Niitä näitä – Sivu 256 – Tuulestatemmattua

Oodi kaakaolle

Jos minä vastaisin tuohon asettamaani 60-luku kyselyyn, yksi juttu voisi olla kaakao.

Minun lapsuuteeni, 60-lukuuni, liittyy kaakao. Meidän perhe – ja varsinkin iskä – käytiin jo 60-luvulla Haaparannassa, ja sieltä tuotiin Ögon-kaakaota. Siitä tehtiin aamulla aina kaakaota juotavaksi: 1 tl sokeria, 1 tl kaakaota piti sekoittaa mukin pohjalla hyvin, ja sitten päälle kaadettiin kiehuvaa maitoa. Se oli hyvää, ja sitten oli hyvä lähteä hiihtäen kouluun. Tai pyörällä syksyin, keväin.

Jos oli just tukka (äidin tai kotiapulaisen) letitettävänä silloin kun kaakao oli jäähtymässä, ehti sen pintaan tulla sellainen inhottava ”ketto”. YÄK! Se piti lusikalla onkia siitä pois ja käydä siitä huuhtomassa tiskialtaaseen. Viri-kaakao ja Nesquik-kaakaot tulivat myöhemmin 1970-luvulla, tykkäsin niistäkin, mutta tuo makeuttamaton (edelleen leivonnassa käyttämäni) kaakao oli minusta erinomaisen hyvää.

Kun kansakouluiässä käytiin Virpiniemessä sunnuntaisin hiihtämässä, oli kaakao siellä hiihtomajalla hyvää, parempaa kuin kuuma mehu, jolla poltti aina kielensä. (Olen näitä Virppari-juttuja muistellut ennenkin… )

Kaakao oli lempijuomani silloin, kun olin lasten kanssa kotosalla 90-luvun alussa. Kun tulimme talvella ulkoa pulkkamäestä tai puistosta takaisin, oli ihana juoda kaakaota. Ja minulla oli kaakaota eväänä Keminmaan arkistoreissuillakin. Kyllähän Lapissa, kun on päivän ollut rinteessä, kaakao on hyvää, – eikä Stroh-tilkka siihen ainakaan sitä huononna.

Töissä, iltapäivisin, varsinkin talvella, ja varsinkin kun olen omassa huoneessani [joka on paljon kylmempi kuin tämän talvinen ”majapaikkani” käytävän toisella puolella proffan huoneessa] ja varsinkin kun väsyttää, kun verensokerit ovat kovin alhaalla, haen Humus-kuppilasta mukillisen Tazzaa. Joskus öisin, kun oikein valvottaa, on hyvä lämmittää kaakao. Äsken Cupsolo-kaakao palautti lämmön ja auttaa jatkamaan lukemista.

Kaakao on hyväksi.

Töistä lähtiessä duunin parkkipaikalla piti etsiä auton takapenkiltä jalusta,
telezoomia siellä ei ollut…

Niitä näitä

Levoton unissa ja kysely jossa mahdollisuus voittaa

Sitten kun joku tietää, miten voi sulkea yöunikanavan, niin ilmoittakoon minulle! Kun on konsti, miten nukkua yö, ja nukkua se vielä näkemättä unia, niin kertokaa minulle. Unet uuvuttavat. Pöhköjä unia, joiden jälkeen on aamulla ihan puhki. Haluaisin päästä niistä.

Haluaisin öisin vain nukkua. Levätä, enkä melskata maailmanäärissä, sukellella syvissä vesissä, velloa tunteiden ja tekemisen loputtomissa syövereissä kunnes sudenhetkenä klo 3:38 herään kertakaikkisen tuskastuneena moiseen unimaailmaan, mutta toisaalta toivoen nukahtavani uudelleen… Ja kuu on vasta TULOSSA täydeksi. Nukahdankin, ja unen läpi tajuan, että hitto tämä sama meno jatkuu…

Unien näkemistä viimeisen viikon aikana on varmasti edistänyt kun olen iltaisin viimeksi lukenut Kari Hotakaisen Luonnon laki -romaania. Siinä on unikuvia. Liikaa. Mutta niiden välissä on oivaltavaa, napakkaa, älykästä tekstiä. Kiteytettyjä dialogeja, jollaisia ei ehkä koskaan käydä. Tai ehkä vähäpuheiset ihmiset käyvät. Minä en ole vähäpuheinen. Olen tänäänkin puhunut. Paljon.

Paljopuheinen, vähäuninen? Ei hyvä yhdistelmä. 😉

’ ’ ’ ’ ’ ’ ’ ’ ’ ’ ’ ’ ’

Sitäkin minä yöllä mietin, että voisittekohan te blogissani piipahtajat auttaa? Osallistua empiiriseen, hyvin vakavamieliseen (heh, todella!) tutkimukseeni?

Olisiko mahdollista, että mahdollisimman moni teistä kirjoittaisi kolme sanaa tai sanaparia (adjektiiveja, erisnimiä, substantiiveja, verbejä), jotka tulevat nopsasti mieleen kun sanon 60-luku.

Ja jos vielä samaan vastaukseen voisit laittaa vuosikymmenen, jolla olet syntynyt, niin se olisi tosi hienoa. Oikeaa vastausta ei ole, mutta jos vastaajia tulee yli kymmenen (mieluusti enemmän) arvon kaikkien vastanneiden kesken yhden Vuorotellen-kirjani (niitä ei ole enää montakaan).

Siis kirjoita kommenttilokeroon kolme sanaa (tai sanaparia), jotka tulevat mieleen kuuskytluvusta. Ei haittaa, vaikka olisivat samoja kuin mahdollisesti edellisellä vastaajalla. Äläkä mieti liian kauan.

Olisipa tosi mukava jos moni osallistuisi. Kerron sitten jonkun päivän päästä ”tutkimustulokset” ja sen, mihin tällä jutulla pyrin. 😀

Paikoillanne, valmiina, nyt: 60-luku!

Kuukauden kuva vuodelta 2013

Koskapa harvoin olen iltaisin kameran kanssa ulkona, päätin jo perjantaina, että lauantaina aamulla varhain lähden kuvaamaan kaupungin valoja, lähden niin varhain, että on vielä pimeää. Eilen niin tein.

Ensimmäisenä Möljälle. Taivaankansi liki pilvetön, näytti, että ei tule sellainen harmaa päivä kuten tuntuu olleen kaikki edelliset päivät, viikot – olleen ainakin kuukauden ajan tai kauemminkin. Ja varhain liikkeellä olo paljasti, että Toppilansalmen uusi silta on valaistu hienosti.

Ja sattui hyvin, että Hannalassakin (kesäkuvien pariin ja talon historian täältä KLIKS) oli jo aamulla joku touhuamassa. Koko talo oli valaistu!

Toppilansaaresta ajelin kaupungille, jossa sielläkin vielä kovin hiljaista. Ja viimaista. Ui-jui, että tuuli kylmästi.

Päivän valjetessa toimittelin pikaisesti muutaman asian, vein äidille herkkuja Caritakseen
ja sieltä lähtiessä ajelin rautasillan kautta…

Mitä näet alla olevassa kuvassa?
Koivun, joen, voimalaitoksen, Puutteenperän rannan?
Aivan, mutta siinä on AURINKO!
Auringon valo heijastuu rantaviivaan. Ja kuvassa on valo.
Ja lumi tuo valon kaupunkiinkin.

* * * * * * * * *

Kuvasin eilen myös siiloja.

Viime vuoden kuukausikuvauskohteekseni valitsin Toppilansalmen siilot ja niiden tuhon ja uuden elämän. Mistä on kysymys? Kurkkaa tuolta:

https://www.satokangas.fi/blogi/2013/02/kuukauden-kuva-siilojen-tuho-ja-nousu/

Tavattoman vähän, enkä todellakaan kuukausittain, olen kuvia siiloista julkaissut. Aika tunnollisesti olen kyllä niitä käynyt, vähintään kerran kuussa, kuvaamassa. Omasta mielestäni kyllä joka kuukausi olen käynyt, mutta muutaman kuukauden kuvat ovat jossain hävöksissä – tai jopa deletoitu.

Tässä kuitenkin setti joka tietokoneen kätköistä löytyi:

Heinäkuu 2012

Marraskuu 2012

Tammikuu 2013

Helmikuu 2013

Maaliskuu

Huhtikuu

Heinäkuun aikana toinen tuettu seinä luovutetaan. Tuet ja seinä poistuvat …

Elokuussa puretaan toinenkin tuettu seinämä.

Lokakuun kuva puuttuu: sen aikana nousee taustalle Toppilan lämpövoimalan toinen, uusi piippu.

Tammikuu 2014 (eilen)

(Kaikki kuvat suurenevat klikkaamalla ja voit nuolilla siirtyä kuvasta toiseen)

Siilojen rakennusprojektia seurataan myös ”Kulmuri”-blogissa. Siellä on kuvia rakennustyömaalta ja sisältä.

Edellisten vuosien kuukausikuvat löydät täältä: 2010 (Puutteenperän 12 kuukautta) ja 2011 (Merikosken yläkanavan vuosi).

Varmasti käyn vielä seurailemassa, miten rakennustyö etenee, mutta mitä tänä vuonna kuvaisin? Ehdotuksia? Oulussa joku sellainen paikka, jossa näkyvät vuodenaikojen vaihtelut?

Niitä näitä Ruoka ja viini

Nyyttärit rulettaa

On loppiaisnyyttäreiden aika. Loppiaista voi ihan hyvin viettää tänäänkin. Tänään on enempi loppiaskelikin kuin viime viikolla. Koin kylmyyden oikein tosissani kun aamun pimeydessä olin Möljällä ja kaupungissa kuvailemassa.

Niitä kuvia lisää sitten huomenissa, mutta nyt kerron, mitä ollaan viemässä viinikerhon perinteiseen loppiaispöytään. Taas – kuten lähes aina – varasin kala/äyriäis tms. osuuden. Ja ”Oulu a la Carte” -kirjasta löytyi pienet nappiset, jotka vaikuttivat tarkoitukseen sopivilta. Olihan se tarkoitus leipoa itse saaristolaisleipä, mutta eilen iltasella ei ollutkaan kotona maltaita, joten jäi leipomatta. Mutta Antellin saaristolaisnappiset ja ruisnappiset kyllä toimivat.

Ohjeet on neljän hengen annoksiin, minä tein kolmikertaiset kun meitä on se kymmenen.

Muikunmätiä ja maa-artisokkamoussea

200 g maa-artisokkiaa
2 dl kermaa
2 dl vettä
suolaa ja valkopippuria
100 g muikunmätiä
punasipuli
tilliä

Kuori maa-artisokat, mittaa kattilaan vesi ja desi kermaa. Lisää artisokat ja keitä kypsiksi. Kaada puolet liemestä pois kattilasta ja soseuta. Suolaa ja pippuroi. Jäähdytä massa. Vispaa loppu kerma vaahdoksi ja sekoita jäätyneeseen massaan. Laita moussea ruis- tai saaristolaisleivälle, lusikallinen mätiä ja sitten punasipulia.

Graavisiikatartar ja sitruuna-tillikreemi

200 g graavisiikaa
1 sipuli
mustapippuria
tilliä
oliiviöljyä

Kuutioi siika pieneksi, mausta pippurilla, tillillä ja lorauksella oliiviöljyä. Sekoita hyvin.

Sitruuna-tillikreemi

100 g smetanaa
sitruunan kuori, tilkka mehua
suolaa, mustapippuria
sokeria ripaus
tilliä

Vatkaa smetana vaahdoksi, mausta raastetulla sitruunankuorella, -mehulla ja muilla mausteilla.

Peitä saaristolaisleipä tartarilla, lusikoi päälle kreemiä, koristele tillillä.

Kunhan illan päälle nyyttäreistä palaudumme, voin tähän lisäillä, mitä muut olivat tuoneet.

~~~~~~~~~~~~~~~~

klo 22:38 Kylläisenä, mukavan illan jälkeen olemme kotiutuneet, ja voin liittää kännykameralla otettuja kuvia illan kattauksesta.

Alkuun saimme thai-keittiön keiton. .. Hmmm hyvää, kevyttä, mukavasti chiliä.

Broilerinmaksapaté sopi erinomaisesti salaatin kanssa. Viimeisessä Glorian Ruoka ja viini -lehdessä on tämän erinomaisen salaatin ohje. Muista dukkah! Se on tulossa Suomeenkin jäädäkseen?

[Miksi nämä kännykällä otetut kuvat tekevät ruoista vihreitä!? ]

Välissä tarjolla oli meidän nappisleipäset: maa-artisokkaleipä muikunmätineen sai kiitosta. Eikä kukaan moittinut siikatartariakaan 🙂

Pääruokana saimme piiiiitkään kypsytettyä possunposkea. Erinomaisen hyvää oli se. Ja jälkiruoka! Suklaafondant vadelmien ja kermavaahdon kera. Minähän sanoin, että nyyttärit rulettaa.

Niitä näitä

Vaihtoehtoja

Lehdessä luki, että nyt voisi olla revontulia näkyvissä. Koko maassa olisi mahdollista nähdä tähtisumua, tai siis aurinkomyrsky! Ja heti minussa herää hillitön ikävä pohjoiseen! Että kannattaisi ensin, ennen kuin kuvittelee ottavansa vuosisadan komeimmat revontulikuvat, harjoitella laajakulman kanssa, varmistaa, että taivas on tähdessä, asetella jalusta ja itsensä pohjoiseen päin aukeavan aukeaman reunalle. Paras ajankohta olisi ennen puolta yötä.

Muistan kuinka niitä usein olen nähnyt. Joskus kuvannutkin, – ja haluaisin taas yrittää.

Auroras Now (elikkäs netin revontulivahti) näyttää, että Kilpisjärvellä ja Utsjoella todella magneettikenttä värähtelee, aurinkomyrsky (kiehtova ilmaus!!) on lähellä. Vielä tarkistan netistä, että NASAkin on todella perunut jotain suunnattoman tärkeää mittausta ja koetta, koska juuri NYT aurinkomyrsky ja revontulet saavuttavat maan.

Ja mitä on todellisuus? Oulussa käy vihmova tuuli, on pakkasta ja pimeää, on ihan hiton kylmää [ei, en valita, kerron vain tosiasiat, ja pakkastahan on odotettu, – älä ihminen valita!] joten ei tule pieneen mieleenkään lähteä tuonne ulos jalustan kanssa tai ilman etsimään taivaankaaresta revontulia. Jos niitä on, niin olkoot!

Tämä perjantai-ilta on tehty ihan muista asioista kuin revontulten kuvaamisesta.

Viini nimeltä Pehtoorin nimikkohöyry? Yritin taas nauttia Sauvignon Blanc -rypäleestä tehdystä viinistä, mutta kyllä ”Pecan” sai enimmät nauttia, huolimatta siitä että ruokana oli kalaa, ei viini ollut minulle mikään erikoinen ilon aihe. Nimikkoviinin mies piti siitä. Sanoi, että oli hyvää, aika voimallista, mutta hyvää. Siis te, jotka SB-viineistä pidätte, tässä vinkki.

Ja ruokana oli? Oli lohta. Suola/voileipäkurkku on lohen kanssa oivallista. Kuin myös pintaan sivelty hunajasinappi. Kaikenmoista sitä tulee ”pikaistuksissaan” (lue: nälissään) kokeiltua. Mutta ei huono: sinappi ja suolakurkut lohen kanssa ovat hyvä yhdistelmä.

Nämä ovat kirjoituspöydällä odottamassa … toivottavasti ennen sunnuntai-illan päättymistä ovat ”käsitellyt”.

Niitä ennen kuitenkin tutustun tähän. Joku roti pitää olla viikonlopussakin.

Huomiseksi pitäisi kehitellä viemiseksi nyyttäriruokakin…. Onhan minulla visio…

Niitä näitä

Salakuuntelua

– Vaikka kuinka yritän, niin aina menee kolmeen, neljään. Kyllä ei millään jaksais nousta näin aikaisin ylös …
– Joo mulla ihan sama. Ja kun nää luennot alkaa vielä niin aikasi. [Hei haloo! Luento alkoi kymmeneltä.]
– Loman jälkeen rytmit ihan sekasi…

Minullakin on. Tai siis on tullut joka ilta valvottua, luettua, touhuttua puolille öin, ylikin. Ja se on minulle ”rytmit sekaisin”. Nukkumaan kuuluu mennä yhdeltätoista. Minun ainakin kuuluu. Herätä kuudelta tai vähän ennen. Joskus kellonsoittoon vasta puoliseitsemältä, – se on melkein ”rytmit sekaisin” jos herää niin myöhään. No mutta kukin tavallaan.

Ja sitten toisessa yhteydessä tänään yksi sitruuna. Että voi ihmisellä olla elämä vaikeaa! Tai en minä tiedä ehkä oikeasti onkin, mutta tuntuu, että tämä persoona on sellainen syntymähapan. Ympärillä oli mukava keskustelu menossa, nauruakin, eläväistä nuorta porukkaa kuppilan pöydän ympärillä ja sitten yksi myrkyn niellyt, joka satunnaisesti kommentoi muiden iloista keskustelua jollain täysin niittaavalla kommentilla. Tai valittamalla.

Satuin istumaan yksikseni iltapäiväkahvilla odottaessani yhtä vierasta palaveriin Linnanmaalle ja pakosta tuli naapuripöydän tapahtumia seurattua. Ja jäin miettimään noita äkkivääriä, nurinkurisia, mielensäpahoittaneita ja mieltenpahoittajia. Sellaiset ovat oikeastaan nuorten joukossa harvinaisempia kun jo aikuisten ihmisten ja varsinkin omaa ikäluokkaani olevien naisten joukossa. Ehkä juuri siksi niin kummissani kuuntelin tuota ja jäin miettimään, millaista se on mököttäjien, nirppanokkien ja kaiken-kivan-kurjaksi-kurttaavien elämä? Näin äkikseltään voisi ajatella ettei erityisen riemullista ja rentoa.

Amarylliksellä ei ole rytmit sekaisin: se on jo menossa levolle.
Mutta onkin se kukoistanut!

Niitä näitä Yliopistoelämää

Hajamietteitä opettamisesta

Tähän se nyt taas sitten meni: olen tässä yrittänyt viimeisteillä huomista luentoa, ja jäin sitten leikkimään näiden kellojen kuvien kanssa. Näistä voisi kyllä saada mukavan kolmen taulun setin työhuoneen seinälle, ainoa vaan että tuo tapetti taustalla on vihreä.

Pitäisihän se osata photarilla muuttaa siniseksi? Miksi minä olen unohtanut kaikki tuollaiset keinot? Siksi kun minä en ole (ehtinyt) treenaamaan mitään kuvankäsittelyä pitkään aikaan.

Eikä nytkään pitänyt mitään kuvankäsittelyjuttuja ryhtyä tekemään. Hakemaan vain kuvitusta luentoon. Huomenna kun on tarkoitus puhua ajasta. – Eikö historioitsija aina luennoi ajasta? No, joo, mutta nyt vähän teoreettisemmin.

Tänään minua kyllä hieman huoletti kun en seminaarin aloitusistuntoon mennessä jännittänyt ollenkaan. En ollenkaan. Varmaan eka kertaa ikinä en hitustakaan jännittänyt. Ja vähän luulen, ettei se ole hyväksi. Pieni jännitys on osoitus siitä, että välittää, miten juttu menee. Enkö tänään sitten välittänyt? – Kyllä, luulisin. Mutta silti en jännittänyt.

No, mitenkö se sitten meni? Ennätyksellisen lyhyesti. Sekin vielä! Enkö siis innostunut kun kerran kaksituntinen ei tullut täyteen ja vauhdilla asiaa? Ehkä innostuin, ehkä en. – Tai noh, innostuin minä, mutta ehkä en sittenkään niin paljon kuin joskus. Sitä paitsi olin tylsä ja kerroin opiskelijoille suoraan, että tutkielman teko ei synny inspiraation voimalla, vaan tarvitaan (Turun opintojeni aikaisen proffan sanoin) perspiraatiota: Verta, hikeä ja kyyneleitä! Noh, ainakin hyvä istumalihaksia. Se on pitkällistä puurtamista. Inspiraatiota ei kannata jäädä odottelemaan, kelloon ei auta tuijotella, on vain tehtävä. Ja kyllä se ”flow” sieltä sitten tulee. Tulee se!

Minullekin huomisella luennolla? Toivottavasti ja todennäköisesti. Arjen historia on kuitenkin minun viimeisen kymmenen vuoden aikana tekemistäni/pitämistäni luentosarjoista se mieluisin, parhaan palautteen saanut, aina itsellekin uutta antava. Nyt pääsen pitämään sen kolmannen kerran. Arkeen paluu siis moninkertaisesti, mutta arjessa onkin hyvä. 😉

Niitä näitä Ruoka ja viini Yliopistoelämää

Lukukausi alkaa – olenko valmis?

Huomenna tulevat opiskelijat, alkavat seminaarit, on vastaanotto, ylihuomenna käynnistyy luentosarja, seuraaavalla viikolla ensimmäiset kokoukset ja pöydällä odottaa jo kaksi gradukäsikirjoitusta lausuntoaan, yksi väitöskirjantekijän palaveri sovittu ja yhden tarkastusprosessi pistettävä vireille. Torstain ja perjantain olin toki jo töissä ja hiljalleen lukukauden käynnistystoimia tein.

Lomalla on tyky-juttuja tehty: työkyvyn ylläpitämiseksi ja edistämiseksi olen nukkunut, liikkunut, lukenut lällärikirjallisuutta. Neuleet on pesty ja silitetty, muistitikut järjestelty, luentoa varten artikkelit valittu, www-sivut tehty. Jakku ostettu. Joulu pakattu pois, tontut nukkumassa, (kaamos)valoja en vielä suostu ottamaan pois. Tukka leikkautettu. Kirjastoon harkkamateriaalit tilattu.

Joo, olenhan minä valmis. Siitäpähän alkakoot. Mukavakinhan tuo on.

Ja kuinka mukava onkaan ollut tämä kolmen päivän kotiolo. Lämmitellä takkaa ja leivinuunia, leikkiä että on kylmä tammikuu. Poltella kynttilöitä – tosin osaa ei raski edes sytyttää kun ovat niin kauniita (ja kalliita 🙂 ).

Kokkailla, ja kokeilla taas jotain uutta. Nyt kun persimonit ovat saatavilla, ja halpoja,
niistä saa salaattiin mukavaa makeutta, ja sitten ne ovat hyviä näin:

Tapas-lapas-postauksen yhteydessä mainostamani maalaispatee ja persimoniviipaleet ovat oivallinen alkupala, tai vaikka tapas. 🙂 Olisipa ollut jotain vihreetä tuohon koristeeksi. Mutta maku ei vaadi muuta. Hyvää noin.

Eiliseksi jälkkäriksi tein täytekakun. Tai noh, sellaisen lässäyksen. Mutta hyvää sekin oli.

Siis ensi paistetaan kääretorttu/kakkupohja uunipellillä. Kostutetaan maidon ja Baileys-liköörin sekoituksella (½ dl + ½ dl). Levylle levitetään puoli purkkia tuollaista Nutellan näköistä ja makuistakin tahnaa.

Rullataan. Leikataan kolmeksi paksuksi viipaleeksi, asetellaan vierekkäin ja peitetään kermavaahdolla, sievästi jos osataan.

Minä en osaa. Siksi se on tuollainen lastenjuhlakakun näköinen tekele.

Mutta leikkauspinta on källi. Ensi kerralla rullaan kaikki levyt päällekkäin ja teen vain yhden pyörylän. Mutta yhtä kaikki. Hyvää tämä oli. Juniori & kihlattunsa pitivät kardemummakahvin keralla kovastikin. Moni kakku päältä kaunis, — tämä ei, mutta hyvää oli.

Dietti ja tipaton aloitettu? No, ei todellakaan ole. Ehkä vähän voidaan jo ensi viikolla kevennellä. Siinä kaikki.

Historiaa Niitä näitä Oulu Ruoka ja viini

Kulttuuria, kulttuuria

Liikuntakulttuuria, kuvataidetta, historiaa, ruokakulttuuria – – –

Olisi pitänyt lähteä harjoittamaan liikuntakulttuuria aiemmin kuin tein. Olisi ollut kunnolla pimeää, eikä olisi näkynyt kuinka ankean näköistä on. Tahtoo vähän lisää lunta, ja vähän lisää pakkasta. Noh, periaatteessa kuitenkin hyvä ulkoilla. Toisin kuin juuri koskaan tammikuussa menin Meri-Toppilan rantaan. Yleensä sinne on tähän aikaan vuodesta vaikea mennä, sillä talvikunnossapitoa ei ole. Nyt sitä ei tarvittu. Paitsi että hiekkaa, soraa olisi saanut olla. Liukas oli. Meri häthätää rannasta jäässä…

Sauvakävely merkitsikin jännitystä olkapäälle, ei helpotusta kuten yleensä …

Seuraavaksi korkeakulttuuria. Tai noh .. kuvataidetta. Vihdoin – viimein – saimme lähdetyksi Taidemuseoon, jossa on Reidar Särestöniemen näyttely.

Jos Särestöniemen taide oli hänelle poikkeuksellisen henkilökohtaista, niin henkilökohtaista hänen taiteensa on myös minulle. Yksi, aika laajan, näyttelyn tauluista kun oli lapsuudenkodissani ja molemmat vanhempani pitivät Särestöniemen taiteesta; kävivätpä Kittilässä tapaamassakin taiteilijaa.

Jo pelkästään signeerausten tarkastelu oli mielenkiintoista: 1960-luvulla, uransa alussa, Särestöniemi joko ei signeerannut taulujaan ollenkaan tai sitten tuhrusti nimensä, hyvin pienellä, teoksen yläreunaan, mutta 1970-luvun voimansa tunnossa ei jättänyt arvailujen varaan, kuka työn oli tehnyt: suoraan tuubista nimi, ja isolla!, taulun alareunaan. Myös porofiguurit ”tuubitekniikalla” ovat hänelle ominaisia.

Alla oleva ”Kalmisto Jäämeren rannalla” oli minulle täysin uutta … Eikä epäilystäkään, että olin heti Pykeijassa (kuvat).

Melkein veti hiljaiseksi tuo näyttely. Mutta ei auttanut, – kulttuuripäivä jatkui: seuraavaksi kohti (Pohjois-Pohjanmaan) museota. Ajattelin, että ensi viikolla alkavaa luentoa varten käyn oppimassa ja katsomassa yhden näyttelyn, mutta se olikin jo ohi. Siispä tutustuimme Afrikan tähti -pelin historiaan. Tämäkinhän on kovin henkilökohtainen ja ajankohtainen aihe meille…

Kaikenlaista uutta opittiin näyttelyssä. Tiedättekö, kuinka kauan kesti suomalaisilla lähetyssaarnaajilla matka Helsingistä Ambomaalle (Namibiaan) 1800-luvun lopussa? Kesti kaksi vuotta! Mitä minä turhaan urputan, että matka lapsen luo Meksikoon vie puolitoista vuorokautta?

No opittiin paljon myös siirtomaapolitiikasta, valkoisen miehen vallasta ja taakasta, ennakkoluuloista ja suomalaisten Afrikka-tietämyksestä.

Ja näyttelyn jälkeen tätä peliä pelaa ihan uusilla tiedoilla, ihan uudesta näkökulmasta … 🙂

Museon jälkeen ruokakulttuurin vuoro. Viskaalista käytiin hakemassa iso kimpale huomista uunipataa varten. Vähän muutakin. Ja sitten vielä täydennysostoksille Stockan Herkkuun. Akateemisessakin piipahdettava, vähän kuin kirjallista kulttuuria ja työasioita välissä.

Sitten aika miettiä syömistä. Pehtoorihan on jo Gastro26 -ravintolan testannut. Testannut ilokseen ilman valokuvaavaa vaimoaan, mutta tänään olimme siis kaksin. Ja minä kuvasin. Tietysti! 😀

Lyhyt arvioni: paikka kolsu, viinilasillinen tuplasti korkkivikaista, palvelu siitä huolimatta ystävällistä, maa-artisokkakeitto ihan tavattoman hyvää, samettista, raikasta, täyteläistä, kerrassaan ihanaa. Karitsan niska (retro)valkosipuli-perunoineen ja juurespyreineen mehevää, muhevaa, ja jälkiruoka (suklaa-brownie), jota tosin maistoin vain pehtoorin lautaselta, oli hyvää. Ei maailmojakaatavaa, mutta hyvää.

Lauantai jatkukoon kulttuurin merkeissä: historiaa ja kirjallisuutta seuraavaksi vuorossa. 🙂

Meksiko Niitä näitä Vanhemmuus

”Pois pois postin tieltä,

… posti se kulkee keskellä tietä.” – Tai sitten ei kulje.

Tuntuu että viime aikoina on ollut enemmän kulkematta kuin kulkenut.

Lähetin tyttärelle Meksikoon kuplakuoren ennen marraskuun puoltaväliä; salmiakkiaskin, pokkarin, pienen adventtikalenterin, Aarikan tontun, muuta ihan pientä ja paljon halauksia kuoreen. Viime viikolla tämä palautui. Meksikossa käyneenä, koskaan tytärtä tavoittamatta. Snif.

Ja reilusti marraskuun puolella pidin kiirettä, että saadaan joulupaketti lähtemään. Otin selvää postista, mitä Meksikoon saa ja mitä ei saa lähettää: postin sivuilla lukee, että kielletyt lähetykset ovat nämä:

Raha, arvopaperit, matkashekit, platina, kulta ja hopea valmistettuna tai valmistamattomana, jalokivet, korut sekä muut arvoesineet, arpajaismateriaali, kalenterit, mainosmateriaali, kuvapostikortit, suklaa, lihatuotteet, alkoholi, kosmetiikka.

Juuri kun olin ajatellut omista kuvista tehdyn kalenterin postitella, juuri kun olin ajatellut suomalaista suklaata, vähän kuivaporoa ja muutaman tyttären lempparikempparituotteen (mm. Guerlainin aurinkopuuterin) pakettiin hankkia. No ostettiin ja hankittiin sitten kaikkea muuta pientä, kevyttä, suomalaista, toivottavasti ilahduttavaa lapselle. Tein villasukat Meksikon kylmille lattioille …

Pakattiin Muumi-laatikkoon (esikoinen kun on ”vähän” muumifani) ja maksettiin kaikkinensa 50 euroa postikuluja, jotta lapsi saisi joulupaketin, – jotta saisi meiltä aineellisenkin viestin, saisi tälläkin tavoin viestin ikävästä ja välittämisestä. Ja tänään pehtoori haki sen Tuiran postista. Miksi minuun niin sattuu?!! Koskee.

Ennen joulua kyseltiin tyttäreltä, miten siellä muut eurooppalaiset ovat saaneet paketteja, ovatko tulleet perille? Työkaverinsa Greg oli kertonut, että kolme kuukautta oli pisin aika, kun oli Keski-Euroopasta paketti kulkenut Väli-Amerikkaan, Monterreyhin, jotta ei niin tavatonta. Mutta nyt meillä on siis täällä kotona muumijoululautasliinoja ja Aarikan tonttu. Meillä on pienet villasukat ja muuta pientä ja vähän isompaa, jonka oli tarkoitus ilahduttaa lapsen joulua Meksikossa.

Eikä se kulje posti toiseenkaan suuntaan! Tytär teki aika lailla töitä, että sai lähetetyksi joulukortit Suomeen. Ainakin Mummuille, parhaille kavereille, en oikein tiedä, kenelle kaikille, mutta kuitenkin … Postimerkkien ja kuorien hankkiminen kun ei Monterreyssä ole mitään pikkujuttu (ks. keväältä yritys), joten näki vaivaa. Mutta ei ole kortteja näkynyt. Eikä ole tytärkään saanut niitä kortteja, joita täältä aika monet lähettivät. 🙁

Eikä tämä Oulu – Meksiko -postilinja ole ainoa postin kulkemattomuuden tai kulun ihmejuttu viime päivinä. Amerikan serkun joulukortti tuli New Yorkista nopsasti kolmessa viikossa. Kolmessa viikossa!

Ja sitten toisenlainen ihmekertomus postinkulusta: tänään minulle tuli vakuutusyhtiön ”hyvin henkilökohtainen” mainoskirje, johon oli merkitty osoite, jossa asuin viimeksi vuonna 1980! Kuten olen kertonut olen asunut lähes koko ikäni tässä kilometrin säteellä. Koskelantiellä oli lapsuuteni ja sitten taas varhaisaikuisuuteni postiosoite, mutta viimeksi siis vuonna 1980.

Kaiken muun lisäksi vakuutusyhtiön kirjeessä, jossa oli siis väärä osoite, oli myös väärä nimi. Siis tyttönimeni. Ja sitähän minä olen käyttänyt viimeksi elokuussa 1983! Siis väärä sukunimi ja väärä osoite, mutta SILTI kirje tuli perille. Ja mikä hauskinta: tämän kyseisen vakuutusyhtiön toimitusjohtaja, joka mainoskirjeen alareunassa hymyilee valloittavinta, poikamaisinta hymyään, on meidän hyvä ystävä. 😀 Hän tuskin tietää yhtiön postitusmenettelyistä, mutta voisikohan auttaa paketin saamisessa Meksikoon??

Sitä minä vain mietin, miten Oulun/Tuiran posti tiesi tuoda kirjeen minulle? yli 30 vuotta tyttönimestä ja tuosta osoitteesta! Ja silti joku tiesi! Melkein pelottavaa.

PS. Jotain äärimmäisen nostalgista sattui kohdalle kun hain aiheeseen kuvitusta… 😉 http://www.youtube.com/watch?v=uoSGjNFQWgE Noita me pehtoorin kanssa kuuntelimme opiskeluaikana Toivoniemessä.