Niitä näitä

Tervaporvarinpuiston venevalkamasta otos viime viikolta. Tänään ei todellakaan ollut tuollaista paistetta, oli harmaata ja kylmää, olisi voinut kyllä periaatteessa pysähtyä näillä tienoilla tänäänkin, sillä kuvattavaa oli ollut. Siian lippoamista, jota tuossa kuvan mutkan takana nyt monet kalastajat tekevät, melkein keskellä kaupunkia, on usein katselemassa useitakin ohikulkijoita. Lippolaitureilla on päivisin ainakin puolenkymmentä miestä pyyntihommissa, iltaisin varmaan enemmänkin. Mutta en ollut kuvaustuulella tänään. Ja olen ainakin kahtena syksynä lippolaitureiden tienoilla Canonin kanssa kulkenutkin.

Pari pientä elämän aurinkoa tuli sitä paitsi paistamaan meille kotiinkin. Syyslomalaiset muksut piipahtivat isänsä kanssa iltapäivällä. Meillä oli suunnittelupalaveri huomista humputtelupäivää varten.

Muutoin olenkin sitten viettänyt skannailuhommissa: sekä työkseni että ilokseni. Kuvissa on historiaa, paljon historiaa. Siis hyvä päivä tänään.

Siltä varalta, että tänään oli tämän kauden viimeinen pyöräilykeli, kävin aamulla Knuutilanrannassa. Taas. Kollaasin viimeinen kuva on siis tältä aamulta ja ensimmäinen huhtikuun lopulta. Joessa on tuollainen poukama, jota olen lähes viikottain kuvaillut. Vuodenaikojen vaihtelu näkyy aika mukavasti. Pikkuisen itseäni häiritsee kun kolmannen ja neljännen kuvan välistä ”puuttuu” kuva. Olimme kesäkuun alussa kaksi viikkoa mökillä, minkä aikana karusta ruskeasta ehti tulla vihreä: alkukesän herkkä lehtivihreä ei tässä kollaasissa ole esillä. Eikä kannata tämän perustella luulla, etteikö Oulussa olisi puolen vuoteen satanut tai ollut harmaata, – kyse on vain siitä, että minä en juurikaan ole pyöräillyt saatikka tuolla kuvaillut sateella.

Tänään olemme olleet iltapäiväkahvilla. Jotenkin sellaisella ”vanhanaikaisella” tavalla. Menimme kolmeksi, ja hassua, minusta oli ihan välttämätöntä laittaa helmet kaulaan. Ehkä tämä kahvilusikka ja leivoshaarukka kertovat miksi. 😀  Olin ”pukeutunut” tyyliin sopivasti.

Kulttuurikodissa saimme nähdä paljon hienoa, historiallisesti arvokasta, täysiä kirjahyllyjä, historian havinaa kaikessa. Baakkelseja, kahvia, naurua, hyviä juttuja, loistavaa kerrontaa, samansuuntaisia ajatuksia maailman tilanteesta, sen syistä ja jopa mahdollisista seurauksista, historiaa ja yhteisiä muistoja. Elämä on.

Eihän tässä elämänvaiheessa, nyt kun ei enää juuri ole mitään, missä minun ”kuuluisi” olla, missä minua tarvittaisiin, missä olisin luvannut olla, missä olisi työ tai tarve olla paikalla juuri tiettynä hetkenä. Voin aamulla muuttaa suunnitelmaa sen suhteen, mitä edellisenä iltana olin ajatellut. Se on luonnollisesti vapauttavaa, mutta joskus myös ikävää: ”eikö-enää-tarvita-mihinkään”?

Mielekästä tekemistä, avuksi olemista, työnsä hoitamista, muista huolehtimista, vastuun kantamista, osana olemista sitä kuitenkin haluaa. Noiden kautta päivistä tulee mielekkäitä ja merkityksellisiä. Enää en kovinkaan paljon kipuile, kun kaikki tuo käy vähäisemmäksi, mutta toisaalta olen vähän jo oppinut ajattelemaan, että ei enää tarvitsekaan. Ei enää. Moni asia on jo tehty. Ja se, että päivä meneekin erilailla kuin oli aikonut – sehän voi olla ihan hyväkin juttu. Tänäänkin on ollut.

Ajatuksenahan vielä eilen illalla oli, että kun nyt VIHDOIN on toimiva, hyvä laadukas monitoimikone, ennen kaikkea skanneri, ryhdyn oikein urakalla purkamaan aineistovuorta, joka on työhuoneeni nurkassa kuukauden odotellut aikaansaamistani. Kiire ei onneksi ole vieläkään, mutta …

Ja niinhän siinä sitten kävikin, että aamupäivä melkein kului, että lopulta sain kaikki uuden laitteen asetukset ja tulostukset vaadittavan mukaisiksi.  Mikäpä siinä. Lenkille lähdin kun kerran influenssarokotuksestakaan ei mitään seuraamuksia, jotka sen olisivat estäneet. Hautausmaallakin kävin, tänään jo 18 vuotta isän kuolemasta. Ei tunnu ollenkaan niin pitkältä tuo aika…

Kotiin hain kukkakimpun marketista, metsästä kuusen hakoja. Ja niinhän se sitten kotiin palattua kului pitkä tovi kun keittiötä, kotia muutenkin, ja jopa terassia, laittelin syysasuun. Kynttilöitä, – lisää kynttilöitä, joka paikkaan. Vähän mietin, että josko tilaisin vielä kotiinkin yhden tai ehkä kaksi 🙂 valkoista talolyhtyä, ne menisivät sitten joulupöydässä ja ikkunoilla … Toisaalta, eikös minulla pitänyt olla se kaiken irtaimen pitäminen mahdollisimman vähänä?  Ja onhan noita lyhtyjä aika monta, viisi täällä kotona ja vielä kaksi mökillä.. Siis en tilaa.

Halloween lyhdyn (3 €) ostin Kontista, jonne vein ne kaksi villatakkia, jotka äidin jäämistöstä jemmasin itselleni (toisen niistä toin äidille tuliaisena Wienin matkaltamme…), mutta enpä minä ole osannut niitä pitää.

Kävyt on niitä, jotka ostin viime joulun tienoilla; pinjan kävyt ovat olleet mukavia milloin milläkin pöydällä, nyt ulkona terassilla, aika hataraksi ovat jo käyneet. Pian tullenee uusia kauppojen hevi-tiskeihin ja nämä pääsevät silloin mökkiterassille hapertumaan.

Vähän off-season on tuo aika uusi kastelukannuni. Sen tilasin samasta paikasta kuin talolyhdyt. Ja se on itse asiassa oikein hyvä, ja tarpeeksi iso, Festan aika monien isojen viherkasvien kasteluun. Ja onhan tuollaisena ihan ”sisustuselementti”.  Vanha pieni litran kastelukannu oli täytettävä viisi, kuusi kertaa kastelurupeaman aikana, nyt hoituu yhdellä kertaa kaikki. Ja kuten sanottu, on osa sisustusta, hyvää kuvausrekvisiittaa. 🙂

Tunnelmallista lauantaita toivottelen..

Päivän teemana on UUSI TULOSTIN/SKANNERI! Jihuu! Ihan uudella levelillä on kaikki kuvahommat, pikku yritykseni paperityöt, kirjeet, viestit ja ehkä jopa pienet valokuvataulut kodin seinille. Epson 8500 on melkein kaikilta osin toiminnassa. Aika vähän ärräpäitä tähän mennessä. Ja koko ajan homma etenee. Että sitä voi ihminen olla iloinen tuollaisesta teknisestä uudesta vempaimesta.

BTW: Olettekos jo katsoneet nämä?  – Ihan hillittömän hauskoja, hellyttäviä, hienoja kuvia: maailman hauskimmat luontokuvat.

Tänään myös influenssarokotus. Vuotta vanhempana olisin saanut kaupungin piikkiin rokotuksen, mutta päätinpä kuitenkin vaikka maksaa siitä, ettei tauti iskisi. Viime aikoina kun näitä rokotteita on tullut hankituksi ihan nelinkappalein, niin mikseipä vielä tämäkin. Sellainen huomio Terveystalon käytäviltä ja auloista, sekä ruokakaupasta kaupungilla: olipa paljon maskillisia. Tätä se taas on. Minä olen hoksannut talvikamppeita ja laukkuja esille ottaessa, että kaikkien taskuissa on vähintään kaksi maskia. Siihen keväällä jäätiin, en haluaisi palata.

Nyt jatkamaan tulostimen kanssa puuhastelua, ” Vain elämäätä” meillä ei ole enää pariin perjantaihin katseltu.

Aika lailla näissä merkeissä mennyt tämä päivä. Vanhaa kirjeenvaihtoa, haastatteluja.

Muutamia helmiä vanhempieni ja isovanhempieni kirjeenvaihdosta vielä löytyi.

Vanhoja ja uusia kuvia. Tilaustöitä, haastekuvia, historiankirjoitusta, ja historian lukemista.

Kynttilänvaloa. Kevyenliikenteen väylät keltaisina. Kovaa vastatuulta, mutta myös myötäistä.

Hyvin tavallisia syksyisiä elementtejä elämässäni nämä olleet ”aina”.

Se on siinä ja siinä, onko paniikki alkamassa. Tänään (taas) olen todennut, että aika menee ihan liian nopeaan. Hämärästi, ihan mahdottoman hämärästi muistan ajan, jolloin toivoin, että aika kuluisi edes vähän nopeampaa. Että täyttäisi 18 v. ja toisaalta saisi ajokortin ja toisaalta pääsisi oikeasti (ei vain vanhan naaman takia) Seurahuoneelle. (Minulla ei koskaan ollut väärennettyjä henkkareita, kuten niin monella muulla lukiokaverilla; kunhan laitoin bleiserin päälle ja tukan vähän jotenkin kiinni, niin kyselemättä pääsin sisälle: tanssittiin ja juotiin 17-vuotiaana bacardicolaa siinä kuin oltaisiin ”oikean” ikäisiä. ”Rupsahda rauhassa… ” )

Ajan nopeaa kulumista tuli odotettua myös kun odotti tulevansa joskus maisteriksi, raskaaksi, saavansa ensimmäisen kirjansa julkaistuksi, pääsevänsä lomalle, saavamme talon valmiiksi, joulun tulevaksi, hammaslääkärireissun olevan ohi, … ties missä kaikissa vaiheissa on tullutkaan toivoneeksi ajan nopeampaa kulumista. En toivo enää. Toivon vain, että ehtisin ajan mukaan, että ehtisin tehdä kaiken, mitä haluaisin, tai edes, mitä olen asettanut tavoitteekseeni tehdä. Mutta en ehdi. En millään.

En edes yhdessä päivässä ehdi sitä mitä aamulla aioin.

Mutta onko tässä kyse myös siitä, että olen vihdoin oppinut, että ei tarvitsekaan, ei tarvitse edes yrittää?

Ehkä se, että käytin tänään, aika aamuvarhaisella, (jolloin Limingantullin Prismassa ei edes ollut juuri ketään muita,) melkein kokonaisen tunnin kaupassa, oli tällä kertaa taustalla tällaisiin ajatuksiin. TUNNIN yhdessä marketissa! Etsin ja tutustuin, harkitsin ja taas etsin. Ja inspiroiduin.

Hyvä on, ostin – taas – kynttilöitä. Ja leipää – se on nyt kyllä muutaman viikon jälleen ollut kiellettyjen asioiden listallani, mutta kun neljättä kertaa kuljin lämpimän hapanjuurileivän ohitse, tulin ajatelleeksi, että kerrankos sitä! Ja taas pari tervettä minuuttia elämässä on menetetty, tai noh, tiedä häntä.

Eihän tänäänkään – taaskaan – kaikki mennyt niinkuin olin toivonut, ja johon olin valmistautunut (hedelmäsalaattiainekset, värityskynät, luettavat kirjat ja pelattavat pelit valmiina), mutta silti on ollut ihan hoppupäivä. Ja samalla odotan huomista, valmistelen sitä: kohti uusia pettymyksiä ja kiireistä oloa? – Höpö höpö. Nyt hyvä perjantai-illan levollinen olo. Kuten Maria Veitola suunnittelemassaan Roosa-nauhassa toteaa: ”Meillä on vain tämä hetki”. Muistetaan se.

Lokakuu on väri…

Vai olikohan se sittenkin niin, että väri on lokakuu. Joku runo alkaa noin. Yhdessä/jossain minun paristakymmenestä runokirjastani on runo, jossa on tuo säe. Mutta minä en muista. Enkä edes sitä kumminpäin tuo on. 

Eikä kirjoista voi hakea rivejä tai säkeitä googlaamalla. Niin kuin kirjojen paperikuviakaan ei voi suurentaa kahdella sormella laajentamalla. Se on vahinko, ehkä. 

Joka tapauksessa tämä lokakuu on ollut minulle värejä täynnä. Muistelen, että viime vuonna oli enemmän harmaata. Tai ehkä minä vain en niitä nähnyt.

Tässä päivässä on ollut paljon ”ehkiä”, ja melkein kaikki ne sellaisiksi jäivätkin. Enkä oikein pidä sellaisesta. Yleensä ´kyllä´ tai ´ei ovat parempia vaihtoehtoja kuin ”ehkä”´. Epätietoisuus ei ole mun lempiasetus.

Monena iltana olen (taas) vetäytynyt viimeiseksi tunniksi kutomaan ja kuuntelemaan kirjaa, se on hyvä keino rauhoittua, ja viides riddari alkaa olla pian kaarrokkeessa asti: paras ja kurjin vaihe yhtäaikaa vielä edessä, mutta kummasti olen jo miettinyt, että jotain vielä tulevalle talvelle haluan neuloa, jotain muuta kuin sukkia. Ei siis ihme, että olen viettänyt aikaa pari viikkoa sitten löytämäni Islantilaisneuleet FB-ryhmän kuvia katsellessa. Ryhmässä on yli 34 000 jäsentä, joten riddareita, alasuqineja, sumuneuleita, gledejä, puunvuosia ja palatsineuleita riittää ihailtaviksi. Myös Villahullun sivuilla olen piipahdellut, samoin Jenna K(osteti)n Ihtiriekkoknits ja Neulottu Kalevala neuleet (kuten myös hänen kirjansa) kiehtovat. Kyllä vielä jollekin islantilaisneuleen teen… Juniorilta se vielä puuttuu. Ehkä.

Ja ”käsityötä” on myös blogin ja muiden nettisivujen uuden julkaisusysteemin käyttöönotto tai siis vasta opettelu (tässä postauksessa mm. ”artikkelikuva” otettu käyttöön). Olen unohtanut sen ihan kokonaan ja pian se on jo pakko; olisi siis hyvän sään aikana valmistautua. Huomenna sitten taas sitäkin. Ehkä. Huomiselta kun peruuntui iltapäiväksi toiveissa ollut muksujen touhutuokio meillä. Onhan tuossa kyllä muuta touhuamista tiedossa, siivouspäiväkin on sitten otettava vakavasti. 😀