Koko pohjoisen puoli on kohta tuntureilla täytetty. Suuria maanharjoja on toisensa takana siniseen äärettömyyteen saakka. Katsot kohti koillista ja itää — koko maan ääri on tuntureista rakennettu. Korkeita köyryjä on paiskittu vierekkäin ja päällekkäin niin pitkälti kuin silmä kantaa. Maan mustiin uumeniin ne on perustettu, Manalan vierikallioihin, mutta sinisinä ne nousevat taivaan sineen taikka valkoisina piiloutuvat pilvenkumuraan. Etpä aina tiedä, tunturiko vai pilvi, tunturin takaa kohoava pilvenjönkkykö vai pilvistä katsova tunturinharja.
(Samuli Paulaharju, Sompio, 1939)
Patikka Luulammelle on tehty usein. Se on yksi lempireiteistäni, varsinkin menomatka ”jyrkemmän kautta”. Aika iso osa 11 kilometrin rengasreitistä on granuliittia, kivenmurikoita kaiken kokoisia. Hieman ikävää taivallettavaa sikäli, että on koko ajan katsottava mihin astuu.
Mutta onpahan hyvä syy kulkea hiljalleen, pysähdellen, hengitellen syvään. Tuolla tuntee olevansa tunturi-Lapissa, juuri siellä mistä Samuli Paulaharju kirjoitti. Se on vaikuttavaa. Lapin hulluus pahenee noilla poluilla, tuntureiden kupeilla.
Luulammen kahvila oli auki, joten lounaskahvit siellä. Inarinjärven siikaleipänen oli hyvä.
Sen jälkeen hyvä jatkaa paluumatkalle. Tunturituuli piti ilman raikkaana, eikkä reilusti yli 20 asteen lämpö haitannut patikointia. Kaikki oli hyvin. Kaikki.
Vielä muutama viikko ja sitten itsekin patikoin jo siellä. Joko uuteen puuvajaani on tullut katto? Oli kuulemma vielä heinäkuun puolivälissä avomalli.
Kyllä tänne mahtuu hyvin muitakin.
Ja kun tulet, eiköhän katto jo ole paikoillaan. Tekijä on jo Hangasojan huudeilla. 🙂