Näitä viestejä äidit ja vaimot, lapset ja vanhemmat eivät odottaneet, eivät toivoneet. Viestit rintamalta … surureunaiset viestit …
Aamulenkki vai iltakävely?
Aamulenkki on kilometrejä, sykettä, toistuva suoritus, sauvakävelyä olkapään kuntouttamiseksi, reipasta askeltamista, kalorinkulutusta, terveyden takaamista. Aamulenkillä kuunnellaan iPodista Sinuhea tai italian sanoja. Aamulenkillä otetaan läksyvalokuvia. Aamulenkillä ajatellaan (jos ajatellaan mitään) tehokkaita ajatuksia, suunnitellaan tulevaa, mietitään mahdollisuuksia. Aamulenkille lähdetään vaikka sää ilmiselvästi on ulkoilua vastaan, pakkaseen ja sateeseen, aamulenkille lähtemättömyyttä ei saa anteeksi sään vuoksi.
Iltakävely on harvinainen, se on poikkeus, se on ylellisyyttä, se on elämän leppoistamista. Iltakävelyllä kuunnellaan lintujenlaulua, meren kohinaa, lehtien kahinaa tuulessa. Iltakävely voi olla pitkä, koska ei ole kiire, mutta toisaalta kävelyllä voi viivähtää vain hetken. Iltakävelyllä haaveillaan, kerrataan jo kerran sanottuja sanoja, muistikuvien annetaan tuoda kasvoille hymyn, joka ulottuu silmiin asti. Iltakävelyllä istahdetaan rantakiville ja otetaan kuvia auringonlaskusta, tai annetaan kameran olla laukussa. Iltakävelylle lähdetään vain kun ilma on leppeä, kun tuuli hyväilee kasvoja ja kun illan valo rauhoittaa.
Tästä huolimatta minä olen aamulenkkeilijä, en iltakävelijä.
Tänään oli sellainen päivä että oli hyvä tehdä iltakävely.
Tänään on ollut hyvä päivä.
Sekalaista seurakuntaa
Yhteensä paikalle tuli 172, joista 2/3 maskuliineja, joukossa kaksi, joiden sukupuolta en tiennyt ennen kuin näin papereista, seitsemän vasenkätistä, kaksi rastahiuksista, enemmän ponnaripäisiä poikia kuin tyttöjä, viisi myöhästyjää, ei yhtään lippalakkipäistä, syntymävuodet vuosien 1948 – 1991 väliltä ja yksi kynätön. Tulla nyt pääsykokeeseen ilman kynää! Muuten ei mitään ihmeellistä. Ei mitään. Tällä kertaa – vrt. alla yksi aiempi kokemus.
Kopion tähän yhden vanhan jo aiemmin (20.2.09) postaamani jutun pääsykokeen valvonnasta reilut puoli vuosikymmentä sitten.
Pääsykokeessa on aina pari-kolmesataa kansankynttiläksi pyrkivää, historiaanhurahtanutta nuorta ja vähän vanhempaakin, jotka ovat lukeneet sen ainokaisen pääsykoekirjan kannesta kanteen eestaas ja taastaas, ja sitten kesän korvalla tulevat Yliopiston Pääsykokeisiin tavoitteena päästä auvoisen opinahjon suojiin, päivittäisen historian havinan ammentamiseen. Monille näistä pyrkijöistä pääsykoepäivä on Elämää Suurempi, ja jännitys sen mukainen. Tärisevät tullessaan, tärisevät lähtiessään, kirjoittavat posket punaisina tunnin tai kolme, osaavat ja eivät. Osalla on mahtipontiset eväät, osa ei selvästikään ole pystynyt syömään pariin päivään. Melkein joka vuosi on joku, jolla on pääsykokeessakin maha niin sekaisin, että vessassa on käytettävä suht tiuhaan. Samalla reissulla yritän rohkaista ja relata jännittäjää “aika-helpot-kysymykset-tänä-vuonna, eikö”, jossa vaiheessa pyrkijäparka on revetä tuskaansa.
Pääsykokeissa on aina myös niitä, joista näkee jo kauas “tuo pääsee, tuo tulee meille opiskelijaksi”. Määrätietoisuus, kahden ja puolen tunnin (pääsykoe kestää 3 tuntia) intensiivinen kirjoittaminen, ja lopuksi aikaa vielä tarkistaa ja viilata…
Mutta se muistikuva pääsykokeesta muutaman vuoden takaa: nuori poika tulee parin tunnin kirjoittamisen jälkeen pääsykoepaperit kädessään valvojan (meitsin) pöydän eteen ja järjestelee vielä konsepteja, ja jättää ne hätäisesti eteeni. Huikkaan peräänsä “hei-pitäisi-näyttää-henkkarit”. Poika kääntyy takaisin – säikähtäneenä, punastuneena – ja alkaa kaivaa farkkujen takataskusta lompakkoaan, jonka räväyttää hätäisesti eteeni, ilmeisenä tarkoituksenaan näyttää lompakon lärpäkkeeseen laitettua ajokorttiaan, mutta kuinkas käykäään? Nuorukainen läväyttää puolen tusinaa eri merkkistä kondomia siihen suoraan eteeni pöydälle. En tiedä, kumpi on nolompi, hätääntyneempi, pääsykokelas vai minä? Hädissäni keräilen kondomeita ja tungen niitä pojan käsiin, “menehän-jo-siitä” syrjäkarein katson “eihän-kukaan-huomannut”, ja toivottelen hyvää jatkoa.
Jatko ei kuitenkaan taannut opiskelupaikkaa; tarkastin ensimmäisenä kun hyväksyttyjen lista oli valmis. Huh!
____________________________________
Puutarhassa on arovuokko jo ensimmäisen kukkansa aukaissut. Pehtoori-puutarhuri suosii pihallamme kasveja joiden nimessä on Siperian, tundra-, aro-, Lapin, tunturi tai joku muu ankarahkoon kasvuolosuhteeseen viittaava epiteetti. Sekö sitten hänen salaisuutensa koko kesän kukkiviin perennapenkkeihin?
Lipstikkakeitto linkin takana
Se että sataa ja on kylmä ei ole vain huono asia. Koska: a) tulee tehtyä duunia ihan huomaamatta b) nenä ja kaikki hengitystiehyet pelittävät kunnolla, c) voi haaveilla kesälomasta ja tehdä järjestelyjä sen eteen.
Olen varannut Mustionlinnan kesäteatteriin liput ja yösijan linnan Isosta tuvasta, etsinyt muutaman museon ja puutarhan kotimaan matkamme varrelta, perehtynyt Fiskarsin ja Billnäsin alueen mahdollisuuksiin, päättänyt kalaasipäivän ja pistänyt siitä ystäville tiedon. Tämän pienen haaveilun jälkeen voinkin taas palata kirjoituspöydän ääreen arvostelemaan tutkielmia: MISTÄ näitä proseminaareja oikein tulee! (13 työtä reilun viikon sisällä!) Noh, tulostahan se vaan on. Ja edelleenkin mielenkiintoisia ovat.
Puutarhakuva on kasvimaalta, jossa ruohosipuli, valkosipuli, raparperi sekä lipstikka tietysti! jo rehottavat ihan ilman mitään hoitoa ja huolta.
Keittokirjani ensimmäinen resepti on lipstikkakeiton resepti. Alla kuva keittokirjasta…
_________________________________________________________________________________________________________________________
Sunnuntai, ei munnuntai
Vihdoinkin ehdin tänään puutarhalle. Itse asiassa kahdellekin. En vielä paljon kesäkukkia ostellut. Jotain kuitenkin. Ja tyttären parvekkeelle ostin puksipuun.
– Aha, toit sitten tämmöisen.
– Niin, eikös ole mukavan pyöreä. Tulee sunkin partsille vähän kesäistä, ja tämä on talvenkin vielä hyvän näköinen. Ole hyvä vaan.
– Joo.
Että ei riemulla rajaa… Ei vaan ole meidän tytär mikään sisustelija. Mutta väliäkös sillä. Pääasia, että tuli tänään kotikotiin syömään ja höpöttelemään.
Sellainen rästihomma- ja suorituspäivä ollut. Mutta ei tunnu oikein aika tänäänkään riittävän. Tulee vaan mieleen Heli Laaksosen Kiakaus-kalenterissa oleva runo, jossa todetaan, että sunnuntai on – jo nimensä perusteella – päivä jolloin SUN pitää saada aikaseksi paljon. Ei ole mikään lepopäivä. Laaksonen sanoo sunnuntaista näin: “mitä sun pit saar aikases, sun olis kuulunu, sun olis tarvinnu”. Sunnuntai. Mutta samassa runossa Laaksonen peräänkuuluttaa viikkoon päivää, jonka nimi olisi ”munnuntai”. Munnuntaina sais ”ol vaa”.
Tänään on siis selkeästi SUNnuntai, ei munnuntai. Mutta ei haittaa. Rästeistä eroon pääsy tuntuu sekin hyvälle.
Tuomenkukkien aikaan
Tämän päivän puutarhakuva on Ainolan puistosta. Äsken poljimme sieltä kautta kotiin. Onko Oulussa koskaan olleet tuomet näin komeita? Minä en muista. Vaikka tuon samaisen tuomen ohi olen vuosikausia kulkenutkin.
Tulimme juuri kollegan tupareista. Jotka olivatkin – yllättäenkö? – kihlajaisetkin. Niin, siinä iässä ollaan. Taas! Kaverit, ikätoverit – kihlautuvat, avioituvat. Muistan eläneeni tämän vaiheen jo kertaalleen. Aivan, toinen kierros on monella menossa. Mutta mukavahan se on jakaa onnellisten iloa. Ehdottomasti.
Siis onneksi lähdimme tuparikihlajaisiin. Vaikka täyden, intensiivisen työpäivän jälkeen kovasti harkitsinkin, viitsitäänkö? Meillä oli tänään jatkotutkijoiden seminaaripäivä. Seitsemän väitöskirjantekijää kertoivat ”mitä tutkimukselle kuuluu?”. Professorin kanssa kuuntelimme, koetimme kannustaa.
Juuri tänään – kun on tasan kuusi vuotta omasta väitöksestäni – tupisin että lauantai kului sisällä, kohtuullisen tiukasti duunia tehden, mutta kuinka onnellinen – yhtäkkiä keskellä seminaaripäivää – olinkaan kun tajusin, että minun ei tarvitse enää tehdä väikkäriä. Ei enää suunnitella kesälomalle arkistokäyntejä, ei enää nähdä painajaisia kirjoittamattomista kappaleista, tekemättömistä taulukoista. Ei enää ahdistua riittämättömistä yöunista ja resursseista. Ei tuntea huonoa omaatuntoa jokaisesta pois arkistosta tai tutkimuskirjallisuuden ääreltä vietetystä tunnista. Toisaalta — pikkuisen kadehdin kun joku kertoi löytäneensä uuden arkistokokonaisuuden, saaneensa uuden tuloksen, päästyään Riksarkivetin ”salaisimpiin” kokoelmiin… Kaiholla muistelin aikoja kun joku kokonaisuus oli saanut hyvän palautteen, kehotteen jatkaa eteenpäin. Sitä intoa ja tieteentekemisen paloa! Silti: onneksi huomenna on sunnuntai, onneksi huomenna on vapaapäivä.
Tänään vielä kesä, olisipa huomennakin.
Helluntaita kohti
Soittivat töihin Kalevasta ja kyselivät, jotta mistä se sanonta ”Jos ei heilaa helluntaina, niin ei koko kesänä” tulee. Mikä sen historiallinen tausta on? Kun en muistanut (lue: kun ei ollut harmainta aavistusta) kehotin etsimään Kustaa Vilkunan kirjan Vuotuinen ajantieto.
Sen verran rupesi asia kiinnostamaan itseänikin, että kotona Vilkunani aukaisin. Siellä ei asiaa oikeastaan ole kovin hyvin selitetty, mutta pari muuta kirjaa auttoivat.
Siis: helluntaihan on kymmenen päivää helatorstain jälkeen. Ja se on maaseudun työvuodessa aikana, jolloin kevät on alullaan, toukotyöt alkaneet, mutta ei vielä kesäkiireitä. Helavalkeita* pidettiin yllä koko kymmenen päivää ja helluntaina, varsinkin nuoret, kokoontuivat juhlistamaan kevättä, helavalkeiden ”hiilloksille”. Helluntaina oli (viimeinen? :)) mahdollisuus ja aikaa tavata muita nuoria, ennen kuin kesän kiireet alkoivat. Jollei silloin ehtinyt itselleen paria hankkia, oli jäätävä ilman. Koko kesänä ei enää ollut aikaa…
_____________________________________________________
*Toistan viikon takaisesta postauksestani: Helavalkeita on poltettu jo pakanallisella ajalla, ja tapa jatkui katolisen kauden Suomessa. Tulien tarkoituksena oli pitää pahat henget pois, ja siten taata tulevan satokauden vilja ja suojata karjaa.
Töitä ja lounastauko
Miten orjuuden laukkauttaminen vaikutti naisten elämään Yhdysvaltojen etelävaltioissa, millainen kuva aborginaaleista luotiin 1800-luvun alussa, millaista oli Tshekan toiminta Neuvosto-Venäjällä, miten rahvas koki ärhäkän metsäherra Forsströmin toimet Sodankylässä, millaisia olivat sodanjälkeiset kansandemokraattien vappumarssit ja -juhlat Oulussa, miten suomettuneen Suomen viranomaiset suhtautuivat Puola-solidaarisuus -yhdistykseen? Mikä näitä kaikkia asioita yhdistää?
Näistä aiheista on tehty opinnäytetöitä (kanditutkielmia/proseminaareita) joita olen lukenut ja arvostellut eilen ja tänään. Tuo Suomen ulko- ja sisäpolitiikan 1980-luvun alkupuolen vaiheita (Puolan kriisi ja sen heijastus Suomeen) käsittelevä työ oli todella mielenkiintoinen, – toisin kuin minulla (poliittisesta historiasta piittaamattomalla) ennakko-oletuksena oli. Ja tietysti orjuuden lakkauttamisen vaikutus naisten arkeen Yhdysvaltain sisällissodan jälkeen oli mielenkiintoista. Ja kyllä oululaisten vappumarssien osallistujamäärän sitoutuminen melkein enemmän vapun säähän kuin SKDL:n poliittiseen kannatukseen oli intresantti juttu.
Tänään sitten tehtiin norssilla olevan ystävän kanssa se, mikä olisi pitänyt tajuta tehdä jo monta kertaa aiemmin: jätimme Linnanmaan lounasruokalat ja niiden jonot väliin, ja teimme lounastreffit ulos. Menimme syömään eväät työpaikkojemme vieressä olevaan kasvitieteelliseen puutarhaan. Omat lounassalaatit ja leivät pussukassa istahdimme keskipäivän auringossa penkille. Eväät olivat parempia kuin laitosruoka, aurinko paistoi, linnut lauloivat ja puutarhassa jo paljon kukkivia silmänruoaksi, juttelukin on aina tarpeen. Loistava idea, H.!
Tänään töiden jälkeen oli myös aika kampaajalle. Lähdin töistä jo puolelta (aika siis tasalta), että ehtisin hyvin polkea kampukselta kaupunkiin ja että voisin nauttia kauniista, helteistä säästä. Kävelen pyöräparkkiin ja hoksin, ei, en jättänytkään pyörää aamulla tänne, vaan tuolla kirjaston puolen parkissahan se on. Kävelen sinne (ei ihan lyhyt matka). Ja etsin kovasti, eikä mitään mielikuvaa, mihin olen sykkelini aamusella laittanut. Satojen pyörien joukosta en sitä löydä. Ja sitten muistankin: jätinkin sen bioskan laitoksen siiven takana olevaan telineeseen. Eiku juokse sinne. Kello on jo 17 vaille. 26 asteen helteessä kun sitten vinssasin keskustaan, olin viisi minuuttia myöhässä (inhoan myöhästymistä!) ja kohtuullisen punainen ja kuumissani. Mutta kampaaja ehti vallan hyvin pehkoni pistää ojennukseen. Nou hätä.
Valokuvatorstai: Hassu
Kilpikonnamme on hassu.
Konnuleiden luontainen taipumus on kaivautua, unille, piiloon, talvilevolle. Ja vaikka meidän city-konnalle on terraariossa mahdollisuus ”luomukaivautumiseen” niin Elmeri Konrad tunkee itsensä mielummin tietokoneen johtojen väliin.
(Klikkaamalla näet Elmerin isompanan)
Ulkoelämää
Millään ei olisi malttanut tulla ulkoa sisälle, ei millään. Syötiin ulkona, lukemista, pihatöitä, pyörälenkki… Tämä kesäinen toukokuu on vaan jotain parasta.
Meilläkin appelsiinipuu jo kukkii 🙂 Tuo on sellainen pieni ruukkuappelsiini, joka on ollut kevään Festassa ja nyt tosiaan kukkii.
