Niitä näitä

On kovin kylmää. Yöksi lupasi vielä pakkastakin. Yleensä olen vapulta aloittanut rullaluistelun. Nyt ei tulisi pieneen mieleenkään moinen.

Yleensä vapulta työtahti hidastuu, tai ainakin opetus vähenee, tutkimus lisääntyy. Ei siltäkään osin pidä tänä vuonna paikkaansa. Opetusta riittää: tiedossa kandiseminaaria joka maanantai  ja jatkotutkijaseminaaria yksi pitkä lauantai. Tenttisuma tietysti.

Aiemman lisäksi olen tänä vuonna mukana aineenopettajakoulutukseen valittavien haastatteluissa, joihin kuluu hyvinkin muutamia päiviä. Sitten on vielä pääsykokeet: tänään tuli luettelo hakijoista. Hiukan yli 300 hakijaa! Onhan siinä lukemista – 300 vastausta.  Jotta sellainen toukokuu tiedossa.

Ylenpalttisen duunaamiseen lisäksi on tulossa myös iltamenoja. Valokuvauskurssi loppuu, mutta ruoka-viini-harrastuksen merkeissä kaikenlaista häppeninkiä tiedossa. Eipähän käy aika pitkäksi. 🙂

Kello oli kolme aamuyöllä kun olimme kotona. Kolme! Vappuyönä. Enpä muista milloin on viimeksi juhlittu noin myöhään. Siis viihdyimme ystävien luona vallan mainiosti, mihin ei vähäisimpänä syynä ollut nauru. Nauroimme eilen illalla ja yöllä niin paljon, että jos nauru pidentää ikää, saimme ainakin puoli vuotta lisää elinaikaa. Söimme ja joimme ruhtinaallisesti. Mutta parasta olivat hervottoman hyvät jutut. Ja musiikki. Ystävämme olivat saaneet vieraakseen meidän vakiporukan lisäksi ystävänsä Espoosta. Ammattimuusikko nosti illan musiikillisen annin konsertin tasolle! Piano ja kitarat soivat, viini virtasi, laulu raikui. Oli Vappu!

Yollä lähtiessämme esitimme porukalle kutsun tulla meille  ”ylläpitokuohuvalle” – ennen vappulounaalle kaupunkiin menoa. Pikkubrunssikutsuumme vastasi myöntävästi kuusi henkeä. Miehet tulivat taksilla, naiset usvaisesta, pilvisestä vappusäästä huolimatta, kävellen. Alkuiltapäivästä pääsimme uuteen nousuun: kuohuvat ja tapakset La Festassamme palauttivat elämän. Nauru palasi.

Vaikka olimme jo aamusta pehtoorin kanssa lenkkeilleet (merestä on sentään lähteneet jäät! vaikka kylmää ja sateista on vieläkin) päätimme pikaisen minibrunssin tarjottuamme ja vieraiden lähdettyä innostua vielä pyöräilemään: tavoitteena tervehdyskäynti eksnaapureiden luona. Vuosikausia on heidän kanssaan Vappupäivänä kuohuva nautittu, niin tehtiin tänäänkin.  Perinteistä on parasta pitää kiinni!

Äsken lapset kävivät syömässä, tytär tuli haalareissa  :D.  Kaikenlaista vappuruokaa (eikä todellakaan nakkeja ja perunasalaattia) kokkailin. Uupunutta oli nuorisokin. Mutta neljästäänkin nauru jatkui… On vaan niin hyvä nauraa välillä. Nauru on hyväksi.

Aamupäivä töissä, ja häthätää ehdittiin katsomaan Franzenin lakitusta, jonne opiskelijat olivat taas selvinneet. Tai no, selvinneet ja selvinneet. Muutaman tiedän rillutelleen viikon putkeen.

Sitten ajeltiin Kauppahalliin, jossa innostuin ostelemaan kaikenlaista, vaikkei meillä mitään vappukestejä olekaan, eikä edes kotona syödä, kun lähdetään kohta perinteiseen vapunaaton kyläpaikkaan. Tiedossa on kilpailuja, kuohuvaa, ruokaa ja juoma- ja muuta yhteislaulua. Minähän vaan en laula. Parempi niin.

Jotta rullaati, rullaati vaan kaikille!

Olen jo aiemminkin tainnut täällä avautua, etten ole oikein sinut Facebookin kanssa. Olen jo aika päiviä, itse asiassa kai jo pari vuotta, sitten luonut sinne oman profiilini tai miksi sitä sanotaankaan. Silloin tarvitsin Facebookia yhden Kiinassa asuneen kollegan kanssa kirjeenvaihdossa. Keskustelimme muutaman kerran suomalaisen ruokakulttuurin historiasta ja sen kirjoittamisesta Facebookin avulla akselilla Oulu – joku Sanghain läheinen ”pikku”kaupunki. Se oli vähän outoa, oikeastaan. Mutta toimi.

Sitten muutamat opiskelijat ja meidän nuorten kaverit esittivät minulle Facebook-kaveripyynnön, eikä minulla tietenkään ollut mitään sellaista vastaan. Jossain vaiheessa Juniori on yhyttänyt minut ja sukulaisia ja tuttuja kavereiksi. Olenkohan itse bongannut ketään, tai siis esittänyt oma-aloitteisesti kaveripyyntöä. Enpä taida, en ainakaan muista. Mutta se kertoo vain siitä, etten  osaa toimia ko. sosiaalisessa mediassa. Hyvä esimerkki kömpelyydestäni oli kun yritin tässä kuukausi, pari sitten päivitellä profiiliani ja merkitä Juniorin ja Esikoisen omikseni, mutta sörssin ja onnistuinkin kirjaamaan poikamme tyttärekseni. Muutamia kertoja olen kommentoinut, joidenkin ”tilaa” ja onnistunut siinäkin häsläämään.

Muutamien – lähinnä Juniorin tai opiskelijoiden – vinkkien jälkeen piipahtelen Feissarissa, katsomassa kuvia, yleensä. Mutta kaiken kaikkiaan olen melkoisen surkea Facebook-tyyppi.

Ja sitten tänään yksi opiskelija sähköposteili, että hän oli  ilmoittautunut huomiselle palauteretkelle Facebookissa, jotta onkohan se voimassa? 🙂  Töissä olen omasta mielestäni aika joviaali ja joustava kun annan opiskelijoiden palauttaa isojenkin kurssien (70 opiskelijaa) harkat liitetiedostoina. Hoitelen usein myös vierailevien luennoitsijoimme matskut, otan vastaan ilmoittautumisia sähköpostitse, mitä suinkaan kaikki eivät tee, mutta että olisi edes pieneen mieleeni välähtänyt laittaa palautepäiväretken ilmoittautumismahdollisuus Facebookiin… Taidan sittenkin olla aika vanhakantainen näissä jutuissa…

Minä vaan bloggailen ja webbailen. Tämä on  856:es postaukseni tässä sosiaalisessa mediassa.

Tiistai. Valokuvakurssi. Ja lumisadetta!!! Ja tyär kotikotona lukemassa tenttiin. Ja pulputtamassa. Mahottoman mukavaa.

Ei olla paljon nähty, joten nyt oli tatkin ja tiltin (taloustieteen ja tilastotieteen) luentojen ongelmakohdat ja Hesen hampurilaistyöntekijän viime aikojen highlightit päivitettävä. Tiedättekös paljonko yhdessä Hesessä yhdessä päivässä kului Stockan Hullujen Päivien aikana majoneesia, jota käytetään 30 g per hampurilainen? Sitä kuluu seitsemän kiloa! Tenttitulokset ja opiskelu, poikaystävän toiveissa olevan Italian matkan toivekohteet ja kaikki muukin tähellinen on nyt tiedoksitehty.

Tänään olisi joululahjalla ollut käyttöä. Mutta enhän minä tiennyt, että monella muullakin oli sellainen, omansa. Kokin takki.

Pehtoori oli minulle jouluksi teetättänyt oman kokin takin, brodeerauksin. En ole vielä oikein tiennyt, missä ja milloin hienoa takkia ja nuorison ostamaa kokinhattua olisin käyttänyt, mutta tänään ne olisivat olleet enemmän kuin kohillaan.

Olemme olleet koko päivän Rotissöörien grillauskurssilla. Meitä oli melkein kolmisenkymmentä, teimme porukalla ruokaa yli kolme tuntia, ja söimme melkein toisen samanlaisen tovin.  Koko ajan opimme uutta, monia hyviä lihankäsittelyniksejä, ja oivallisia grillauskastikkeita ja -lisukkeita opimme tekemään.

Kunhan kotosalla teen sen paprikakastikkeen, niin kerron teillekin, miten se syntyy!

Tänään Hilikussa (opetusravintola, jossa kokkailimme) oli mukava porukka, ylivertaisen hyvät – ja hauskat – opet. Vallan mainio päivä vietetty.

Ja ensi kerralla kun on tällainen ruokakurssi, tiedän, miten pukeudun!

Tapettiremontti ohi. Pehtoori sai eilen tapiseerattua makuuhuoneemme.  Tämä on ehkä viimeinen tyttären poismuuton jälkeisessä rotaatiossa oleva huushollin uusjako.  Olemme oikein tyytyväisiä tulokseen. Mutta sitä minä vaan ihmettelen, että nytkö sitä palataan kasariin oikein tosissaan! Siis ruskeaa!

Kun 70-luvun lopulla muutin pois kotikotoa ja ryhdyin oman opiskelijahuushollini sisustukseen, oli ykkösväri ruskea. Ja kuinka minä sitten jossain vaiheessa sainkaan tarpeekseni ruskeista ja ”beesseistä” verhoista, sohvasta, matoista, sänkypeitoista, tapeteista, pyyhkeistä, tyynyistä – kaikesta. Ja vähän kerrallaan myin kirpparilla kaiken pois ja remonttien jälkeen kotimme alkoi olla kovin valkoinen. Sinisellä ja harmaalla ryyditettynä. Ja nyt mennään taas kohti ruskeaa, niinkö? Näköjään.

Keskiviikkoko tänään on? Ei siltä tunnu, ilta ollut sellainen pieni juhla.

Töissä paljon kuuntelemista. Joskus mietin, onko hyväksi kuunnella niin paljon. Tänäänkin sattui, mutta mietin, että ehkäpä se on hyvä merkki, en ole aivan kovettunut. Vaikka välillä niin toivoisin. Kun en kerran voi auttaa, niin miksi välitän?

Nyt kun tuntuu, etten voi/osaa oikein kirjoittaa tunnelmista, pistän tähän kuukauden kuvat. Nekin kertonevat, että on kevät. Elikkäs Puutteenperä vol. IV

Huhtikuu

Maaliskuu

Helmikuu

Tammikuu

Kevät. Niin olen halunnut kovasti ajatella, vaikka aamulla pihalla olikin ohut uusi lumikerros, ja päivällä on sadellut hiljalleen vähän lisää.

Kevättä edes sisälle. Lumen vuoksi annoin itselleni luvan jättää lenkin väliin, olinhan eilen ollut kaksi tuntia kävelemässä ja kuvaamassa, ja tehdä kodista keväisen. Vaihdoin talviliinat pois, etsin kaikkea vihreää, katoin vihreäksi, tein kesäruokaa. Avasimme grillikauden kun tytär ja sulhonsa tulivat syömään. Jälkiruoaksi ananasta, minttusokeria ja jukurttia… Vähäkalorista kevätjälkiruokaa. Resepti LappItaliassa.  Nyt kauppojen ananakset ovat hyviä ja mehukkaita.

Kevätkuviakin otin, aika paljonkin otin. 🙂 Vihreä kevätkollaasi aukeaa isommaksi klikkaamalla, ja osa kuvista on isoina tämän blogin galleriassa. Klikkaile tuosta ylhäältä…

Kevätttä on yritetty tehdä myös siivoilemalla. Kevätsiivousta Festaan, ja kevätsiivousta työhuoneeseen. Eilen kävin kevätsiivoilemassa haudalla, ja pojat ovat kevätsiivoilleet autoja. Ja tässä välissä on sitten aina katseltu lumikasoja pihalla! Haaveiltu kesästä, kesälomamatkaakin vähän viritelty.

Eilenkin kevättä. Sää oli hieno, joten viihdyin valokuvausturneella Nallikarissa ja Pikisaaressa kauan, valokuvauskurssin HDR-harjoitusta varten kymmeniä kuvia, huomenissa voisin laitella jotain näytille… Ei ollut kiire ruoanlaittoonkaan, sillä illaksi oli viinikerhon kanssa tapaaminen ja illallinen Puistolan viinikellarissa. Nautimme hulppean hyvän illallisen ja maistoimme monta hyvää viiniä, joista Barolo vuodelta 1999 sai selvästi parhaat pisteet.

Puistolan viinikellari osoittautui oivalliseksi tilaksi, tarjoilu ja viinien esittely hoidettiin mallikkaasti. Me saimme olla rauhassa, ja saimme nauttia erinomaista ruokaa. Tämä toinen kertani Puistola Diningissa oli vielä parempi kuin ensimmäinen.

Pääruokana ollut kyyhky oli oivallista, mutta eturuoaksi valitsemamme parsa prosciutton kanssa oli järjettömän hyvää. Kevään parsakausi on siis avattu. Ihanan rapsakoita vihreitä ja valkoisia parsoja olisin voinut syödä enemmänkin. Pinaattipeti häivähdyksenomaisesti tähtianiksella maustettuna oli sinänsä suurenluokan herkku.

Ennen Puistolaan menoa ehdimme pehtoorin kanssa käydä leffassa. Auf Wiedersehen Finnland -dokumenttielokuva saksalaissotilaiden tyttö/naisystävistä ja saksalaissotilaiden lapsista oli hyvä. Ei elokuvassa ollut minulle juurikaan uusia faktoja opittavaksi, sillä ystävän ja kollegan väitöskirjatyön myötä näistä asioista opin aikanaan minäkin aika lailla, ja omien paikallishistoria-projektieni haastattelu/arkistoaineistojen kautta tiesin tästä sotahistorian yhdestä osasta ennestään kaikenlaista, mutta silti dokumentti kannatti ehdottomasti käydä katsomassa. Tapa, jolla dokumentissa oli jätetty tilaa ajatuksille, pakotettu ajattelemaan, oli hienovaraista, tarpeellista. Ylisukupolviset vihat ja kaipaukset tulivat tykö. Oli pakko miettiä. Kontrasti niistä tunnelmista Puistolaan ystävien kanssa illastamaan oli hetken turhan jyrkkä, mutta onneksi ei ihan mahdoton.

Nyt sataa vielä lunta, nyt taidan vielä siivota kylppärin kaapin, … tehdä kevättä vaikka väkisin.