Millään ei olisi malttanut tulla ulkoa sisälle, ei millään. Syötiin ulkona, lukemista, pihatöitä, pyörälenkki… Tämä kesäinen toukokuu on vaan jotain parasta.
Meilläkin appelsiinipuu jo kukkii 🙂 Tuo on sellainen pieni ruukkuappelsiini, joka on ollut kevään Festassa ja nyt tosiaan kukkii.
Nythän on niin, että olen aina silloin tällöin antanut itseni hiljaa mielessäni tupista jotain suomalaisten kesäpukeutumisen arvaamattomuudesta ja armottomuudesta. Joskus on tullut ajatelluksi, jotta onkohan selkeästi dd- ja xl-kokoinen ihminen, joka kesäaamuna torille lähtiessään on valinnut ylleen spaghettiolkaimisen topin (mielellään vielä limen värisen!) ja auttamattomasti vääränkokoiset pyöräilyshortsit, sujauttanut jalkaansa linttaan astutut lenkkarit tai mikä vielä parempaa rantasandaalit, tullut katsoneeksi peiliin. Katsoneeksi peiliin kriittisesti? Entäs uimashortseissa ja Hawaiji-paidoissa, luonnollisesti tennissukissa ja Ecco-sandaaleissa terasseilla punaiseksi palaneet miehet? Eikö edes vaimot voisi katsoa, mitä kesämiehellä on yllä?
No tämä on ollut sellainen hiljainen paheeni. En ole onneksi toisten pukeutumisesta lähtenyt huomauttelemaan, olen ollut isommasti tuijottelematta.
Ei pitäisi mennä toisten kesäkamppeita arvostelemaan ja arvioimaan. Omaan nilkkaan sellainen pilkka, vaikka kuinka hiljainen, nyt kalahti.
Töissä meni taas tuskastuttavan kauan, vaikka yrityksenä oli ollut jo puolen päivän jälkeen karata pihalle lukemaan arvioitavia töitä. Kun neljän pintaan olin kotona oli lämmin ja helle – ah, aurinkoa. Pojat olivat maalausurakan ohessa käyneet hallissa, hakeneet kalaa ja savustaneet. Tein lisäksi porkkanasosekeittoa ja bataateista muhennoksen ja meillä oli hallin hyvää rieskaa, joita kaikkia olin luvannut viedä äidillekin.
Kun kerran en päivällä ollut päässyt ulos, ajattelin, että teenkin tällä kertaa karavaani-matkani pyörällä. Ajattelin että kun polkaisen Caritakseen ja takaisin, saan olla ulkona, tulee liikuttua ja aurinkokin ottaa. Siispä kori valmiiksi ja shortsit voisin sentää vaihtaa pidemmiksi – vaikka salihousuiksi – mutta pusero saa kelvata. Se on hyvä, vain vähän kulahtanut, virttynyt t-paitareppana: vähän suojaa alleja, mutta on kohtalaisen avokaulainen, rusketunpas edes vähän. No niin ja vanhat pihaläpyttimet jalkaan ja eikun pyöräilemään.
Ukkosta enteilevässä helteessä noin seitsemän kilometriä polkiessa sain pienen hienkin pintaan. Piipahdin vielä lähikaupassa hakemassa vähän lisäviemisiä. Ja eiköhän kaupan ovella tule vastaan yksi opiskelijamme. Ja tietysti se kaikkein tyylikkäin, aina tiptop, siisteissä ja sävytetyissä kamppeissa kulkeva kaunis nuori nainen. Ja minä tyhmä alan vielä selitellä ”…. lenkillä tässä vaan, huh, kuinka onkin kuuma.” Ja kun sitten kaupasta tultua lastailen kasseja tarakalle ja pyöräkoriin, karauttaa kaupan parkkiin hyvä ystävä. Suoraan töistä tulossa. Ja tietysti liituraidassa ja valkoinen paita päällä (”asiakastilaisuudesta tulossa”, niinpä!). Ja ystävä ilmoittaa ensimmäiseksi minut nähdessään, ettei voida halata. Ahaa, olen siis niin hikinen, virttynyt – ettei voi edes kunnolla tuntea, niinkö? Juuri kun alan tällaista höpötella, ystävä sanoo – ja kyllä sen äänestä kuuleekin – saaneensa niin mielettömän flunssan, ettei halua tartuttaa sitä.
Caritaksesta lähdettyä työyhteisömme ehkä mukavimmin pukeutuva mies tulee lenkillä vastaan. Tietysti! Ja on lenkilläkin freesin ja huolitellun näköinen. Tietysti!
Vähän ennen kotia, kun olen jo päättänyt, että tämä minun nollapukeutumiseni olkoon tämän iltaisen postauksen aihe, ja ajattelen, etten enää koskaan pienessä mielessäni tupise muiden kamppeista, niin rinnalleni ajaa auto, hiljentää, ja kuinkas ollakkaan: ystäväpariskunta iloisesti vilkuttelee!
Rumat ne vaatteilla koreilee!
Eikä se ukkonenkaan tullut.
Antiikin maailmassa Delfoita pidettiin maailmannapana. Mytologian mukaan Zeus lähetti lentoon kaksi kotkaa maailman ääristä, maailman eri laidoilta, ja siihen, missä kotkat kohtasivat, Zeus heitti kivipaaden merkiksi. Kivipaasi on Delfoissa; siinä oli antiikin ajan maailman keskipiste. Mekin on käyty tuohon kivipaateen nojailemassa, – vuonna 1982 Kreikan ekskulla. Paikka on siis nähty – ja kieltämättä vaikuttavaksi todettu – , silti, siitä huolimatta Delfoi ei ole meidän maantieteellisen maailmankaikkeutemme keskipiste.
Meidän kartassamme keskipiste on piirretty Hangasojan rantaan. Karttakeskukselta saa tilata kartan, jonka keskipisteen voi itse valita ja joka on muovinen. Mekin olemme tilanneet kartan; sen keskipisteenä on Myötätuuli, siis mökkimme. Tai tarkkaan ottaen rantasauna. 🙂
(kaikki kuvat suurenevat klikkaamalla)
Kartta on tunturissa kulkiessa hyväksi havaittu: ei rypisty repussa ja sadekaan ei haittaa… Tänään emme ole karttaa tarvinneet: olemme olleet ”keskipisteessä” ja sen liepeillä aika tiiviisti.
Aamuyöllä satoi rajusti. Eikä aamupäivälläkään vielä paistanut: siis oivallinen keli siivota. Matot pihalle ja sitä rataa. Pientä liiterisouvia ja sitten: rantasaunaan! Puoleltapäivin rantasaunaan. 🙂
Putsattua ja putsattuna oli aika lähteä shoppaamaan. Saariselällä ei ole auki paljon muuta kuin huoltsikka ja Kuukkeli. Kuukkelin kehityksen – ”Pohjois-Suomen suurimmaksi tavarataloksi” kuten mainosteksteissä lukee – olen vuosikymmenien kuluessa nähnyt. Pienestä kahden tädin pitämästä putiikista supermarketiksi, jossa on kaikkea. Paino sanalla kaikkea.
Mainosten ja kylttien ”layout” on yhtä yltäkylläinen kuin koko kaupan sisältö, ja – kuten eilen otetusta kuvasta näkyy – ympärivuotinen joulukoristelu kuuluu asiaan. Nyttemmin kaupan valikoimat ovat jotensakin järjestyksessä mutta niin ei ole aina ollut. Kerran tytär löysi pitkän etsimisen jälkeen huulirasvat suksivoidehyllystä, mitenkään tavatonta ei ollut, että jukurtit olivat oluthyllyssä, ja että puolet kaupan käytävistä olivat niin täynnä purkamattomia laatikoita, että liikkuminen kärryjen kanssa oli kovin vaikeaa…
Kuulutukset englanniksi ovat ohjelmanumero sinänsä: ääntäminen on jotain hulppeaa, jonka matkiminen on tyttäremme bravuuri! Hyllyjen tekstit ovat paikoin suomeksi, japaniksi ja/tai venäjäksi… ja jo suomenkielisten tekstien oikeinkirjoituksen korjaamisessa kuluisi tovi. Mutta tästä kaikesta huolimatta: Kuukkeli on must. (Ja Kuukkelin savupororieska ainutlaatuista ja ylivertaista.) Viereinen Siwa ei ole onnistunut Kuukkelin asemaa horjuttamaan.
Kuukkelin tarjontaan ei ole syytä varauksetta luottaa, ei varsinkaan näin sesongin ulkopuolella. Joten onneksi toimme Oulusta parsaa ja prosciuttoa. Niitä olisi ”Pohjois-Suomen suurimmasta tavaratalosta” ollut turha etsiä. Vinkki: keitä parsat paistinpannussa! Ei tarvita mitään erillisiä parsakattiloita.
Keitä kuorittuja parsoja vajaa 10 minuuttia kiehuvassa, reilusti suolalla maustetussa vedessä, tarjoa Knorrin valmiin Hollandaise-kastikkeen (tosihyvää! ei paljon kannata ruveta itse vispaamaan) ja Parman kinkun kanssa. Lämminsavu porokin olisi varmasti sopinut…
Entäs sitten parsaviini? Vakiosuositushan on Sauvignon Blanc, mutta kun se ei minulle maistu. Eikä Saariselän Alkon valikoimat Viogneria tai hyvää Pinot Grisiä tms. tunne, joten päätimme kokeilla Dopff & Irionin Muscatia. Ja sehän skulas! Hyvin toimi. Viinin mausteisuus pärjäsi parsan ominaismaulle oikein hyvin. Täydensi sitä. Ja Parman kinkun suolaisuus tasoitti makua oivallisesti.
Iltapäivällä jo paistoi. Nyt paistaa. Huomenna paistaa.
Ette ehkä usko, mutta lumen sulamisen voi kuulla. Tunturissa ei kuulunut mitään muuta kuin lumen sulaminen.
Jo aamuyöllä uni muuttuu pirstalaiseksi ja kuuden jälkeen olemme molemmat enää puoliunessa, seitsemältä annan periksi ja lähden keittämään kahvia. Aurinko on paistanut jo monta tuntia, taivas on kirkkaansininen. Kirkkaan! Mietimme kovasti mihin suuntaamme: päätämme aloittaa tämän kauden vaellukset siitä, mihin syksyllä jäätiin: siis Iisakkipäälle. Mutta eipä sinne ollut nousemista, lunta on vielä etelärinteilläkin niin paljon, ettei sinne voi lähteä tarpomaan.
Siis Kaunispäälle. Tietä pitkin ylös ja etelärinnettä alas. Monesko kerta tänä vuonna? Ja taas kovin erilaista. Lumen sulamisen voi oikeasti kuulla! Sitä suli tänään yhtä paljon kuin pääsiäisenä tuli päivittäin. Varmasti kymmenen senttiä on hanget pudonneet. Meillä on ihan liikaa vaatteita. Aamuvarhaisuus ja turistien puuttuminen (emme nähneet ketään!) tekevät nekin lenkistä erilaisen kuin koskaan ennen.
Mietimme miksi puiden, koivujen (huom.! Koivu) ympäriltä lumi sulaa nopeammin kuin muualta. Korkeammat paikat ja erityisen hyvin auringon säteiden tielle osuvat paikat sulavat tietysti ensin, mutta miksi puiden juurilta lähtee lumi aina ennen kuin muualta? Jatkamme matkaa…
Saariselän keskustassa ei ole ketään. Olemme niin varhain liikkeellä. Ja kaikki hotellit ovat kiinni toukokuun. On aivan autiota. Vain Kuukkeli on auki. Kerron vaikka huomenna Kuukkelista… 🙂
Mökille palattua vähän pihapiirin putsailua, lumen lapiointia (= kevään tekoa), saunavesiä ja -puita kannellen. Aurinko houkuttaa mökin terassille kirjan kanssa. On ihana istua auringossa, lukea. Siten levätä.
Pehtoori sytytti helavalkeat*. Meidän helavalkeiden tarve oli vain saada lounas kypsäksi. 😉 Lounaaksi laittipraatvurstia. Makkara on vaan niin hyvää. Iltapäivä jatkui pihalla lukien, kuvaten.
Rantasaunasta uskaltauduin puroon. Voi jummi, kuinka oli kylmää! Mutta minä pulahdin!
Vieläkin paistaa. Korkealta. Siis ulos.
Omakuva ilta-auringossa matkalla liiteriin. Hih! … kaikkea sitä kuvaakin…
*Helavalkeita on poltettu jo pakanallisella ajalla, ja tapa jatkui katolisen kauden Suomessa. Tulien tarkoituksena oli pitää pahat henget pois, ja siten taata tulevan satokauden vilja ja suojata karjaa.
Hangasoja tulvii. Saunapolulla 40 senttiä lunta. Mökkitienvarren muissa mökeissä ei ole ketään. Me olemme: me mökkihöperöt, Lapin hullut. Kaksistaan olemme. Kolmatta kertaa peräjälkeen kaksistaan.
Esikoinen olisi poikaystävänsä kanssa halunnutkin tulla, ja kun tänään oli kevätlukukauden viimeinen tenttikin, olisi opintojen puolesta ollut mahdollista, mutta työt! Olen niin kade Hesburgerille! Hampurilaistyöntekijä duunaa pyhät ja met täällä kaipaamme…
Kuopus jäi jatkamaan ulkomaalausprojektia ja loppuviikon työvuoroon joutuneen tyttöystävänsä seuraksi. Siis ei nuorisoa eikä ystäviä (joista aika monta on Pariisissa puolivuosisataisjuhlia paossa/juhlimassa), ei mökkinaapureita, ei systeriä omalla mökillään. Mutta osaamme onneksi olla kaksistaankin.
Tullessa oli monta kertaa pysähdyttävä: Kemijokikin tulvillaan vettä, paljon vettä. Tyyni , iso – Suomen pisin – joki oli majesteettinen. Kuvia otin. Majesteettisuus ja veden määrä ei oikein näy kuvassa … Siis oppimista fotografieeraamisessa vielä on. Paljon.
Ja lunta saunapolulla on tämän verran:
(vrt. pääsiäisen kuvaan täällä)
Ei simaha! Ei menny niinku Strömsössä! Huonosti pelittää. Tää ei nyt skulaa. Aina ei voi voittaa, ei edes joka kerta!
Jo siitä, että herään aamuyöllä – onnistumatta sen jälkeen enää kunnolla nukkumaan – pitäisi tietää, ettei päivästä voi odottaa parasta mahdollista. Huolta (vaihteeksi murmelin kanssa lääkärissä), hermostuneisuutta (minä en ehdi millään kaikkea!), pieniä töpeksintöjä (veroilmoituksen tarkistamisen jättäminen viimeiseen iltaan), ärsytystä (kokouksessa vaivoin pysyin hiljaa), unohtelua (eväiden unohdus oli pienin ongelma), liikenneagressiota (pelkkiä punaisia liikennevaloja ja vilkutta ajavia kanssa-autoilijoita).
Tätä kaikkea ryyditti fyysisesti huono päivä: siitepölyallergia, joka sai sivustatukea iltapäivän arkistokäynnistä, valvomisesta väistämättä seurannut väsymys, taas riivatun kipeäksi äitynyt olkapää ja viikonlopun herkuttelujen jälkeinen pahimmanlaatuinen paksukaisolo!
Ehkä en jatka. Huomenna on parempi päivä. Varmasti.
Eilisen paisteen jälkeen aamulla oli todella motivoitava itsensä lenkille. + 4 C ja vesitihkua ei ollut motivoiva syy lähteä, mutta menihän se siinä. Ja kun on käynyt lenkillä voi lähteä äitienpäivälounaalle, ja samalla juhlimaan Eurooppa-päivää ja ties mitä… .
Poikkeuksellinen oli lounas. Mummu, joka meidät sisarukset perheineen yleensä kutsuu ja ”piffaa” syömään, oli kotona edelleen kipeänä, veli vaimoineen idän kaukomailla, joten olimme vajaalla ”miehityksellä” Uleåborgissa. Poikkeuksellista oli myös se, että ravintola ei fuskannut, ruoan taso ja tarjoilu olivat erinomaisia – äitienpäivästä huolimatta. Ja vuoden 2003 Pinot Noir Uudesta Seelannista maistui meille. Nuorten jutut sellaisia kuin nuorten jutut parhaimmillaan ovat. Ja meidän nuorison lahja äidilleen oli vähintäänkin innovatiivinen :). Oikein mukavan kolme tuntisen vietimme.
Nyt on vähän tehtävä duunia, ja kovasti jo katselen helatorstain sääennustetta Koilliskairaan… Keskiviikkoa odotellessa…
Tänään juhlan ovat tehneet monet pienet ja suuret jutut. Esimerkiksi aurinko, cumulus-pilvet, lämpö ja ensimmäinen rullislenkki! Ah, onnea.
Pehtoori kokkasi tänään. Meritaimenta ja hollandaisea. Ja jälkkäriksi täytekakkua. Ei huono, ei ollenkaan. Eka täykkäri ever, jonka siippa on tehnyt ja jo vain se maistui.
Nuoret tietysti syömässä, vävykokelaskin, joka oli ostanut tuomiseksi juuri oikean värisen ruusun. Syvänpunainen, eikä missään tapauksessa keltaista.
Nuori mies ei vielä ole tottunut meidän perheen juttuihin, eikä varmaankaan tämänpäiväinen keskustelummme parsan vaikutuksesta pissan tuoksuun edesauttanut ymmärryksen lisääntymistä. Mutta tosiasiahan on, että parsan syöminen muuttaa virtsan tuoksun/hajun ja tuo taipumus on perinnöllinen. Parsan syömisen jälkeen aineenvaihdunnassa jokin orgaaninen pienmolekyyli saa aikaan muutoksia. Oletkos huomannut? Aika vähäinenkin parsan määrä ja sen verraten nopea vaikutus on selviö. Meidän perheessä tuo taipumus on kaikilla. Pehtoorin kanssa saimme eilisessä kyläpaikassa hurjan hyvää parsa-jokirapu-lohipiirasta ja tänään tein meille ja murmelin kotipakettiin kattilallisen parsakeittoa (kreivitär Eva Mannerheimin tapaan, voin joku päivä kirjoitella reseptin…)… Näistä syistä juttua parsasta on riittänyt.
Wikipediassa asiasta todetaan näin:
Brittiläisen tutkimuksen mukaan noin 40 % ihmisistä erittää parsan nauttimisen jälkeen virtsaan vahvatuoksuisia rikkipitoisia hajoamistuotteita, kuten tioleja ja tioestereitä. Hajoamistuotteiden synty virtsassa määräytyy geneettisesti. Koska suurimmalta osalta ihmisiä puuttuu geeni, joka hajottaa parsassa olevan aromiaineksen, ei heidän virtsassaan ole havaittavissa mitään hajumuutoksia.
Tätähän me sitten soppakulhon äärellä pohdimme, … 🙂 Mutta ei eilen, eikä tänäänkään nämä hajumuutokset ole olleet ykkösasia… Eilen vieraisilla mm. jotain näinkin hyväntuoksuista ja kaunista… Ja tämä oli vain yksi monista kukkivista orkideoista.
(klikkaamalla suurenee, vaikka backgroundiksi?)
Sitä tulee kovin iloiseksi kun tapaa ihmisiä, jotka pitävät työstään, jotka ovat siinä hyviä, jotka yrittävät parhaansa mukaan tehdä parhaansa, joille et ole rasite ja häiriö vaikka vietkin heiltä mahdollisuuden lerppuilevaan työpäivään… Tänään pitkän iltapäivän aikana olen tavannut monta sellaista ihmistä. Lääkäreitä ja sairaanhoitajia, infon ja päivystyksen ihmisiä. Pieniä, suuria ihmisiä.
Toivottavasti noiden hienojen ihmisten hyvät yritykset jo toisivat avun murmelin sairastamiseen…
Heti aamulla salilta tullessa, ennen suihkuun menoa käynnistän tietokoneen, kärsimättömänä odotan että sähköpostiohjelma aukeaa ja katson äkkiä viestit: Agricolan listalta kaksi minulle tarpeetonta viestiä (valtakunnallinen historia-alan tiedotuslista: ”Taidehistorioitsijan lomasijaisuus Suomen Pankissa” ja ”Cities in a Globalising World, Helsinki 20.05.2010”), yksi yöllä prosemmaa väsännyt opiskelija kyselee neuvoja (lue: kaipaa tsemppiä), kommentti-ilmoitus blogista (Kiitos, Irma) ja yksi kokouskutsu (professorien valintatoimikunta). Siis ei vastausta eiliseen viestiini.
Töissä heti kone käyntiin, odotus, että sähköposti aukeaa. Ei mitään uutta vielä. Sitten joka välissä tarkistan viestit: ne ovat vain tavallista höpinää ja tavallista työasiaa. Sentään yksi ystävän lounaskutsu ensi viikolle. Taas opiskelijoiden loppukevään huoliposteja, kokousmuistioita, ilmoituksia koulutuksesta ja sen sellaista. Eikä kirjeeseeni vastausta, jota odotan.
Ennen maapostin aikaan saattoi vain kerran päivässä pettyä ja sitten oli vain siirrettävä odotus seuraavan päivän postinjakoon, mutta sähköpostin kanssa olet koko ajan vähän varppeilla. Ja petyt sata kertaa päivässä.
Ja sitten kun tuletkin palaverista onkin ruudulla odottamaton, ennalta-arvaamaton pieni kirje. Se on oikein mukava pieni kirje. Se ei ole se, jota odotin, mutta tämä pieni kirje teki olon oikein mukavaksi.
Pienen mukavan kirjeen jälkeen meni monta tuntia ennen kuin muistin taas odottaa sitä vastausta, jolla ei oikeastaan ole mitään merkitystä.
Sekavaako? No niin ollut tämä päiväkin.
