Niitä näitä – Sivu 153 – Tuulestatemmattua

Hyvin paljon hyvää

Ei aina kaikki mene kovinkaan hyvin. Mutta tänään on mennyt. Oli monta kertaa lähellä, että ei olisi ollut onni myötä. Mutta vähältäpitejä ei lasketa. Lasketaan vain ne hyvin menneet jutut.

Toki on ollut juttuja, jotka ovat menneet vähemmän hyvin, mutta kirjaan vain positiiviset asiat.

Huolimatta että valvoin eilen pitkälle yli puolen yön, olin tänään hereillä aamukuudelta. Reippaana. (Mihin?)
Pehtoori oli tehnyt aamiaisen (kuten aina silloin kun herää minuakin aikaisemmin. Siis aamupuuro oli taas kerran hyvää).
Kuvatoimisto Vastavalosta ei pahoja uutisia – vielä.
Sähköposteissa muutenkin hiljaista – vain päivitys äidin lääkäriltä, ja hyvä uutinen sekin: ei tarvitse lähteä kaupunkiin verikokeisiin .. hoituvat palvelutalossa.
Minulla on aika papa-seulontaan (you know 60 v.), ja menen väärään taloon, ihan viime tingassa, mutta minut neuvotaan kätevästi uuteen paikkaan oikopolkua – ja lopulta olen kaksi minuuttia etuajassa paikalla. Huh!
Olen oikeassa paikassa, mutta väärään aikaan – tai joku muu on pielessä? Tunnin päästä selviää, ettei nimeäni ole listoilla, mutta SILTI pääsen testiin. Ei uusintakäyntiä!
Vaikka olen pahasti luvatusta myöhässä äidin luoda, hän ei ole ehtinyt hätääntyä, ei soitella, eikä hermostua. Hyvä juttu!
Caritaksen parkkipaikoilla on tilaa, eikä paikallinen syynääjä ehtinyt käydä ennen eikä jälkeen pysäköintiä huomauttelemassa, ei suullisesti eikä kirjallisesti.
Systerin kanssa sovittiin, että tavataan pian.
Vastavalosta aina vain parempia uutisia.
Juniori vie meidät viininmaisteluihin – ei tarvitse lähteä pitkille bussikyydeille vaihteluineen. Ja mikä parasta: Apsu on mukana viemässä meidät Oulunsaloon. Kuinka monta rekkaa ja kaivinkonetta ehdittiinkään bongata matkalla.
Ja Oulunsalossa on kaikkea hyvää mennen tullen.
Oli mielenkiintoinen ”Challenge”. Nyt jo neljästoista. Pehtoori kärkisijoilla, minäkään en kaukana, vaikka monta kertaa olen ollut aika viimeisenä: joko-tai. Palkintosija tai hännänhuippu, tänään kärkipäässä.
Ja parasta tänään: kaikki ihana ”laitakaupunkilainen” ruoka. Sellainen ahvenruoka etten hevillä unohda. Yritän vielä itsekin. Ja illan maistelun viineistä kuulette vielä: australialainen syrah (jonka jopa tunnistin) oli sellaista etten hevin unohda.
Olimme odotettua myöhemmin (about klo 22.30) kotona, mutta hyvissä ajoin.

Karhunlaukka sopii retiisien seuraksi.

Nyt tuntuu että on ollut oikein hyvä, että Apsu tulee huomenna vasta iltapäivällä ….

Niitä näitä Rodos

Retkipäivä Rodoksen kaupunkiin

Pitkien yöunien jälkeen kokoonnuimme hiljalleen resortin suuren aamiaissalin parvekkeen reunapöytään. Toisena aamuna jokainen löysi valtavasta tarjonnasta mieluistaan hyvää. Minä vasta tänään löysin sen saarekkeen, jossa on pelkkiä paikallisia herkkuja, kreikkalaista jukurttia (joka on ihan erilaista kuin Lindahlin (sinänsä hyvä) Suomessa myytävä. Ja löysin marinoituja kirsikoita ja rusinoita. Juustopiirasta. Loppuviikon syön aamiaisilla vain niitä. 😉

Ennen kymmentä lastauduimme meidän vuokra-Ooppeliin ja lähdimme kohti pohjoista. Ajatuksena että jos kerran on luvannut ukkosmyrskyä ja sadekuuroja niin ei ainakaan jäädä hotellille mököttämään. Lähdimme retkelle katselemaan saarta ja ehkä pakoon sadetta. Ja totisesti: aika hyvin onnistuimme. Sadekuurot ja ukkonen tulivat vasta kotimatkalla iltapäiväneljältä vastaan.

Olin suunnitellut reitin, josta oli varaa vaihtoehdoille ja aika paljon ehdimme nähdä.

Ihan ensimmäiseksi ajelimme (Juniori ajoi koko päivän, minä etupenkillä, Apsu halusi ehdottomasti viereensä ”Naanan”) Anthony Quinn´s Baylle. Sitä kehutaan yhdeksi Rodoksen kauneimmaksi biitsiksi, eikä turhaan. Quinn ihastui paikkaan kuvatessaan saarella elokuvaa ”Navaronen tykit” ja ostipa sen sitten itselleen. Vuonna 1982 Kreikan valtio on lunastanut kauniin poukaman takaisin omistukseensa.

Jossain vaiheessa tulee mieleen Anthony Quinn ja hänen huikea roolinsa elokuvassa ”Kerro mulle, Zorbas”. Pitäisi katsoa se joskus uudelleen. Kirjakin on kotona hyllyssä … Miksihän se kolahti nuorena niin paljon? Oikeasti pitää lukea se uudelleen. Kuten ehkä myös Theodoros Kallifatiksen ”Minun Kreikkani”. Oliko se kirjan nimi? – Pitää tarkistaa kotona. Sekin kirja on siellä. Ja sirtaki-musiikkia olen täällä kaivannut … missään se ei ole vielä kuulunut.

Rannalla suhteellisen rauhallista, niin kuin muillakin nähtävyyksillä. Moneen kertaan Pehtoorin kans todettiin, että ”Kuinka täällä olisi ahdasta ja kuumaa elokuussa!”

Biitsiltä matka jatkui Koskineaun pieneen kylään: kaipasin ”aitoa” kreikkalaista maalaismaisemaa tai pientä kylää, joka ei olisi ihan turismin hapattama. Ja siellä tuota tunnelmaa oli.

Kylän kirkko käytiin katsomassa. Olimme aika ihastuneita.

Ja matka jatkui kohti Rodoksen kaupunkia. Vastoin odotuksia se olikin tosi iso kaupunki. Tarkkaa suunnitelmaa ei ollut, ajoimme pitkin rantaa pitkään ennen kuin löysimme isolle autollemme parkin.

Matkalla vanhaan kaupunkiin katselimme kaupungin katuja ja paikallisten elämänmenoa. Sitähän oli tavattoman vähän nähtävissä kaiken turistielämän takaa. Rodos elää matkailulla, ja se ei jäänyt epäselväksi! Ja kuinka paljon suomalaisia ravintoloita ja myymälöitä – ja suomalaisia – katukuvassa olikaan. Minä en ole tiennyt, että Rodos on suomalaisille Teneriffan veroinen matkailukohde.

Tämä ei ehkä ole se, mitä tulimme hakemaan. Niinpä menimmekin perikreikkalaiseen ravintolaan lounaalle. Kana-souvlakien, pizzojen, limpparien, oluen, retsinan (mitä muistoja!!!!) jälkeen lasku oli huikeat 56 euroa.

Niillä eväillä jaksoi kohti vanhaa kaupunkia.

Sieltä on paljon kuvia! Nyt vain nämä muutamat… kotona sitten lisää.

Maailmanperintökohde, keskiaikainen Rodos jäi aika lailla kaiken krääsän ja ravintoloiden alle ja piiloon, mutta muutamia viehättäviä, oikeasti vanhoja välähdyksiä näkymässä oli.

EIkä edelleenkään satanut! Toisin kuin oli Kolymbiassa tehnyt. Ja ukkosmyrsky oli poissaollessamme ollut tosiasia. Kotimatkalla pilvet vielä uhkaavia.

Ilta on kuitenkin ollut sateeton, ja kuinka mukava olikaan pulahtaa iltauinnille suoraan hotellihuoneesta ennen illalliselle menoa. Swin-up on aika makee juttu.

Niitä näitä Rodos

Juhlamatkalle koko perhe

Täällä Kolymbia, Rodos!

Olkoonkin että Norvegianin koneellinen oli täynnä oululaisia tai ainakin pohjoissuomalaisia, ja puolet matkustajista lapsiperheitä (isovanhempineen monet muutkin kuin me) niin kyllä suora lento kohteesta kotikenttä kohteeseen lomapaikka on jo sekin juhlaa. Ja varhaisaamussamme kaikki sujui hyvin ja helposti.

Jo matkalla lentokentälle ja -kentällä Apsulla oli niin monta kummasteltavaa ja hämmästeltävää asiaa, että voin vain kuvitella, miten tuleva viikko on meille täynnä ”oho”-, ”kato, mummi”- ja ”voi jeehu” -huudahduksia.

Kalsean, kolean Oulun ja neljän tunnin lennon jälkeen laskeuduimme Rodoksen kentälle etuajassa, ja sitten etsimään laukkuja, rattaita, Helsingin nuortaparia ja vuokra-autoa. Kaikki löytyivät! Ja kuinka matkatavarahihnalla kulkevat laukut, ja Apsun vetolaukku viimeisenä!, olikaan jännä juttu.

Seuraava jännityksen paikka olikin, ovatko huoneet toiveiden ja tilausten mukaiset: pikkuperheelle terassillinen, nuorelle parille parvekkeellinen ja meille terassillinen, jossa on swim-up! Ja onko huoneet vierekkäin ja auringon puolella. Melkein kaikilta osin toteutui, nuori pari on meistä aika etäällä, mutta eiköhän me täällä viikko pärjätä.

Matkaa Rodoksen lentokentältä tänne meidän hotellille on reilut 20 km ja kylän nimi on Kolymbia. Hotelli on ihan rannalla ja valtavan vesipuiston vieressä. Meillä on vesipuistoon ilmainen sisäänpääsy, eikä hotellistammekaan altaita puutu. Joten eiköhän uitua tule. Sikäli kuin sää suosii … Hotellin vieressä on myös pieni ”vuori”, ensimmäinen huiputettava kohde tälle reissulle?

Iltapäivällä lämmintä riitti hellerajalle asti. Kuinka se tuntuukaan hyvälle.

Sitten majoittumisesta ja päivien kulusta täällä vielä sellainen juttu, että matkavarausta tehdessä päädyin lopulta myös siihen, että meillä on täällä All Inclusive. Sekin vastoin minun ”reissufilosofiaani”. On meillä sellainen ollut joskus aiemminkin (Agadirissa Marokossa ja Playa del Carmenissa Meksikossa, joihin molempiin oli syynsä 😉 ) ja nyt ajattelin, että kun meidän porukassa on pari nuorta miestä, jotka tarvitsevat ruokaa aika tiuhasti, meissä on patikoijia ja kulkijoita jotka eivät aina ole yhtä aikaa lähdössä syömään muiden kanssa, on pääsykokeisiin altaalla lukija, on Apsu, jonka päikkärit on usein juuri meidän muiden lounasaikaan etc. niin aina ei niin helposti porukkaa yhteen saada syömään…

Ja valittu majapaikka on aika syrjässä mistään ravintolahoukutuksista, joskin toki varmasti sekä Lindoksessa että Rodoksessa käydään joku ilta syömässä, ja – viime kädessä – tämä All Inclusive taitaa tulla kaikkein edullisimmaksikin. Ja niin paljon kuin tykkään kokata (myös reissuissa) niin nyt minulla on siitäkin loma.

Tänään olemme jo myöhäisen lounaan ja äsken myös illallisen valtavasta buffasta nauttia. Odotusten mukaista. En usko, että jäämme nälkäisiksi, mutta varmasti käymme myös jossain hotellin ulkopuolella syömässä.

Ja me olemme uineet. Me kaikki. Minä ja Apsu uitiin aika pitkään meidän swin-up-altaassa! Niitä riemun kiljahduksia ja sitä iloa! Oi että!

¨¨¨

Ja me muistimme kuin muistimmekin! Apsu oli jo lähtenyt vanhempiensa kanssa nukkumaan, mutta me nuorenparin kanssa menimme vielä yhteen monista ulkoravintoloista yömyssyille ja arvonta yhdeksän (MS, Sini, Satu, Kati, Leena, Hissu, Anneli, Tiina, Marketta) arvontaan osallistuneen kesken suoritettiin. Ja voitto meni ANNELILLE! Onneksi olkoon. Lähetätkö minulle jossain välissä osoitteesi, niin postittelen tuliaisien kunhan täältä kotiudumme.

Niitä näitä

Aina jotain

Tehän tiedätte, että meidän reissuun lähdöissä on – yleensä aina – viime metreillä joku jännitystä aiheuttava tekijä. Useimmiten (lento)liikennettä uhkaava lakko ja aika usein alkanut tai jatkuva hammassärky. Jollei muuta niin sitten matkakohteessa on joku ”häikkä”, – jollei muuta niin ainakin säätilan äkillinen muutos vuoden aikaa liittyen paljon kylmemmäksi. No nytkin näyttää että kohteessamme sää viilenee. Mutta ei se ole nyt kovinkaan iso huolenaihe. Mutta aina jotain.

Niitä näitä

Väriä elämään

Veroilmoitukset x 3 (oma, äidin ja Muistikuvien) hoidettu. Aamusella Apsun lähdettyä lyhyeltä ”aamupäiväkoti” käynniltä, nostin lanketit esille ja annoin itselleni luvan jättää lenkin väliin. Niin iso homma muka ja nihkeän kostea ja kylmä ilma, että ei lenkkiä tänään. Pikkuisen kyllä tuli ylimitoitettua veroilmoitusten vaativuus. Eipä mennyt kunnon lenkin aikaa niihin.

Mutta kovin vähän sitten olen muuten saanut mitään aikaiseksi. Kirjeenvaihtoa ja chattailua yhteen jos toiseen suuntaan, virallista ja ei, mutta kuitenkin asioiden päivitystä ja unohtuneita vastauksia.

Kesäkamppeita sentään etsiskelin, huoltelin, tuulettelin ja muutamat puserot ja housut jo silitinkin. Matkagarderobi on aika lailla koossa. Eikä näytä yhtään minun tavalliselta musta-valko-ripaus-pinkkiä-ja-pari-siniraitapaitaa -setiltä, vaan ihan kuin jonkun toisen matkalaukkuun olisivat nuo menossa. 🙂 Harmaantumisen myötä tarvii värejä?

Ajattelin, että jo perjantaina kerron täällä matkakohteemme, ja syyt miksi sen valitsin. Joten perjantai-iltaan kuuteen asti on vielä mahdollisuus osallistua tuliaisarvontaan arvaamalla mihin me olemme lähdössä. Jokaisella on kaksi arvausta. Tähän mennessä osallistujia on vasta viisi ja kun arvonta suositetaan KAIKKIEN (ei siis ainoastaan oikein) arvanneiden kesken, niin mahdollisuudet tuliaispalkintoon ovat vielä vallan hyvät. Lauantaina, kunhan olemme perillä, suoritamme arvonnan ja julkistan tuloksen jos suinkin ehdin ja yhteydet pelittää.

Voit jättää arvauksesi tuonne, missä on ”Arvauskilpailun muutkin” KLIKS

Tytär perusti juuri meidän reissupoppoolle yhteisen Whatsapp-ryhmän. Ja sen nimi on Teletapit. Niin me yhdessä silloin maaliskuussa päätimme. Siinäkin on pieni, tosin aika vaikeasti löydettävissä oleva vihje matkakohteestamme. 🙂

Lähtölaskenta jo aluillaan

Niitä näitä

Vappupäivä perinteisesti

Tänään on sellainen päivä, että ei ole paljon kirjoitettavaa.

Voisin vain todeta (trendikkäästi): Jätän tämän tähän. KLIKS

Siis linkki kuviin, joita aamupäivällä (hyytävän kylmässä, auringottomassa – sikäli hyvässä kuvauskelissä, säässä) otin Katsastuskonttorin pihassa. Oulun vanhojen autojen – ennen näkemättömän laaja – kavalkadi oli siellä koolla ennen lähtöään kulkueena Oulun kaduille. Olin hyvissä ajoin, joten autojen kyljissä roikkuvaa yleisöä ei ollut paljonkaan kuvien tiellä… Kylmähän se taas oli, mutta toisaalta hyvä kuvauskeli, ei jyrkkiä auringon tuomia varjoja.

Ihan erityisesti tykästyin muutamaan ”uuteen” ennen esillä olemattomaan autoon ja yhteen moottoripyörään. Annoin kertoa itsellseni, että tämä Tunturi on moottoripyörä, ei mopo. Sillä saisi ajaa vaikka moottoritiellä. Miten kauniin värinen se onkaan, miten kauniisti entisöity ja mikä parasta? Vuosikerta! – Vm. – 58. Ihan juhlaprätkä! 😉 Tosin olen viime aikoina vakavasti harkinnut sähköpyörän hankkimista. Siis minulle ei moottoripyöräkuumetta vieläkään. Se pieni lämmönnousu niiden suhteen oli silloin kun Pehtoorilla oli satapiikki Yamaha (rek. OC-477, minä muistan vielä!) Mutta tämä on kaunis, eikö?

Ja tankin päällä ”lunttilappu” liikennemerkeistä”. Vallan mainiota. ”Jalankulkijan ylimenopaikka”!

Melkein pari tuntia kaikkinensa vietin koleahkossa säässä ja sitten hopusti kotiin. Etähuolehtimista ja aika vappupäivälliselle. Pikkuperhe tuli tekemään ja nauttimaan barbeque-päivällistä. Siinähän se iltapäivä vierähti. Ja kun muut jäivät sisälle sulattemaan, me aloitimme Apsun kanssa saippuakuplakauden. Ja potkuautoaikakauden, ja pihalla koluamisen kauden … ja kaiken kaikkiaan uhmasimme viileähköä säätä…

Toukokuu on nyt.

Niitä näitä Vanhemmuus

Vapun tuntoja

Perinteistä on hyvä pitää kiinni!

Meidän Vappuperinteisiin kuuluu käynti – joskus pitkäkin oleilu – Pyykösjärven rannalla, ystävien luona. Joskus, menneinä vuosina ”käynti” tarkoitti liki kellon ympärystä – kolmesta kolmeen – nyttemmin myöhäisellä aattobrunssilla piipahdusta. Ainahan se on mukava nähdä vanhoja ystäviä ja uusia tuttavuuksia.

Koleahkosta säästä huolimatta olimme liikkeellä pyörillä, ja niinpä lähtiessämme brunssilta soitimme eksnaapureille, että tulisimme piipahtamaan, hakisimme tullessamme cavan, nauttisimme yhdessä, vaihdettaisiin kuulumiset? Sopisiko? Heidän kanssaan kuitenkin on enimmät vaput vietetty … ja mitä saimme vastaukseksi? – Tulkaa. Tervetuloa. Tulkaa.

Ajelimme Välivainion Alkon kautta, ja siellähän oli asiantuntevaa palvelua tarjolla: Juniorilla on kevään harjoitteluprojekti ohi, ja kesäduuni alkanut. Oulun Alkoissa (Välivainio ja Linnanmaa) on meidän insinööriopiskelija kesä- ja ehkä myös syystöissä. Kannattaa pojalta kysellä suosituksia, erityisesti kuplivien osalta. 😉

Siispä löysimme hyvän Cavan, yksi kriteeri oli se, että se oli kylmäkaapissa. Ja tuntui hassulle, liki hämmentävälle, kun poika ohimennen, vappuaaton kiireessä, esitteli meidät työkavereilleen, ”vanhemmat tuli ostoksille” … 😉

No mutta, .. kuohuva reppuun ja pyöräilimme eksnaapureiden luo. Olipa hyvä nähdä heitä. Muistella ja kertoa. Samalla se oli 80-vuotistervehdyskäynti. Hyvä jatkaa siitä mihin viimeksi jäätiin, ja ajatella, että josko meilläkin vielä ainakin 20 hyvävointista vappua edessä….

Mukavaa Vappua teille kaikille.

Niitä näitä Reseptit Viini

Johan alkaa tuntua keväälle

Keväistä ruokaa kahdelle… se ajatuksena ruokakaupassa tänään. Perjantai on katolisessa maailmassa (ollut) ja (on) meillä paastopäivä tai siis kalapäivä. Mitä kalaa tänään? Tiskissä oli hyvän näköisiä ja edullisia turskafileitä, ja koska turskan tuoksu (lue: haju) ei kaupassa tunnu, kuten kotona kalapakettia avatessa, tuli ostettua meille fileet turskaa. Mikäpä siinä: turska on hyvä, lihaisa kala, joka ei paljon vaadi valmistuakseen hyväksi.

Ja hyvän lopputuloksen aikaansaamiseksi olen löytänyt uuden jutun: panko-jauhot! Japanilainen korppujauho tekee kalasta kuin kalasta rapeaa. Ehkä en käyttäisi silakoille tai ahvenille, mutta lohelle, turskalle, kuhalle… tulee rapeaa muttei rasvaista. Pussillisen jauhoja olen ostanut Kauppahallin Aasia-kaupasta, mutta näyttää sitä olevan myynnissä markettien aasialaisten elintarvikkeiden hyllysssäkin. Leivitin kalan suoraan pankojauhoissa, ei mitään kananmunaa siihen tarvita. Ja paisto voissa. Tuli hyvää.

Ja oheen pinaattilettuja ja kurkkusalaattia (minun tapaaan = pilko kurkku pieneksi kuutioiksi, sekoita turkkilaisen jukurtin, yhden valkosipulinkynnen, suolan, oliiviöljytilkan ja suolan kanssa ja nostele lehtisalaatin päälle).

Avasin oheen myös Ironside Chardonnayn. Ilman ruokaa maistui ”vanhanaikaiselle”, vahvasti tammitetulle Kalifornian chardonnaylle, mutta yllättäen ruoan myötä tammi ja makeus vaihtuivat aika sopivaksi hapokkuudeksi. Tosin lasilliset meille riitti. Semminkin kun olimme jo aperitiivit pihalla nauttineet.

Pehtoori oli päivän siivoillut pihalla: pessyt kaikki kiveykset, ikkunapellit, kantanut kalusteet piazzalle, hävittänyt kellokanervien jämät etc., etc., kun minä samaan aikaan olin huidellut kaupungilla, Caritaksessa, kuvauskeikalla, kampaajalla ja kaupassa. Ja todellakin, kävin myös Alkossa. Pieni pullollinen samppanjaa oli tämän kesäkauden ensimmäinen pihahetki.

Ja kuin tilauksesta, meidän ”oma” västäräkkipariskunta tuli räystäille tervehtimään. Ensimmäistä kertaa tälle vuodelle. Tervetuloa! Tervetuloa kevät ja kesä!

Niitä näitä

Pikkupräntit

Kun asennat tietokoneeseen (tai puhelimeen) uusia ohjelmia, lisäosia, toimintoja, päivityksiä, appseja tms. asennuksen, niin jossain vaiheessa ohjelma vaatii sinua hyväksymään ehdot. Tai kun tilaat nettikaupasta jotain – matkan, kengät tai vaikka kuvia – on sinun hyväksyttävä ehdot, jotta pääset tekemään tilauksesi loppuun. Eikö?

Joissakin harvoissa tapauksissa ohjelma vaatii avaamaan ehdot eli ne pikkupränttiset tiedot, joissa puhutaan tekijänoikeuksista, korvauksista, vastuista, vahingoista ja vapauksista ja kaikesta sellaisesta, ennen kuin pääset laittamaan ”hyväksyn”-ruksin, mutta useasti noita monisivuisia litanoita ei tarvitse edes nähdä, ja ne voi silti hyväksyä.

Ja minä ainakin lähes poikkeuksetta, tai siis poikkeuksetta, hyväksyn ne. Joskus matkaa varatessa saatan katsoa peruustusehdot, mutta enpä paljon muuta. Jollen hyväksy, en voi tilata, ja minähän nimenomaan haluan tilata jotain tai ladata ohjelman. Siis sumeilematta ruksi kohtaan: ”Olen lukenut ehdot ja hyväksyn ne.” Ihan silkkaa huijausta; en ole lukenut, mutta laitan ruksin koska haluan tilata tuotteen.

Tänäänkin olen tehnyt niin parikin kertaa (lisäosia ja presettejä tilatessa), ja siksikin tuli mieleen juttu, jonka luin tässä joku aika sitten… Kauppalehti Optiosta, Hesarista … jostain. Jenkkifirma oli tehnyt kokeen siitä, miten ihmiset lukevat noita tekstejä. Kaiken asiallisen tekstin väliin oli laiteltu kohtia tyyliin ”sitoudun siivoamaan ko. yrityksen wc-tiloja seuraavat viisi vuotta” ja ”tiedän, että ostamallani tuotteella ei ole missään tapauksessa minkäänlaista palautusoikeutta” ja ”Hyväksyn, että olen yrityksen hiusmallina kolme kertaa … ” ja ties mitä kaikkea älytöntä. Melkoiset ehdot hyväksyneille sadoille ihmiselle tiedotettiin heidän ”helppoon menostaan”, eikä vaadittu ehtoja täyttämään, mutta aika mielenkiintoinen testi kuitenkin oli… Oppiko siitä kukaan mitään? 😀

~~~~~~~~~~~~~~~~

Pitäisköhän sitä nyt lähteä torille kuvailemaan: myös Kärppien miehet voittivat kultaa tänä vuonna… 😉

Niitä näitä

Maisa in memoriam

En olisi koskaan uskonut itkeväni koiran vuoksi. Niin on nyt vain käynyt. Tänään on koiran päivä. Ja minä heräsin aamuviideltä ….

Maisa tuli minun ja meidän koko perheen elämään ”samassa paketissa” Miniän kanssa. Reilu kahdeksan vuotta sitten, kun olimme koko perhe neljästään yhteisellä lomalla Dubaissa, Juniori näytti kännykästäkään kuvia pienestä koiranpennusta, ”J:llä on uus koira”. – Ai jaa, totesin. En ollut ihan varma, kuka on J., saatikka, että minua olisi kovin paljon kiinnostanut mikään shäferin pentu.

Minä pelkään isoja koiria, shäfereistä parikin ikävää kokemusta. Mm. kun me rakensimme tätä taloamme (rapiat 30 vuotta sitten) tuossa kujan toisella puolella kahdella perheellä oli molemmilla kaksi isoa saksanpaimenkoiraa, eivätkä ne suinkaan aina olleet kiinni, eikä pihoilla ollut suljettavia portteja. Tulin kerran yhtenä lauantaiaamuna yksikseni raksalle, ja ajoin pihalle, ja ennen kuin ehdin tulla ulos autosta, kaikki neljä koiraa olivat auton ympärillä. Minähän en koiralauman keskelle autosta ulos tule: ei kestänyt kuin sekunnin murto-osan kun peruutin ja lähdin takaisin kotiin. Kerran yksi noista koirista kävi syömässä piirakat, jotka olin tuonut raksalle aikomuksena tarjota niitä iltapäivällä tuleville kattotiilitalkoolaisille. Kerran olen lenkillä joutunut kokemaan sen, kun shäfer juoksee kohti ja nousee takajaloilleen minua vasten, kunnes isäntänsä sai komennettua sen pois. Tärisin kauan aikaa sen jälkeen.

Kun olin varhaisteini kotikotiini hankittiin tiibetinspanieli, joka sai nimekseen Hani vai olikohan se oikein Honey. Sellainen pieni, häiriötä aiheuttamaton otus se oli, jonka meidän silloinen, kotiapulaiseksi aika iäkäs (silloin about 50?), varsinainen kotihengetär omi sen jossain vaiheessa itselleen. Minä en muista koskaan tuota koiraa käyttäneeni ulkona, tai muutenkaan olleenkaan olleeni sen kanssa tekemisissä. Koirat ei ole olleet mun juttu.

Kuinka sitten kävikään kun meidän lapset, erityisesti Juniori, halusivat lemmikkiä? – Se juttu on täällä.

No, Juniorin tyttöystävällä, josta sittemmin tuli kihlattu ja Apsun äiti, on ollut aina koira, shäfer. Ja niin myös Maisa sitten muutti Juniorin luo parisuhteen alkuvaiheessa, Juniorin ollessa vielä armeijassa. Kun koiruli ensimmäisen kerran juhannuksena 2010 tuli Lapin mökille, olin vähintäänkin varauksellinen, ja tunturissa kulkiessamme koetin olla aika kaukana koirasta, josta tuli heti kerralla ”Lapin koira”.

En osaa ”lukea” koiria, en niistä ymmärrä, mutta pian minäkin nimenomaan mökillä opin, että Maisa on leppeä ja iloinen, vähän pentu koko ikänsä. Ja jo muutaman yhteisen patikan jälkeen alkoi tuntua mukavalta, kun se aina ”kokosi laumansa” eli haki minutkin, kuvaamaan jääneen, joukkoon, kun muut menivät kaukana edellä.

Maisa sai sitten parikin ”sisarusta”, ensin Unskin (kiinanharjakoira) ja nyt nelivuotiaan Piinan, joka on shäfer sekin. Maisa alkoi jo sairastella ja menettää näköään, ja jo Apsun oottoaikana nuoret puhuivat, että ehkä Maisan olisi hyvä päästä pois, mutta siinäpä koko pieni koiralauma on pojasta pitänyt huolta, mitä minä totta puhuen kyllä aluksi epäilin ja taas pelkäsinkin: kaksi isoa koiraa ja vauva! Mutta kaikki ovat keskenään kasvaneet ja leikkineet ja lenkkeilleet.

(kuva Miniän albumista)

Maisa ei ole enää pariin vuoteen päässyt mökille, vaan on ollut Miniän vanhempien luona, kun muu perhe on lähtynyt Lappiin. Ja kyllä Piinakin kulkee tunturissa enemmän kuin mielellään, mutta ei sen riemu ole samalla lailla rajatonta kuin Maisalla, eikä se ole Maisan veroinen paimenkoira. Enkä minä ole oppinut sitä tuntemaan. Mutta Maisan opin.

Ja eilen, koiran päivän aattona, oli aika heittää Maisalle hyvästit. Mutta Maisakin pääsee vielä tuntureille, tuhkat viedään niiden rinteille, Lapinmaahan. Shepherd’s Queen-Mary ”Maisa” (2010 – 2018) oli unissani viimeyönä, vaelsimme kaksistaan tuntureilla ja Alpeilla, merenrannoilla ja lumisissa kuruissa, ja viideltä heräsin: Maisa putosi, putosi, putosi…

Eilen illalla.
Apsu: ”Missä Maisa?”
Äiti: ”Taivaassa lentokonneitten vieressä. Juoksee kilpaa niiden kans… ”
Apsu ”Kuka voittaa? … Maisa voittaa!!”