Useinhan pohditaan, keskustellaan, jopa syytellään meitä kännykkäaikakauden ihmisiä siitä, ettei osata olla, elää, reissata, juhlia, viettää aikaa lasten tai ystävien kanssa ilman, että kaikkea katsellaan ja kuvaillaan puhelimen kameralla, ettei osata nauttia hetkestä ilman, että kaikki on tallennettava puhelimen kuvakansioihin. Ja vielä suollettava kuvavirta someenkin!
Minulla puhelimen kuvakansioissa on toki paljon kuvia, mutta lopultakin aika vähän. Mutta kameran, järkkärin, otan mukaan lähes joka paikkaan. Varsinkin luontoon ja varsinkin reissuissa kaikkialle. Teen niin paitsi siksi, että koetan koko ajan oppia kuvaamista, mutta myös koska kamera on minulle ”muistiinpanoväline”. Ja tämän blogin kuvitusta varten otan kuvia.
Ja viime vuodet myös siksi, että valokuvaus on ollut myös pieni tienestin lähde, mutta nyt kun kortteja, kalentereita, kuvatoimistomyyntiä, markkinointia etc. varten ei juuri enää ole tarvetta ´kaiken´ kuvaamiselle, olen hiljalleen antanut kuvausinnon laantua. Hiljalleen.
Tänään kun lähdimme lenkille, käsittämättömän lämpimään säähän, jolloin kaikki lumi on sulanut, jolloin puista kaunis pitsihuuru on häipynyt, jolloin taivas oli tumman harmaa ja jolloino oli luonto lähes väritön, ajattelin, että mitä turhaan Canonia taas otan olkapäälle roikkumaan. Että koetan kokea Prospektorin lenkin ihan omin silmin, ilman kameran etsimen kautta katselua. Kokeilla, että osaisinko?
Lopulta kuitenkin otin kameran mukaan, mutta päätin, että mietin, miksi sen otin mukaan ja päätin miettiä, mitä ja miksi kuvaan. Sepä olikin aika hyvä ”koe”.
Opin, että kamera mukana katsoin kaikkea tarkemmin, etsin jotain kaunista, karua, erikoista, tavalla tai toisella merkityksellistä. Ja väitän, että tällä tavalla sain tämän päivän lenkistäkin juuri itselleni paljon enemmän irti kuin jos olisin vain ”suorittanut” kuuden kilometrin tepastelun aika liukkaalla latupohjalla Piispanojan parkista kohti laavua ja Prospektorin kaivoskuilun jämiä ja takaisin autolle.
Siellähän oli hienoja heijasteita, pulputtavia puroja, vedenpinnat kuin kauneinkin maitolasi, viimeisiä auringonsateita, luomulaituri… Olen siis enemmän silmät ja aistit auki kun minulla on Canon mukana. MOT. 🙂
Olimme lenkillä kaksistaan, sillä heti puolenpäivän jälkeen, jolloin mökkivieraat lähtivät kohti etelää Tankavaaran ja Jaatilan rastien kautta. Yhdessä vielä nautiittiin pitkä aamubrunssi (johon kuului siihenkin paljon Hangasojan ja Saariselän historiaa) jonka jälkeen systeri & S. lähtivät, ja me täällä taas kaksistaan.