Nyt on se aika vuodesta, jolloin on ihana käydä kaupassa: hevi-tiski on runsauden sarvi, josta on varata valita. Kaikkia vihanneksia, juureksia, kasviksia. Ihanan värisiä, tuoreita, houkuttelevat kokkaamaan. Minulla menee pitkä tovi valitessa yksilöitä. Ihan kuin ranskalaisilla perheenäideillä: jokainen tomaatti, sitruuna ja kurpitsa pitää valita tarkkaan. Minulle on tärkeää myös se, että ne ovat kauniita kuvattavia, ja sopivia malliltaan, etteivät pyöri pöydällä, vaan pysyvät sommitelmassa.
Tarkoitus oli tänään kuvailla sadonkorjuuajan herkkuja, ja sitten minulla olikin epälukuinen määrä enemmän ja vähemmän eksoottisia hedelmiä studion pöydällä…
Ja sitten ostin yhden paksoin. Eikä aavistustakaan mitä siitä tekisin? Ihan vaan lisukkeen broilerille tms. ? Joku aasialainen resepti pitänee etsiä – tai kehittää. 😉 Mutta se on jotenkin kaunis kuvattava, paljon kauniimpi kuin tavis-kiinankaali. Milloinhan viimeksi olen ostanut sitä? Tooooosi kauan sitten, ja muistatteko millainen hittijuttu se oli 80-luvulla? Ei ollut silloin tietoakaan mistään jäävuorisalaatista, rucolasta tai romainesta. Kiinankaali jyräsi. Mutta sukulaisensa paksoi (= pinaattikiinankaali) on parempaa.
Sadetta pidätellessä tällaisia hommia.
Ja kontakteja historiatieteiden maailmaankin. Vielä joku pitää minua suomalaisen arjen historian asiantuntijana. Tulipa samalla muistoja omista tutkimusretkistä Kemiyhtiön arkistoissa. Kuulin myös, että mieletön, aika ainutlaatuinen henkilöarkisto, jota kävin Kemissä ainakin kymmenen kertaa tutkimassa (kellarissa, jossa mielestäni oli kyllä hiiriä ja rottiakin!, ja ainakin aina alkutalvesta vettä lattioilla), on nyt suljettu ja aineisto alkaa olla käyttökelvotonta homeitiöiden vuoksi. Ei hämmästytä. Surettaa kylläkin.