Niitä näitä – Sivu 178 – Tuulestatemmattua

Kohti nousevan auringon maata

Matkalla ollaan.

Oikeastaan nytkin vielä mietin, miten me emme ole ennen Japaniin lähteneet. Valtamerien yli on sentään muutaman (Etelä-Afrikka, Kiina (2 x), Meksiko, New York (2 x) kerran ennenkin lennetty, mutta Japaniin ei ole lähdetty. Ei, vaikka voisin väittää, että työyhteisö melkein ´painosti´ tai ainakin yhteisten vuosien aikana hyvin vahvasti suositteli sinne lähtöä. Meillä kun Oulun yliopiston historian oppiaineessa on vahva Japanin historian tutkimuksen painotus, ja moni työkavereista on asunut vuosia Japanissa, osaa japania, opettaa ja tutkii maan historiaa ja kulttuuria. Voitte arvata, että olen vuosikymmenien aikana lukenut ja kuullut yhtä sun toista Japanista.

No mutta nyt siis jo olemme lähellä. Olemme täpötäydellä Helsinki-Vantaalla, josta kone kohti Nagoyaa lähtee vartin yli viisi. Pahimmillaan olemme yösydännä perillä, joten aikaero tuntuu varmasti.

Matkamme on Olympian matkatoimiston ryhmämatka, ja meitä on vastassa opas (meille viiden vuoden takaisen Kiinan matkalta tuttu A.), jonka opastuksella jatkamme matkaa bussilla kohti Kiotoa (ks. kartta).

Kuvalinkkinä Oulun ja Kioton välillä olkoot toistamiseen tämä ”bonsaipuu”. ´Mata ashita´ kai kuuluu sanoa tässä vaiheessa.

Linkityksiä

Saatiinhan se Ouluunkin ”lumikaaos” tälle syystalvelle. Tai siis kunnolla maa valkoiseksi. Kaunista on, eikä enää niin purevaa tuulta.

Päivä merkillisen pirstaleinen. Ja kuten meidän perheessä tapana on; matkalle lähtiessä on aina jotain ”häikkää”. Milloin lentolakkoa, milloin vallankaappauksia, rengasrikkoja, lasten sairastumisia, kadonneita lentolippuja, passien unohtumisia, – noh, tällekin matkalle lähdössä pieni ”musta aukko”. Ehkä kuitenkin ensiapu auttaa…

Iltapäivällä pikkuperhe yllätti ja toi papalle isänpäiväkakun jo etukäteen kun ei pyhänä olla kotosalla. Miniä oli leiponut tämmöisen herkun, joten kelpasi meidän kahvitella.

Ja jo eilenhän meillä on juhlaa illalla, kun kävimme (taas) ulkona syömässä. Ystävät (VMP) kutsuivat kanssaan kaupungille syömään ja pitkästä aikaa tapaamaan livenä. Päätimme mennä Oulun ravintolamaailman uusimpaan, kunniahimoiseen ravintolaan, joka ei nimestään huolimatta ole ”pelkkä” pororuokaravintola. Itseasiassa siellä on listalla vain yksi poroannos, mutta paljon kaikkea muuta hyvää. Entiseen Sinooperin tilaan Saaristonkadulle avattu ”Flying Reindeer” on karu, mutta silti aika tunnelmallinen ruokaravintola, jossa katutasossa on baari.

Grillattua mustekalaa ”MR Pulpo” oli erinomaista, enkä vastaavaa muista koskaan missään reissuissakaan saaneeni. Myös pöytäseurueen muut annokset (eturuoaksi paahdettua purjoa, ja pääruoaksi siikaa ja possunposkea) kelpasivat. Seurahan me tiedettiinkin erinomaiseksi, joten helposti kolme tuntia vierähti.

Tänään pakkaamisen (kerrankin olen pakannut todella huolella ja mahdollisimman vähän mukaan), isänpäiväkahvien, ulkoilun, tyttären kanssa chattaamisen, ensiavun ja herkullisen katkarapupastan lisäksi päivään ei paljon muuta mahtunutkaan. Paitsi surffailua, olen ollut monta tuntia netissä. Ihan vaan surffaillen. Alla linkkejä.

~~~~~~~~~~~~
Myös ei-oululaiset blogini vakkarilukijat ovat tutustuneet Marttiin. Olettehan nähneet hänestä kuvia kaikkina vuodenaikoina, monin eri tavoin puettuna. Nyt sanomalehti Kaleva tempaisi ja järjesti kisan, jossa lukijat saivat pukea Martin ja kolme parasta valittiin äänestykseen. Minä tykkään kolmosesta eniten.

Sitten ”on pakko” linkittää toinenkin tämän päivän nettilöytö: ~kuvia ilman Photaria. Ihan mielettömiä ovat KLIKS.

Näitä kuvia katsellessa on todettava, että ainoastaan kuvat eivät ole hienoja. Huikeita tilannekuvia. Kuvat kertovat paljon, ja saavat jo nyt kaipaamaan …

Ja sitten.
Minun top 5 -musiikkilistallani
tämä on ollut jo vuosikymmeniä.
Tänäänkin tämän aika.
R.I.P. Leonard Cohen.

Niitä näitä

Matkakuume nousee

Täpinöissäänhän sitä olen. Tietysti.

Onhan siitä jo yli vuosi kun on käyty ulkomailla. Ja se on meille pitkä aika se. Ligurian matkan jälkeen ainoa rajan ylitys on ollut kerran kuussa Haaparannalle, Ruotsiin. Nyt kun olisi ”jatkuvasti lomaa”, tai ainakin pois työelämän sitovista aikatauluista, olisi periaatteessa ollut mahdollisuus reissata tiuhempaankin, edes yhtä paljon kuin duunarina, mutta eipä ole tullut – monestakaan syystä – lähdettyä.

No, kesällä sitten viimein varasin reissun: matka oli varattu alkavaksi 2.11. ja se oli TEMA-matkojen pitkähkö kiertomatka Japaniin, mutta sehän suureksi pettymykseksemme peruttiin. Löysimme sitten uuden, lyhyemmän, halvemman, ohjelmaltaan vaatimattomamman ja se varattiin. Ja nyt lauantaina, ylihuomenna, on lähtö. Oulu – Helsinki – Nagoya. Ja sitten viikko Japanissa, pysykäähän matkassa mukana.

Oppaita on luettu, vinkkejä saatu, rahaa vaihdettu, kamppeita valittu ja pesty, naantalilaisia mukaan houkuteltu, kamera putsattu, vanhustenhuoltoa tehty ja ensi viikoksi järjestelty, kampaajalla käyty, blogin sivupalkkiin ”sää-stickeri” laitettu (aika vilpoiselle näyttää… ).

Säätiedotuksen perusteella edellinen takkiostokseni olisi sopivampi kuin uusi takki/bleiseri, jonka eilen reissua varten eilen ihan vahingossa tulin ostaneeksi.

Oikeastaan lomaviikkomme alkoi jo tänään illansuussa, mutta palaanpa siihen huomenissa.

Niitä näitä

Maailma radallaan

Maailma palaa, maailma on kaunis.

Epätodellinen aamu.

Onko tänään yksi niistä päivämääristä ja vuosiluvuista, joita tulevaisuudessa opetetaan historian tunneilla (sikäli kun Suomen kouluissa enää tulevaisuudessa historiaa entisenkään vertaa opetetaan)? Onko kyse maailmanhistorian murroskohdasta? Vai onko tämä sittenkin seuraus murroksesta? 11.9. muutti maailmaa, mutta muuttaako 9.11. Tai taitaa olla niin, että se on jo muuttunut, koska tällaista pääsi tapahtumaan.

Olisi kannattanut kuudelta herättyä lähteä ulos. Nähdä, että maailma on edelleen huikean kaunis.

Mutta vain portailta, portinpielestä, kävin kuvailemassa, kun taivas oli tulessa! Kylmäsi kuitenkin niin paljon, että palasin näytön ääreen muokkaamaan kuvat asiakkaalle, samalla surffaamaan televisiokanavien ja lehtien sivustoilla. Miettien maailmanhistoriaa, – ja maailman kauneutta.

Vasta iltapäivällä sitten hyytävään pakkastuuleen lenkille, josta oli hyvä palata leivinuunin lämpöön, jonne Apsukin taas tuli iloksemme. Pieni maailmani radallaan.

[Ai niin, ihan ehdottomasti kannattaa klikata kuvat isommiksi.]

Niitä näitä Valokuvaus

Paluu arkeen

Jos jakoaikana, jota nyt siis elämme, paistaa aurinko, tulee hyvä vuosi. Jakoaika, vanha ajanlaskussa tärkeä vuoden taitekohta, on marraskuun alussa, kekrin ja pyhäinpäivän jälkeen. Nyt kun on jakoaika, on monta päivää paistanut kauniisti, ollut aika kipakka pakkanenkin. Aamuisin – 10 C tienoilla. Paljon mukavampaa tämä on kuin räntäsateinen, lumiloskainen maisema. Viikonloppuna tuli juhlien vietosta huolimatta käytyä pitkät lenkit.

Tänään en ole ulkona kuvaillut, mutta studiokuvia sekä kotona että keikalla on tullut otettua muutama sata. Olohuoneemme on viikon verran ollut tämän näköinen…

.. mitä Pehtoori ei erityisen ilolla ole katsellut. 😉 Alessi-korin kuvaukset ovat siis jatkuneet. Treenailen sillä seuraavan näytön simultaani-tehtävää varten. Ja joulukorttikuviakin jo kokeilin.

Opiskeluhommien lisäksi olen päässyt tänään pitkästä aikaa kuvauskeikalle. Siis oikein tienestihommiin kameran kanssa. Eihän noita palkkiollisia kuvausreissuja taida vielä olla kuin kymmenkunta, mutta kuitenkin. 😉 Eikä nuo iltapäivällä ottamani kuvat nyt oikein minua tyydytä, mutta ei sentään ihan totaalista floppiakaan. Ja sellainen oli mukava hoksata, että olin ihan erilailla varmempi kuin aiemmin, keväällä, samaa henkilöä kuvatessani.

Paistinkääntäjien voutikunnan kokouksessa meni illansuu. Mahtava juttu on se, kun pääsen taas suunnittelemaan ja järjestämään juhlia: ensi vuonna Suomi 100 v. -juhlien hengessä järjestetään ruokajuhla/illallinen 1920-luku-teemalla. Jee. Ja perjantainen miniesitelmäni sai hyvää palautetta; onneksi on joku ”yleisö”, jolle vielä voin satunnaisesti luennoida. Luennoimista ja opiskelijoita kyllä edelleenkin työelämästä kaipailen.

Opiskelijoista puheenollen. … Olenpa tässä ollut kirjeenvaihdossa ja kontaktissa viikonlopun aikana muutamankin kanssa. Ei, ei mitään historiantutkimukseen tai -opettamiseen liittyvää, vaan reseptin metsästyksestä on kyse. Kerron huomenna, ja laittelen niitä lupaamiani soppaohjeita esille.

Niitä näitä Oulu Ruoka ja viini

Juhla vailla vertaa

Eilisen jälkeen — olemme monta kertaa palanneet jutuissa eiliseen. Pikkuperhe sai tänään, käydessään syömässä, kuulla paljon eilisestä. Muistelimme makuja ja hyvää tunnelmaa. Botrytis Ouluensis, Oulun toiseksi vanhin (?) viinikerho täytti 25 vuotta. Ja sen kunniaksi oli eilen suuret, pienen porukan hyvät juhlat. Niitä olemme muistelleet, niistä kertoneet.

Olimme Lasaretin saunakabinetissa. Paikassa, josta kovin moni ei tiedä, mutta josta kannattaisi tietää. Olen päässyt sinne pari kertaa aiemminkin (rotissöörien voutineuvoston kokous, sisäelinkurssi sekä yhdet viininmaistiaiset), joten tiesin, mitä tilaa meidän viinikerholle olin juhlapaikaksi suosittelemassa. Historian havinaa (ks. eilinen postaus) ja mitä viehättävin tila oli tiedossa. Lisäksi kokemusta Lasaretin/Virta-ravintolan keittiön ammattitaidosta oli olemassa. Ja kyllä yksi ratkaiseva tekijä oli kokemukseni tatti-créme-brûleèsta. Eikä se nytkään pettänyt. Me kaikki pidimme siitä ihan hurjan paljon. Se on sanoinkuvaamattoman hyvää.

Entäs hanhenrinta ja lakritsikastike? Yrittäkääpä edes kuvitella: umpimurea tumma linnunliha ja pikkuisen makea, paksu, tumma, mausteinen kastike sen oheen ja sitten vielä raikastava, kuitenkin täyteläinen juuripersiljapuree vielä lautasella. Eivätkä vähäisin tekijä nautinnossa olleet Margauxin viinit.

Tuo Lasaretin kabinetti, jossa olimme, on paitsi erittäin upea tila (tiiliseinät – Päivi Mikolan suunnittelemat Kolmio-kiikkutuolit etc.), on myös siitä mukava näin viinikerhon synttäreitä ajatellen, että se ei ole anniskelutila, joten sinne saa viedä omat viinit. Ja meillähän oli kellarissa (= jemmassa) kolme vuosituhannen alun viiniä Margaux´sta. Niille olimme toivoneet saavamme hanhea, ja mehän saimme. Viineihin ei tule ravintolan katekerrointa, ja saimme juuri ne omat viinit, jotka halusimme. Ja Margaux ja hanhi olivat hyvä pari.

Keitolle, bruleelle ja nieriälle sekä jälkkärille viinit valitsin minä (pieniä paineita), eikä onneksi mennyt pieleen.

Melkoisen kallis Rheingaun-alueen riesling (Kloster Eberbach) oli ihan huikeaa jo tuoksultaan: monia, monia hienoja sävyjä ja vahvaa makua… ja toinen onnistunut valinta oli Banyuls. Samankaltaisesta on vähän kokemusta jo aiemminkin, ja kun Alkon sivuilla ja viinikirjallisuudessa ko. viinityypin sanottiin sopivan hyvin nimenomaan suklaajälkkäreiden kanssa, niin rohkeninpa sen ostaa. Ja se oli hyvä.

Pistähän mieleen, vaikka joulupöydän jälkkäreille viiniä miettiessäsi. Tai juustojen kaveriksi. Se ei ollut liian siirappista, ei liian alkoholista, vaan oikein hyvää. Suklaamarkiisille kelpo kumppani. – Mikä on suklaamarkiisi? Etsin tuolle ´markiisille´ tietoa Gastronomian sanakirjasta ja Raholan syötävistä sanoista ja vaikka mistä, mutta missään ei selitetä, mistä tuo markiisi täyteläisen suklaajälkkärin nimeen tulee. Joka tapauksessa se on suklaasta, keltuaisista, kermasta tehtyä tuhtia massaa, ´kakkua´, joka on hyvää! Varsinkin lakkakastikkeen ja vaniljamuffinsien sekä Banyulsin kanssa. 😀

Se, että tuo tila on erillinen, eikä anniskelualuetta, tarkoitti myös sitä, että meillä oli oma tarjoilija ja oma kokki. Jotka hoitivat hommansa erinomaisesti. Siitäkin tuli osaltaan hyvä tunnelma iltaan.

Kestää varmasti kauan, että tällaisen menun ja viinilistan ääreen taas pääsee. En muista vastaavaa ihan vähään aikaan olleen. Ehkä Olo ylsi samaan, vähän eri sarjassa kylläkin.

Ja viinikerhon elämä jatkuu – näiden viiniystävien kanssa on hyvä kulkea kohti puolivuosisataisjuhlia. 😉

Jokirapukeittoa ja fenkolia
Tatti-créme brûlèe
Hiillostettua nieriää, kukkakaalia ja wasabia
Hauhalan hanhenrintaa, lakritsikastiketta ja juuripersiljaa
Suklaamarkiisi, vaniljamuffinsi ja lakkakastiketta
Kahvia ja teetä

VINS

Laurent-Perrier Millesime (Champagne)
Kloster Eberbach Hochheimer Domdechaney Risling Grosses Gewächs 2012 (Rheingau)
Terras Gauda O Rosal 2015 (Galicia)
Marquis D’Alesme 2006 (Margaux)
Bane-Cantenac 2001 (Margaux)
Desmirail 2005(Margaux)
Chapoutier Banyuls Rimage 2013

Historiaa Niitä näitä Ruoka ja viini

Lasaretin historiaa – ja sinne juhlimaan

[kuva kirjasta ´Työn jäljet. Lasaretin saaren vaiheita´]

Olemme lähdössä tuonne. Lasaretinsaareen. Se on ihan Oulun keskustan tuntumassa ja se on minulle hyvinkin tuttu paikka. Siellä olen ollut karonkassa, neuvotteluissa, historiatoimikunnassa, tutkijaseminaarissa, kuvauskeikalla, kokouksissa kymmeniä kertoja, monissa, monissa tiedekunnan Missä mennään -tilaisuuksissa, isän hautajaisissa, syömässä hienosti ja lounaalla, kasaribileissä, luokkakokouksessa ja pikkujoulujen jatkoilla. Ja ties mitä. Hotellissa en ole ollut, mutta moni tuttu, sukulainen ja kollega on ollut, ja on tykännyt. Lasaretista on moneksi. Nykyäänkin, ja sitä se on ollut myös vuosisatojen varrella.

Jokisuussa se oli tärkeä paikka jo 1600-luvulla, jolloin Ruotsin kruunu antoi saaren ”lahjoitusmaana” vastaperustetulle Oulun kaupungille. Lohenkalastus ja tervareitti Lasaretinsaaren rannassa tekivät paikasta tärkeän. Saaressa oli Rysän suvulla 1700-luvulla viinanpolttimo, mutta samalla kun kruunu määräsi 1770-luvulla yksityisten lopettamaan paloviinanpolton, perustettiin saareen Kruununviinanpolttimo, mikä merkitsi saaren nimen muuttumista Rysänsaaresta Polttimosaareksi. Saaren keskelle rakennettiin iso, mansardikattoinen polttimorakennus (kuvassa keskellä).

Samaisesta rakennuksesta tuli vuonna 1776 perustetun Oulun läänin maaherran residenssi vuonna 1791. Ja taas saari vaihtoi nimeä. Siitä tuli Maaherransaari, ja varsin tärkeä hallinnollinen keskus ja juhlapaikka. Lääninhallinnon ja vaurauden lisääntyessä oli pohjoiseen Suomeen saatava uusi, iso lasaretti, ja niinpä Oulun lääninsairaala asettui sekin saarelle; vuodesta 1834 saari on sitten ollut Lasaretinsaari.

Rakennuksia tuli lisää, ja saarella aloitettiin mm. sairaanhoitajakoulutus, jonka kantavana voimana 1900-luvun alussa oli Naima Kurvinen. Hänen lisäksi toinen sairaalan legendaarinen hahmo on ollut Nukattaja-Näyhä. Molemmat ovat saaneet nykyiseen rakennuskompleksiin omat kabinettinsa. Yhden Lasaretin emännöitsijän poika kasvoi Kilstuvassa (kuvassa oik. reunassa) ja hän on se toinen Suomen presidentti, jonka lapsuuden koti on saarella. Ståhlbergin lisäksi myös Martti Ahtisaari on asunut Lasaretin saaressa, juuri tuossa keskellä olevassa polttimo-maaherran asuntorakennuksessa, joka nyt jo purettu.

Juuri ennen II maailmansotaa lääninsairaala muutettiin sotilassairaalaksi (Hässäkkä), jona alue toimi viime vuosituhannen lopulle asti ja jossa Pehtoorikin armeija-aikana kuumetoreissaan viikon vietti.

Armeija myi Lasaretin Vervelle-Hengitysliitolle, joka remontoi ja muutti tilat hotelli-kongressi-ravintola -tiloiksi. Ravintolalla on Paistinkääntäjien kilpi, mikä selittää minun viime aikojen talossa kulkemista aika lailla. Siellä valmisteltiin kapitulia, ja siellä puuhattiin Paistinkääntäjien historiahankettakin.

Ja sieltä minä olen meille tänään varannut viehättävän ”vinttikabinetin”. Sille lähdetään pian syömään ja juhlimaan. Oikeastaan – lenkkiä lukuunottamatta – olen viettänyt koko päivän Botrytis Ouluensiksen 25-vuotisjuhlia valmistellen. Tällä kertaa ei ruoanlaittoa, vaan enempi kulttuuritouhua = kuvia ja historiaa esille.

Menu ja ´Vins´ ovat lupaavia. Kerron huomenna olivatko oikeasti.

Niitä näitä

Iltalenkillä?

Kuinkas tässä näin kävikään?

Piipahdimme Nallikarissa … Piipahdimme.

Niitä näitä

Touhuamista

Se, että nukkuu myöhäseen (varttia vaille kahdeksaan) on hyvä asia, mutta se merkitsee myös, että mitään ei ehdi tehdä. Olenhan aina ollut sitä mieltä, että kuudelta on hyvä nousta. Ja aloittaa saman tien se, mitä tehtävä on. Jollei näin tee, on koko päivän vähän myöhässä.

Arvannettekin, että juuri niin on tänään käynyt. Mutta tähän asti olen touhunnut ja kulkenut. ”Lepohetki” oli kun kävin lenkillä kameran kanssa. Yhtään kouluun tarvittavia otoksia ei kortille tarttunut, mutta onpas tässä vielä toista viikkoa aikaa.

Taivas oli kauniin värinen. Ilma tyven.

No lepoahan, yhden sortin meditaatiota, minulle on ruoanlaittokin: nyt on 4 + 3 litraa = 14 pakettia soppaa jäähtymässä ja valmiina siirtymään pakkaseen. Miksei tule useammin keittoja tehdyksi? Kunhan saan tehdyksi toisen samanlaisen setin, laittelen tänne ohjeita.

Sitten olen puuhastellut yhden naisen juhlatoimikuntana, – onneksi Pehtoori oli kantoapuna. Lauantaina on viinikerho Botrytis Ouluensiksen 25-vuotisjuhlat, joten erinaisiä valmisteluja on ollut. Tällä kertaa emme vietä synttäreitä meidän La Festassa, mutta silti viinien hommaamista etc. on ollut ohjelmassa. Ja sehän sopii.

Historiaa Niitä näitä Ruoka ja viini Valokuvaus

Kaltoin, soppa ja puut

Eihän se tänään taas ole mennyt niinkuin Strömsössä, eikä lähellekään niin kuin olin suunnitellut. To-do-listallani ei näy yhtään suorituksia, päinvastoin sinne on tullut uusia tekemisiä. Kaiken maailman pieniä kämmäilyjä on tullut tehtyä, ja sitten koin vielä tulleeni kaltoin kohdelluksi. Sitä miettiessäni jäinkin miettimään, mistä tulee sanonta kaltoin kohdeltu.

”Kaltoin”? Sehän ei ilmene missään muualla kuin tuon kohtelun kaverina. Mitä tarkkaan on ”kaltto”? Matti Räsänen (Kielikello 1/2003) pohtii artikkelissaan ”Kaltoin kohdeltu sanajäänne” mistä fraasi ”kaltoin kohdeltu” tulee. Mitä sen taustalla on?

Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen sähköisissä aineistoissa on 1800-luvun kirjasuomen tekstejä sanakirjat pois lukien noin 2,9 miljoonaa sanaa. Ei ensimmäistäkään osumaa fraasista kohdella kaltoin! 1900-luvun alun kirjallisuuden klassikkoja on yli 2,2 miljoonaa sanaa. Sama tulos – ei yhtään esiintymää.

Artikkelinsa lopussa hän toteaa, ettei sanalle löydy alkulähdettä, ja että koko sanonta on varsin nuori. Vasta 1900-luvun alkupuolella, eikä silloinkaan kovin varhain syntynyt.

Yksi juttu mikä tänään oli tarkoitus tehdä, oli keitellä iso kattilallinen minestrone-keittoa, pakastettavaksikin, mutta jääpä huomiselle sekin homma. Pakastettaville keitoille olisi nyt kysyntää; onko sinulla joku hyvä sosekeitto, kasviskeitto, luottosoppa, jota keität pakkaseen? Olisipa mukava saada resepti tai linkki reseptiin. Tai kerro edes suunnilleen mitä siihen tulee… Lupaan vaihtariksi vaikka ensi viikolla tehdä soppapostauksen: ainakin kolmen keiton ohjeet voisin jakaa.

Alla oleva puu on kauan ollut aikeissa ja toiveissa kuvata. Pari kertaa olen sen äärellä ollut, mutta valo on ollut huono, liikaa liikennettä, väärä optiikka mukana, – aina jotain. Mutta tänään. Tänään kuvasin sitä. Valo ja värit olivat herkulliset. Kuvankäsittelyllä vielä leikin, ja sain puusta sen näköisen jollaisena sen usein näen.

[kannattaa klikata isommaksi]

Se on Suvantokadun ja Leevi Madetojan kadun risteyksessä, Hiirosenojan rannalla. Ja sitten tällaisenkin puukuvan otin – ja käsittelin.

Vähän sellaista halloween-henkisyyttä koetin siihen saada. ”Halloweenin lyhyt historia” tulikin julkaistua jo viime vuonna; voit lukea/kerrata sen täältä.

Kohti parempia päiviä, kohti kekriviikonloppua mennään.