Niitä näitä – Sivu 181 – Tuulestatemmattua

Melankolinen mandoliinimies, – tai vain perjantai

On aika heijastimille, D-vitamiinille, pihalyhdyille, duffelille, kynttilöille keittiössä, pataruoalle, hanskoille muutenkin kuin pyöräillessä, takkailloille, pateettisille runoille.

Pitkille jutuille isän haudalla. Syksyyn kuuluu pitkät kävelyt hautausmaalla. (Piti kuvista tehdä sellainen upotusjuttu, mutta siirtynee huomiseen. … )

Kuinka kaunis tuo ylläoleva ”lesken” hautamuistomerkki.

Erityisesti tämä kosketti. [viimeistään nyt klikkaa isommaksi.]

Vaikka on syksy, oli meillä melkein kesäruokaa tänään. Okei, lehtipihviä, herkkuani, mutta siihen oheen paitsi ”kiiltäviä porkkanoita”sekä home-made maustevoita, sipulia, mutta myös (Vappendaalin) tomaatti-mozzarella-salaattia. Ja sehän oli ihan mahdottoman hyvää. Sitä teen parin viikon päästä kun tyär tulee kotikotiin.

Tässä ohje melkein suoraan kopioituna Vapun resepteistä. Mie puolitin muuten, mutta laitoin aika reilusti sokeria.

Mozzarellaa ja marinoituja kirsikkatomaatteja
4 annosta

2 palloa hyvää buffalomozzarellaa
1 rasia kirsikkatomaatteja
1 pieni valkosipulinkynsi
ruukku tuoretta basilikaa
hyppysellinen sokeria
useampi hyppysellinen suolaa
mustapippuria
n ½ dl hyvää oliiviöljyä
n. 4 rkl balsamiviinietikkaa

Huuhtele tomaatit ja puolita ne. Silppua valkosipuli ja basilika pieneksi, sekoita silput tomaattien joukkoon. Lisää suola, sokeria ja pippuri. Muista, että tomaatti vaatii suolaa, jotta sen maku pääsee oikeuksiinsa. Lisää öljy ja etikka. Anna tekeytyä hetken, mielellään puoli tuntia.

Revi mozzarellapallo ronskisti käsin kahtia. Aseta lautaselle ja lisää viereen marinoituja tomaaatteja. Valuta tomaattien marinadia myös juuston päälle ja tarjoile.

Ja huom: kunnon puhveli-mozzarellaa, ei mitään pirkka-kumipallo-halpis-versiota tähän. Ambrosiosi tms. pitää olla, jos kerran haluat hyvää. Raaka-aine edellä tämäkin ohje.

Nyt on lopetettava: Nyt odottaa ”Vain elämää” ja Hector! Minä olen kipuillut murrosikäni ”Herra Mirandosin” etc. parissa (minulla on vieläkin LP:t tallessa). Ehkä Mandoliinimies on sittenkin juuri tämän päivän biisi. Joten nyt vain toivottelen hyvää perjantaita…

Tuhraantunut torstai

Ei välttämättä ole ollut mikään isojen onnistumisten päivä tänään. Paljon pieniä kämmejä ja ajan tuhraantumista ihan ilimanaikuseen. Aamupäivällä äidin luona meni parituntinen ja hommat muutoin ihan hyvin, mutta että sähläsin pankkiyhteyden kanssa ihan käsittämättömän kauan. Ja merkonomiäitini (vaikkei paljon mitään enää näekään) ei pidä siitä, että hänen ”reskontransa” ei ole siististi ja huolella hoidettu.

Noh, Caritaksesta päätin pitkästä aikaa mennä luovuttamaan verta. Hienoa, – siellä ei ollut paljon ketään, ei jonotusta, uusitut isot tilat, eikä ”ennakkotarkastuksessa” ilmennyt mitään syytä, miksen voisi luovuttaa. Ja sitten taas! Eihän minulta löydy sellaista suonta, mistä luovutus onnistuisi. Kuinkahan mones turha reissu Veripalveluun? Niin monta monitusta kertaa olen käynyt kyynärtaipeeni kipeiksi pisteltävänä, että voi olla, ettei se viidenkymmenes luovutuskerta, joka on enää kahden luovutuksen päässä, koskaan tule täyteen. Niin ajattelin kun sieltä päivällä lähdin. Nyt olen jo taas eri mieltä; josko siis ensi viikolla uusi yritys.

Yrttipenkkieni satoa olen tänään(kin) pakastellut, ja siitä yhteydessä yhden keraamisen kulhon onnistuin pudottamaan. Mutta yrtteihin liittyvä onnistuminenkin. Broilerfileiden oheen tein vuohenjuustosalaatin (paistoin kiekot pikaisesti pannulla) ja sen päälle laittelin rosmariinia silppuna ja pienen lorauksen hunajaa. Yksinkertaista ja helppoa.

Ruoasta puheenollen, tein huomiselle kauppalappua, viikonlopun kotikokkailuja varten, – pitkästä aikaa kotona koko viikonloppu – ja viinitilannetta arvioin. Luulenpa, etten ole muistanut tätä italialaista, Montepulcianon viiniä täällä suositella. Toin sitä viime syksynä parikin kertaa Haaparannasta, nyt sitä saa Alkostakin. Joten jos haluat viikonlopun takkailtaan juustojen oheen tai varsinkin hyvän lihapadan kanssa nautittavaksi makoisan viinin, niin hae tämä huomenna.

Ja vielä blogiuudistusasiaa. Nyt on sitten bannerikuvakin tässä blogiteemassa, – tosin laatu noin suurena otsikkokuvana kärsii aika lailla, mutta josko löytäisin toisen ratkaisun. Kirjasinkoko ja -laji on edellistä hillitympi, palstan molemmat reunat tasattu, jyrkkä musta-valkoisuus lievennetty, valikko siististi yläreunassa, Insta-logo ja -linkitys toimii… Vielä kun palstojen leveyksiä onnistuisin säätelemään… Merkillisen kauan olen tuohon saanut menemään aikaan. Jos lasken, että digitoimistot pyysivät 60 € + alv. tunnilta, niin olen hurjasti säästänyt tänään. Tosin digitoimistossa ei varmaan olisi mennyt noihin hommiin montaa tuntia. Ai niin, uudenlainen kuvaupotus onnistuu!! Sen näette vasta huomenna.

Tämä uudistustouhu on tuonut hyviäkin seuraamuksia: keskustelu on ollut vilkasta, ja lukijakyselynkin myötä taas muistan, että teitä tosiaan ”silläkin puolella” on. 😉

Kommentointi edelleen tervetullutta!

Bloggailu Niitä näitä Oulu Valokuvaus

Lukijakysely ja aamukuvia

Heti tähän alkuun lukijakysely (liittyen blogiuudistukseen).

Klikkailethan vastaukset ja voit lisäksi vielä kommentoida joko kyselyyn tai tavallisesti kommentteihin (jotka kyllä ovat minusta paljon fiksummat kuin aiemmin).

Tänään en ole paljon uudistuksen parissa ehtinyt olla. Lähdin varhain vielä pimeään aamuun. Pakkasta oli yöllä ollut muutama aste, ja kyllä vielä ennen seitsemääkin oli miinuksella. Mutta aurinko nousi! Aamun valo ja vedenpintojen tyyneys oli huikea.

Oulujoki höyrysi (ei kylläkään niin paljoa kuin olin toivonut), mutta sitten sainkin kuvatuksi jotain ihan muuta. Aamurusko ja sen vastarusko olivat ihan pastellisävyissä, karkkivärejä olivat, mutta jos lokakuussa näkyy jotain värejä, niin sitten saavat olla vaikka minkä sävyisiä. Taisin onnistua eka kertaa ikinä kuvaamaan maapallon varjon, vaikken todellakaan yrittänyt.

Kun nyt – ainakin vielä – on mahdollisuus, niin kuvat kannattaa ehdottomasti klikata isommiksi. Niistä saa muuten aika hienon läppärin taustakuvan; luvallani saatte ”pölliä”.

Vaikka olen sosiaalisessa mediassa monellakin foorumilla enemmän tai vähemmän aktiivinen, en yleensä ihan samoja kuvia joka paikkaan laita, mutta näitä olen nyt jaellut sekä Instaan, oman FB-bannerin päivitin näillä, Oulu tutuksi -ryhmään lähetin ja vielä meidän luokkakokoussivustolle ja perheelle whatappiin.

Nämä kuvathan otin siitä kohtaa, jossa otin yhden vuoden Kuukauden kuvasarjan: Puutteenperän 11 kuukautta” (2010). Noista kuvista näyttää osa hävinneen, mutta se mikä minua noita kuvia katsellessa ilahduttaa, on se, että olen minä ainakin noista ajoista kehittynyt kuvaajana. 🙂 Seuraava vuosi ”Merikosken yläkanavan 12 kuukautta” osoitti jo vähän kehittynyttä kuvaamista, mutta, mutta…

Aamulenkin ja kuvien jälkeen päivä kuluikin huushollatessa ja siivotessa. Kunnes sitten illansuussa saatiin Aapeli hoitolaiseksi. Sellainen vapaapäivän tuntu on tänään ollut. Hyvä päivä tänään.

Historiaa Niitä näitä Oulu Valokuvaus

Aurinkoinen, oranssi-keltainen Oulu

Minulla jäi vähän päälle perjantainen näyttötutkinnon simultaanitehtävä: ”Syksyinen kaupunki”. Kun Oulussa ei todellakaan ole ollut ”VATTI-keli”, eikä gamuteistakaan tarvinnut välittää, niin monta tuntia kiertelin Canonin kanssa Oulun puistoja ja rantoja… Päämäärätöntä kulkemista, päämäärätöntä kuvaamista. Ihan vaan omaksi ilokseni kuljin Ainolassa, Toivoniemessä, Hupisaarilla. Parisataa kuvaa tuli ihan vahingossa.

(kannattaa klikata isommiksi)

Olen tänään laittanut myös eilisen juryn lausunnoista pääkohdat kuviini. Niistä voi ottaa opiksi muutkin kuin minä… 🙂 Niistä näkyy, mikä on mennyt pieleen ja missä olen onnistunut.

KLIKS

Tuossa yläkuvassa näkyy suistoalueen yli kulkeva ns. kauneuspato. Siellä aina jotkut hurjapäät käyvät kävelemässä, ja kyllä se tänäänkin oli houkuttelevan näköinen, mutta enpäs edes alkupäähän mennyt, vaikka siitä olisi varmasti saanut hulppeita kuvia. Siinä on (ainakin) kerran sattunut kohtalokas onnettomuus, kun 60-luvun lopussa (silloin ikäiseni) poika, jonka veli oli myöhemmin koulukaverini, oli padolla kun voimalaitoksen padot aukaistiin ja 10-vuotias poika jäi seisomaan padolle. Palokunta tuli paikalle ja kaksi miestä lähtivät pienellä veneellä pelastamaan poikaa, mutta joutuivatkin itse kovan virran viemiksi ja hukkuivat. Poika pelastui.

Haastesivullakin on nyt kansio ”Syksyinen kaupunki”. Laitelkaahan kaikki kuvailijat sinne omia otoksianne.

Kuva-asioiden lisäksi vielä muutenkin ”purkanut” viikonlopun reissua, enää univaje paikkaamatta, enkä oikein taida ajoissa tänäänkään ehtiä nukkumaan: pikkuisen on jäänyt viime tinkaan valmistelu huomista haastattelua varten. Radio-ohjelmaan (suomalaisten aikakäsityksistä, tulevaisuuden uskosta etc.) olen luvannut aamulla olla tietäväinen. Omaan väitöskirjaani olen tutustunut pitkästä aikaa, ja kyllä se paikoin ihan hyvää analyysiä ja tutkimusta on. 😀 Onneksi haastattelu ei tule suorana ulos. Mutta nyt on jatkettava omien luentojen etsimistä ja opiskelua. Kaikkea sitä. 😉

Niitä näitä VAT

Näyttöviikonlopun lopulla

Mietin, että millainenhan fiilis olisi, jos asiat olisivat menneet toisin, jos olisin saanut toisenlaisen palautteen? Sellaisen kuin odotin.

Olen palannut Torniosta, poikkeuksellisen myöhään, vaikka lähdin ”kesken kaiken” (Apsu oli erinomainen syy jättää viimeinen palautetunti kokematta). Keli aurinkoinen, haapojen liki tuliset, keltaiset pilkahdukset maisemassa, vaakaan paistava lokakuun ilta-aurinko, vilkas vastaantuleva liikenne, sujuva, onneksi vielä kesärajoituksilla kulkeva etelään suuntautuva liikenne (Iin hirvikolari lopultakin vain pieni hidaste) ja hyvä mieli… Ilolla ajelin.

Kun täällä Tuulestatemmatussakin on käyty kiitettävän vilkasta keskustelua näyttötutkinnoista yleensä ja VAT-koulutuksesta erityisesti, niin jouduttepa/saattepa vielä tuntoja kuluneesta viikonlopusta, minun mokistani/onnistumisistani. Tuntoja siitä, miltä tuntuu kun vuosikymmeniä arvioijana ollut joutuu/pääsee arvioitavaksi, arvosteltavaksi.

Saimme eilen illalla, ennen puolta yötä sähköpostitse henkilökohtaisesti tiedon siitä, miten oma näyttötutkinto oli mennyt. Saimme vain ”arvosanat”, tänään sitten niille perustelut ja palautteet. (Ja olenhan jo monta kertaa aiemmin kertonut, että minusta tämmöinen on erinomaisen hyvä tapa edistää oppimista.)

Arvosteluasteikosta sen verran, että siinä on seuraavat ”tasot” (oma muotoiluni asiasta):

hylätty = ei osoita minkäänlaista osaamista
uusittava = sarja osoittaa osaamista, mutta on tehtävä kokonaan uudestaan
täydennettävä = kuvia on muokattava, sarjasta valitaan 3 – 5 onnistunutta otosta, joita on tarpeen muokata, rajata, käsitellä, viimeistellä etc.
hyväksytty = 3 – 5 (repparista 5 – 8) kuvaa ovat sellaisenaan valmiita. Niille ei tarvitse tehdä mitään. ”Homma hanskassa.”

Me kaikki kymmenen mukana ollutta selvisimme ilman hylättyjä. Suurin osa meistä sai useimmista sarjoistaan kommentin ”uusittava”. Vain yksi sarja ennakkotehtävistä ja yksi sarja perjantaina kuvatuista simultaaneista ylsivät mainintaan ”Hyväksytty”. Minä en todellakaan ole kumpikaan noista. Joten ei vieläkään kovin korkea ole tällä kerralla läpäisykerroin.

Tänään sitten aamulla kohtasimme ”juryn”, johon kuuluu kolme henkilöä: yksi opetusalan edustaja (Lapin yliopiston Taiteiden tiedekunnasta opettaja), yksi edustaja työntekijöistä (freelance kuvaaja) ja työnantajan edustaja (yrittäjä, joka tässä kokoonpanossa on myös näyttötutkintomestari, joka on oltava raadissa). Jury kertoi aluksi arvosteluperusteista, myös siitä, miksi ”hylkäysprosentti” on niin korkea, minkä jälkeen meille toden teolla selvisi, että näyttötutkinto tässä vaiheessa opintoja on ”vain” välivaihe, tärkeä sellainen. Että tämä on ”osatentti”, kuten kaltaiseni 80-luvulla opiskellut asian miettii. Tämä oli myös preli, tämä oli myös ”valmistava”, seuraaviin tutkintoihin valmentava, välivaihe, ja mitä kaikkea. Aloin, ja aloimme, tajuta, että tämä ei todellakaan ole LOPPUtentti. Tämä on yksi vaihe.

Kyllähän tänään meidän sarjoja arvioitaessa opin enemmän kuin aikoihin. Kirjoitin monta sivua muistiinpanoja.

Ja ehkä sittenkin, lopultakin, eniten omaksi ihmetyksekseni, minä pärjäsin ihan hurjan hyvin. Ei yhtään täyttä hylsyä, eikä suinkaan kaikkia ole uusittava. Olen ihan tavattoman yllättynyt varsinkin siitä, että repparini ”Kauppahallin kalakaupan aamu” oli toinen niistä (2/10) reppareista, joka ”pääsi läpi” ~ vaatii vain pieniä kuvankäsittelyllisiä korjauksia. Jihuu! (Kiitos, kalakauppa (MP) kauppahallissa!!!) Reppari on ollut minulle vaikein… ja nyt se on melkein tehty,

Näin ne ylipäätään menivät:

6 Reppari: täydennettävä
7 miljöö: täydennettävä
8 henkilö: uusittava
9 maisema: täydennettävä
10 miljöö: uusittava

Eli vastoin omia (ja muiden?) odotuksia pärjäsin todella hyvin. Aapeli leikkipuistossa (tiesinkin) ja eilinen (huoh!) simultaani vaativat uusinnan, mutta muut vain täydentämistä, korjaamista etc. Wuhuu!

Jopa porokuva maisemasarjassa sai kiitosta.
Oikeastaan aika paljon kiitosta.

Laittelen huomenna kuvat.fi -sivulleni tarkempia
kommentteja hyväksytyistä ja hylätyistä kuvista…
KLIKS

Nyt on sellainen ”tehty työ, paras työ” -fiilis.
Ja että työ jatkuu…

Niitä näitä VAT

Pitkä päivä

Hyvänen aika, että tänään on ollut pitkä päivä!

Pituutta lisää tietysti sekin, että heräsin viideltä. Ei, en jännitykseen, enkä sen takia, että olin sittenkin päättänyt vielä käydä aamulla ottamassa pari kuvaa: simultaanisarjaan myös aamukuva. … Luin eilen illalla tosi myöhään (puolille öin?) ja nukuin opiskelijaboksin punkassa oikein hyvin puoli neljään, jolloin toinen kämppiksistä tuli ”kisastudiosta”, mutta nukahdin pian uudelleen. Toisen tullessa viideltä, heräsin, ja katsoin kelloa (ilman rillejä) ja ajattelin, että onhan tuo jo kuusi, joten enpä edes yritä enää nukkua. Ja jäin hereille. Pöhkö.

5-3

Noh, puolikahdeksalta olin taas Haaparannalla, sitä samaa talovanhusta kuvaamassa. Oli huikea aamu, aurinkoa, valoa, värejä!

Sitten koululle säätelemään sarja valmiiksi, ja yhdeksän jälkeen, hyvissä ajoin 😉 ennen dead-linea luovutin vaatimattoman viiden kuvan sarjani ”Syksyinen kaupunki”. Sitten ei ollutkaan muuta.

Hetken harkitsin, että lähden ajelemaan Ouluun, ja palaan huomenna aamulla taas tänne, mutta enpä kuitenkaan. Ajattelin, että olenpa nyt yksin. Yritänpä olla tekemättä mitään erityistä, käyn rauhassa syömässä, nukun päikkärit, kävelen Torniossa, käyn IKEAsta ostamassa ne yöpöydän lamput, Systemistä jotain harvinaisuuksia, Hemtexistä etsimässä Helsingistä löytymättömiä kaitaliinoja. Kunhan vain chillailen. Ja niin tosiaan olen tehnyt.

Illansuussa sitten kurssikaverit viestittelivät, että naapuriopiskelija-asuntolassa on jälleen ”kisastudio” jännittämässä tuloksia teemalla ”Itketään yhdessä”. Miksipä en olisi lähtenyt käymään?

Mutta enhän minä kovin kauaa jaksanut… Nyt unta yön yli, ja huomenna on Suuri Palautepäivä!

(kuvissa eilisiä epäteräviä kuvia… Onko toisen kuvan ”mallissa” jotain tuttua? 😀 )

Niitä näitä VAT

Ennen ensimmäistä näyttötutkintoa

Huomenna se sitten on: elämäni ensimmäinen näyttötutkinto. Pitkään aikaan en ole ollut opiskelusuorituksesta arvioitavana. Taitaa olla väitöstilaisuus se edellinen. Noh, nyt ei ole ihan samasta kyse. Ja tässä on olennaista se ero, että minulla ei ole kauheasti menetettävää. Tai siis, että kun realistisesti aattelen, niin tiedän, että ennakkotehtävieni taso ei kovin hyvää läpäisyn kannalta lupaa.

Näyttöön oli neljä ennakkotehtävää: Maisema, Henkilö miljöössä, Miljöö ja Reportaasi. Niitä olen muokannut ja kuvannut elo-syyskuun. Reppareita olen tehnyt ainakin viisi. Maisemasarjoja on ollut tekeillä ainakin kolme, – vai neljä, vaiviisi? Miljöö- ja Henkilö miljöössä -sarjoja on kai ollut vakavasti otettavia vain kaksi.

Opettajien palautteiden ja kommenttien jälkeen, omien tuntojeni mukaan, uusintakuvausten ja kaikenmoisen säätämisten jälkeen portfoliossa ovat nyt nämä:

Ja kuvat sellaisena kuin ne huomenna jurylle luovutan ovat täällä: Näyttötutkinnon sarjat

Sarjojen lisäksi ennakkotehtävänä on ollut tehdä itsearviointi omasta kehityksestä ja tämänhetkisestä tasosta.

Opettajilta saatujen kommenttien jälkeen on tuntuma, että tuo sarja yliopiston kirjastosta on paras, jopa siinä rajoilla, että menee edes korjattuna läpi. Henkilö miljöössä ei missään tapauksessa yllä – noh, ei oikein mihinkään. Ja repparista opet, joista vain toinen on sen edes suunnilleenkaan valmiina nähnyt, sanoi, että ”kulkee aika mukavasti”, mutta – yllätys, yllätys – visuaalisuus on vähän ohut. Siis toivon, että edes yhdestä sarjasta saisin ”ei-hylsyn”. Niin ja huomenna on sitten tehtävä se viides sarja: on simultaanitehtävän päivä.

Pistäkäähän blogin lukijat pitkäveto pystyyn, ja arvailkaa, miten minun ja kuvieni käy.

Jo aiemminhan kerroin, miten tutkinnot rakentuvat, ja nyt viikonloppuna on edessä ensimmäinen neljästä.

Puolet meidän porukasta oli jo viime viikonloppuna Torniossa ja mitenkäs siellä kävikään? Siellä oli yhdeksän opiskelijaa, joilla oli siis 4 + 1 tehtävää arvioitavana = yhteensä 45 sarjaa, joista (kuulemani mukaan) vain YKSI oli mennyt suoraan läpi. Yli puolet noista oli ”korjattava” ja melkein puolet uusittava kokonaan. Ja siellä oli ihan huippuja sarjoja!! Siis tiukkaa on. Mutta oppimisen mielellä olen vielä menossa ottamaan palautteen vastaan.

Minä luulin kauan aikaa, että vattilaisen tärkein lisävaruste on jalusta, tai ehkä sittenkin salama, tai jopa studiovalot. Pitkään ajattelin, että kamerareppu olisi ehkä ”the thing”, harkitsin myös uuden objektiivin ostamista. Mutta nyt, juuri ennen ensimmäiseen (kuinkahan monia (kymmeniä) niitä minulla vielä onkaan edessä) näyttöön valmistautuessa, ymmärsin vihdoin investoida johonkin oleelliseen. Partiokaupassa oli sopivasti tarjouksessakin.

On aika luopua kertakäyttösadetakeista ja minigrippipusseista (kameran suojana). On nimittäin niin, että aina kun meillä on VAT-viikonloppu, Torniossa sataa. Tai on mieletön pakkanen. Huomiseksikin on luvannut sadetta.

Viime viikonlopun näyttötutkinnossa olleet keskustelivat Facessa edeltävänä torstaina – – – (lyhennettynäkin kertoo porukastamme jotain.. 😉 )

TK: Onko tieteellistä selitystä sille, miksi taas lauantaina on sadetta, kun on VAT12 viikonloppu?
JS: Noh… VAT on hiukan huolimaton muunnos ruotsin sanasta våt=märkä ja 12 tässä yhteydessä tarkoittaa johdonmukaisesti kahtatoista peräkkäistä koulusadeviikonloppua.

JF: Minä oon aina luullut, että VAT on lyhenne vatten-sanasta.

Niitä näitä Ruoka ja viini

Yllätysmenu Lyonissa

Palatakseni vielä viikonloppuun…

Pidennetyihin Helsinki-viikonloppuihin kuuluu meillä hyvin syöminen, uusien ravintolakokemusten hakeminen. Ravintola Lyon ei ole uusi ravintola Helsingin gourmet-kartalla. Päinvastoin se viettää tänä vuonna viisikymppisiään, mitä ei monesta ravintolasta Suomessa eikä Helsingissä voi sanoa. Melko pienen ravintolan sisustus on jäänyt (vai tarkoituksellisesti jätetty) menneen maailman henkeen, mikä merkillisesti sopii ranskalaistyylisen keittiön tyyliin.

Meillä oli vajaa kolme tuntia aikaa, koska ravintola aukesi neljältä ja CircOoppera alkoi seitsemältä, mutta meille luvattiin, että ehdimme hyvin syödä viiden ruokalajin yllätys/syntymäpäivä-menun. Siispä valitsimme sen. Viisikymppiä viiden ruokalajin gourmet-menusta ei ole mitenkään tavaton, maksaahan vähänkään paremmissa ravintoloissa yksi pääruoka 27 – 32 euroa, Lapin ja Helsingin ravintoloissa usein enemmänkin.

Ravintolan henkilökuntakin tuntui olevan jotenkin 80-luvulta, eikä edellisen illan intohimoisesta, innokkaasta ja iloisesta palvelusta ja tarjoilusta ollut tietoakaan, mutta, mutta … Lyonin eleetön, kylläkin hyvin asiantunteva tarjoilu toimi ja sekin sopi paikan henkeen. Eikä ollut silti mitenkään niuhottavaa.

Amuse-bouchet, amuset, keittiön terveiset ovat usein paljon muuta kuin lämmintä leipää ja valkosipulivoita, ja niin totisesti oli Lyonissakin. Niitä tuli kolme. Ensimmäinen oli tilkka viiliä!ja sen kanssa katkarapusipsi. Ei ihan meille selvinnyt miksi viiliä! Toinen oli jo sitten ihan huippu.

Alla rapeaksi paistettua broilerin nahkaa, päällä pikkelöity kurkunlehti ja välissä osterivaahto ja sen keskellä mätiä.

Tämä kolmas amunen näyttää mitäänsanomattomalta, mutta oli pieni molekyylikeittiön taidonnäyte.

Ensimmäinen varsinainen ruoka oli kaunis kuin koru.

Alla ankanmaksaa, sen päällä punajuuriliemikiille, jossa punajuurikiekkoja pystyssä. Punajuurisiivujen takana oli suolattuja hasselpähkinöitä. Annos oli hyvä, todella hyvänmakuinen.

Kalaruoka oli merianturaa, pieni pala laardia (vas. alhaalla, valkoinen neliö), ja sen päällä munankeltuainen, joka oli ehkä paras keltuainen ikinä. Se tehdään siten, että ensin pakastetaan raaka keltuainen ja sitten sulatetaan ja kypsennetään paistamalla öljyssä.

Tämän jälkeen tuli sorbetti, – luonnollisesti. 🙂 Ja pääruokana oli pieni naudanfilepihvi, ja prässättyä porsaanniskaa, madeira?kiilteen kanssa.

Ennen varsinaista jälkkäri tuli ”pre-jälkkäri” – pieni hyvä, kaunis vanukas suola-kinuskikastikkeella ja pähkinöillä. Nam. Tämä oli parempi kuin varsinainen jälkiruoka, …

joka itseasiassa oli menun heikoin lenkki, ainoa vähemmän innostava, ei-niin-maistuva.

Erinomaisen jäätelön tykötarpeina tarjottiin koverrettuja ja (koviksi) kuorineen fritattuja perunoita. Oli ideana käyttää puolikasta, koverrettua perunaa lusikkana. Jätin puolet perunasta syömättä ja ihanan jäätelön nautin hitaasti lusikalla.

Viisi pientä annosta, ja niiden lisäksi viisi pientä amusta veivät nälän ja hyvin ehdimme oopperaan. Lyonin viinivalinnat olivat suhteettoman kalliita, eikä me ihan varauksettoman myönteisesti niihin suhtauduttu. Juran viinejä saa harvoin, eikä se nytkään sherrymäisyydessään oikein istunut kalan oheen.

Vaikka hyvin ranskalaishenkisessä paikassa oltiin sattui sellainen pieni ”tyylistä poikkeaminen”, että minun punajuuriannoksen kulhoon oli jäänyt hintalappu, eikä mikään Villerroy & Boch tai Sevres-leimalla varustettu lappu, vaan – yllätys, yllätys – IKEAn kulhohan se. Kun asiasta hymyillen miestarjoilijalle huomautin, hänkin hymyili. Ainoan kerran koko illallisen aikana.

Mutta siis. Suosittelen.

Niitä näitä Valokuvaus

Tavaroista iloa?

Onko materialla merkitystä? Voiko esineistä ja niiden omistamisesta saada oikeasti iloa ja tyydytystä?

Viikonloppuna tyttären kanssa sivuttiin tätä aika laajaa aihetta montakin kertaa. Olisin mielelläni ostanut pari kaitaliinaa hänen pieneen, aika karuun keittiöönsä. Eipä Esikoinen halunnut. Meidän yöpöydänlamppujen vaihtoinnokkuuden (ks. lauantain postaus) hän kyllä ymmärsi, koska me tarvitsemme uudet lamput, mutta ei sitä, että haluaisin takkahuoneeseen uuden maton; ei ymmärtänyt, koska ”siellähän on ihan hyvä matto”.

Hän ei missään tapauksessa ymmärrä minun intoani ostaa suunnilleen kolmen vuoden välein uusi (kallis) käsilaukku. Kyselin, mitä hän tekisi jos voittaisi 100 000 euroa tuomastani Onnen sanat -arvasta (ne on ”perinnetuliainen” Lapin mökiltä). Hommaisitko isomman asunnon? -kyselin. Ei tarvi kaksiotaan kummempaa, vaan mielummin lähtisi reissuun.

Esikoinen ei ole koskaan paljon materiasta eikä vaatteista yms. sellaisesta perustanut. Meksikon reilusti yli vuoden reissulleen lähti matka- ja vetolaukun kanssa, eikä yhtään enempää ollut kotiin tullessaankaan. Pyyhkeet, petivaatteet, muutamat astiat etc. mitä Monterreyssa osti, lahjoitti lähtiessään kämppikselleen. Ei lapsi mikään viherpiipertäjä, kierrätyksen mestari ole. Silloin harvoin kun ostaa jotain, ostaa kaupoista, eikä kiertele kirppareita, mutta ei kyllä ole mikään shoppailija tai sisustaja. Hän ei halua mitään turhaa.

Siinä emme ole samanlaisia. Minä pidän tavaroista, myös ”ei-niin-tarpeellisista” tavaroista. En halua niitä paljoa, en missään tapauksessa halua krääsäisiä tasoja ja pientä tilpehööriä pitkin huushollia, kaapit ja varastot eivät tursuile tavaraa, mutta pieni arjen estetiikka on mieleeni. Niinkuin nyt vaikka uusi käsilaukku tai kaitaliinat keittiön pöydälle ja niihin sävytetty kukkapurkki tai kynttilä.

Minulle ovat tärkeitä pehtoorilta saamani rannekoru, äidiltä saatu maljakko, punainen valurautainen pata, iso, oma nojatuoli mökillä… ja kirjat tietysti. Oikeat paperiset kirjat, joissa on tunnetta. Joita voi kuljettaa käsilaukussa, joita on yöpöydällä aina useitakin, joita ostan, myyn, vaihdan, saan ja ostan lahjaksi. Jotkut niistä ovat melkein kuin ystäviä, niihin voi palata uudelleen, keitto- ja matkakirjat ovat osa muistia, elämää ja kokemuksia. Materialla on merkitystä arjessani, mihin tyär totesi, ”et sinä niitä hautaan saa”. No en. Mutta minusta on mukava ja mieluisaa kun ne ovat minulla, elämässäni, eläessäni. 😉

Niinkuin nyt tuo maljakkokin, jota tänään kuvailin viikkohaastetta varten. Sain sen muutama vuosi sitten äidiltäni. Se on ollut minun elämässäni aina. Se on Gunilla Nymanin Nuutajärvelle tekemä ”Helminauha”-maljakko. Vapaasti puhallettu, ja aikanaan (tuotannossa 1940- ja 1950-luvuilla) ilmakuplat lasin sisälle oli uusi tekniikka. Maljakko painaa paljon, enkä koskaan pidä siinä kukkia. Se on niin kaunis ilmankin.

Olkoon nämä kuvat minun kontribuutioni syyskuun kuvahaasteeseenkin. Sehän on ollut ”Luova tauko”. Käykäähän katselemassa ja kommentoimassakin, millaisia kuvia sinne on laitettu.

Kuvahaastesivulle

Mitäs kuvahaasteelle tehdään ensi kuussa? Onko ehdotuksia, onko vielä innokkuutta jatkaa sitä? Kuukausihaasteena vai palataanko viikkohaasteeseen?

Niitä näitä

Kotiin

Helsingin lämpimästä aamupäivästä Ouluun. Vain pari päivää pois, ja kotiintullessa tuntuu, että asioita on ruuhkautunut. Silti, tai siksi, oli kiva tulla kotiin.

Taas kerran tuli todetuksi, että Helsingissä on kiva käydä, mutta en siellä haluaisi asua. Rantapellossa on hyvä asua.