Museoyhdistyksen vuosikokouksessa kävin. Pitkästä aikaa. Yleiskokouksen puheenjohtajaksi jouduin, mutta en jäseneksi johtokuntaan saatikka sen puheenjohtajaksi. Toisin kuin perhe lähtiessäni vahvasti epäili. Perustivat varmasti epäilynsä aiemmalle: olen ollut johtokunnassa liki 10 vuotta ja puheenjohtajanakin kolme vai peräti neljä vuotta. Ja varsinkin se puheenjohtajakauteni oli täysin vastoin toiveitani, kiinnostustani, lupautumistani, osaamistani. Vastoin kaikkea. Aina lähdin vuosikokoukseen ”minua-ei-valita, en-aio-olla-enää-yhtään-kautta” ja yleensä tulin takaisin joko johtokunnan rivijäsenenä, varapuheenjohtajana tai puheenjohtajana. Kunnes kolme vuotta sitten oikeasti sain repäistyä itseni irti. Nyt johtokunnan jäsenistä puolet on omia opiskelijoitani 🙂
En ole mikään yhdistysihminen, eikä toiminta Museoyhdistyksessä – varsinkaan sen puheenjohtajana – ollut minulle mikään intohimo tai edes innostuksen paikka, ja homma sen mukaista. Muutaman kerran, muutamia tilaisuuksia järjestäessä tunsin tekemisen riemua, ja sitten onnistumisen riemuakin, mutta enimmäkseen homma oli raskaahkoa.
Mutta siis tänään: olin vain ”vieraileva” vuosikokouspuheenjohtaja ja tietysti jäin kuuntelemaan vuosikokousesitelmää: Iin Haminan kaivauksista löytyneen ristiriipuksen tarina oli oikein kiinnostava. Kirkkohautauskaivaukset veivät ajatukset 1980-luvun lopun Hailuotoon, jossa olin kaivauksilla mukana kolmena kesänä. Meissä jokaisessa asuu pieni arkeologi… 🙂 Noh, vähän olin arkeologiaa opiskellutkin ja kaivaukset olivat nuorelle maisterille hieno kokemus.
Kaivoimme Hailuodon vuonna 1968 palaneen kirkon paikalla – etsien mahdollisia jäännöksiä keskiaikaisesta kappelista – , joten väistämättä törmäsimme kirkkohautauksiin. 1700-luvullahan (ja paikoin vielä pitkälle 1800-lukua) oli tapana haudata osa (varakkaampi osa) seurakuntalaisista kirkonlattian alle, ja vaikka kirkko oli palanut olivat nämä kirkonlattian aliset hautaukset jäljellä. Lastan kalahtaminen ensimmäiseen ”vainaajaani” oli ainutkertaisen merkillinen tapahtuma. Toisena ja kolmantena kesänä, enkä pitkään aikaan kaivausten jälkeen, syönyt raejuustoa…
Toisen kesän kaivausten ”Suuri Ongelma” olivat nuppineulat. Niitä löytyi kymmeniä, satoja. Miksi? Sitäpä me historioitsijat ja arkeologit kovasti mietimme. Käärinliinoihinko liittyivät? Miksi niitä oli kirkonlattian alla niin paljon? Me löysimme ratkaisun, mutta hyvä blogivieraani, arvoisa Indiana Jones: mikä on sinun aavistuksesi, villi arvauksesi, tietosi? Miksi kirkonlattian alta löytyi nuppineuloja? Paljon nuppineuloja?
Kuvassa (klikkaa isommaksi) ollaan ensimmäisen kesän ensimmäisen viikon tasossa. Kolmantena kesänä olimme jo syvällä, keskiajalla 🙂 .












