Niitä näitä – Sivu 323 – Tuulestatemmattua

Mennään Turkkuseen

Aamu aurinkoinen Naantalissa. Päivitänkö blogia, kirjoitanko eilisen loppuun, osa tekstistä kun on jäänyt yöllä tallentamatta? Lähdetäänkö lenkille? Aamiainen?

Asuimme Naantalissa paikallisen Matkailutoimiston välittämässä ”Lintulassa”, jossa on pieniä huoneistoja, ”hellahuoneita” puolenkymmentä. Meidän 3-hengen yksiö oli nimeltään Naakka.

Erinomaisen mukava yösija. Ei kartano, mutta ei todellakaan mikään tylsä ketjuhotelli.

Päätämme lähteä kävelylle Naantalin venesatamaan, etsimään aamiaista. Elokuun aamu oli kaunis, meri kuin sulaa lyijyä, ei monta ihmistä liikkeellä. Tuntuu kuin ulkomailla olisimme. Epätodellista. Ei melkein yhtään muista, että voisi maailmassa olla jotain huolia.

Kirkko on remontissa, joten menemme vain kirkkotarhaan. Kaunein hautausmaa, mitä olen nähnyt. Varmasti kaunein. Paljon mielenkiintoista, ja kyllä, Koivu (ks. kommentti), kyllä me se fru Koivun esiäidin hautakivikin löydettiin.

Ja Trappin edessäkin piipahdettiin, mutta Cafe Amanda oli se, joka oli auki ja se oli se, jonka terassille menimme aamiaiselle ja tekstailemaan/soittelemaan kotijoukoille….

Naantalista ajelimme Turkkuseen. Kävimme ilmoittautumassa Rotissööri-kapituliin ja samalla pikainen tutustuminen ruokahistoria-näyttelyyn, johon tulen varmasti palaamaan. Nämäkin siellä olivat! Maitopussit! Muistatteko? Huh!

Sitten majoittuminen ja vähän ostoksia (kutsukortit kalaaseihin, Suomen maantiekartasto, kauppahallista arvontaylläri, … kauppahalli oli taas niin herkullinen, niin hyvä) ja sitten kävelimme aurinkoisessa, liki helteisessä perjantaissa kohti Pinellaa. Tapasimme vanhat tutut. Olihan mukava. Toiset ihmiset vaan ovat aina sellaisia samalla aaltopituudella olevia, vuosienkin jälkeen voi jatkaa siitä missä oltiin viimeksi. Eikä ikäero tai elämäntilanteen ero ole este leppoisalle yhdessäololle. Kevyttä lounasta. Ja edelleen fiilis ”ollaan ulkomailla”.

Sitten hopusti hotelliin. Tukan pesu, pieni huilaus. Ja kuudelta bussi kohti Naantalia. Kaivohuoneella ”Diner Amical”. Jouduimme/pääsimme jyväskyläläisten pöytään. Aina on ilo tavata uusia ihmisiä. Tässä porukassa Italia tuntui oleva se suurin yhteinen nimittäjä. Eikä vain italialainen ruoka vaan Italia yleensä, kaikkinensa.

Ruoka? Hyvää, erinomaista. Pääruoka (karitsaa) oli minulle pettymys (ylikypsä, kuiva); mutta jotain uutta ja paljon opittavaaa oli dinerillä. Maa-artisokkavaahto oli samettista tai vieläkin hienompaa. Mouhijärven Vilho-juusto oli ylivertaisen hyvää. … Tapasimme tuttuja Tampereelta ja Kauniaisista… ja ystävät Helsingistä. Ruokapuhetta ja kaikenmoista… hieno ilta.

Huomenna jatkuu.

___________________________________________________________

J. Karjalainen, On kaikki niinkuin ennenkin

http://youtu.be/6JuZ-VdLlqI

Oli aika kuuma kesä tää
Nyt on jo vähän viileempää
Tulee paljon omenaa
Kohta mehua taas saa
On kaikki niin kuin ennenkin

Vielä lienee lammet paikoillaan
Täytys vissiin lähtä katsomaan
Yhden vanhan virvelin
Aamulla mä putsasin
On kaikki niin kuin ennenkin

Eräs leikkii traktoreillaan
Se tykkää niistä aina vaan
Minä laulujani teen
Putoo riimit paikoilleen
On kaikki niin kuin ennenkin

Keväällä jälleen lähdetään
Tämä Suomi kiertämään
Ehkä mennään Turkkuseen
Kaadetaan viinaa kurkkuseen
On kaikki niin kuin ennenkin

Mä tykkään tästä juuri näin
Soitella kanssa ystäväin
San Francisco kuuskytyhdeksän
Äkkiä kaiken ymmärrän
On kaikki niin kuin ennenkin

Pilvet on kuin laivoja
Ne taivaanrannassa odottaa
Kerran kotiin minut vie
Tämä röpelöinen tie
On kaikki niin kuin ennenkin

Lasissa viini vähenee
Vaikka pyydän älä mee
No vielä toiset ostetaan
Sulle malja nostetaan
On kaikki niin kuin ennenkin

Niitä näitä

Merellä

Olemme olleet päivän merellä. Olemme viettäneet hurjan hienon päivän:

Kartanon aamiainen, kartanon sisäsinteriööri, historia, aamuinen saapuminen Naantaliin, ystävien puutarha Kuusistossa, Abiwi (purjeveneen (jolla olimme liikkeellä) nimi, Airisto, aurinko, Seilin saari (40 mpy huiputettu :)), lounas veneessä (kalalounas, kuinka hyvää!! ainakin yhden, jollen kolme, reseptiä haluaisin saada. Oli ihana kun isäntäväellä – sanotaanko niin veneen kipparista ja vaimosta? – ei ollut mitään turhia angsteja tarjota meille ruokaa. Monilla muilla on ja ihan turhaan on, mutta näillä ei ja M. tarjosi. Ei olla ennen veneessä syöty, erinomaista oli. Matka jatkui kohti Turkua.

Aurajoen suussa olimme torstai-illan (torstai!!!! kauan eläköön vuorotteluvapaa ja lomailevat ystävät!!) sadekuuron yllättäessä. Koko päivän oli paistanut. Olin saanut olla ruorissa, pehtoorikin

Kaikkea hienoa yllin kyllin….

Matka on vienyt Turun kautta Naantaliin, kartanosta kyökkiin … huomenna jatkan…. nyt unta – –

Niitä näitä

Kartanokierros vol. III

Ajettuamme läpi sateisen Pohjois-Pohjanmaan olimme aamupäivällä Kokkolassa. Ja kävimme vanhassa kaupungissa olevassa viehättävässä Olivette-kaupassa. Suosittelen. Johan sieltä espressoa, pastaa, viinietikkaa mukaan lähti. Eikä siellä käyty ihan vain herkkujen tähden (vrt. Keittiöelämää Tampereella ja …. Gastreija Oulussa?). Kokkolan jälkeen sää kirkastui, ajelimme kovin hiljaista rantatietä.

Kristiinankaupungissa oli tarkoitus mennä (Taijen suosittelemaan) Pavikseen, kesäravintola venesatamassa, mutta mokoma oli kiinni. Ei enää ole sesonki. Niinpä sitten palasimme pikkukaupungin, nimenomaan puutalokaupungin keskustaan ja menimme torinreunalla olleeseen vinkel-lounaspaikkaan. Viehättävää pikkukaupungin idylliä siinäkin. Ja lähiruokaa siis suosittiin. Pari suolaista, pari makeaa piirakkaa vitriinissä, luomumehua, Laitilan virvokkeita. Samassa kiinteistössä myös lahja- ja sisustustilpehööriä myynnissä.

Kristiinankaupungista kohti Raumaa, jossa olimme vähän ennen viittä, mikä tarkoitti sitä, että vanhan Rauman melkein kaikki ihanat pikkuputiikit, museot, galleriat olivat kiinni tai sulkemassa ovensa. Meille pelkkää säästöä?

Kuvasin ihan hurjan paljon. Vanha, kauniisti ja pieteetillä kunnostettu tai paremmin kunnossa pidetty Rauma on ehdottomasti vierailun väärti. Ja sääkin vielä suosi. Laittelen kuvia kuvasivulle jahka täältä kotiudumme.

Kävelimme ristiinrastiin, löysimme huomisen purjehdusretkemme isäntäparin tuliaisen tärkeän osan. Ja sitten oli pari tuntisen jälkeen ryhdyttävä etsimään ruokapaikkaa, mikä ei ollutkaan ihan helppo juttu, oli uskottava, että sesonki on ohi. Liki kaikki paikat kiinni. Saimme kuitenkin vähän syödäksemme, minkä jälkeen ajelimme Eurajoelle.

Ja nyt: täällä olemme!! Vuojoen kartanon vierastalossa. Kelpaa. Huoneemme on oikeassa reunassa näkyvän sivurakennuksen ulko-oven vasemmalla puolen. Kartanoon emme ole vielä päässeet, oli jo suljettu kun tulimme, mutta miljöö kaikkinensa hieno.

Vielä 10 vuotta sitten vanhainkotina ollut kartanon päärakennus, joka on Engelin käsialaa (mikä kyllä näkyy: uusklassismin kouluesimerkki?), on valmistunut 1836 ja nämä molemmat sivurakennukset, flyygelit, ovat saman ikäisiä. Säätiön omistuksessa oleva kartano on restauroitu EU-rahalla, ja toimintaa ja näyttelyä tuntuu olevan jos jonkinlaista. Mitä sitten maksaa yöpyminen täällä? Ihan saman verran kuin Holiday Innissä Hesan keskustassa.

Aivan, eihän täällä ole irkkupubia aulassa, ei mitään trendikkäitä putiikkeja lähikaduilla tai metropolin melua taustalla, eikä lähitienoollakaan oikeastaan muuta kuin lounaissuomalaista peltomaisemaa ja isoja maataloja, mutta nyt tämä on huippu. Huomenna saaristoon.

Niitä näitä

Taas mennään!

Olin töissä tänään. Enempi vähempi koko päivän. Kaupungissa duuniasioita ja sitten kampuksella. Ja kaikki kyselivät, ”miten olet saanut aikasi kulumaan?” – Miten! Voi hyvä tavaton, kun ei tahdo aika riittää.

Oli siellä ollut joillakin ikäväkin, mikä tietty mieltä lämmitti, mutta totta puhuen minulla ei kyllä vielä jäänyt niin ikävä, että harmittaisi kun huomenna ei tarvi sinne mennä.

Huomenna lähdemme aamusella kohti Raumaa. Matkalla on muutama rasti ja yöksi mennään Eurajoelle Vuojoen kartanoon. Torstaina pääsen purjeveneen kyytiin: eka kertaa elämässäni. Ja heti Turun saaristoon. Oottelen kovasti. Ja perjantaina tuttujen tapaamista ja Naantalia. Ja viikonloppu Paistinkääntäjien kapitulia. Jotta ruokaa ja reissua tiedossa kuten blogin teemana on. Likipitäen reaaliaikaista raporttia tulossa jos suinkin ehdin.

Nyt on vielä jatkettava pakkaamista: eikä olekaan mikään ihan pikkujuttu. Purjehduskamppeista iltapukuun, smart casualista kaupunkilomavermeisiin ja kaikkea siltä väliltä. Ja sitten kengät, laukut, korut, käädyt… Valittamisen aihe se on tämäkin. Hyvä on: en valita, olen iloinen kun saan lähteä.

Liikkuminen Niitä näitä

Takauma: perjantaina Vuokatissa patikoimassa

Perjantai-iltapäivän postauksen jatko …

Iso Pölly (326 mpy) huiputettu!

Yksi Kainuun reissun tavoite oli tehdä siellä pieni patikointilenkki Vuokatinvaaralle. Kesävaellusreittien karttaa katseltuamme valitsimme Eino Leino -reitin.

(kuten tavallista, kuvat suurenevat klikkaamalla)

Reilu puolitoista tuntia seitsemän kilometrin reittiin kului. Saariselän ja UKK-puiston hyvin merkittyihin luonto- ja kävelyreitteihin tottuneilla olisi ollut sanottavana pari valittua sanaa Vuokatin viitoitusmestarille tai mikä viskaali lieneekään noita reittien merkkaamisia hallinnoi. Mutta emme sentään eksyksikseen joutuneet, vaikka välillä oli vähän hakemisessa, mihin suuntaan jatkettaisiin.

Sää suosi, ihan viimeiseen kilometriin asti. Sen ajan sitten puottikin vettä niin, että pehtoori, jolla ei ollut viittaa kastui aikas totaalisesti.

Olimme kiivenneet Vuokatin louhista rinnettä ylös huipulle, sieltä olimme ihailleet Naapurivaaran vihertäviä laihoja, kierteleviä Sotkamon vesiä ja sinertäviä vaaroja. Ainostaan järvi oli vielä katselematta. Kapusin vuoren toiselle puolelle, kallionkielekkeelle, joka melkein äkkijyrkkänä putosi järveen. Siitä voin nähdä yli tuon tumman lammen, jonka rantoja lumpeet kaarsivat, näin vastarannan jylhän kuusikon ja kappaleen kesäistä taivasta… Aurinko laski juuri, sen rusko leimusi hetkisen kuusten latvoilla, mutta pian laskeutui kesäyön hämärä hienona, autereisena yli vaarojen. Pitkin lammen pintaa alkoi leijailla utupilviä, ne vyöryivät vaaleina, kuultavina aaltoina aina rantakallion juurelle, josta ne hiljalleen alkoivat lipua ylös päin.

Ei, ei tuo teksti todellakaan ole minun vaan Eino Leinon vuodelta 1893. Hän oli Sotkamon ja Kainuun luonnon ihailija, ja kirjoitti siitä monissa runoissaan. (ks. Reijo Heikkisen artikkeli aiheesta)

Mutta samanlaiselta se Vuokattilampi näytti reilut sata vuotta myohemminkin. Arvoituksellinen, hyvin syvän sininen.

Reitti oli aika vaihteleva, alun ”löysät pois” – nousun jälkeen edessä oli hütte!

Että ei ole Kainuussa hüttejä? ei olekaan. Tällä hirsimajalla on joskus laskettelureissuilla käyty kaakaolla, mutta nyt se ei ollut auki. Eikä me kyllä mitään olisi tarvittukaan.

Polku oli välillä hyvin pitkospuilla ja portailla katettua, mutta paikoin aika pahasti louhikkoinen, teräviä kiviä tiuhassa, alaspäin mennessä sellaisten kanssa on oltava aika tarkkana. Sieniä reitin varrellaolisi ollut vaikka kuinka, mutta nyt ei oltu sienireissulla. Ja kaikkinensa mukava reitti se oli. Ja tuli liikuttua niin paljon, että illallinen oli ansaittu.

Katinkullassa kun asuttiin, kuten ainakin puolenkymmentä kertaa aiemminkin (pentujen ollessa ala-asteikäisiä käytiin pari loppiaista, yksi itsenäisyyspäiväviikonloppu ja pari muuta viikonloppua siellä kylpylässä, laskemassa, keilaamassa … etc. ja sitten muutama työseminaari/palautepäiväreissukin tullut sinne tehtyä), joten päätimme mennä hotellin ravintolaan syömään. En tiedä, onko sitä tullut niin ronkeliksi, onko viime aikoina saanut niin hyvää ravintolaruokaa, onko tullut käytyä vain ketjuttomissa ravintoloissa, joissa ruoka tehdään paikan päällä, eikä vain sulatella pakastimesta tai kastikkeita vispata jauheista, mutta perjantain kokemus ei välttämättä ansaitse kovastikaan kehumista.

Tilasin alkuun chili-katkarapuja. Sain pienen kipollisen häthätää sulatettuja pirkka-, tms. muita pieniä, vetisiä katkoja, joiden ylle oli lorauteltu ruokalusikallinen, pari Thai sweet chili -kastiketta. Tiedättekös: ne eivät olleet hyviä. Sitten tein taas sen, minkä aika usein ennenkin: tilasin pääruoaksi toisen alkuruoan. Sanoin tarjoilijalle, että haluan ne gratinoidut etanat pääruoaksi, sitten kun miehelle tulee pääruoka elikkäs nieriää. No minun etanat tulivat yhtäaikaa katkojen kanssa. Eturuoka eturuokana ja sillä hyvä. Oma vika?! Tarjoilija kyllä pyysi anteeksi.

No sitten kun pehtoorille tuotiin fisu, oli sitä tietty (nälkäisenä) maistettava: se maistui jääkaapille. Muoviselle jääkaapille. Tai kuten pehtoori sanoi, että ei yhtään tiedä, mikä kala on lautasella. Muistuu vain epämääräisesti kala. Jossa on häivähdys pakastimen tai jääkaapin muovista makua. No kun sitten oikeasti olin kahden aika anehittoman alkupalan jälkeen edelleen nälkeinen, tilasin vastoin tapojani vielä jälkkärinkin. Cremé brûleeta. Ja SE oli hyvää. Oikealla vaniljalla maustettu. Ja rakenne kohillaan. Ehkei edes pakastekamaa? Hyvää se oli.

Niin se maku muuttuu: ennen meistä Katinkullassa OLI hyvä ruoka. Tai sitten perjantaina sattui kokilla olemaan huono päivä. Mutta nou hätä. Olihan meillä tiedossa seuraavana aamuna kylpylähotellin runsas aamiainen, jolla sitten hedelmät olivat jäässä ja leipä kuivaa! Mutta graavilohi oli hyvää, samoin vihannekset tuoreita ja raikkaita.

Ja sitten muuten Katinkullasta on todettava, että se oli muutoin hyvin vähän kulahtanut, vaikka se ei enää ihan uusi olekaan. Huoneet siistejä ja aulatilat edelleen avarat ja kondiksessa.

Paljon patikkapolkuja jäi kiertämättä, joten ehkä joskus toistekin piipahdamme ihailemaan Kainuun vaaramaisemia, kuuntelemaan korpiemme kuiskintaa. Siellä on paljon muutakin nähtävää kuin Raatteentie ja Katinkulta. Paljon.

Historiaa Niitä näitä

Raatteentie v. 2011 koettu

… Raatteentiellä oltu. Aamulla lähdimme Oulusta, suoraan itärajalle ajoimme – suunnilleen sitä reittiä, mistä neuvostojoukot Suomen aikoivat talvisodan aluksi poikki pistää. Raatteenporttiin asti ajelimme.

Pehtoori ajeli. Minä posteilin ja surffailin. Puolelta päivin olimme Suomussalmella: museo aika vaatimaton, mutta oli siinä helmensäkin.

(kuva suurenee klikkaamalla)

Ja talvisodan muistomerkki ”Avara syli” oli vaikuttava. 105 kelloa, yksi talvisodan jokaiselle päivälle.

Jokaiselle vainajalle ei ole omaa kiveä, ei olisi mahtunut…

Puolukat kivien juurella kuin veripisaroita…

Ei niin paljon tarvinnut siellä puhua …

Kuinka ollakkaan, tuli mieleen Verdun, joka nähtiin keväällä. Raatteen muistomerkillä(kin) kivet symboloivat niitä kaikkea suomalaisia ja neuvostoliittolaisia, jotka kuolivat Raatteentien taisteluissa 1939 – 1940. Eikä niitä ollut vähän, ei varsinkaan neuvostosotilaita. Arviot vaihtelevat 5000 – 23 000 välillä. Suomalaisia ”vain” tuhatkunta tai kaksi. Miksi arvioiden vaihtelu niin suuri?

Ajelimme museotietä (miksi tuntuu tyhmältä että sitä sanotaan museotieksi? Onhan se sekin, mutta siellä kuoli 10 000 – 30 000 miestä, jotka olivat joidenkin äitien poikia,vaimojen miehiä, lasten isiä… ja se on ”vain” museotie… no, hyvä että edes niin… Ja sitten kun ajelimme sieltä kohti Sotkamoa, kohti Katinkultaa, ääneen pohdiskelin, että Raatteentiellä ei oikeastaan pitäisi käydä – turistienkaan, varsinkaan meidän turistien – kesällä. Siellä pitäisi käydä talvella, tammikuussa, kun on – 40 C.

Olen käynyt Raatteentiellä joskus pentunakin, perheen kanssa oltiin jollain lomamatkalla, ja ajelimme Kainuussa ja kävimme Raatteentiellä ja minä ( 8 v. tai jotain?) ilmettelin suuresti, miksi meidän oli seistävä tiellä, jota sanottiin Raatteentieksi? Otin tänään siitä kuvia; osin senkin takia, että tie oli juuri sellainen kuin muistan lapsuudessani enimpien teiden olleen… Ei, en ole edes ihan tuhottoman vanha. Mutta tuollaisia ne olivat kaikki tiet, Raatteet ja muut. Lapselle. Ihan samanlaisia kaikki.

Tänään ei ollut.

Suomussalmelta ajelimme Vuokattiin: Katinkultaan tulimme iltapäivän lopulla, ja eikun lenkkikamppeet ylle ja Eino Leino -polulle. Tai tarkemmin ottaen reitille; ihan vaelluksesta kävi. Pieni patikointi Vuokatin vaaramaisemissa. Kuvia on ja kommenttia, mutta jäävät huomiseen,,.. jälleen unittaa. Täydestä kuusta ja tähdenlennoista, joita ensi yöksi vihdoin on kuulemma tulossa, niistä huolimatta, nyt nukkumaan.

Niitä näitä

Yhtäkkiä erilaista

Monen valvotun öisen tunnin jälkeen (onko täysikuu?, voisin lyödä vetoa että on! Vai johtuuko sittenkin San Lorenzosta?? ei, ei ehkä sittenkään. Tähdenlentoja ei näkynyt.) aamulla ilmoitin tylysti pehtoorille, että synttäriaamiaista ei ole tarjolla: lähden lenkille. Aika raakaa, myönnetään, mutta mies otti ilmoituksen urhoollisesti ja jäi keittelemään kahveja kun minä painoin kohti merenrantaa… aika varhain. Mutta nyt on lenkkivirettä!

Päivä kului suorittaessa. Ihan mukavaa oli suorittaminen, niitä rukseja tehtäväksi aiottujen asioiden kohdalle tuli monta: mm. hankin synttärilahjan johon tulen osallistumaan, tulette vielä kuulemaan asiasta, ihan varmasti.

Iltapäivällä ihan töitäkin, mikä ei siltä tuntunut. Töiden töisevyys riippuu työkavereista ja vastuusta, siitäkin töiden ääressä keskustelimme. Tänään meni niin, ettei hoksinut töitä tekevänsäkään. Vuorotteluvapaalaiselle tämänmoinen piipahdus duuniasioiden parissa oli vain mukavaa.

Illansuussa tuli tytär juhlistamaan isänsä vanhenemista, söimme normitorstaita paremmin. Ja todellakin: torstaina joimme pullollisen kallista samppanjaa. Johtuuko se torstaista?, mutta olihan se äärettömän hyvää.

Nyt on aika lähteä pakkaamaan; vuorokauden piipahdus Kainuuseen tuonee tällekin foorumille uusia kuulumisia, niitä odotellessa, – –

Niitä näitä

Kirjoittamisentaidosta

Kyllä se nyt vain on niin,

että kun lukee tekstiä,

joka on hyvin, kiehtovasti, oikeakielisesti, analyyttisesti kirjoitettu,
joka on tarkoituksenmukaisesti ja selkeästi jäsennelty,
jossa on erilaisia lauserakenteita käytetty oikein ja vaihtelevasti
ja joka osoittaa kirjoittajan kaunokirjallista lukeneisuutta,

se kiehtoo ja vie mennessään,

vaikka aihe ja asia eivät lähtökohtaisesti edes kiinnostaisi.

Ja toisaalta,

kun lukee tekstiä,

joka on nippu yhteen kerättyjä faktoja, sähkösanomatekstiä, pelkkiä kovia päälauseita,
jossa on kasapäin viittaus- ja aikamuotovirheitä,
jossa kongruenssista ei ole tietoakaan,
jossa lyöntivirheiden suuri määrä riepoo ja katkoo lukemista
ja jossa on toistoa eikä teksti ole sidoksista,

se turhauttaa ja ärsyttää,

vaikka oli aloittaessaan toivonut saavansa tietoa ja oppivansa lisää asiasta,

joka on aina tuntunut omalta ja läheiseltä.

Näin se vaan on. Olen puhunut. Kirjoittanut siis.

Joskus vaan ”on pakko”. Lukea siis. Tänäänkin on ollut.

Niitä näitä Yliopistoelämää

Ulkonäköpaineita

Sattuipa silmiin Maikkarin nettiuutisista juttu, jossa kerrottiin opettajien ulkonäköpaineista. Väitöskirjaa aiheesta tekevän tutkijan keräämät tiedot kertovat, että ”Peruskoulussa opettajien on oltava edelleen kansankynttilöitä, eli opettajien on oltava täydellisiä ja näytettävä opettajalta” ja tutkija kertoo edelleen:

– Joissakin kouluissa ei voi pitää samoja vaatteita kahta päivää peräkkäin, Kamila sanoo.
Myös oppilaat saattavat kommentoida opettajien pukeutumista.
– Siinä pyritään nolaamaan opettajaa hetkellisesti ja oppilaiden kommentointi on suorempaa kuin kollegoilla.

Aikas hurjalta kuulostaa. En minä kyllä tiedä, että yliopistolla (ainakaan humanistisella puolella) opiskelijat tai kollegat opettajien vermeistä huomauttelisivat. Ulkonäköpaineita toki on itselläkin, vähän 🙂 , ja minustakin duunissa kuuluu olla siisteissä kamppeissa, mutta että ”täydellisiä”, ”näytettävä opettajalta” ja että kahta päivää peräkkäin ei samassa neuleessa luentoa voisi pitää. Enpä ole kuullut yliopistossa tuommoisesta. Varmasti paineet ovat kiinni itsetunnosta ja iästä, asemasta ja yhteisöstä.

Tuosta on ”näytettävä opettajalta” on omakohtaisia kokemuksia luennointiurani alusta. Vastikään maisteriksi valmistuttuani minut pistettiin pitämään luentoa oman graduni aiheesta, ja minä tomppeli tietysti intopinkeänä tartuin tilaisuuteen ja luennon kasasin. Mutta kun oli luennoitava omille kurssikavereille ja monille aiemmin aloittaneille! Siihen maailmanaikaan kun ei ollut homma eikä mitään lukea maisteriksi kahdeksan tai kymmenenkin vuotta ja kun mie maisterin paperit puolessa tuosta ajasta tein, niin olin vähän pentu luennoimassa. Ja esimies, emeritusproffa kun ruukasi vielä pukeutua liituraitaan, mirriin ja kultaisiin kellonvitjoihin, niin olihan niitä paineita. Ja mikä avuksi? Ei muuta kuin ostamaan Vuokon mekko. Ja varmasti oli helman pituus alle polvien. Oltiin niin opettajaa, niin opettajaa.

Nyttemmin ongelmat ovat vähän toisen suuntaisia. Mieluusti käytän farkkuja ja vakosammareita, villatakkeja ja paitapuseroita, jumpperi olkapäillä ja sitten jakut ja bleiserit vain kun on sellaista pönäkämpää ohjelmaa tiedossa. Erityisesti ekskursioille lähtiessä koetan katsella jotain mahdollisimman vähän ”tätiä” ylle. Viimeksi vai viimeistä edelliselle lähtiessäni ja pakatessani, pehtoori jo kysyi, että ootkos sinä muuttamassa jonnekin, kun koko garderobi on esillä ja koetteilla.

Jonkun kerran opiskelijat ovat kommentoineet pukeutumista. Muistanpa tämmöiset: ”Vitsi sullon ihana poolo, mistä? Paljonko?” tai ”Ootkos suoraan mökiltä tulossa, kun vetimet on vähän semmoset?” tai ”Oikein on ope kukkamekon pistäny kevään kunniaksi!” Jotta eipä ole mitään mieltä pahoittavaa kohille sattunut.

Ja luulen etten ole ainoa, jolle itselle passelit kamppeet antavat hyvän olon, vähän kuin vapauttavat olemaan. Ei tartte miettiä, ei sitten ole paineitakaan.
________________________________________

Kitzbühel-sivulla on pari matkapäivää lisää:
http://www.satokangas.fi/Matka/Kitzbuhel/index.htm

Niitä näitä

Tämä päivä on tehty …

Tämä maanantai on tehty mustikoista, vadelmista. Ulkona vihmovasta sateesta, viheliäisestä sateesta, joka kertoo syksyn olevan lähellä.

Tämä päivä on tehty tyttären näkemisestä, hyvästä mielestä apen voidessa jo paremmin. Tämä päivä on tehty pitkien asialistojen tekemisestä, ja niissä mainittujen asioiden välttelystä.

Tämä päivä on tehty kotonaolosta. Tänään on ollut aikaa Itävallan matkakuville. Kolmen ensimmäisen vaelluspäivän kuvat ovat jo matkakertomussivulla.

On siellä hienojakin kuvia. Ainakin maisemat olivat järjettömän kauniit, mielettömän majesteettiset. Mutta silti kauniit. Katso vaikka klik, klik.

Tämä päivä on tehty telkkarinkatsomisesta, tänään tulee toinen osa Pilcherin Simpukankerääjistä. Taitaa sitten ollakin jo toinen kerta tälle kesälle kun istahdan telkkarin ääreen. Viime maanantaina oli se ensimmäinen.

Tämä päivä on tehty liikunnasta lintsaamisesta.

Tänään ei voisi kukaan olla parempi laulaja kuin Juha Tapio.

”mutten mitään, en ketään, alla ikivanhan auringon…
en mitään, en ketään, enemmän kuin sua …
lueskella vällyn alla, kun sade rummuttelee ikkunaan
irrallaan ja maailmalla
joka kadunkulmaa pitää kotinaan …

Kuuntele, kuinka se on kaunis, kaunis…