Niitä näitä

Aamu aurinkoinen, mutta kylmä.

Mitäs tänään? Tänään olkoon Inari-päivä, koukataan systeri mukaan mökiltään.

Ivalossa kauppa- ja apteekkiasioita ja yhden uuden pikku puodin ihastelu ja sitten Inariin. Yhdeksi ehdimme Siidan rantaan, josta lähti Inari III  kohti Ukonkiveä.

Katamariini on ihan uusi, siihen mahtuu 120 henkeä. Ei meitä ihan niin paljon ollut, mutta monta kymmentä turistia kuiteskin. Matka suuntaansa vei tunteroisen. Tarjoiluakin olisi ollut, mutta skippasimme kahvittelut ja oluset ynnä muut pienet, mitä olisi ollut myynnissä.

Esikristillinen saamelainen muinaisusko pohjautui luontoon. Koko maa oli pyhä. Erityisen pyhiä paikkoja olivat mm. tunturit, lähteet ja isot kivet. Luonnonvoimia kuten aurinkoa, vettä, tuulta ja ukkosta palvottiin.

Sen verran näillä raukoilla rajoilla on tullut aikaa vietettyä ja elämää elettyä, että muinaisusko on hyvin ymmärrettävää…

Ja  siellähän se sitten jo näkyikin: Ukonkivi.

Ja kun kerran tilaisuus tarjottiin, olihan se tämä 30 m korkea pyhä paikkakin huiputettava. Ja siinä se oli Inarinjärvi koko kauneudessaan jalkojen juuressa. Hetkessä. Hetken.

Paluumatka meinasi vähän uuvuttaa, tekemisen puute 🙂

Inarissa olimme neljältä ja nälkä jo hyvinkin vaivasi. Vihjeen jälkeen (kiitos Taije!) hakeuduimme hotelli Kultahovin ravintolaan. Aanaar on sen nimi.

Kannattaa pitää mielessä jos nälkäisenä tai makumuistoja pohjoisesta etsivänä on Inarin suunnalla.

Ravintolassa on viehkoa retroa, siellä on vielä jotain Kekkosen ajan henkeä, siellä on käynyt kuninkaallisia ja tänäänkin siellä oli kovin kansainvälistä porukkaa kun menimme. Ikkunoista avautuu näkymä Inarin läpi virtaavan Juutuanjoen Alakoskelle, jossa oli nytkin kalastajia. On kuulemma perhokalastajien vakioapajapaikkoja.

Tarjoilu ravintolassa on mukavan välitöntä, hassusti kökköä, mutta vain viehättävästi. Koko kolmen ruokalajin valmistuminen ja tarjoilu sujui juuri sopivassa tahdissa.

Mitä sitten söimme? Me kaikki otimme saman, kolmen ruokalajin menun: eturuokana Toast Skagen Inari (perinteinen katkarapuleipä,  jossa oli upeasti graavattua siikaa katkarapukeon alla ja kaiken huipulla siian mätia, mmmmmm olihan se raikasta, tuoretta ja hyvää!!), pääruokana poronfilettä timjami-ruiskorppujauhokuoressa ohra-matsutake lisukkeella (erinomaista sekin) ja jälkiruoan nimi oli Savusauna.

Siihen suhtauduin äärimmäisen skeptisesti. Tervajäätelöä, hilloja ja koivunlehti-sorbettia. Mutta kuinka se olikaan hyvää; maut täydensivät ihanasti toisiaan. Ja yhtäkkiä hoksaamme, miksi ruoan nimi on Savusauna. Okei, hieman hidas sytytys, mutta joka tapauksessa se koivunlehtiuutteesta tehty sorbetti vei tervajäätelöstä sen vahvan maun (johon en välttämättä ole kovinkaan tykästynyt) ja hillat olivat hyviä, eivät mitään harmaata mössöä kuten joskus ravintoloissa näkee…

Eivätkä hinnat olleet mitenkään kohtuuttomat, päinvastoin. Ja pehtoori otti kolmen viinin – menuun suunnitellun – paketin, joka oli erinomaisen edullinen: 15 euroa koko kelpo setti.

Voimme suositella. Lämpimästi. Siis Aanaar.

Kunhan mökille päästiin, lämmitettiin sauna, nautimme perjantaikuohuvaa ja nyt jo taas nukuttaa. Mihin huomenna? Pehtoorille annoin tehtäväksi miettiä uuden patikkareitin, – tai sitten pestään ikkunoita. Luulen, että patikoimme. 🙂

Pikku Tankavaara ennen kokematon. Tänään sen vuoro. Kuukkeli-kierros soppeli meille.

Lämpömittari ei näytä kuin sen + 10 C mutta tunturiin noustessa kylmä katoaa.

Eikä sada. Muutaman kilometrin jälkeen jo paistaa. Patikkareitti on mukava, onko oikeastaan aika helppokin? Meille vuorikiipeilijöille tunturit eivät enää ole niin haastavia 🙂  Heh, oikeasti reitti on sopiva, hyvä tepastella. Ja kun pääsemme vähän ylemmäs on tunturissa jo ruska! Elokuun alussa tunturin laella mustikanvarvut jo punertavat. Kaikkinensa kovin kaunista oli.

Pikku Tankavaarasta maisemat kauniit, eivät kovin jylhät, mutta kauas tänään näki. Taas kerran tunsi olonsa kovin pieneksi, kovin tyytyväiseksi siitä, että voi kokea ja nähdä sen, mitä tunturissa on, miltä siellä tuntuu ja näyttää. Näinä päivinä jotenkin tavallista enemmänkin merkitystä.

Alla kuvassa Pyhä Nattanen (508 mpy) ja etualalla Purnunnenä (420 mpy), jonne valo lankesi kauniimmin kuin kuvassa. (kaikki kuvat suurenevvat klikkaamalla)

Alaspäinkin meno mukavaa …

 Luontoakin tarkkailtiin. Pupu!

Ja  joku öttiäinen.

Aikas kuninkaallisen näköinen! Siinä se pitkospuilla huilaili…

  Suokin voi olla kaunis. Ja pitkospuut helpottavat suon ylitystä.

Patikoinnin jälkeen menimme vielä Koilliskairan luontokeskukseen ja Tankavaaran kultamuseoon. Kerronpas niistä huomenissa…

Tunturissa meillä oli repuissa makkarat ja sinapit, jotta olisimme voineet tulistella laavuilla, mutta lopultakin päätimme kantaa makkarat Hangasojan rantaan,  siellä siis ”after hike” [turhaan olla Itävallassa asti käyty, hih!]  tai siis  perinteiseen tapaan notskilounas. Naapurikin tuli kun näki tulet, siinäpä tulistelimme [ehkä sittenkin parempi sana näihin maisemiin] ja taas Laanilan ja koko Kalotin historiaa kertasimme. 🙂

Hyvä päivä tänään. Aikas hyvä.

Nyt niitä tulee! Sieniäkö?

Ei kun muitakin tänne mökkimaisemiin. Naapuri tuli juuri, pehtoori jo iltapäivä-Eskelisellä ja systeri tulee iltabussilla.

Ja vettäkin on tullut. Tuli sittenkin aamun aikana aika reilusti. Tulvaojassakin on taas vettä! Eilen ei ollut.

Sateella oli oltava sisällä, joten yritin VIELÄ luoda nopeaa nettiyhteyttä, vastailin työsähköposteihin, joita on PALJON, suurimman osan voin vain skipata, osan välittää, mutta osa on hoideltava henk. koht. Kirjoittelin kolumnia ja lueskelin. Kun sade lakkasi lähdin tepastelemaan, Laanilaan voimalinjaa pitkin ja mutkan kautta. Kauppaan oli mentävä autolla tänään; pyörällä ei enää systerin, siipan ja omat eväät kulje. Kyllä oli Kuukkelissa porukkaa. Ihan mahdottomasti norjalaisia. ja kaikkia turisteja. Tai vuorotteluvapaalaisia?

Saunan lämmittelin, pulahdin purossakin (+ 10 C) ja makrokuvailin. Onhan niitä Lapin vuokkoja Lapissakin, eikä vain Alpeilla.

Iltapäivällä jo laitoin ruokaakin saapuvia varten: onkin pari päivää mennyt makkara- ja  salaattilinjalla. Sienilasagnea (kaupan sienistä) tein kuin ainakin puolijoukkueelle. (Sieni- ja /tai poronkäristys)lasagne on mökkiruokaa, ja nimenomaan mökkiruokaa silloin kun on nuoria. Joten selkäytimessä on, että sitä on tehtävä suurehko määrä.

Ruokaa tehdessä koetin asennoitua jo puhumattomuuden, hiljaisuuden loppumiseen.

Pieni iltalenkki vielä isontien varteen, jotta puhelinyhteys murmelille toimisi. Ja poroja!!

Ja siinäpä se päivä vierähti. Kiirettä on pidellyt! Tämmöistä tapahtumarikasta touhua se on kuulkaa vuorotteluvapaalaisen elämä Hangasojan varressa!

Tuliskohan niitä nyt? Sieniä.

Sataa mahdottamasti. Mökin katttoon ei vain ropise, melkein kolisee. Vettä tulee, ja paljon. Niin kuin Lapissa kaikkia luonnonilmiöitä: valoa, pakkasta, aurinkoa, talven pimeyttä, kesän leppeää lämpöä, – kaikkea on aina reilusti.  Ja nyt ukkostaakin. Reilusti. Viilenee. Päivällä oli helleraja lähellä, mutta nyt melkein näkee kuinka mittarin lukemat laskevat.

Täällä ukkonen tuntuu olevan merkillisen matalalla. Jylisee maata pitkin. Jos merenrannassa katselee ukkosta, se on taivaalla, salamat viuhuvat korkealla ja äänet tulevat jostain pilvistä, mutta täällä tuntureiden kupeessa, puronrannassa ukkonen on alhaalla. Maa järähtelee, salamoita ei näy, vain silloin tällöin välähdys jossain puiden latvoissa.

Sade alkoi juuri kun iltapäivällä lähdin kyliltä polkemaan takaisin mökille. Olin saanut ajella tuntureiden kautta, lopuksi Viskipolkua pitkin Saariselän keskustaan kauniissa, melkein painostavassa hellesäässä. Mutta paluumatkalla sadeviitta oli jo tarpeen. Metsäreitillä oli paljon poroja. Todella paljon. Pyöräporokolari ei olisi ollut ihan mahdoton juttu…                                                                                                                            

Ja poro säikäytti minut aamusellakin: olin kuvaamassa naapuritontilla. Jakkara tienvarressa oli minusta ”kuvauksellinen”.

Otin kuvia, erääänkin. Siinä keskityin hommaan niin, että olin oikeasti huutaa säikähdyksestä, kun kuulin poron hirnahduksen, korahduksen (mikä sen äänen oikea nimi on???)  parin metrin päästä.

Tämä on nyt kolmas vuosi peräjälkeen kun olen täällä tähän aikaan ja uskottava se on: poroja on pihalla, kylillä keskustassa, tiellä, purolla, ja ne ovat niin rumia kun räkkäaika on vielä osalla päällä.

Elokuun ensimmäinen, ensimmäinen vuorotteluvapaapäiväni.

Aloitin sen juomalla aamukahvit purolla. Kylmä oli vielä aamukahdeksalta, yöllä oli vain neljä astetta, mutta päivällä lämpeni leppeäksi elokuun päiväksi. Mökkiterassilla iltapäivällä yli + 20 C.

Ei mitään erikoista tänään. Iisakkipäälle kapusin, eiväthän nämä tunturit mitään Alppien vuoria ole, mutta  ovat kauniita, hyvä oli liikkua. Melkein kotituntureita ovat. Sininen taivas, siniharmaa, syvän sinivihreä Saariselän tunturijonojen silhuetti levollinen.

Oli ilo hoksata että kunto on juhannuksesta noussut; liki päivittäinen lenkki, pyöräily, rullaluistelu, salilla käynti,  – parhaana kaksikin ja viikko patikoimassa Kitzbühelissa ovat sentään jotain vaikuttaneet, vaikka paino ei olekaan pudonnut.

Iltapäivällä hyvin tietoisesti yritin vältellä mökin ikkunoiden katselua; en millään viitsisi ryhtyä niitä pesemään.

Niinpä tein vielä heinätöitä (ja ihan vain itseäni saan syyttää kun on nenä tukossa ja silmiä kirvelee), ja taisinpa lounaan jälkeen torkahtaa auringossa lukiessa. Sieniä kävin lähimetsistä etsiskelemässä. Turhaan.

Maanantai!!