eri puolilla, ja sillä oli monia eri muotoja, se yhdistyi sadonkorjuun päättymiseen, myös kekriin, mutta tunnetuin ja vaikuttavin lienee ollut roomalaisten Saturnalia-juhla. Se oli kaikkien jumalten kantaisän Saturnuksen (kreikkalaisilla Kronoksen) juhla, johon liittyi perheiden yhdessäolo ja lahjojen antaminen. Viikon kestävän Saturnalian ajaksi keskeytettiin kaikki kaupankäynti ja käytännössä kaikki muukin työnteko, ja orjat saivat tuona aikana olla tasavertaisia isäntiensä kanssa. Paikat koristeltiin laakeriseppelein ja viheriöivillä puunoksilla. Tutun kuuloista?

Kun sitten Jeesus syntyi ja kristittyjen keskuudessa ryhdyttiin pitämään muistojuhlaa, hänen syntymäjuhlansa kunniaksi, päiväksi vakiintui loppiainen, selkeästi Saturnalian jälkeen siis. Loppiainen olikin tutkijoiden mukaan aika lähellä Jeesuksen todellista syntymäpäivää toisin kuin 25.12., johon Jeesuksen syntymäjuhla päätettiin siirtää 300-luvun Roomassa pidetyn kirkolliskokouksen jälkeen.

Ihan samoin kuin Johannes Kastajan syntymäpäiväksi on päätetty kesäpäivän seisaus (pakanallisen keskikesän juhlan ”päälle”), päätettiin Jeesuksen syntymäjuhla siirtää tarustoon, taivaankappaleiden kiertoon ja työvuoteen liittyvän pakanallisen Saturnalian ja muiden keskitalven juhlien päälle ja paikalle. Karkeistaen voisi väittää, että kristillinen juhla yhdistettiin vanhaan juhlakalenteriin.

Nyt talvipäivänseurauksen päivänä alkoi vanhan kansan mukaan joulu: hyvä Tuomas joulun tuopi. Erityisesti miehet saivat lopettaa työnteon ja ryhtyä joululevolle, pirtissä ja navetassa oli naisilla paljon tekemistä, ja sitähän naisväellä riitti toki joulunakin.

Hyvä Tuomas joulun tuopi, ja sen kunniaksi meillä tänään riisipuuroa ja luumurusinasoppaa pienellä brunssilla. Olkoon tämä sitten tämän jouluviikon jokaviikkoinen soppamme.

Näistä aineksista se puuro syntyi. Tuo Kiehu-maito on kyllä hyvä puuromaito. Ja miksi voita jo tekovaiheessa? – Kuullotan riisit aluksi ruokalusikallisessa voita. Ennen kuin oli tuota Kiehua, voi auttoi pohjaanpalamattomuudessa, ja kyllä se antaa vähän hyvää makuakin puurolle.

Ja kyllä me puuron jälkeen keittiön ikkunasta ulos katsellessa jo nähtiin tonttukin! Ihan varmasti nähtiin.

Historiaa Ruoka ja viini

Suomen prinssin viiniä ja risottoa

Suomen itsenäistymisvaiheisiin liittyi ns. kuningasseikkailu kun eduskunta (9.10.1918) valitsi Suomen kuninkaaksi Hessenin prinssin Friedrich Karlin, joka joutui kuitenkin pian luopumaan kruunusta, paljolti länsivaltojen painostuksen vuoksi.

Nyt prinssi Friedrich Karlin, Suomen lyhytaikaisen kuninkaan, pojanpojalla Landgraf Moritz von Hessenillä ja tämän vanhimmalla pojalla Prinz Donatus von Hessenillä on arvostetttu viinitila Rheingaussa.

Ja Suomi100vuotta -juhlan kunniaksi heidän laaturieslinginsä (vai riesling´nsä) on saanut juhlaetiketin.

Tätä harvinaista herkkua saa tilaamalla Alkon tilausvalikoimasta. Hyvin ehtii vielä joulupöytään, ja ehkä sopii vielä paremmin uudenvuodenaaton juhlaan, jossa voisi olla tarjolla vaikka äyriäisrisottoa. Niin kuin meillä tänään mökkipäivällisellä. Alkon luonnehdinta viinistä ei minusta ole ihan osuva, emme löytäneet siitä sitruunaisuutta, täyteläistä, mutta raikasta hedelmäisyyttä kyllä. Sopivan happoinen se on. Oikein hyvä.

Katkarapu(äyriäis)risotto

2 rkl voita + 2 rkl oliiviöljyä
1 1/2 rkl oliiviöljyä
1 sipuli
4 valkosipulinkynttä,
2 dl risottoriisiä
1 prk Mutti-tomaattimurskaa
2 dl valkoviiniä
1 litra kanalientä
1 puntti persiljaa
suolaa, pippuria
1½ dl parmesanraastetta

Pussillinen jättikatkarapuja

Kuullota silputtu sipuli voin ja öljyn seoksessa, lisää valkosipuli ja sitten risottoriisi. Sekoittele siten, että riisi on läpikuultavaa.

Lisää joukkoon tomaattimurske, ja anna sen imeytyä riisiin. Sekoittele koko ajan. Lisää viini ja anna sen vuorostaan imeytyä ja sitten lisäile lämmintä kanalientä vähän kerrallaan, sekoita aina välillä.

Maista ja mausta suolalla ja pippurilla.

Lisää joukkoon sulatetut jättikatkat ja muut mahdolliset kypsennetyt äyriäiset. Älä enää keitä, etteivät merenelävät sitkisty. Lisää persilja ja parmesan.

Teemaan sopivasti jälkkäriksi oli Finlandia-marmeladikuulia. Silloinkin kun ollaan kaksistaan mökillä, eikä ystävät tai lapset perheineen ja kavereineen ole päässeet seuraksemme, teen ruoaksi mielelläni jotain hyvää, melkein joka päivä jotain vähän spesiaalikin, mutta se rajoittuu vain etu- ja pääruokiin. Harvoin meille kahdelle mitään jälkkäriä rustaan. Tänäänkin marmeladi riitti oikein hyvin.

Historiaa Oulu

100-vuotiaan Suomen synttärit Oulussa

Itsenäisyyspäivä. Se on usein vietetty, viime vuosina, vuosikymmeninä, melkein aina Koilliskairassa, kaamoksen alettua Lapin hämärässä, sinivalkoisissa pakkasissa. Tänä vuonna siirsimme lähtöä (mm.) Suomi 100 – juhlallisuuksien takia. Onhan tässä monta päivää ollut kaikkea hienoa katseltavaa, myötäelettävää, kuvattavaa Oulussakin. Halusimme olla täällä Suomi 100 -juhlaa elämässä mukana. Ja nyt kun kerran oli mahdollisuus valita, milloin pohjoisessa, milloin kotona.

Lähdimme aamupäivällä hyvissä ajoin kaupunkiin, jätettiin auto kauas hautausmaasta, jotta saatiin samalla tehtyä kunnon kävelylenkki. Ja olimme hyvissä ajoin sankarihauta-alueen reunamilla. Silti kaukana eturivistä. Väkeä oli tosi paljon.

Oulun hautausmaalla järjestettiin valtakunnallinen Suomi 100-kunniavartio ja siellä oli paljon väkeä, niin paljon, ettei meidän pikkuperhe päässyt lähellekään näkemään … olivat käyneet papan haudalla… Kunniavartiossa oli vapaaehtoisia miehiä ja yksi nainen jokaiselle sankarihaudalle, joita Oulussa on 456.

Koetin kuvailla, .. ja sitten sain yhdeltä herrasmieheltä luvan ”tule tähän eteeni, voit kuvata tästä”. Siitä näin paljon paremmin. 😉

Klikkaamalla alla olevan kuvakansion oikean ylänurkan kahta nuolta saat kuvat täysikokoisiksi.

Kuviin ´osui´ monta tuttua: veteraani-historiatuttu, karjalainen hengenheimolainen, kälyn isä, entinen opiskelijani — Mietimme että kuinka olikaan hyvä, että nuoret miehet olivat saaneet tulla paikalle omissa kamppeissaan, sellaisina kuin olivat. Sellaisina nuoret miehet talvisotaankin lähtivät: malli-Cajander. Siihen kuului lakki, vyö ja ase. Ei ollut mitään paraatipukuja, ei edes asepukuja. Omissa vaatteissaan nuoret näyttivät siltä kuin sotaan lähteneetkin olivat. Nuorilta, erilaisilta, vakavilta.

Sankarihaudoilla olleita nuoria miehiä katsellessä tuli mieleen: Juniori on juuri tuon ikäinen ja ettei isä eikä kumpikaan pappa ollut rintamalla, mutta elivät sodan, kuten elivät molemmat mummut, Pehtoorin äiti ja isä, joka oli mukana sotatoimissa, molemmat vanhemmat omine elämäntarinoineen, joita äiti viimeksi eilen, harvinaisesti liki katkerana, Tanskaan lähtenyt (ei lähetetty 😉 ) sotalapsi, Karjalan evakko, muisteli.

Tänään sankarihaudoilla nieleksin monta kertaa, ja kuinka hornetin ylilento saikaan aikaan kylmät väreet.

Sitten takaisin autolle, äkkiä kotiin tekemään juhlapäivällistä (Juniori oli luvannut tuoda samppanjan (ja olihan ihan hurja hyvää Taittingeria tilannut Ranskasta, sen jälkeen eilistä soppaa, lohi-torttuja, ja kuinka ollakkaan poronkäristystä ja pottumuusia ja jälkkäriksi lettuja! Aikas suomalaista, eikö?)

No mutta ennen kuin oli päivällisen aika, oli aika Juhlakulkueelle. Pehtoori ei lähtenyt, joten ihan itsekseni ajelin Lyskan parkkiin, hyvissä ajoin, valmiina kuvaamaan, otettuani reitin selville jne.

Kulkue kiertää Kirkkokatu – Pakkahuoneenkatu – Isokatu – Linnankatu – Kirkkokatu -reitin päätyen takaisin kaupungintalolle, jossa vietetään kulkueen jälkeen yhteinen juhlahetki. Ohjelmassa kuullaan sanat satavuotiaalle Suomelle, jotka ovat Valveen sanataidekoulun 8-vuotiaiden sanataideryhmän ja Valveen videopajan nahoittamat. Ajankulkue: Onnittelupuheen Juha Hänninen. Juhlan päätteeksi lauletaan yhdessä Maamme-laulu Cassiopeia-kuoron johtamana ja juhlan huipentaa ilotulitus.

Ja niinhän minä pöhkö, kuten aika monta sataa muutakin kuvittelimme, että ilotulitus näkyy kaupungintalon edestä. Ei muuten näkynyt! Mutta Cassiopeia oli taas kerran huikea, kuorolaulu kumajaa kauniisti Oulun keskustassa. Enkä yrittänytkään päästä lähemmäs kuvaamaan, koska keskityin kuvaamaan ilotulitusta!

Noh, ohi meni.

Suomi 100 -juhlapäivä alkaa olla eletty! Pehtoori hakee lipun salosta, joka on valaistuna saanut olla siellä eilisestä asti. Kummallisen tärkeältä sekin on tuntunut. Liputus siis.

On aika ”rakentaa” huominen Joulukalenterin luukku. BTW: Tämänpäiväinen luukku liittyy enemmän Suomen 100-vuotiseen historiaan kuin yksikään aiempi postaukseni.

Huomenna satavuotiaan Suomen ensimmäinen päivä… oletkos ajattellut, mitä se tuo tullessaan…

Historiaa Joulu

Joulumarkkinoilla ja -myyjäisissä

Kävin sunnuntaina sekä Oulunsalon Vanhan Ajan Joulumarkkinoilla että Alppimajan joulumyyjäisissä. Ja viemässä vanhoja, ehjiä joulukoristeita HOPElle.

Oulunsalossa markkinat olivat iso tapahtuma Kotiseutumuseon pihapiirissä ja rakennuksissa. Kojuja oli varmaan lähemmäs sata. Joulupukki, poniajelua, Lucia-neitoja, lampaita, ja villasukkia, leivonnaisia ja kaikkea sitä mitä joulumarkkinoilla nyt voi kuvitella olevan.

Ihan pikkuista vaille, että ostin Muumi-piparkakkutalon, mutta tyydyin muffinseihin ja ihaniin villasukkiin, jotka oli tehty noista luonnon kasveilla värjätyistä langoista.

Kudonhan toki itsekin, mutta nyt ostin mökille sellaiset juhlavillasukat. 😉 Ja mökille tai oikeastaan meidän patikkareppuihin ostin kuksat. Kauniit, pienet kuksat, jollaiset Saariselän matkamuistohyllyissä maksavat hyvinkin neljä-viiskymppiä, mutta markkinoilla 18 euroa.

Oulunsalosta ajelin Alppilaan ja Alppimajalle. Minä kyllä tunnen sen paremmin nimellä Kalevan Kartäno (myöh. kirjoitusasu Kalevankartano). Sen rakensivat saksalaiset välirauhan jälkeen upseerikerhoksi. Sen vieressä (Iskossa ja Pyykösjärvellä) oli SS-Vuoristodivisjoona Nordin koulutus- ja huoltokeskus Pikku-Berliini.

Saksalaisten lähdettyä Kalevankartono siirtyi Suomen armeijan käyttöön ja sodan jälkeen Pohjolan Karjalaseurojen piiri osti sen, mutta myi jo 50-luvun alussa Oulun kaupungille. Silloin siinä toimi elokuvateatteri ja retkeilymaja ja se oli erilaisten juhlien pitopaikkana, kunnes siitä tuli kaupungin työtupa. Työtuvan aikana kuvassa näkyvä yläkerran tila oli täynnä mattopuita, minä muistan vielä miltä siellä tuoksui ja millainen ääni siellä oli. Ompelimokin oli samoissa tiloissa. Tykkäsin kovasti käydä tuolla, minusta se oli ihan tavattoman hieno paikka.

Joskus 60-70-lukujen vaihteessa rakennuksesta tuli Tuiran paloasema. Vasta reilut kymmenen vuotta sitten paloasematoiminta siinä lakkasi ja nyt se on taas juhla- ja tapahtumatilana vuokrattavissa, nimellä Alppimaja. Sunnuntaina siellä oli myös joulukoristeiden keräyspiste, ja pienen kassillinen niitä sinne veinkin. Ja pienemmän pussukan kanssa lähdin myyjäisistä: vain käsintehty muistikirja tuli ostetuksi.

~~~~~~~~~~~~

Pohjois-Pohjanmaan Keittiömestareiden legendaariset joulumyyjäiset ovat tänä vuonna sunnuntaina 17.12. OSAOn tiloissa Kaukovainiolla. En ole varma lähdenkö, mutta ensi viikonloppuna ajattelin käydä Pienessä Joulupuodissa. Ja Naisten joulumessujen ruuhkaankin ehkä lähden. On niin ihana katsella kaikkea, mitä ihmiset osaavat ja ovat tehneet. Mutta se ruuhka minua vähän arveluttaa. Ja yksi käsityölinkki pitää teille laittaa… Koukku ja Puikko – se ei ole vain joulumyyntiä, ja sieltä voi tilatakin ihan uniikkeja käsitöitä.

Muutaman joululahjan olen jo tilannutkin netin kautta, ja olisi tässä aktivoiduttava ja lähdettävä oikein ostoksille joku päivä.

Huomenna on ruvettava tosissaan valmistelemaan lupaamaani joulun ajan yllätystä tänne blogiin! 🙂

Historiaa Jokaviikkoinen soppamme

Torstai on hernekeittopäivä

Torstai on hernekeittopäivä. Miksi juuri torstai? – Ihan siitä samasta syystä kuin sitä jo keskiajalla syötiin ennen pääsiäispaaston alkamista: laskiaisena hernekeitto oli hyvä ruoka kohtuullisen rasvaisena ja tuhtina appeena. Katolisessa maailmassa perjantai on paastopäivä, joten sitä edeltävänä päivänä, torstaina, rasvainen ja proteiinipitoinen soppa oli hyvä tankkausruoka.

Ruotsissa, jonka osa Suomi oli, katolinen aika kuitenkin loppui jo keskiajan kanssa yhtäaikaa, mutta jatkui tulevilla protestanttisen uskon ja vanhaluterilaisen elämänmenon vuosisadoilla. Onpa olemassa legenda, jonka mukaan juuri Kustaa Vaasan määräyksellä tämä hernerokkaa torstaina -perinne joka tapauksessa jatkui. Kustaa Vaasahan uudisti (loi) verotuksen Suomessa, ja kruunun veroparseelit maksettiin yleensä voilla, viljalla, lohella ja myös herneillä. Kustaa sai niin paljon herneitä, että hoveineen kyllästyi niihin ja määräsi rahvaan pitämään torstaisin hernekeittopäivän, jottei koko hernesato kertynyt Tukholmaan. Pikkuisen kyllä suhtaudun varauksella tällaisen juttuun.

[Kuva vanhasta soppatölkistä ja muutamat tiedot Juhani Seppovaaran kirjasta ”Muistojen markkinoilla!”]

Armeija ja koululaitos ovat jatkaneet ja ylläpitäneet perinnettä, ja mukaan ovat tulleet henkilöstö- ja työpaikkaruokalat.

Jos satavuotiaassa Suomessa itseään ruokahistorioitsijaksi nimittävä bloggaaja ja harrastaja-paistinkääntäjä, joka kuvallisesti, kirjallisesti ja livenä tarjoilee joka viikko soppia, ei sisällytä vuotuiseen menulistaan hernesoppaa ja vielä Jalostajan purkkikeittoa, niin homma ei ole kunnossa.

Jalostan hernesopan historia alkaa jo sotavuosista: silloin ei vielä ollut tölkkihernekeittoa, mutta kuivamuonaa ja muita säilykepurkkeja Jalostajalta lähti rintamalle. Heti sodan jälkeen jälleenrakennustyömailla ja metsäkämpissä jo syötiin tölkkiherneitä ja Ahti-silli lanseerattiin vuonna 1947. Ja viisi vuotta sen jälkeen alkoi Jalostajan legendaarisen hernesopan Suomen valloitus.

Meillä sitä ei ole ollut vuosikymmeniin. Emme ole kotosalla syöneet hernekeittoa. Kuka on syönyt milloin yliopistolla, milloin koulussa tai muissa lounaspaikoissa,… Koska todellakaan – toisin kuin kaikkien muiden (pl. juhannusjuusto) Jokaviikkoisten soppien kohdalla, en tänään itse keittänyt soppaa, vaan ostin meille ison purkin Jalostajan hernekeittoa.

Tulipa kyllä opiskeluajat mieleen. Minun yksinasujavuosinani keittelin joskus tölkkisoppaa, ja kyllä me tätä yhteiselomme alussa, Toivoniemessä asuessa söimme varmaan, jollemme kerran viikossa, niin kerran kuussa kuitenkin.

Kansakoulussa minulla ja monella muulla oli tapana silputa vanikkaa eli näkkäriä sopan sekaan. 60-luvun krutonit? 😀 Myöhemmin tykkäsin laittaa sinappia sekaan, varsinkin jos tölkkisoppaan olin lisännyt nakkeja tai pekonia. Koulussa oli hernekeittopäivänä niitä Valion kolmiojuustoja, joskus taisi olla Koskenlaskijaakin? Niinpä sitten näitä tykötarpeita hommasin nytkin. Koulunäkin korvaa nuo Oululaisen Jälkiuunilastut. Hyvin toimivat. Merisuolalla maustetut lastut, joita Juniori mökin kaupasta löysi, olivat nekin hyvä.

Maitolasillinen on ihan pelkkää kuvausrekvisiittaa. Meillä ei maitoa ruoan kanssa juo kuin Apsu. Lämmin pulla on ainoa jonka seuraan kelpuutan jääkylmän, rasvattoman maitojuoman. Mutta hernesoppaa, ja tölkkisoppaa nimenomaan, taidan kyllä keitellä uudelleen, josko vaikka laskiaisena. Silloin sitten punssiloraus sekaan!

Historiaa

Tuntemattoman jälkeen

Kävimme katsomassa Tuntemattoman.

Olen nähnyt Edwin Laineen elokuvan ensimmäisen kerran jo lapsena, luulen, että olin 10-vuotias kun itsenäisyyspäivänä sain sen äidin kanssa katsoa. Ainakin osia siitä. Muistan vielä muutamat kohtaukset ja niiden aiheuttaman pelon tai jännityksen.

Kirjan luin joskus lukioaikana, jolloin luin ihan mahdottoman paljon muutenkin, ja nimenomaan kaikkia klassikkoja ja nimenomaan historiallisia romaaneja. Leffan olen katsonut monia kertoja uudelleen, kirjankin lukenut uudelleen ja kun muutama vuosi sitten ilmestyi Linnan sensuroimaton Sotaromaani harpoin senkin läpi. Ja olen kuunnellut äänikirjan. Mollbergin ohjaamaa Tuntematonta en ole nähnyt.

Se, että tiesin, mitä elokuvassa ”tapahtuu”, miten siinä käy, vaikutti varmasti katsomiskokemukseeni.

Ensinnäkin se oli minusta hyvä elokuva. Tavattoman hyvä. Sitä tarvitaan. Nyt olen tätä mieltä, vaikka silloin kun leffan tekoaikeista ensimmäisen kerran uutisoitiin ja nimenomaan osana Suomi 100 -juhlaa, olin aika lailla eri mieltä. Kun olen, edelleenkin, sitä mieltä, että Suomi 100 -juhlavuodessa on suhteettoman (paino sanalla suhteettoman) paljon korostettu talvisodan ja jatkosodan merkitystä Suomen itsenäisyydelle, – kyllä, kyllä ne olivat ratkaisevia itsenäisyyden säilyttämisessä, mutta eivät itsenäistymisessä. Suomen sisällissota, vuoden 1918 sota (jota nimitystä historiantutkimuksessa nykyisin yleisimmin ja hyväksytyimmin käytetään), vapaussota, kansalaissota oli itseasiassa ratkaiseva Suomen itsenäistymisprosessissa, viime sodat sen säilyttämisessä. No mutta se tästä paatoksesta. Siis tämä Louhimiehen Tuntematon tarvitaan tässä ajassa.

Kuten moni muukin, olen samaa mieltä, että vähän vähempi dynamiitin käyttö olisi riittänyt, vähän vähempi räiskintä olisi riittänyt, eikä sodan mielettömyyden perillemeno olisi yhtään kärsinyt. Tosin mietittiin, että onko niin, että nuoremmille sukupolville pitää tällaista olla?

Sodan raakuus, julmuus, järjettömyys ei jäänyt epäselväksi. Kun ei jää kirjassa, eikä Laineen versiossakaan. Se, mikä tässä uusimmassa oli erityisen hyvää ja koskettavaa, oli se, että hienojen näyttelijäsuoritusten ja tietysti ohjauksen myötä pelko ja ahdistus tulivat lähelle. Kuoleman pelko, sodan pelko, oman heikkouden pelko. Elokuva on rauhan elokuva, tai ainakin hyvin sodanvastainen elokuva. Sankareita ei ole. On vain (nuoria) miehiä, jotka suhtautuvat ja selviävät sotaan ja sodasta hyvin eri tavoin.

Louhimies on tuonut valkokankaalle myös jatkosodan kotirintaman, mikä minusta – luonnollisesti – on erinomaisen hyvä asia. Ne pätkät olivat minusta vain jotenkin päälleliimattuja, tai vähän kuin jostain toisesta elokuvasta, ne olivat paikoin liki idyllisiä. Mutta parempi niin kuin kokonaan ilman. Uskonnon asemaa on elokuvassa vähemmän kuin kirjassa, tai ainakin minusta tuntuu siltä.

Elokuvassa on jotain anakronismeja ja ”virheitä” ajankuvaan ja kuulemma myös sodankäyntiin liittyen, mutta enpä juuri huomannut, enkä piitannut. Ainoa, mikä olisi kuitenkin hyvä muistaa, että näyttelijät ovat liian vanhoja, Niin hyvin kuin nämä Putouksen näyttelijät ja erityisesti Eero Aho näyttelijätyönsä tekivätkin niin vanhojahan he ovat siihen nähden, minkä ikäiset poikaset Petroskoin valtasivat. Mutta toisaalta: olisiko 20 – 25-vuotiaita näyttelijöistä ollut tekemään tuollaisia rooleja noin hienosti. – Tuskin.

Minä hieman ihmettelin, etten itkenyt. Jännitin kylläkin. Varmasti juuri se, että tiesin … Eniten minuun on kuitenkin vaikuttanut äänikirja. Veikko Honkasen lukemana/ääninäyttelemänä kirja on hyvin intensiivinen, hänen dialoginsa murteineen kaikkineen jättävät omalle ajattelulle tilaa, ja Dolby-äänet ja tärinä, popcornin tuoksu ja värit puuttuvat, mikä saa tuntemaan enemmän. Ainakin minut.

Luin jostain arvostelusta tai kolumnista mielipiteen, että elokuvan kuuluisi kuulua lukion ja muun keskiasteen koulutuksen opetusohjelmaan; en pidä huonona ajatuksena.

Hautausmailla Historiaa Kroatia Reissut

Mostar – bussiretki Bosnia-Hertsegoviniaan

Kuulin äsken kaskaan laulun.

Olimme lyhyellä iltakävelyllä rannan kävelyreitillä, oli vielä aika lämmin, tyven samettinen ilta. Siis vielä lämmin, vaikka lämpöä ei enää ihan helteeksi asti ole riittänytkään. Ja kaskaan laulu. Kroatian syksy on samettinen. Hyvälle tuntuu loma.

Tämän päivän ohjelmassa oli nuorten Pehtoorille tasavuosijuhlareissulla antaman lahjan lunastus: päivän retki Mostariin.

Retkibussi, jossa oli parikymmentä brittiä, tuli hakemaan meidät hotellilta kahdeksan jälkeen. Oppaana oli Verdan, ihan nuoren Tapio Rautavaaran näköinen nuorehko Zagrebissa (humanistisia aineita? historiaa ja englantilaista filologiaa?) opiskellut makarskalainen mies. Hyvä opas oli. Olen ennenkin sanonut mielipiteeni näistä opastetuista retkistä, ovat ne sitten kaupunkikiertoajoja, Kiinan reissuja tai Alppi-patikoita: ne ovat hyviä! Olennaista on opastus, tarinat, faktat, tieto, kerronta! Varsinkin jos tuo kaikki tehdään hyvin kuten tänään.

Verdan ei saanut opastaa enää Mostarissa, koska oli vaihdettu maata, joten siellä meidän ryhmän otti haltuun bosnikki Almadalia, joka hänkin osasi asiansa. Meillä oli Mostarissa aikaa yhteensä 3½ tuntia, josta oppaan kanssa suunnilleen puolet.

Ja mennen tullen kolmen tunnin ajomatkanaikana Verdan selitti meille Jugoslavian ja Kroatian sekä myös Bosnia-Hertsegovinian historiaa, yhteiskuntaa, elämänmenoa, arkea ja juhlaa.

Ja hän kertoi myös tien rakennuksesta!! Autostrada! Ihan tyhjä! Aamuyhdeksältä ei siellä, eikä sen huoltsikalla ollut ketään. Oikeasti näimme suunnilleen aina yhden auton neljässä minuutissa, eikä huoltsikalla tosiaan ollut ketään!

Eikä onneksi (menomatkalla) tullissakaan. Siellä kun skannataan kaikkien passit (EU:n raja ja pakolaiset!) ja vaikka rajalla on kymmenkunta kopperoa virkailijoita varten, niin niistä vain yksi on käytössä. Politiikkaa tämäkin. Mennessä selvisimme vartissa, tullessa meni melkein tunti. Ja syypäänä italialaiset pyhiinvaeltajat! 😀 Tai siis ei siinä mitään huvittavaa, kerron joskus.

Paljon uutta opin Verdanin jutuista: Balkanin kansojen ja valtioiden historian pikakurssi oli hyväksi. Illyrit, kreikkalaiset, roomalaiset, ottomaanit, venetsialaiset, Itävalta-Unkari, natsit, Tito, Milosevic, — kronologia on nyt suunnilleen tiedossa. Mennyt – ja nykypäivä!! – tulee ymmärrättäväksi kun tietää mitä ja miksi on tapahtunut. Mostarin asema jonkinlaisena solmukohtana, kulminaatiopisteenä, eheytymisen alueena, selvisi.

Sellainen pieni hyvä hyrinä tuli jossain välissä itselle: historiatutkimuksella on tehtävänsä, historiatietoisuus auttaa ymmärtämään, ehkä antamaan anteeksikin.

Mostarin silta (Stari most) on se nähtävyys, joka Mostarissa kuuluu käydä katsomassa ja kuvaamassa: ihastella sen siroa kaarta, sillalta hyppääviä nuoria miehiä, sen siroutta, insinööritaidon ja arkkitehtuurin suuruutta jo vuosisatojen takaa. Sen sileäksi hioutuneet kivet, alla virtaava turkoosi vesi, islamin ja katolisuuden yhdistävä silta vai erottava raja, on nähtävä, kuvattava? Tokihan minäkin otin siitä kuvia, moniakin. Odotin jonkun miehistä hyppäävän, että saisin siitä kuvan.

Ja lisää turisteilua: Tabacican moskeija on 1500-luvulta. Mietimme, olemmeko ennen päässeet moskeijaan sisälle; islamilaisissa maissa olemme käyneet vain Agadirissa ja Arabi-Emiraateissa … Agadirissa (2005) oli juuri silloin ramadan, ja siellä islamilainen kulttuuri oli minusta jotenkin ahdistavaa, ihan samoin kuin Dubaissakin.

Marrakeshissa olimme yhden yönkin ja sillä reissulla käväisimme moskeijassa. Tänään siis toinen käynti. Ei tullut minulle mitään pyhyyden tunnetta, ei mitään pyhän paikan kunnioitusta, jollainen saattaa tulla esimerkiksi pienellä, saamelaisten, pyhällä paikalla tai vaikka antiikin temppelin raunioilla. No, mutta nähty on, ja sekin kuului Mostarissa käyntiin. Uskontojen ja kansojen risteyksessä, taistelutantereella.

Ja minäkin kuvasin pommituksissa raunioituneita taloja, luotien ja kranaattien jälkiä seinissä. Ja kuvasin sen pienen kilven, jossa luki ”Don´t forget”.

Tällaisia matkamuistoja basaarin putiikeissa minä en ymmärtänyt. En todellakaan. 70-lukulaiselle humanistille Peace-merkit olisivat olleet paljon houkuttavampia.

Kun kävelimme Titon mukaan nimettyä, edelleen pahoin raunioitunutta, jälleenrakentamatta jäänyttä katua, sattui kohdalle hautausmaa. Pehtoorihan sen ensin hoksasi. Ja vaikkei aikaa nyt niin paljon ollutkaan, oli minun, tietysti, päästävä sinne.

En ole ennen islamilaisella hautausmaalla (pl. esim. Oulun hautausmaan pieni nurkkaus, Hietaniemen hautausmaa etc.), saatikka islamilaisten sankarihautausmaalla käynyt…. Nuorten miesten, enimmäkseen vuonna 1993 kuolleiden hautausmaa se oli. Paljon sellaisia hautoihin liittyviä juttuja, joita en ole ennen nähnyt.

Basaarialueen läpi kulkiessa paikallisopas näytti suositun ravintolan, sinnehän me. Myöhempään ruoka- ja viinipostaukseen siitä kuvat ja jutut. Sen verran voin todeta, että maksoi vain vähän enemmän kuin se Vuittonin huivi, jonka samaiselta kujalta ostin. Alle 30 eurolla molemmat. 😀

Auringon laskiessa olimme Adriatic Beach -hotellimme pihalla.

Hämmentävä päivä.

Ja minä olen tänään kuullut kaskaankin.

Historiaa Liikkuminen Valokuvaus

Inkkarikesän päivä Hailuodossa

Tänään retkipäivä Hailuotoon. Sarjassamme kotimaan matkailu, kotiseuturetket ja välillä pois aina samojen lenkkireittien ääreltä, olen jo kauan suunnitellut lähteväni Hailuotoon kuvailemaan. Ja nähtyäni kymmeniä ja kymmeniä toinen toistaan kauniimpia auringonlaskukuvia Marjaniemestä (läntisin niemennokka Hailuodossa) olen haavaillut myös yöpyväni siellä. Siellä on Luoto-niminen ravintola, jonka yläkerrassa on muutama B&B-huone, joten se olisi hyvä majapaikka. Se on siinä pihapiirissä, missä oli ennen yliopiston Perämeren tutkimusasema, jonka huoneissa on tullut eräskin yö vietettyä. Hailuodon kaivausten aikana siellä asusteltiin.

Pehtoorille tässä yksi päivä esitin suunnitelmani, ja kyselin kaveriksi, semminkin kun oli luvannut tälle päivälle inkkarikesän keliä. Ei oikein yökuntiin jäämisestä mies innostunut, mutta retkelle suostui mielellään mukaan.

Aamu valkeni, tai siis ei oikein valjennut, sakeassa sumussa, joten lähdimme vasta kymmenen aikoihin, tavoitteena ehtiä yhdentoista lautalle. Ehdittiin.

Ensin huiputtamaan Hyypänmäki: se on Hailuodon korkein kohta noin 50 mpy. Jätimme auton matkan päähän tavoitteena patikalla kerätä kangassieniä ja tatteja. Tavoitteitahan voi olla. Ehkä yhden salaatin verran löydettiin kangassieniä, joiden aika oli jo selvästi ohi. Puolukoita olisi ollut ihan hirmuisesti. Aika äkkiä olisi ämpärillisen tai pari kerännyt. Ei kerätty. Ei ollut ämpäriä. Ja se vähä, mikä meillä niitä käytetään, ostan torilta ja pakastan. Mutta jäkälää pikkukorillisen nostin. Jäkäläähän Hailuodossa riittää vientiin asti; viedään mm. Saksaan lääketeollisuuden tarpeisiin. Minä tarvin vain koristeeksi ja kuvausrekvisiitaksi.

Hyypänmäen kupeessa on myös Pakopirtin rotko. Melkein päivälleen 302 vuotta siellä surmattiin kymmeniä luotolaisia ja mantereelta isonvihan ryöstöjä, raiskauksia, kidutuksia ja murhia pakoon tulleita Pohjanmaan asukkaita. Yhden vuorokauden aikana 200 venäläisen kasakan voimin Hailuodossa pantiin toimeen Suomen historian pahin, yhtäkkinen kansanmurha, ”murhaperjantai”: vuorokaudessa tapettiin yhteensä noin 800 henkeä, periaatteessa kaikki Hailuodossa olleet. Pakopirtin rotkokaan ei tarjonnut suojaa… (ks. esim. täältä lisää). Tänään rotkon reunalla oli sumua, mikä ei rienannut paikan karmeaa historiaa.

Hyypämäen tienoilla maisema on hyvin samankaltaista kuin Rokualla, kauniita, kumpuilevia mäntykankaita, jäkälää ja muuten vähän aluskasvillisuutta.

Sieltä ajelimme seuraavaksi Ojakylän lahteen, Ulkokarvoon, jossa on Petsamon laituri. Sinne ja sieltä Hailuoto-laiva vuoteen 1968 asti Oulusta ja Oulunsalon Varjakasta kulki. Nyt satamapenger oli jo osin nurmettunut, puiden reunustama. Sumuiselle lahdelle katsellessa kuului joutsenten honotusta, ja yhtäkkiä kaksi pölähti lentoon ihan vierestä. Juuri ja juuri ehdin niitä kuvata.

Sataman läheisyydessä on myös tilataideteos Organum.

Joku musikaalisempi ehkä riemastuisi siitä enemmän kuin me ymmärsimme tehdä. Mutta kannattaa siellä käydä huhuilemassa, Pehtoori lauloikin. 😉

Ja sitten matka taas jatkui autolla. Kirkonkylällä emme pysähtyneet, hautausmaalla kävin pari vuotta sitten puhujamatkan yhteydessä kuvailemassa, joten en halunnut sinnekään, siis kohti Marjaniemeä. Ja tässä vaiheessa sumu hälveni. Taivas oli yhtäkkiä sininen ja auton mittarissa +14 C. Siispä biitsipäivä!

Lähdimme Marjaniemen kalasatamasta, majakan juurelta kohti Hannuksen lampea. Olisiko ollut noin neljän kilometrin lenkki, mikä tehtiin. Alku oli ihan laudoitettua promenadia ja paluu rantaviivan tuntumassa, mutta välillä kangasta, suota, aika umpeenkasvaneita polkuja, mikä meitä vähän hämmästytti; eikä ole kulkijoita siellä?

Laavukin olisi ollut, ja alkoi olla jo iltapäivä aika pitkällä, joten hyvinkin oli nälkä, mutta olimme päätyneet siihen, ettei mitään makkaranpaistoa tällä retkellä, vaan mennään Luoto-ravintolaan lounaalle. Viisas päätös.

Lounaaseen kuului mitä mainion kala-salaattipöytä ja mielettömän iso lautasellinen jauheliha-lasagena, kahvi ja piirakkapala, ja koko satsi 15 €. Ravintolan a la carte -menu on mielenkiintoinen, mutta sepä jäi testaamatta kun kotiin lähdimme: Jo puolikuuden lautalla Santosen lauttarannasta kohti mannerta.

Paluumatkalla poikettiin vielä Pöllässä ja sen pienessä vanhassa kalasatamassa. Ihan hiljaista, ihan tyventä, tovi käveltiin, todettiin, että on vaikea uskoa että ollaan näin lähellä kotia…

Vielä lauttaa odotellessa meri oli ihan tyven, paljon joutsenia kaukana, lämmin.

Historiaa Kesäkuvakisa Valokuvaus

Kesäkuvakisa 2017

Nyt on tämän blogin viidennen kesäkuvakisan vuoro!

Ideana on se, että käytän päivän ajellen pitkin poikin Pohjanmaata ja Pohjois-Suomea yhden päivän aikana kuvaillen maisemia, museoita, kirkkoja, kulttuurikohteita. Kesäkuvaretkieni ääripäissä ovat olleet Tornio, Kuusamo, Kajaani, Ylivieska, Kokkola. Eilinen retkeni jäi vähän torsoksi: kaksi itselleni kiinnostavinta kohdetta jäivät käymättä paljolti illansuussa alkaneen vesisateen takia. Mutta ehdin silti aika paljon!

Kuvat ovat niistä paikoista, joissa kävin. Se taas merkitsee, että ne eivät voi olla kovin kaukana Oulusta. Näin ollen pohjoissuomalaiset ovat kilpailussa etulyöntiasemassa, joten reiluuden vuoksi – kuten tapana on – annan hyvityspisteitä siten, että jos et ole koskaan asunut Oulun tai Lapin läänissä, saat yhden lähtöpisteen ja jos koskaan et ole edes käynyt, saat kaksi lisäpistettä.

Ilmoittele vastauksesi suoraan minulle sähköpostilla (reija at satokangas.fi), mutta laita myös kommenttilaatikkoon alas (vaikka nimimerkillä) ilmoittautuminen osallistumisesta, jotta arvonta on sitten reilu, kun kaikki näkevät, ketkä ovat kisaan osallistuneet, ja toki muutkin kommentit ovat tavalliseen tapaan tervetulleita. Kilpailuaikaa on ensi viikon sunnuntaihin (10.9.); puoleen yöhön asti voit lähetellä vastauksia. Maanantaina on sitten tulosten julkistus!

Kolmen edellisten vuosien kesäkisojen tulokset (ja niistä linkit edellisiin tehtäviin) ovat linkkien takana: toissavuotinen 2015, 2014, täällä 2013 ja täällä 2012. Ehkä niihin perehtyminen antaa jotain apuja myös tämänvuotisessa kisassa?

Entäs palkinnot? Palkintoja on kaksi, ja niistä voittaja saa ensin valita haluamansa, ja toiseksi eniten pisteitä saanut saa jäljelle jääneen. Jos pistemäärät ovat tasan suoritamme arvonnan.

1) Lahjakortti (20 €) Digitarvike-liikkeeseen tai Pentikille
2) Pullo kuohuviiiniä

Ja huom. kaikkien osallistuneiden kesken arvon Vuorotellen-kirjani.

Alla 12 tehtävää, joiden kuvat eivät ole kulku- ja/tai aikajärjestyksessä. Tiedätkö tai arvaatko, mistä ne ovat ja mitä ne esittävät? Kuvista saatavat pisteet vaihtelevat: 1 – 3 pistettä/kysymys, ja pisteet on merkitty sulkuihin kysymyksen/kysymysten perään. Maksimipistemäärä on 18 (+ mahdolliset kotipaikkahyvityspisteet = 2 pist.).

Googlea, sukulaisia, kavereita kaikkea mahdollista on luvallista ja varmaan tarpeenkin käyttää

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

KISAN KUVAT KYSYMYKSINEEN

Mikä ja missä? (1 pist.)

2. Mitä tässä (vas. puolen tietä) kasvaa ja mikä Pohjanmaan kunta
on tämän kasvatuksesta kuuluisa? (2 pist.)

3. Missä tämä junaristeys on? Ja mihin Suomen rikoshistorian tragediaan tämä liittyy? (2 pist.)

4. Mikä joki? (1 pist.)

5. Missä on näin kaunis kirjasto? (1 pist.)

6. Missä ja kenen taidegalleria? (1 pist.)

7. Liikenteenjakajissa ja kiertoliittymissä on usein ko. paikkakunnalle jokin tunnistin. Missä on tällainen? (1 pist.)

8. Mitä nämä ovat? (1 pist.)

9. Minkä seurakunnan vaivaisukko tässä seisoo? Mistä ko. kirkko on erityisen kuuluisa? (2 pist.)

10. Mikä tämä kummajainen on ja missä se on? (2 pist.)

11. Missä tämä rivitaloasumus on? Miltä ajalta se on? (2 pist.)

12. Missä tämä ravintola on? Mikä sen nimi on ja miksi sen nimi on se, mikä on? (3 pist.)

Lähetä vastauksesi osoitteeseen [reija (at) satokangas.fi],
ja laita kommenttilaatikkoon alle jokin pieni viesti osallistumisestasi.