Showing: 3171 - 3180 of 4 013 RESULTS
Niitä näitä

Matka maailman laidalle

Ni hao! Tervehdys Suzhousta!

Eilen puolen päivän jälkeen tytär vei meidät Oulun lentokentälle, jonka terminaalin uuteen laajennusosaan päästiin eka kertaa. Hyvältä näytti. Helsingin kone ajallaan, samoin Helsinki – Shanghai -lento lähti ajallaan.

Ja yllättävän helposti lento sujui. Ehkä upouusi Airbus 340 oli yksi syy siihen. Siinä oli leveämmät penkkivälit kuin mannertenvälisillä lennoilla on totuttu, ja jokaisella oma kosketusnäytöllinen ruutu, josta saattoi valita elokuvia, uutisia, dokkareita, musiikkia, matkareittiä tai musiikkia. Reittikartassa myös osa ohjaamon mittaristosta, jota minusta oli merkillisen mukava seurata.


Siperian yli lennettiin, hyvässä tuulessa, sellainen limousine-meininki oli Finskin uudessa lenskarissa. Matka sujui lukien ja nukkuen. Melkein kolmen tunnin unen jälkeen heräsin huonoon oloon – taas. Suolatabletteja, heti perään suklaata ja vettä ja jalat pehtoorin syliin, – olo petraantui.

Aurinko nousi Itä Kiinan meren ylle juuri kun kapteeni aloitti laskeutumisen kohti Shanghain uutta uljasta lentokenttää. Tullimuodollisuudet sujuivat suht sutjakasti, Olympian opas keräsi meidän 18-hengen porukan kokoon ja paikallisopas ”Mister Jack” oli meitä vastassa ja pian jo bussikin. Parituntinen kului kiertäessä Shanghain noin (kukaan ei voi tietää todellista lukua) 20 miljoonan asukkaan kaupunki eteläpuolitse ja ajellessa aamuruuhkassa Suzhouhun.

Shanghain laitaosat täynnä kerrostaloja, vieri vieressä, kilometri kilometrin jälkeen, loputtomiin. Näytti vauraammalta kuin Guangzhou. Eikä saastepilvi ollut niin tiukka. Liikennettä niin paljon että sadan kilometrin matkaan meni hyvinkin reilut kaksi tuntia. (kaikki kuvat suurenevat klikkaamalla)

Meidän kellon mukaan olimme Bamboo Grove -hotellissa aamukuuden jälkeen, mutta täällä ollaan viisi tuntia edellä Suomen aikaa, joten laukkujen hotellihuoneeseen toimittamisen jälkeen olikin aika ensimmäiselle lounaalle. Bussikyydillä sinnekin menimme. Kiinalaiseen tapaan pöytään tuotiin ruokalaji toisensa perään, pöydän keskellä oleva pyörivä lasilevy täyttyi liha-, kala-, kasvis-, broilerivadeista.

Shanghailainen keittiö poikkeaa pohjoisesta (Pekingin) tai kantonilaisesta keittiöstä. Se ei ole niin tulista kuin Sichuanin keittiön ruoat, siinä on enemmän mereneläviä, ehkä enemmän vihanneksi, hauduttamista ja voimakkaampia makuja kuin eteläisessä, kantonilaisessa keittiössä, jossa höyrytetyt ruoat, ja ah! minun niin kovasti pitämät dim sumit ovat tavallisempia. Ns. ”punainen ruoka” on täällä oma lajinsa; ruokaa haudutetaan pitkään soijapohjaisessa sokeroidussa kastikkeessa. Luulen että tänään tarjoilla ollut possunliha (jossa oli kamara vielä jäljellä, yh!) oli juuri sitä punaista ruokaa. Niin tai näin, nälkä lähti.

Lounaan jälkeen lähdimme kaksistaan kävelemään Suzhoun lämpimään iltapäivään. Ihmettelemään sähkömopojen ja skoottereiden paljoutta. Tässä ”pikkukaupungissa” on noin seitsemän miljoonaa kiinalaista, mutta merkillisen pikkukaupunkimainen fiilis ainakin tässä hotellin lähialueella oli. Löysimme pienen markkinakujankin, Maon punaista kirjaa oli vielä myynnissä. Maksoi kymmenestä yuanista kahteenkymmeneen, riippui koosta ja kunnosta. Samassa kojussa myös aitoja Lacosteja ja Bosseja. Ja kaupungin halvimmat hinnat.

Kesäkelissä (about +20C ja aurinkokin näkyi) tepastelimme puolitoista tuntia, ja sitten oli pakko luovuttaa ja lähteä unosille hotelliin.

Hotelli on kolmen tähden vähän kulahtunut paikka. Ei missään tapaukseesa huono, sijainti ymmärtääkseni varsin keskeinen ja ihan siisti. Tulee kovasti mieleen Pietarin matkamme hotelli (jonka nimeä en tietenkään muista), ehkä tässä on jotain ”yleisliittolaista” (ystävämme mainio adjektiivi jota on miltei mahdoton selittää).

Ensimmäinen päivä alkaa olla lopuillaan, mitä nyt illalliselle vielä menemme. Luonnollisesti. Tuntuu lomalta. Vuorotteluvapaalainen ja pehtoorinsa (joiden seurustelun aloittamisesta tulee tänään kuluneeksi 35 vuotta) ovat lomalla. 🙂

Niitä näitä

Matkalaukullinen – mitä?

Olisi pari tuntia tehokasta peliaikaa käytettävissä. Pakkaamiseen. Tavoitteena pakata mahdollisimman vähän. Mahdollisimman tehokkaasti, eikä mitään vara-vara-varavaatetusta. Reissussa ollaan neljässä eri paikassa yötä, eikä ohjelmassa ole mitään luksusillallisia (paitsi ehkä kummitytön kanssa Beijingissä ;)) tai muuta erityistä juhlaa, joten kamppeiden pitää soveltua liikkumiseen bussilla, lentokoneilla ja kävellen. Toisaalta mukaan olisi suotavaa saada kaikki tähdellisin, en todellakaan aio Kiinassa ryhtyä vaatteita shoppaamaan, koska a) meillä on kohtuullisen tiukkis aikataulu, b) olen  kiinalaiseen 140 – 160 cm ja 40 – 60 kg mitoitukseen turhan iso. Tommy Hilfigeriä ja Gant´ia tietysti saa eurooppalaisissa mitoissakin, mutta minullahan on niitä jo! ja c) en nyt kotoilijana paljon mitään uusia kamppeita tarvi. Silkkiä aion ostaa.

Nyt on siis vakaa aiesuunnitelma, pakkausstrategia jo valmiina: parit farkut, parit siistimmät villa/pellavahousut, monta pikeepaitaa, pari ohutta toppia, pari siistiä paitista, pari kevyttä neuletta, yksi juhlava jakku. Tikkiliivi ja villaviitta lennolle, niitä voi sitten käyttää sään viiletessä, ehkä farkkutakki, ihan nuorekkuuttani vaan mukaan otan, heh!  Mustat lakeripopot ja siniset loaferit, ehkä kultatennarit, eikä muita kenkiä, – mieluiten ottaisin tietysti vaelluskengät, mutta eivät taida olla kaupunkilomalle sittenkään soppelit.

Shanghaissa on ollut yli +20 C ainakin pari viikkoa, eikä Pekingissäkään paljon viileämpää, mikä näyttää kyllä olevan pitkän ajan keskiarvoa lämpimämpää. Siis loppukesän vaatetusta?

Kamera, objektiiveja (pärjäisinkö zoomilla ja 50 millin kiinteäobjektiivilla. Entäs makro ja laajakulma? Ne vaan painavat niin hitosti. Siis jätän kotiin). Khtuullisen iso nesessääri: pelkästään hiuksia varten monta pulloa. Vähän käteistä rahaakin on vaihdettuna, ne siis mukaan. Lääkepussukka, johon sain äsken täydennystä ”hammasperäisen infektion hoitoon” V-Pen 1500. Hammasperäisen? Just. No se on vain varalle. Uuden hammaskiskonkin sain. Sekin mukaan. Miniläppäri, laturiarsenaali. Se on siinä. Suunnitelma ainakin, nyt olisi vain pysyttävä suunnitelmassa.

 

Klikkaile vanhoista Kiinan kuvista kokoamani kollaasi isommaksi…

Niitä näitä Ruoka ja viini

Viininmaistelun vaikeudesta ja viehätyksestä

Juhlan jälkeen.

Eilinen päivä meni enempi vähempi ruokaa tehdessä ja nauttiessa. Ja viiniä maistellessa.

Meillä oli varsin mielenkiintoinen maistelu. Viinikerhomme on vuosien varrella hankkinut kolme Pichon Lalande Longueville -viiniä. Se on Bordeauxin Pauillacissa tuotettu erinomaisen laatuisa, ja hintava viini. Olemme kellaroineet niitä ja eilen oli sitten kerhomme 20-vuotistaipaleen kunniaksi aika nauttia ne pois. Viini oli siis sama, mutta meillä oli maisteltavana kolme eri vuosikertaa: 1999, 2000 ja 2001.

Tiesimme, että vuosikerta 2000 on arvioitu parhaaksi (8 – 10) ja vuosikerta 1999 huonoimmaksi (5-6). Tiesimme että parhaasta vuosikerrasta joutuisi tänä päivänä maksamaan yli 100 euroa, me olimme maksaneet suunnilleen puolet siitä hankittaessa (kohtuullinen tuotto! Kannattaisi sijoittaa enemmänkin viiniin… ) ja tiesimme että huonoimman vuosikerran viinistäkin joutuisi tänä päivänä maksamaan 60 – 70 euroa.  Me kaikki tiesimme nämä faktat, mutta kukaan ei tiennyt missä järjestyksessä viinit laseissa olivat – maistoimme siis puolisokkona. Erottuisivatko viinit niin radikaalisti kuin vuosikerta- ja hintatiedot antoivat olettaa?

Ensinnäkin todettiin, että jollemme olisi tienneet, että kyseessä on sama viini, emme olisi sitä hoksanneet, niin paljon vuosikerrat poikkesivat toisistaan. Toiseksi ainakin puolet meidän kymmenen hengen porukasta totesi, että samalla rahalla saisi PALJON parempia viinejä ja monta vielä. Itse asiassa noiden kolmen testiviinin hinnalla söimme maistelun jälkeen aika ruhtinaallisesti,  ja nautimme monta viiniäkin, jotka saivat paremmat pisteet kuin nuo kolme Bordeauxia. Etelä-afrikkalainen Boekenhautskloof 2006, joka on kyllä arvoviini sekin, oli ainoa, jonka pisteiden keskiarvo ylsi yli yhdeksän.

Arvostelimme viinit ennen kuin katsoimme vuosikerrat. Pichonin kolmen vuosikerran erot meidän pisteytyksellä olivat naurettavan pienet. Vuosikerta 2000 (se paras ja kallein) kyllä voitti 8,85 pistettä, mutta toiseksi tulikin halvin 8,70 pistettä ja kolmanneksi jäi vuosikerta 2001 joka sekin sai kuitenkin 8,6 pistettä.

Ranskalaisten huippuviinien jälkeen sitten söimme ranskalaista bistroruokaa. Ja huolimatta, että unohdin kuhan päältä voinokareet pois ja että unohdin tehdä creme brûléen päälle sokeripolton tuntuivat vieraat pitävän kokkailuistani. Ja  ehdottomasti parhaat pisteet olisi saanut jälkkäri jos ruokia olisi pisteytelty. Jälkiruoka, jossa on ankanmaksaa ja Baileys-likööriä, ei ehkä kuulosta erityisen houkuttelevalta, mutta onhan se vaan hyvää. Eikä vaikeaa.  Resepti alla…

 

Paitsi että sain uuden keittokirjan, kovin kauniin, palannen siihen kunhan ehdin perehtyä, on meillä uusi kukkakimppu, jossa on viehättäviä ”lyhtykukkia”. Huippu. Ja sitten pussillinen maa-artisokkia. Nam, niitäpä sitten tänään kun molemmat lapset ja murmeli olivat syömässä.  Leppeä sunnuntai on mennyt kovin joutuisasti …

Ankanmaksabrûlée ja rikkaat ritarit

150 g ankanmaksaa (Rougie)
3 dl kermaa
1 dl sokeria
1 vaniljatanko
5 keltuaista
3 cl Baileys-likööriä

Kiehauta kerma, sokerit ja likööri kattilassa. Lisää joukkoon ankanmaksa ja anna sulaa hetki. Siivilöi seos ja lisää keltuaiset joukkoon. Kaada seos annosvuokiin ja hyydytä 95-asteisessä uunissa 30 – 40 minuuttia. Jäähdytä jääkaapissa yön yli ja polta sokeri pintaan  (ruokokidesokeria grillivastuksen alla tai tohottimella)  ennen tarjoilua.

Muutama siivu pullapitkoa
2 dl maitoa
2 rkl sokeria
2 kpl munia

voita

tuoreita marjoja

Sekoita kulhossa maito, sokeri ja munat.
Leikkaa pitkosta suorakaiteen muotoisia paloja ja pyörittele ne munamaidossa. Paista pitkoviipaleet voissa.

Kokoa annos. Ripottele pinnalle tomusokeria.

 

Niitä näitä

Jokapäiväinen mokamme

Kansallinen epäonnistumisen päivä! Tänään on kuulemma sellainen. Kaikkea ne keksivätkin. Niin kuin että mokailu on hyväksi, vai? Enpä tiedä, onko hyväksi, mutta meitsi on kyllä kävelevä esimerkki jatkuvasta pienestä töpeksinnästä.

Tänään- , onko tänään tullut mokattua? No heti aamusta sellainen, että olin lähdössä kuvausreissulle. Yhtä kirjaa varten olin luvannut käydä kuvaamassa kaupungilla ja Linnanmaalla, ja kun en oikein tarkkaan tiennyt olosuhteita (jotka osoittautuivat sitten aika vaikeiksi), ajattelin että otan mukaan sekä makron että normiputken, ja jalustan ja vielä varalle salaman vaikken tykkää enkä osaa käyttääkään sitä. Pakkaan kameralaukkua, ja etsin salamaa! Etsin ja etsin, ja sitten muistan, että sehän oli minulla mukana toissailtana siellä Antell´lla (jossa oli muuten erinomainen yritysesittely ja vielä parempi illallinen). Sieluni silmin näen, mihin kohtaan salaman (jota sielläkään en sitten käyttänyt) jätin. Ja kirosin huonomuistisuuttani. Soitan Antell´lle, parillekin ihmiselle siellä. Lupaavat etsiä ja soitella sitten minulle. Soittavat takaisin puolen tunnin kuluttua – jolloin minä jo olen ensimmäisessä kuvauskohteessani – että ei, eivät he ole löytäneet sitä. Ajattelen hävyttömästi, että joku sen – kalliin – salaman on ehtinyt jo pölliä. Mutta oma vika. Siirrän ajatuksen syrjään.

Otan kuvat ilman salamaa ja pakkaan kamerani kameralaukkuuni, ja mikä se siellä onkaan??! Salama. Ja niinpä muistankin, kuinka laitoin sen toissailtana Antell´lta palattua valmiiksi tätä päivää sinne kameralaukkuun. Paitsi että olen mestari töpeksimään, olen myös innokas laittamaan asioita valmiiksi hyvissä ajoin. Ja sitten unohtamaan koko jutun.

Entäs viime viikolla? Olin parkkihallissa ja mietin, jotta mikä ihme on automaatissa kun ei parkkilippuani hyväksy, en pääse maksamaan … Tungen lippua laitteeseen ja tupisen jotain vieressäni vuoroaan odottavalle lempeäsilmäiselle nuorelle miehelle. Hän vain merkitsevästi nyökkää kohti korttia,  – ja ? Ja huomaan tunkevani parkkiautomaattiin omaa käyntikorttiani. Eikä mokoma masiina sitä hyväksy!

Ja toinen autoon liittyvä moka sattui about kuukausi sitten. Olin Kaakkurissa tulossa kaupasta, kävelin autolle mukana pari isoa kassia, käsilaukku ja juuri silloin puhelin piippaa tekstaria vai soiko se? Ihan sama, jään räpläämään kännyn kanssa, mutta tehokkaana ihmisenä luonnollisesti kävelen samalla kohti autoa, klikkaan avaimella keskuslukituksen auki, ja ryhdyn laittelemaan kasseja takakonttiin. Joka ei aukea. Ei millään. Lasken kassit alas ja samalla hoksaan auton rekkarin. Jaahas! Eipäs olekaan minun harmaa kaunottareni,  johon yritän ”murtautua” vaan jonkun toisen harmaa samanmerkkinen, mutta vähän isompi kiesi kuin minun kulkupelini. Jotta väärään autoon olin menossa. Sattuuhan sitä.

Niin että vain yksi päivä vuodessa mokailulle? Ei riitä minulle.

Mutta iltapäivä meni tänään suotuisasti. Oltiin äiti-tytär -retkellä Haaparannassa. Hakemassa herkkuja ja yöpöydän lamppu esikoiselle. Ja oltiinpahan kaksistaan pitkästä aikaa. Eikä töpeksitty.

 

Niitä näitä

Toiveammatti?

Sitä minä vaan siinä hammaslääkärin penkissä taas tänään liki tunnin pötkötellessäni (enkä ollenkaan parkunut, vaikka mieli teki!!) mietin, että miten ihmeessä joku voi haluta hammaslääkäriksi. Minä tunnen aika montakin hammaslääkäriä, siis tunnen ohi kaiken vastaanotoilla ramppaamisen, ”siviilissä” siis – ja ihan normaaleja 🙂 , mukavia ihmisiä ovat, mutta ei ole koskaan tullut kysytyksi, miksi kukaan heistä on halunnut hammaslääkäriksi.

Täytyy olla aika lahjakas, älykäs ja/tai ahkera tai mieluiten noita kaikkia, että ylipäätään pääsee opiskelemaan hammaslääkäriksi, mutta sepä se! Miksei lahjakas, älykäs ja/tai lahjakas ihminen hakeudu opiskelemaan ja tekemään uraansa jollekin muulle alalle. Onhan hammaslääkärin hommassa varmasti puolensa, ja saahan siinäkin auttaa ihmisiä, olla tekemisissä ihmisten kanssa, on sisäsiistiä hommaa, eikä liksakaan liene kovin kehno. Mutta silti. Kuinka moni hammaslääkäri on kutsumusammatissaan tyyliin ”sanoin- jo-ala-asteella-että-haluan-hammaslääkäriksi”? Vai onko suurin osa hammaslääkikseen menneistä ajatellut vain ammattiin liittyvää statusta?

Ja siinä puudutusaineen pöhnässä,  vasemman silmän muurautuessa umpeen, tuntiessani, että pää halkeaa ja pelätessäni, että operoitavan hampaan viereinen hammas (ikivanha implantti) tipahtaa! (Eivät voi tipahtaa? Ihan sama, mutta siltä tuntui…) annoin ajatusteni harhailla ja ryhdyin miettimään lähipiirin ammatinvalintoja. Ja ammatinvalintoja tai uralle ajautumista tai unelmatyöhön pääsemistä. Niitä kun on tullut viimeaikaisten työn alla olevien artikkeleiden takia pohdittua myös historialliselta kannalta.

Mietin omaa ”ammatinvalintaani”. Se ei ollut mitään valinta. Se oli ajautuminen. Sattuma. Vahinko. Todellakaan en ollut koskaan, en koskaan! ajatellut ryhtyväni miksikään historioitsijaksi saatikka opettajaksi. Paras koulukaverini sen sijaan tiesi jo keskikoulussa lähtevänsä yliopistoon lukemaan ruotsia ja valmistuvansa ruotsin opeksi. Pehtoori? Pehtoori tuli armeijasta, kirjoitti – vihdoin – ylioppilaaksi, ja pyrki opiskelemaan koneinsinööriksi, ja sillä hyvä. Ystäväperheen tyttären opiskelupaikka selvisi minun karonkassani: nuori edellisen  kevään abiturientti jutteli vastaväittäjäni kanssa ja päätti sinä iltana pyrkiä opiskelemaan valtsikkaan. Pyrki, pääsi ja valmistui. On nyt kerrassaan kelpo työssä.

Meidän esikoinen? Ei kirjoitusten alkaessa ollut vielä ihan varma, mutta kun kirjoitukset loppuivat hankki taloustieteen pääsykoekirjat. Tyttärellä on opiskelukaveri, joka ei olekaan viihtynyt ekonomiopinnoissa, vaan on kolme kertaa pyrkinyt lääkikseen, aikoo pyrkiä neljännenkin. Yksi tuttavani on opiskellut koko elämänsä, valmistunut ensin sairaanhoitajaksi, joksi ilmoitti haluavansa jo lukiossa. Seuraavaksi hän kävi kauppaopiston, ja oli sitten vähän aikaa konttorirottana, minkä jälkeen perusti oman yrityksen, ja lopetti. Oli vähän aikaa ulkomailla tehden kaiken maailman hommia ja oli tekemättä mitään. Ja on taas perustamassa yritystä.  Meidän Juniori, joka myös johtavana rengasmyyjänä itsensä mielellään esittelee, – mitä aikoo tehdä intin jälkeen? Heaven knows, jotain autoalaa… ?

Omista opiskelijoistani ja kollegoista monet ovat tulleet humanistiseen tiedekuntaan kuten minäkin, vahingossa. Mutta sitten on sellaisia, jotka ovat olleet ”historiaihmisiä” aina. Ei ole muuta vaihtoehtoa elämässä. Sellainen on oikeastaan aika outoa, minusta :), toisaalta ihailtavaakin. Ja sitten sellaiset menevät eteenpäin kuin juna. Sellaista on mukava seurata.

Mietin äsken vielä pilateksessa, miten ohjaaja oli tuohon työhön hakeutunut? Mennessäni hammaslääkäristä suoraan ripsien ja kulmien väriin, mietin miten ko. putiikin nuoret naiset ovat kosmetologin uran valinneet? Jo tarhassa meikkailleet barbeja?

Kuinka moni on valinnut viisaasti, kuinka moni ajautunut, kuinka moni tehnyt kaikkensa päästäkseen siihen duuniin, mihin on halunnut. Vaikka sitten hammaslääkäriksi!

Tästäpä haluaisin tietää … Värkkäsinpä tuohon hieman hassun kyselynkin, mutta vastailkaapas nyt huviksenne. Voit klikata useammankin kohdan. Ensi maanantaiaamuun asti on aikaa vastailla …

Liikkuminen Niitä näitä

Kerronpas Sport Trackeristä

Aamulla ei lenkityttänyt, saatikka että olisin lähtenyt salille.

Mutta kun iltapäivän alussa taivaan harmaa antoi periksi, sininen pilkahteli esiin ja näin vilahduksen auringonsäteestäkin, oli hyvä syy jättää tietokone ja lähteä ulos. Mutta minähän en tunnetusti pärjää juuri missään ilman jotain teknistä härpäkettä, joten luonnollisesti iPod taskuun ja puhelin.

Puhelin siksi, että olen ladannut siihen Sport Trackerin, joka on mukava sovellus. Vakavammin urheilua harrastavalle ja kunnostaan huolehtivalle siitä on varmasti vielä enemmän iloa kuin minulle, mutta olen minäkin siitä aika riemastunut.

Siis: se on pieni Nokia Ovi-palvelusta tai AppStoresta ja/tai kai jostain muualtakin ladattava pieni urheilusuoritteita mittaava juttu. Sillä voi mitata nimenomaan sellaisia urheilusuorituksia, joissa liikutaan paikasta A paikkaan B.  Punttitreeniä tai pilatesta sillä ei voi(ne) mitata. Mutta juoksu, kävely (valitettavasti ei ole erikseen sauvakävelyä), pyöräily, maastopyöräily, patikointi, rullistelu, hiihto, golf, soutu yms…

Ohjelma on äärimmäisen helppo käyttää. Eka kerralla teet asetukset (paino, ikä, sukupuoli) ja  sitten vain painat ”aloita”-nappulasta. Voit välillä laittaa tauon päälle. Kun saavut ”maaliin” elikkäs lenkki on tehty painat sammuta ja sen jälkeen ohjelma kysyy, haluatko lähettäää ”suoritusmerkintäsi”  nettiin, omaan sähköpostiin, vaikka facebookiin. Ei ole lähetettävä mihinkään, se tallentuu SportsTrackerin päiväkirjaan, josta voit seurata oman kuntosi kehitystä. Paitsi että näkyviin tulee oheisen kaltainen näyttö, kertoo ohjelma myös nopeuden muutokset,  korkeuden muutokset (Alpeilla ollessamme muutamilla oli tämä puhelimessaan ja nähtiin kuinka korkeuserot patikointipäivänä vaihtuivat). Sykkeenkin ohjelma mittaa, mutta sitä varten on tietysti oltava (erikseen ostettavissa oleva) sykevyö.

Tänään tein tuon vakkarilenkkini, ja tätä postausta varten vielä räpsin kamerakännyllä kuviakin: kuten hoksaatte karttaan tulee merkki kuvauspaikoista. Tein kehnohkoista kuvista kehnohkon kollaasin, mutta klikkamalla  suurenevat kuvat näkyvät vähän paremmin.

Karttaa pystyy puhelimessaan suurentamaan niin paljon että kujatkin näkyy. Toimii siis GPS:llä. Lapin tuntureilla karttapohjaa ei näy, mutta reitti  ja korkeuserot tallentuvat. Odotan, että pääsen Shanghaissa tätä testaamaan.  🙂 Näen miten paljon kävellään ja missä!

Sports Tracker´n voi ladata myös osoitteesta www.getstt.com/download?id=208126614   ja täällä on ohjelman virallinen kotisivu  http://www.sports-tracker.com/

Nyt kun on tullut kulutetuksi 198,1 kcal onkin hyvä syy lähteä Slow Food -tapaamiseen ja syömään Antell´lle.

 

Niitä näitä

Annan periksi

Kuitenkin, jotenkin alavire hiipinyt olemiseen. Sade ikkunassa, aikaansaamattomuus tai se etten ymmärrä, mikä rassaa, eikö kukaan kysy miltä tuntuu ja toisaalta taas kaikki kysyy: No, miten se on aika kulunut (miten?? eihän se riitä), kiiltävä asfaltti, vihlova syksy ja särky, vetämättömyys, tai etten tiedä, enkä osaa?

Ei niin hyvä vire.

No mutta ei väkisin! Nostan ahdistusta aiheuttavan, syyllistävän näköisen mapin työhuoneen takana olevaan isoon kaappiin, suljen kaapin oven tiukasti. Tiukasti. Maksan laskut, sentään. Syön jäätelöä, mikä ei kyllä helpota oloa – päinvastoin.

Sitten lopetan uikuttamisen.  Päätän tehdä vain jotain mitä huvittaa.   Musiikkia, kynttiläkin. Siivoan kirjoituspöydän ja alan laatia ensi lauantain ruokalistaa.  Askartelenkin (hyvänen aika, minä!)! Seitsemän ruokalajin ranskalainen illallinen alkaa hahmottua. Miten katan? Valkoiselle liinalle trikolorin värit? Ehkä. Kaikkea kattausvermettähän on kaapeista tullut viime viikkojen järjestelyoperaatioissa esille. Ostan ensimmäistä kertaa elämässäni Huutonetistä jotain: Giorgio Vasari, Taiteilijaelämäkertoja Giottosta Michelangeloon. Päivitän IPodiin uutta musiikkia.  Meneehän se tämäkin maanantai…  Menee pois. Hyvä niin.

Niitä näitä

Hullutellen

Aamulla takana pakkasyö tähdenlentoineen, kuineen, joista minulla ei mitään tietoa. Paljon levottomia unia, mutta uni syvää, voimaannuttavaa. Ajoissa sitten hereilläkin.

Kädentaitomessut Ouluhallissa olivat hyvä syy lähteä ajoissa liikenteeseen. Ensimmäisten joukossa pääsin ihailemaan kaikkea kaunista ja kätevää, jota naiset (enimmäkseen naisia) olivat myyntiin tehneet. Monena vuonna olen messuilta hakenut (mökille) jotain enemmän tai vähemmän oikeasti tarpeellista, – uunikintaita, pöytäliinoja, ovikransseja, porrasharjoja, saunalyhtyjä. Tänään ei mielessä oikeastaan mitään erityistä, menin vain katselemaan, ihastelemaan…  mutta teinpäs oikein elämäni heräteostoksen.

Vähän  😉 tavallista tyyriimmän anorakin lupasin itselleni. Käsinvärjättyä pellavaa, jossa on tuulenpitävä vuori. Ihan citytakki, ei mikään patikkapolun kampe. Ja kuinka rohkea!! väri meitsille. Ei mitään musta-harmaa-tummansininen -linjaa…

Messuilta vielä  Hulluille päiville: Hesarin Ruokatorstain resepteistä koottu muhkea keittokirja oli alle puoleen hintaan myynnissä. Se on ollut välillä kokonaan saamattomissa, joten nyt kun se oli myynnissä oli se käytävä hakemassa.

Ja yksi resepti on jo testattu: emmental-leivitetyt broilerfileet maapähkinäkastikkeen kanssa olivat erinomaisen makoisia. Juusto teki broilerfileistä rapsakoita ja kastikkeen täyteläinen maku sopi hyvin yhteen broilerin miedon maun kanssa.

Kirjassa on yli 500 sivua, ja reseptejä joka lähtöön. Nyt kun ei ole enää torstaisin työpaikan Hesaria nautittavana, on tästä hyvä ammentaa. Muistan joskus edellisillä poissa-työpaikalta -elämänvaiheissa yrittäneeni tilata Hesarin kotiin siten, että tulisi vain torstain numerot, mutta ei onnistunut. Lohdullista oli,  että tilauspalvelussa kertoivat, etten ollut ainoa, joka oli tällaista kysellyt.  No nyt voin lukea kirjaa joka torstai… 🙂

Ja sitten Alessi. Olohuone vaati tätä! Ihan ehdottomasti vaati.

Mitenkö niin vaati?

Yläpuolella on tämä.

Siis ymmärrätte, että oli pakko …

Nyt on taas vuosikausiksi hulluteltu.

Loppupäivä pihalla – nyt on kaikki valmiina, jotta talvi tulkoon. Syksyjen pitäisi lakisääteisesti olla tällaisia: aurinkoisia, kuulaita, kauniita, keltaisia.