Meillä oli luokkakokous. Palasimme juuri.
Olipa ilo. Nauraa, nähdä, murtaa myyttejä, muistella, muistaa.
Ei meitä tällä kertaa (tämä oli kolmas kerta viiden vuoden sisällä) ollut kuin yhdeksän paikalla. Joukossa yksi, jota emme olleet tavanneet 45 vuoteen. Ei vaikeuksia kohdata ja jutella.
Nyt vielä mielessä illan jutut, vuosikymmenten takaiset päivät.
Eilen ennen nukkumaanmenoa pakkasin kamerarepun valmiiksi, etsin kaikki tarpeelliset pyöräilyvermeet ja -vaatteet kylppärin penkille, varmistin, että on akut ladattu pyörään, puhelimeen, kuulokkeisiin, kelloon ja kameraan, että on muistikortit, Starbucks-kahvi, vesipullo ja aurinkolasit völökissä. Ajatuksena että hiljaa hipsin ylös ja ulos herättämättä Pehtooria. Iloitsin jo valmiiksi kesäaamun tuoksuista, linnunlaulusta, yksikseen olosta, aamun rauhasta, reippaudesta ja aamuvirkkuuden tuomasta päivän pituudesta: ajattelin, että kun lähden kuudelta ehdin paljon.
Ja sitten: herään aamuyhdeksältä! Yhdeksältä!! Se sitten siitä pitkästä aamun pyörälenkistä. En muista, milloin olen viimeksi nukkunut yhdeksään. Kaikesta huolimatta sehän tekikin hyvää. Mutta kyllä on päivä sitten nilkuttanut koko ajan. Väliäkö sillä?
Ehdin kuitenkin pyöräillä aamupäivän. Noh, ei mitään kuvia tyyliin ”kaupunki herää” tai ”merenrannalla auringon noustessa”. Kunhan kiertelin pari tuntia. Kotimatkalla maskeja apteekista ja mansikoita torilta. Muutamia kohtaamisia. Ehkä palaan niinhin(kin) …
Iltapäivän helteessä, vilvoittavassa tuulessa, vielä äidin luona käytyäni, Kauppahallin kautta ajelin kotiin. Päätin päästä helpolla, mutta ajattelin, että syödäänpä kuitenkin oikein hyvin. Siis lohivartaat (kevyesti marinoin Kikkomanin sitruunasoijalla ja öljyllä), valmismarinoidut scampivartaat ja rasiallinen jumalaista ”katkarapuherkkua” (kermainen, kutkuttavasti, pienesti makea, chilikastike ja katkoja), uusia perunoita, kurkkua, sipulia kastikkeeseen ja vehnäjuurisämpylöitä. Kotipiazzalla aurinkoa ja englantilaista ihan kelpoa roseeta (Balfour).
Ja kyllä, kyllä nyt voin leuhkia, että olipa todella hyvä sapuska! Kuin jossain etelänmaitten kalaravintolan terassilla. 🙂
Kesäaamut ja kesäillatkin tuntuvat olevan vaikeita nukkua. Illalla ei malta, aamulla herää kuin on niin valoisaa, aurinkoista ja tietää tulevan lämpimän päivän. Tänään on kyllä ollut melkoinen tuuli, ei kylläkään kylmä.
lähes koko päivän olen ollut ulkona, illansuussa istahdin vihdoin koneelle ja nyt on kesälomareissumme kuvakansiot jotensakaan kuosissa. ”Kuvatekstit” ovat edeltävien päivien blogipostauksissa.
Meidän Sinivuokko-mökistä Valkealammen rannalta on kuvia myös sisältä (pikkukamarista ei ole 🙁 ). Siitä jäi kyllä hyvät muistot. Se oli hyvin varusteltu, ja neljälle hengelle hyvä majapaikka. Ja kuten jo moneen kertaan olen hehkutellut tällä mökillä oli oma ranta, laituri ja soutuvene. Päärakennuksen (entinen koulu) yhteydessä on pieni kioski-baari, siinä on myös respa koko alueelle. Muitakin majoitusmahdollisuuksia, mökkejä ja leirintäalue.
Monta kertaa reissulla kaipasin heinäseipäitä pelloille, kun kerran oli aika nostalgista muutenkin automatkailla kotimaasas heinäkuussa. No Kolin (Ahmovaaran) mökin seinällä oli mökistä kuva vuodelta 1965 ja siinä (Hildan) pelloilla niitä oli. 🙂
Reissun kolme kuvakansiota – poikkeuksellisen jäsentymätöntä räpsimistä näyttää olleen. Mutta minähän olinkin lomalla. 😀
(Kesä)lomamatkalta (tai mökiltä) palattua on aina edessä ”asettuminen”, mikä sisältää mm. pihan ja puutarhan huoltoa ja nyt varsinkin kastelua, Pehtoorilla nurmenleikkuu etc. Tosin tälläkin kertaa Juniori oli huolehtinut, ettei nurmi ja yrttipenkit pala, etteivät kukat kuihdu. Ja tietysti: meidän pionipenkki oli neljässä päivässä herennyt kukkimaan! Onneksi kukinta ei ehtinyt mennä ihan ohi!
Pyykkihuolto silittämisineen ja manklauksineen hoideltu, kauppa-asiat tietysti. Ja pääsin pyöräilemään. Itse asiassa jo eilen iltasella kävin pienen lenkin, mutta tänään sitten jo kunnolla sain suhata. Ukkoskuuroja tosin jouduin pitkähköllä lenkillä pidättelemään. Samalla reissulla kävin äitiäkin tervehtimässä, vaihteeksi laturitoimitusta etc. ja mennessä hain torilta mansikoita. Ne sentään entistäkin vähäruokaisemmalle, haurastuvalle maistuvat.
Kotiin ostin uusia perunoita. Olettekos muuten hankkineet Potturin? – Meille sellainen ostettiin juhannuksen ”suurperhettä” ruokkiessa. Ei maksa paljoa, Prismoissa ja Cittareissa olen nähnyt, ja kyllä se hyvä vempain on. Varsinkin jos on vähänkään isommalle porukalle aie pottuja pestä, kuoria ja keitellä.
Tässä illan päälle olen vielä purkanut ja tehnyt matkakuvia – eiköhän matka-albumi huomenna ole julkaistavissa.
On ”Suven ja runon päivä”
Kun tänään Savo Tourimme kotimatkalla oli Koljonvirran taistelupaikalle viitoitus, olihan sinne poikettava. Jo penskana Sven Dufva -runo, tai varmaankin enemmän sen perusteella tehty elokuva, jotenkin kosketti. Koljonvirrasta ei tietenkään mitään tietoa, Suomen sodan taistelupaikan nimi vain jäi mieleen, – ja sympaattinen Sven Dufva, jota näytteli Veikko Sinisalo.
”Ne sanat sotajoukossa levisi yleiseen,
ja kaikki myönsi Sandelsin totuuden lausuneen:
”Älyä kyll’ ei Dufvalla lie liiaksi ollutkaan,
pää huono oli”, arveltiin, ”mut sydän paikallaan.”
Kartano oli vähän kulahtaneen oloinen, paljon erilaisia kulkupelejä pihapiirissä. Hoksasin, etten ole ollut millään muotoa sähköpyöräilyn eturintamassa. Ainakin sukupolvi, jollei parikin, ennen minua, on päässyt nauttimaan sähköpyöräilyn ilosta!
Koljonvirran kartanossa on majoitusta, leirintäalue ja uimaranta, joka kyllä houkutti, mutta emme uimaan jääneet, vaan matka jatkui kohti kotia.
Ennen Koljonvirtaa olimme jo pysähtyneet Iisalmessa. Golden Domen bysanttilainen ravintola ja sen lounas houkuttivat, mutta oli vielä liian varhaista kunnon lounaalle. Katselimme katutaidetta, kaupungin läpi kulkevan puistokadun varrella ja keskellä oli paljon erilaisia tilataideteoksia.
Tietysti kävimme torilla, torikahvilassa syömässä jätskit ja Kauppahallista ostamassa pari pientä kukkoa. Vain seitsemän euroa kappale, ja ihan huippuruokaa ovat. Niitä nautimme kotiin päästyä. Lohikukko ja porokukko olivat oikein makoisia, tein niille kermaviilisoosia ja salaattia oheen. Sopiva piste Savon retken päätteeksi.
Kauppahallissa oli myös Ponsse. Pikkuista vaille, että Apsulle sellaisen tuliaiseksi hankimme ja Vieremällä oli käytävä Ponssen tuotantolaitokset katselemassa. Olihan Einarin Vidgrenin Ponsse-elämäkerta koko nelipäiväisen Pohjois-Karjala – Savo – turneemme tausta”musiikkina”. Juuri parahiksi äänikirja loppui kun Ouluun tulimme.
Koko lomareissun helli helle, joka erityisesti minulle sopi oikein hyvin. Ainoastaan hotellilaivan pieni, siisti, just sopiva hytti oli turhan lämmin viime yönä. Mutta pikku juttu sekin. Aurinkoinen Pohjois-Karjala ja Savo olivat leppoisia, lupsakoita, vieraanvaraisia, ystävällisiä – ihan kuten kaikki kliseiset mainoslauseet väittävätkin.
Kotiin oli hyvä tulla.
PS Eilisessä postauksessa on nyt kuvat mukana.
Vielä oli mahdollisuus uida. Aamu alkoi sillä, että vuorollamme tepastelimme järveen! Jo aamupuolikahdeksalta (Valkealammen) mökkipihamme mittarissa +22 C. Olin varannut mökin ”omasiivouksella” (ostettu siivous olisi ollut 60 €, joten meillä pieni touhutuokio uinnin, pakkauksen ja aamupalan jälkeen). Mutta niinhän me lähdetään omaltakin mökiltä, siivoten, joten osattiinhan me. 😉
Alkuperäisessä suunnitelmassa oli viimeistään tänään ajella Lieksaan, mutta tyydyimme lyhennettyyn versioon: Nurmekseen ja Bombaan. Helteinen maanantaiaamupäivä Juukassa (paikalliset taivuttavat sen noin, me taivuttaisimme Juuassa) koettiin, pieni lenkki Puu-Juukan uinuvassa kylässä. Idyllistä, rauhallista, melkein pelottavan hiljaista. Mutta kaunista siellä oli.
Bomballakin näytti hiljaiselta, vasta puoleltapäivin avautuivat näyttelyt, ravintolat, kahvilat. Kiertelimme, muistelimme. Ja emme muistaneet. Kumpikaan ei muistanut sitä, missä mökissä 80-luvun alussa oli asuttu. Väliäkö sillä?
Mutta oli otettava toisintokuva samasta kohdasta kuin vuosikymmeniä sitten (ks. kesän 1981 kuva täältä)
Edelleen miljöö viehättävä. Ja siellä oli kaksi mielenkiintoista näyttelyä. Karhutarinoita ja Karjalanliiton näyttely. Jälkimmäinen, aikalaiskuvineen, evakkotaipaleesta (Näyttely Karjalaisevakkojen matkassa 1939-1945) kosketti. Kirsti Timosen ”Karhutarinoita” -valokuvanäyttely oli sympaattinen, taidokas, vähän kadehdittavakin.
Toriputiikissa ja Itä-Karjalan kädentaitajien puodissa katselin feresejä, olipa yksi minulle kovasti mieleenikin. Tummansininen, pienillä valkoisilla kukilla… Ehkä käyttökertoja ei kuitenkaan olisi tiedossa kovinkaan tiuhaan.
Sitten paluu etelämmäs: paluu Kuopioon! Taas yllätyimme, kuinka vähän asutusta näiden teiden varrella onkaan. Auton lämpömittari kohosi yli +30 c. Aina vaan enempi sellainen olo, että ollaan ulkomailla.
Varsinkin kun ajelimme laivasatamaan, ja kannoimme laukkumme hyttiin! Ensi yö nukutaan laivalla! Tosin ihan vaan satamassa. Hotellilaiva Wuoksi on lomasen viimeinen tavallisesta poikkeava majapaikkamme. Hytti on pieni, niinhän ne laivoilla on, se on siisti, vain vähän keinuu.
Niin ajoissa olimme, että ehdimme valokuvakeskuksen näyttelyyn! Martin Barrin maailmaa kiertänyt valokuvanäyttely ”Life´s a beach” on mitä mainioin kesälomaan sopiva kokemus. Tykkäsin kovasti.
Koska on maanantai, on moni tuntemamme, kokemamme hyvä ruokapaikka kiinni ja koska olemme turisteja, lähdimme Puijolle. Siellä ravintolassa oli lupauksena lähiruoka-buffet, hyvä pääruoka ja vielä joku jälkkärikin. Olisi lomamme juhlaillallisen aika. Ja se oli juhlaillallinen. Puijontornin huipulla pyörimme – paikallaan istuen, katselimme Kallaveden (vähäistä) veneliikennettä. Lomailu on niin mukavaa!
Paluu botskille. Meillä on täällä aurinkoterassi, johon kaikki majoittujat saavat tulla, halutessaan tuoda omat eväänsä ja juomassankin. Aika monella on. Rantakadun iltalämmössä kulkee paikallisia, turisteja, aasialaisiakin. Kielten sekamelskaa, savon murretta, leppoisaa, leppeää oloa.
Kolin kansallispuiston symboli, Mäkrävaaran laella kasvava Järnefeltin mänty, jäi tänään näkemättä ja kuvaamatta. Emme edes olleet Mäkrävaaralla. Mutta kansallismaisemassa, kareliaanisen taiteen, Suomen maalaustaiteen kultakauden, maisemassa kuljimme. Nautimme lämmöstä, maisemista, reissutunnelmasta. Olimme Kolilla, koko päivän. Patikoimme, ajelimme maisemahissillä, kävelimme Kolin satamaan. Kävelimme takaisin ala-asemalle, ja taas vähän patikointia.
Pääsin Kolin huipuille, Ukko-, Akka- ja Paha-Kolille, aurinko paistoi, Pielinen kimmelsi, leppeä tuuli leyhytteli, kaunis kotimaa, loman tuntu, ilo liikkumisesta, hullun huoleton olo.
Tovin mietin patikkamatkoja ties minne: Bad Gasteiniin, Sisiliaan, La Gomeralle, Kitzbüheliin… Nytkö vasta ymmärrän, että 300 kilometrin päässä kotoa on jotain näin hienoa. – Olenhan minä aavistellut, siksi täällä nyt. Ei enää ole vain haave. Tuntui hyvälle istuskella tuolla.
Koli huiputettu!
Mm. Uuron kierros oli oikein sopiva helteisenä päivänä kuljettavaksi: monenlaista maisemaa, polkua, nousua ja laskua mahtui reitille. Myös mielialassa lasku, – kerron joskus.
Oheisia iloja
Välillä oli syötävä, että jaksaa: Kolin Satamaravintola oli oiva valinta ruokapaikaksi. Terassilla varjoa, näkymä Pieliselle, alakerran terassilla kaksi örveltävää suomalaista äijänkörilästä kohtuullisen tolkuttomassa humalassa sunnuntai-iltapäivä kahdelta: saatiin oheistoimintona ruokaa odotellessa sellainen kesäteatterimeininki kuunnellessamme (pakosta) heidän juttelujaan ja puhelujaan kavereille. Onneksi väsähtivät aika nopsasti – saatiin ruokarauha. Muikkuja ja uusia perunoita. Lähiruokaa, hyvää ruokaa. Lupsakkaa, leppoisaa, hyvää palvelua.
Neljän jälkeen olimme Kolin kylällä. Alkuperäisessä matkasuunnitelmassa oli museo, veistospuisto etc. mutta! Useinhan sää muuttaa matkan reittiä ja ohjelmaa, ja niin on todellakin tehnyt tällä lomasellammekin. Olemme jättäneet ajelematta Lieksaan, Nurmekseen, jättäneet käymättä yhdessä jos toisessakin ”kulttuurikohteessa”, olemme vain uineet (montakohan kertaa tänäänkin, heti aamukahdeksalta ensimmäisen kerran, nyt kymmeneltä viimeisen), veden lämpötila +22 C – 27 C), patikoineet, soudelleet (minäkin!), nauttineet maisemista, mökistä, pihapiiristä, saunasta terasseineen. Museoihin voi mennä talvellakin!
Valamon aurinkoiseen aamuun heräsin turhan aikaisin, noh, eilisen postauksen kakkososa valmistui.
Kahdeksan aikoihin luostarin Trapesta-ravintolaan aamiaiselle, söimme luostapihassa, istuen valkoisilla puukalusteilla, kukkalaitteiden keskellä, sinisen taivaan alla. Olisin iloinnnut vielä kirkonkellojen soitosta, mutta ei ollut niiden aika. Tuohus-kaupassa kävimme ostoksilla, pieniä tuliaisia ja katselimme viinimyymälän tuotteita. Vain yhden lopulta ostimme, ihan kannatussyistä. Valamon viineistä on maistelukokemusta, eivätkä marjaviinit oikein ole meidän makunystyröille mieluisimpia.
Puoliyhdeltätoista alkoi kierros, jonka opasti pappismunkki. Ja hän oli hyvä! Puolentoista tunnin aikana opin paljon uutta Valamosta, ortodoksisesta uskosta ja kirkkotaiteesta, lempeästi, järkevästi- kuten hän itse sanoi, hauskasti, selkeästi kertoi ja johdatti. Hämmennykseni hiipui.
Puolelta päivin jätimme Valamon, ajelimme Joensuuhun. Torille Marttojen telttakahvilaan piiraspalat nauttimaan. Olipa hyvä lounas.
+ 30 C helteessä käveleskelimme keskustassa, kävimme Sokoksella ruokakaupassa, ja matka jatkui kohti pohjoista.
Kolille patikoimaan, järvenrantaan uimaan
Siitä olen puhunut kauan. Patikoimaan Kolille ja asumaan järven rantaan. Sinivuokko mökki löytyi lopulta. Ratkaiseva peruste valinnalle oli esittelytekstin tämä lause: ”Erillinen puusauna omassa pihassa, järven rannalla.” Tämä on parempi kuin nettikuvat antoivat toivoa. 
Tästä on noin 10 kilometriä Kolille, jonne emme sitten tänään vielä lähteneetkään. Meillä on oma laituri, joten en halunnut minnekään muualle.
Otimme pari tuntia aurinkoa, uitiin monta kertaa, ja illansuussa kävelylle: järven (Valkealampi) ympärireitillä ja soratiellä.
Emme lähteneet kylille syömään, vaan kaikella rotissöörin pätevyydelläni katoin meille lauantai-illan dinnerin järvenrannalle. 🙂
Sen jälkeen soutelemaan. Meillä on oma mökki, sauna, laituri ja vielä venekin!! Niin hyvä. Pehtoori souti (”siitä ei tule kuin katastrofi jos sinä soudat” ilmoitti kun ilmoitin haluavani osallistua aktiivisesti veneretkeemme). Oli niin hyvä, tyyni järvi, aurinkoa, lämmintä, hiljaista, rauhaisaa, suvi-ilta.
Lämmitimme saunan. Monta kertaa saunasta uimaan. Nyt on syvä väsy. Huomenna Kolille!
PS. Kuvia on paljon lisää, ensi viikkoon niiden julkaisu…
Olen niin pahoillani, etten lupauksista ja monen monista yrityksistäni huolimatta onnistu postaamaan hienon päivämme kokemuksista muuten kuin kännykän avulla. Liekö luostarin muurit esteenä sometukselle?
Olisi niin paljon kuviakin hienoista maisemista ja hetkistä..
Lyhyesti nyt ensi hätään kerron, että lähdimme aamukahdeksalta Oulusta ja viideltä olimme Valamon luostarin respassa….
Teimme matkaa pikkuteitä pitkin, Vaskikellossa kahvilla, ja sitten sukeltsimme pikkuteille. Ennen kokemattomia sorateitä, pölyä, tylsiä metsätaipaleita, Kuopion ja Tuusniemen (Karjalan kunnailla!!) välillä huikean kauniita järvimaisemia, vähäistä liikennettä, kapeita taipaleita. Meillä aikaa ja iloa ajella.
Matkan varrelle olin merkinnyt ”pienen patikan”. Tosi pienen, mutta kannatti.
Maaningalla Korkiakoski.
Siis kohteena Suomen korkein koski (36 metriä), jossa Ahti-myrsky oli tehnyt aika pahaa jälkeä, mutta näimme luonnossa myös paljon kaunista (kuviakin olisi… 🙁 ) .
Ja sitten kohti Kuopiota. Siellä lounaspaikaksi valikoitui kommenttien opastamana Isä Camillo. Maankuulu, kaikkein paras bouillabaise, houkutteli.
Olimme siellä vähän huonoon aikaan (klo 14): juuri kun lounas oli lopuillaan, a la carte alkamassa,… perjantai-iltapäivä ja ties mitä. Mutta!!! Vaikka kuinka yritän olla positiivinen ja ymmärtäväinen ja kiireetön, niin silti. Meni tunti ennen kuin saimme ruoat: Pehtoorin kuhaa pestolla oli oivallinen, kuin myös minun bouillabaise, jossa oli paljon erilaisia kaloja, ei-sitkeitä scampeja, hyviä simpukoita, makoisa majoneesi-voi, mutta kun se ei ollut kuumaa, ei edes kunnolla lämmintä. Viileähkö kalakeitto ei ollut maineensa veroinen. No mutta nälkä lähti.
Kiertelimme Kuopiossa, joka on jo vähän tuttukin. Palaan asiaan …
Iltapäivän lopulla olimme perillä kohteessa: Heinävedellä ja Valamon luostarissa.
Sanat eivät riitä. Olisipa mahdollisuus liittää paljon kuvia. Teen sen heti kun on mahdollisuus.
Onneksi tulimme tänne. Paljon hämmentävää, hienoa.
Täällä on nyt hiljaista, täälllä on valoisaa, täällä on mahdottoman kaunista. Toivon voivani huomenna kertoa tästä kaikesta hyvästä.
On melkein kaksi vuotta siitä, kun olen edellisen kerran pakannut kamppeita muualle kuin mökille lähtöä varten. Lokakuussa 2019 olimme Madeiralla, ja sen jälkeen yöpymisiä on ollut vain kotona ja mökillä (niin ja se viime kesän kaksi yötä Tampereen airbnbeessä). Mökille ei tarvitse juuri pakata: siellä on kaikki pesuvehkeet, peruskamppeet, patikkatarpeet (mm. kengät, reput), suurin osa tarpeellisesta tietotekniikkatarpeistosta, luonnollisesti petivaatteet, pyyhkeet etc.
MUTTA NYT. Olemme lähdössä neljäksi yöksi pois kotoa, ja pakkaamista on ihan hirveästi! Majapaikat ovat luostari, laiva ja mökki; erityisesti mökkimajoitus vaatii kaikenmoista ”asumisirtaimistoa” = lakanat, pyyhkeet, vähän aamiais- ja saunavermeitä etc. Ja bloggaamista ja kuvatoimitusta varten on eräskin piuha, laturi, liitin, kovalevy etc. Toivottavasti olen muistanut kaiken. Onneksi Pehtoori on iät ajat huolehtinut omista kamppeistaan, joten niistä minun ei tarvitse murehtia.
Tästä marmatuksesta huolimatta on kyllä mukava lähteä. Näin kesälomafiilis jatkuu.
Kun tässä pari viikkoa sitten havahduin siihen, että juuri tämä viikonvaihde olisi meille sopiva, vapaa, kaikin tavoin ”tyhjä” viikonloppu, ryhdyin etsimään matkakohdetta ja majapaikkoja. Ensimmäinen ajatus oli Punkalaidun ja Koli. Ajatuksena oli yöpyä Punkalaitumen (entisessä valtion)hotellissa, jota nykyisin luotsaa Saimi Höijer. Yritinkin sinne varausta, tein sen, vahvistus tuli KOLME päivää varauksen jälkeen, joten olin jo ehtinyt muuttaa suunnittelmia ja peruin Punkaharjun. Koli on edelleen rengasmatkan ohjelmassa.
Punkaharjun lisäksi moni muukin aikeissa ja toiveissa ollut majapaikka oli täyteen buukattu, mutta vakaasti uskon, että löysin meille ainakin sijainniltaan soppelit yösijat. Moni vinkki, joita tänne blogiin sain, ovat olleet vaikuttamassa reittisuunnitelmaan ja kohdevalintoihin. Katsotaan nyt, kuinka paljon ja mitä aiotusta toteutuu. Kartan alueella on joka tapauksessa tarkoitus neljä vuorokautta viettää.
Historia näyttää tässä toistavan itseään, sillä edellinen reissu näille seuduin tehtiin kesällä 1981. Se oli ensimmäinen yhteinen kesämme, jolloin emme tehneet mitään matkaa ulkomaille, vaan lomailimme kotimaassa. 1977 olimme Tanskassa, vuonna 1978 Roomaan asti läpi Euroopan auto-teltta-yhdistelmällä, seuraavana kesänä Ranska-Englanti-Alankomaat ja kihlautuminen Finnjetillä, vuonna 1980 hurja reissu silloisiin Itäblogin maihin.
Kesän 1981 Pohjois-Karjalaan matkaaminen ei johtunut ilmastoahdistuksesta, ei maailman virustilanteesta, vaan ihan henkilökohtaisesta elämänmuutoksesta: muutimme sinä kesänä yhteen asumaan ja kaksiomme sisustukseen kului sen vuoden säästöt.
Lisäkulu samaisena vuonna minulle oli kansallispuvun hankkiminen. Kaukolan puku oli sitten pakattava mukaan, kun lähdimme viettämään juhannusta Bomban talolle. Kalevala oli kesäteatterissa, minulla kansallispuku ja menimme vielä Lieksaan vai Joensuuhun? Karjalan liiton kesäjuhlaa seuraamaan.
On siinä kuulkaa 23-vuotias historian kandi ja historian laitoksen tuntiopettaja ollut kansallistunteen, historiatietoisuuden, sukujuurten kunnioituksen tai minkä lie huumassa! 😀 😀
Leppävirrallakin on samalla reissulla käyty, kuten kuvat todistavat.
Kolilta on niin surkeita kuvia, ja hyvin hatarasti muistikuvia, että on korkea aika käydä kansallismaisemaa katsomassa ja kuvaamassa heti kohta näin pian edellisen kerran ja kymmenien ulkomaan matkojen jälkeen.
Viikonloppuna toivon raportoivani aurinkoiselta Kolilta! Liittykäähän virtuaalisesti mukaan matkaan!
”Minä lähden Pohjois-Karjalaan”… didi-dam-didi-dam, didi-dam-dam-dam …
