Niitä näitä – Sivu 262 – Tuulestatemmattua

Monte (504 mpy) huiputettu

Klo 6.20 on pimeää, – ja lämmintä.

Kahdeksalta jo näytti, että tulee kirkas, aurinkoinen päivä. Siispä päätöksemme lähteä kohti Montea ja Jardim Botanicoa vahvistui.

Lopulta meidän kahden hengen ”kokopäivä retken” reitti meni näin: hotellin aamiaisen kautta satamaan – Fort St. Josen linnakkeen ”jämä” eli näköalapaikka satamassa – risteillyalus (Nowwegian Epic, joka näkyy kaikissa päivän merikuvissa) – kopio Kolumbuksen laivasta satamssa myös – kohti ja pitkin rantabulevardia – kauppahalli (ihan huikea!!) Mercado des Lavratores

– rannasta köysikondolilla Montelle –

siellä kirkko – sitten puutarha (Jardim Botanico) – kävellen sieltä takaisin rantaan, jossa erittäin myöhäinen lounas ja sitten taksilla (5,90 euroa/noin 3 – 4 kilometriä) hotellille ja uimaan altaalle. Ja ihan täysi ”työpäivä” yhdeksästä viiten tuossa kaikessa kului.

Ja kuinka olikaan mukava! Eihän se mikään aurinkoinen päivä lopultakaan ollut, – ennen kuin iltapäivällä. Jo satamassa ripsi vettä, kuten Madeiralla tuntuu aina välillä tekevän. Kun olimme kabinissa kohti Montea (tämä on tehty lastenkin kanssa ks. kuvat täällä) alkoi tihuttaa ja ylhäällä jo satoi.

Kunnolla satoi. Ja kymmenen minuutin päästä paistoi. Onhan hieno kuva? Itse tykkään …

Kirkon jälkeen katselimme kun turistit odottivat pääsyä korikelkkakyytiin. Ollaan se koettu.

Ei tehnyt mieli uudestaan. Kymmenen minuutin kelkkakyyti kivisiä katuja pitkin, – aika hurjaa vauhtia mutta ei vedä vertoja Kaunispään pulkkakyydille; joten nyt jätimme tämän riemun väliin, ja kävimme toistamiseen (10 vuoden jälkeen) Jardim Botanicossa.

Ja siellähän se sitten tuntui oikein hienosti: se että ollaan lomalla. Loma on hyväksi, vaikkei perheessä enää muita ”syyslomalaisia” lisäkseni olekaan 🙂 Ja kuinka ollakkaan omakotiasujapoika ja meksikoonmuuttanuttytär viesteilivät juuri siellä ollessamme, … 😉

Kävely alas, takaisin kaupunkiin verraten lämpimässä säässä pientä hazardia, emme suinkaan olleet varmoja mistä sopivin, lyhin, kätevin reitti olisi kulkenut, mutta Funchalin esikaupunkialueita tuli hyvin nähtyä. Ja liikuttua!

Kyllä tiukka alamäki huomenna varmasti tuntuu lihaksissa.

Hotellille palattua mietimme merivesiuintia, tyydyimme merivesialtaaseen.

Ja sittten syömään: tähän lähelle. Saksalaiselta näyttävä ravintola, jonka naapuripöydässä venäläiset pitivät meteliä ja jossa söin yhdet elämäni parhaat ”prawns”. Ja minä olen niitä kuulkaa testannnut maailman monilla kolkilla. 😉

(Pahoittelen että tässä kuvia aika vähän … lomalaisella sen verran kiirus ettei ehdi sadoisa kuvista valita, muokata, julkaista 😉 Huomenna on aamuvarhain lähtö levadapatikalle, joten nyt unten maille. … )

Niitä näitä

Lähdöllään

Hilton, Helsinki-Vantaa.

Tansseja katsellaan, tyttären Skypeä odotellaan, paljon on tänään ehditty.

Liki leppeä lenkkikeli, teki hyvää. Kuu ja aurinko korkealla yhtäaikaa.

Puolen päivän jälkeen ajeltiin Iihin; systerin koko uusperheen pääsimme tapaamaan. Ja sisareni leipomukset olivat vähintäänkin herkullisia; lohikukkosia pitää kyllä koettaa itsekin. Isompi juttu oli kuitenkin ihmiset. 😉

Mielettömän hieno auringonpaiste koko päivän.

Juniori vei meidät kentälle: alkoi tuntua lähdön tunnelma, iloinen sellainen.

Huomenna jo kuulumiset Madeiralta!

Niitä näitä

Lomalauantai

Hiljaista, pehmeää, unenomaista.

Yön tunteina valvominen [täysikuu, painajaiset, päänsärky] sai aikaan unien jatkumisen yli kahdeksaan. Siispä lenkille kun oli jo aika valoisaa. Metsässä yksin, rauhallisena, melkein kuin olisi Lapissa, tunturissa.

(kaikki kuvathan suurenevat klikkaamalla)

Merkillistä, että lehdet ovat yhtä aikaa keltaiset, kun maassa jo lumi. Taivas tummanpuhuva.

Yksityiskohdat erilaisia kuin ennen lunta.

Puolelta päivin kaupungille ja tyttären asunnon vuokrausasioita. Reissuun lääkkeet ja muuta tähdellistä… Pikainen pyrähdys vaateliikkeissä osoitti, että olisi sopivan oloisia, mukavan näköisiä vaatteita, … mutta ei aikaa ryhtyä isompiin shoppailuihin. Mutta ihanan neuleen ostin.

Asioilta suoraan lounaalle. Sanotaan että ei ole ilmaisia lounaita, puhutaan pitkistä lounaista, työlounaat ovat yliopistomaailmassa työskentelevälle harvinaisia, liki tuntemattomia, mutta tänään oli etuoikeus saada osallistua ja nauttia huikea lounas. Ilmaiseksi, ja vähän kuin työlounaana. 😉 Hyvin vähän kyllä tuntui työltä. Ainoa mikä lounasta(kin) häiritsi oli tämä piinaava päänsärky.

Ei kala-äyriäiskeitto tuosta enää parane. Ui jui…

Nyt on sitten pyykkiä pesty, silitetty ja vaatteita ja kaikenmoista tarpeellista pakattu, etelään lähdössä mekin.

Huomenna illalla lennetään Helsinkiin, maanantaiaamuna kohti Madeiraa.

Niitä näitä Yliopistoelämää

Työviikon lopulla

Jopas tänään on ollut erilaisia fiiliksiä töissä, ja kotonakin.

En laskenut, kuinka monta, mutta monta opiskelijaa kävi. Monen monta. Ja jäin miettimään, että juurikin ne, jotka tarvitsisivat jelppiä, ohjausta, neuvoja eivät sitä halua, eivät ymmärrä tarvitsevansa ja/tai ottavat nokkiinsa neuvot. Ja sellaiset (joita on onneksi paljon) joille ohjaajalla ei ole paljon annettavaa, käyvät neuvoja hakemassa, tietoa hamuavat, palautteesta piristyvät ja aiheeseen paneutuvat. Sellaista se elämä on. Hyvässä ja pahassa.

Jotenkin tämä nyt vain kolahti: iltasatu, jonka ehkä sitten aikanaan näytän viimeisellä luennollani. 😉 http://yle.fi/elavaarkisto/artikkelit/iltasatu_lammas_joka_soi_vain_kukkia_19401.html#media=19407

Iso ilo oli kun aamusella kävi kollega Helsingistä. Tunnemme jo vuosikymmenien takaa, hän on teologi, mutta historioitsijakin. Ja mikä parasta; hänessä on poikamaista virnettä, itselleen nauramisen kyky, hyväntahtoisuutta, paljon ahkeruutta, näkemystä, ei lainkaan katkeruutta, ei ilkeyttä eikä nurkkakuntaisuutta, päinvastoin: valmis auttamaan ja neuvomaan. Asiantuntemusta, omanarvontuntoa, mutta ei leuhka. [Siis kasapäin luonteenpiirteitä, joita kovasti arvostan.] Vallan mainiota juttuseuraa ja minulle avuksi nykyisessä pestissäni. Kovasti avuksi.

Ai niin, sehän on melkein [vain yksi gradu, muutama essee ja oman artikkelin oikovedokset repussa odottamassa merkintöjä] loma. Tulipa tämä syysloman alku ihan hurjan nopeasti: kaksi vuotta sitten tähän aikaan olimme matkalla Kiinaan, – onko vuorotteluvapaasta vain kaksi vuotta?, viime vuonna olimme kolmisin (tyär, pehtoori ja meitsi) Lontoossa, ja nyt? Nyt kokonainen syyslomaviikko edessä. Ja kysymys kuuluu: Onko loma ansaittu? – Hieman kyseenalaistan, liekö sittenkään ollut tarpeeksi toimelias syksy?

Loma aloitettiin kuitenkin [ansaittu tai ei] ”perhepäivällisellä”: nuoripari kävi siika-kampasimpukka-hollandaise-bataattipyre-salaatti -safkalla ja höpöttämässä. Hyvä niin.

Niitä näitä Yliopistoelämää

Kohti talvea

Leivinuuni lämpiämässä kun tulin äsken kotiin. Talvi? Ei nyt ihan vaikka kylmä onkin: aamuviiden jälkeen [kun tyttären kanssa tekstailimme ;)] oli -6 C. Leivinuuniin voisi laittaa puuron, ohraryynipuuron, aamuksi hautumaan. Se olisi hyvää, niinkuin olisi ruisjauhopuurokin. Tuli vain mieleen kun äiti kertoi ja kehui sitä sairaalassa saaneensa.

En muista, milloin olisin viimeksi syönyt. Tekisinköhän oikeasti sitä huomenaamulla? Haudutusaika takaisi sen, etten duuniin hipsisi ihan tolkuttoman aikaisin niinkuin tässä lähimenneisyydessä on tullut tehtyä. Säällinen aika duuniin menolle olisi kahdeksan. Minun keholleni, työtavoilleni, unentarpeelleni, (bio)rytmilleni, ajankäytölleni, keskittymiselleni – kaikin puolin paras aika mennä töihin on kahdeksan. Ei seitsemän, – tai puoli seitsemän!

Huomenna menen kahdeksaksi. Huomenna on seminaaripäivä. Ja tänäänkin kävi eräskin seminaarilainen neuvonpidossa. Yhdessä valmistuvassa kandityössä taitavat toimijoina olla pehtoorin esi-isät, sukulaiset ainakin. Miehen täysikaimakin kun ko. tutkielmassa esiintyy 1900-luvun alkupuolella. Mielenkiintoista.

Nyt vielä vähän lueskeltava, ja sitten alkaa Taivaantulet! Odotukset on korkealla. Aurinko ei.

Kävinkö lenkillä? – En. Ja siitä olen itselleni vihainen, myrtsinä ainakin.

Niitä näitä

Kalentereita ja päiviä

Kun tämä hammastahnatuubi on loppu, on jo varmasti marraskuu. Kahden viikon päästä kandiseminaarissa on enää kahdeksan työtä käsiteltävänä. Kun kaikki nämä hiukseni on sentti, pari kerrallaan jo leikattu pois, on vuosi jo kulunut, … Ennen reissua ehdin käydä vielä neljästi lenkillä. Siitä on melkein päivälleen 37 vuotta, kun olimme ensimmäisillä treffeillä. Kuusi allergiatablettia riittää vain viikonloppuun ja on tasan viikko siitä kun kävin ihotautilääkärillä.

Lasken aina kuukausia ja asioita eteenpäin. Viikkoja ja tapahtumia taaksepäin. Ajattelen, että niin ja niin monta päivää siihen ja tähän. On jo kulunut niin tai näin kauan tuosta ja tästä. Kalenterissa en ole koskaan oikeassa päivässä: aina eteen- tai taaksepäin laskemassa.

Onhan tästä ollut puhetta ennenkin…

Hyvä on.
Mutta en minä menneisyydessä elä,
vaan unelmat edeltä käsin.
On minussa se vika.
(Juice Leskinen)

Niitä näitä

Ajan kerroksia

Aamun myrskyssä, vielä hämärässä merenrannassa, ei ollut mukana kameraa (kuvat eiliseltä aamulta), ei musiikkia. Välillä tuuli niin kova, vastainen, että vaikea edetä, keltaisia ”haavanlehtitrombeja” nousi aina yhtäkkiä, ulkoilman raikkaus tuntui menevän ihon läpi. Tummaa taivasta vasten tämä värikylläinen, erikoinen syksy näyttäytyi liki maalauksellisena. Välillä kuin piirretyissä. Epätodellinen olo. Hyvin epätodellinen.

Todellisuus kyllä pian läsnä. Sairaalaan menin käymään; äiti – taas – siellä.

Pois tullessa ajatuksena käydä Kädentaito-messuilla, mutta jonot jo parkkipaikalle niin valtaisat, että totesin, ettei taida olla minulla aikaa … Kotona lukemista odottelemassa.

Ja iltapäivällä sitten ajelimme Muhokselle. Kummityttäremme vauvan kastajaiset tai ristiäiset, ihan miten niitä nyt haluaa nimittää. Kauniit nimet pienelle pojalle annettiin. Oli merkillistä pitää vauvaa sylissä. En muista, en todellakaan, milloin viimeksi. Ja pehtoorin kanssa todettiin – kun vieraiden lapsia, leikki-ikäisiä, katseltiin, ettei ole meidän lähipiirissä, ei suvussa, ei ystävillä pieniä lapsia. Niitä näkee nykyään hyvin harvoin. Hämmästyttääkö tuo? No ei. Olikin tosi mukava kun meidät oli kutsuttu. Oli ilo.

Nyt väsy. Hirmuinen väsy.

Niitä näitä

Vielä kerran, Jose!

Oiskohan nyt olleet pitkän aikaan viimeiset Meksiko-pilheet jotka järjestän … Joskin jo nyt salsa ja guacamole onnistuivat…

Tänään – taas – huikeasta aamulenkistä lähtien kaikenmoista…

Elämä on,..

Niitä näitä Vanhemmuus

Sekavaa aikaa

Venähtihän se, että pääsimme ruokapöytään… Vaikka lähdinkin töistä kovin aikaisin.

Eihän meillä yleensä perjantaisin ole ketään seurana. Kaksin syömme … useimmiten.

Maistelin ruisleipää, graavilohisiivua sen päällä. Mietin, miltähän ne maistuisivat, jollei olisi saanut niitä pitkään aikaan. Ei vaikka vuoteen? Makustelin ja mietin niin hiljaa, että en juuri kuullut, mitä ympärillä puhuttiin. Ajattelin, että pitäisi makustella ensi kesänäkin, samoin ajatuksin. Siinä puuhiiligrillissä paistettua entrecotea, meksikolaisia perunoita, pampoenmoes (eteläafrikkalaista kurpitsaa, nyt myynnissä, suosittelen ks. ohje) tehdessä ja syödessä mietin, että milloinhan seuraavan kerran tällä kokoonpanolla istumme ruokapöydän ääressä…

Ruokapöydässä oltiin koko perhe. Tyär ja Juniori tulivat. Katseltiin tyttären Meksikon kuvat, ennen kuin lähtee ottamaan uusia. Kaikenmoisia käytännön juttuja setvimme. Lettuja hillojen kera nautimme.

Samalla – taas – nousee pintaan ajatus siitä, että sehän oli eilen, vasta eilen, Oulussa, täällä meidän lintukodossa, työkaverin tyttö, meilläkin käynyt, … – hetken pysähdyn mietin, olihan se tänään kun töissä koulupuukotuksen uhriksi joutuneen tyttären isän kanssa juttelimme, … näinkö lähellä on väkivalta, uhriksi joutuminen, nuorten pahaolo, sattuma kohtalona?

Oma tytär sanoi, näetkös: Oulussakin voi sattua, ei vain Meksikossa … Kyllä, kyllä tiedän, että sanojensa tarkoituksena oli lohduttaa, että olisi pistettävä asioita järjestykseen, suhteutettava.

Samaan aikaan radiosta soi J. Karjalaisen ”Hän” (aika paha ajoitus!) ja pian alkoi Vain elämää, jossa juuri tänään Laura Närhi ja tietysti ”päästän sut pois”.

Ja kaiken tämän keskellä on kaikkea. Aika paljon kaikkea. Meidän nuoret käyttää sanontaa ”se oli sekavaa aikaa”. Minäkin voisin nyt käyttää sitä: on vähän sekavaa aikaa… Taas kerran työ auttaa. Ja ystävät.

Niitä näitä Vanhemmuus

Iloton lahja

Hiljalleen

putoan

alas

– en romahda, en loukkaa itseäni.

Mutta itken.

Alakulo valuu sateen kanssa hiljalleen, harmaana.

Tekee oikeasti mieli heittää pienen särön saanut kakkuvati keittiön kiviseen lattiaan.

Kuvitella, että se helpottaisi. Vaikka tietää ettei niin olisi.

On vain oltava. Mietittävä, vaikka töitä.

Niitä riitti tänäänkin, ihan jonoksi asti oli ovellani kävijöitä. Oikeastaan koko päivän.

~~~~~~~~~~~~~~

Pidän lahjojen hankkimisesta, antamisesta erityisesti.
Ja lentolippujen ostamisessa on aina sellaista iloista hyvää hyrinää,
malttamatonta odotuksen tunnetta.

Luulisi, että lentolippujen ostamisessa lahjaksi olisi paljon verrattomia vireitä,
onnen rippuja, odotuksen iloa ja kutkuttavaa kivaa kihelmöintiä.

Nyt ei ollut.
Ostin juuri esikoiselle lahjaksi lentoliput: Oulu – Helsinki – Lontoo – Dallas – Monterrey.
Lahjan saaja sai toissapäivänä työviisumin Meksikoon – ”toistaiseksi”,
ja äsken kiitti lentolippu-lahjasta.

Minua ahdistaa.