Vieläkin vähän pyörryksissä…
Parasta tänään Apsu, joka oli iltapäivän meillä.
Ja tänään olin lenkillä juuri silloin kun sää oli parhain, eilen juuri silloin kun satoi kunnolla. Aina ei käy … Mutta tänään.
[Kauppatorin rannasta]
[Kiikeli, Oulun pikku-Venetsia]
Hallissa kävin samalla reissulla: huomiseksi herkkuja, – reseptiikkaa tulossa, soppapostauskin rästissä. Tänään koekokkausta tiistaiksi ja Festan siivouksenkin jo aloitin. Ja mielessäni olin jossain ihan muualla.
Tänään monessa mukana. Monia rooleja, tiedostamattomia enimmäkseen, mutta ainahan sitä on erilainen eri kohdissa, eri ihmisten seurassa. Aamupäivällä lähdin pitkästä aikaa Pehtoorin mukaan appivanhempia tervehtimään. Sitä ennen ja sen jälkeen Lasaretin ensimmäisen (isomman) kuvasatsin viimeistelyä, projektissa kolme osaa…. ja sitten lähdin pimeään illansuuhun kuvailemaan ja kävelemään.
Möljällä kävin. Olihan siellä nyt komeaa, jos kohta myös pimeää ja kosteaa: kesän jatkunut laiturin/möljän remontti alkaa olla valmis. Rantapromenadi on jo asfaltoitu ja katulamput toimi. Oulun korkein talo, 16-kerroksinen Satamanrannan Masto, on jo saanut asukkaansa.
Kiertelin ja kuvailin yksikseni vielä kauan, niin kauan, että juuri ja juuri ehdin kuudeksi kirjastolle ja Pakkala-saliin: siellä on menossa Suomi 100 Studia Generalia, jossa ex-kollegani Oulusta ja muualta maasta luennoivat. Monta kertaa on aiheita ja luennoitsijoita, jotka olisivat kiinnostaneet, mutta olenpa ollut juuri jossain toisaalla. Tänään pääsin. Oli seuraajani luennon vuoro, ja kun aihekin oli melkein ”omani”, niin olipa mukava päästä. Ehdinpä muutamien tuttujen kanssa vaihtaa muutaman sanan, monen kanssa en. Kylläpä tuli fiiliksiä, monenlaisia, tuossakin yhteisössä …
Kävimme katsomassa Tuntemattoman.
Olen nähnyt Edwin Laineen elokuvan ensimmäisen kerran jo lapsena, luulen, että olin 10-vuotias kun itsenäisyyspäivänä sain sen äidin kanssa katsoa. Ainakin osia siitä. Muistan vielä muutamat kohtaukset ja niiden aiheuttaman pelon tai jännityksen.
Kirjan luin joskus lukioaikana, jolloin luin ihan mahdottoman paljon muutenkin, ja nimenomaan kaikkia klassikkoja ja nimenomaan historiallisia romaaneja. Leffan olen katsonut monia kertoja uudelleen, kirjankin lukenut uudelleen ja kun muutama vuosi sitten ilmestyi Linnan sensuroimaton Sotaromaani harpoin senkin läpi. Ja olen kuunnellut äänikirjan. Mollbergin ohjaamaa Tuntematonta en ole nähnyt.
Se, että tiesin, mitä elokuvassa ”tapahtuu”, miten siinä käy, vaikutti varmasti katsomiskokemukseeni.
Ensinnäkin se oli minusta hyvä elokuva. Tavattoman hyvä. Sitä tarvitaan. Nyt olen tätä mieltä, vaikka silloin kun leffan tekoaikeista ensimmäisen kerran uutisoitiin ja nimenomaan osana Suomi 100 -juhlaa, olin aika lailla eri mieltä. Kun olen, edelleenkin, sitä mieltä, että Suomi 100 -juhlavuodessa on suhteettoman (paino sanalla suhteettoman) paljon korostettu talvisodan ja jatkosodan merkitystä Suomen itsenäisyydelle, – kyllä, kyllä ne olivat ratkaisevia itsenäisyyden säilyttämisessä, mutta eivät itsenäistymisessä. Suomen sisällissota, vuoden 1918 sota (jota nimitystä historiantutkimuksessa nykyisin yleisimmin ja hyväksytyimmin käytetään), vapaussota, kansalaissota oli itseasiassa ratkaiseva Suomen itsenäistymisprosessissa, viime sodat sen säilyttämisessä. No mutta se tästä paatoksesta. Siis tämä Louhimiehen Tuntematon tarvitaan tässä ajassa.
Kuten moni muukin, olen samaa mieltä, että vähän vähempi dynamiitin käyttö olisi riittänyt, vähän vähempi räiskintä olisi riittänyt, eikä sodan mielettömyyden perillemeno olisi yhtään kärsinyt. Tosin mietittiin, että onko niin, että nuoremmille sukupolville pitää tällaista olla?
Sodan raakuus, julmuus, järjettömyys ei jäänyt epäselväksi. Kun ei jää kirjassa, eikä Laineen versiossakaan. Se, mikä tässä uusimmassa oli erityisen hyvää ja koskettavaa, oli se, että hienojen näyttelijäsuoritusten ja tietysti ohjauksen myötä pelko ja ahdistus tulivat lähelle. Kuoleman pelko, sodan pelko, oman heikkouden pelko. Elokuva on rauhan elokuva, tai ainakin hyvin sodanvastainen elokuva. Sankareita ei ole. On vain (nuoria) miehiä, jotka suhtautuvat ja selviävät sotaan ja sodasta hyvin eri tavoin.
Louhimies on tuonut valkokankaalle myös jatkosodan kotirintaman, mikä minusta – luonnollisesti – on erinomaisen hyvä asia. Ne pätkät olivat minusta vain jotenkin päälleliimattuja, tai vähän kuin jostain toisesta elokuvasta, ne olivat paikoin liki idyllisiä. Mutta parempi niin kuin kokonaan ilman. Uskonnon asemaa on elokuvassa vähemmän kuin kirjassa, tai ainakin minusta tuntuu siltä.
Elokuvassa on jotain anakronismeja ja ”virheitä” ajankuvaan ja kuulemma myös sodankäyntiin liittyen, mutta enpä juuri huomannut, enkä piitannut. Ainoa, mikä olisi kuitenkin hyvä muistaa, että näyttelijät ovat liian vanhoja, Niin hyvin kuin nämä Putouksen näyttelijät ja erityisesti Eero Aho näyttelijätyönsä tekivätkin niin vanhojahan he ovat siihen nähden, minkä ikäiset poikaset Petroskoin valtasivat. Mutta toisaalta: olisiko 20 – 25-vuotiaita näyttelijöistä ollut tekemään tuollaisia rooleja noin hienosti. – Tuskin.
Minä hieman ihmettelin, etten itkenyt. Jännitin kylläkin. Varmasti juuri se, että tiesin … Eniten minuun on kuitenkin vaikuttanut äänikirja. Veikko Honkasen lukemana/ääninäyttelemänä kirja on hyvin intensiivinen, hänen dialoginsa murteineen kaikkineen jättävät omalle ajattelulle tilaa, ja Dolby-äänet ja tärinä, popcornin tuoksu ja värit puuttuvat, mikä saa tuntemaan enemmän. Ainakin minut.
Luin jostain arvostelusta tai kolumnista mielipiteen, että elokuvan kuuluisi kuulua lukion ja muun keskiasteen koulutuksen opetusohjelmaan; en pidä huonona ajatuksena.
Eihän tässä millään meinaa ehtiä blogin ääreen. Touhupäivä, ja iltakin, ja sitten vielä yhtäkkiä puhelimessa revontuli-appsi ilmoittaa, että tänään voisi olla vihreää kuvattavaa. Ja siinä samassa kotipihalle! Varttitunnin oli kauniita kaaria joka puolella, ja samaan aikaan kuu nousemassa idän taivaalta. Onneksi en lähtenyt ajelemaan mihinkään Nallikariin tms., sillä valoshow oli pian ohi.
Sitä paitsi Nalskussa kävin jo auringonlaskun aikaan tullessani asioilta; mm. kaikkea mukavaa tilpehööriä löysin Bauhausista. Poistolevyjä kuvausalustoiksi, kukkia, joulupalloja ja yhden pienen valonkin). Ja sitten kävin eka kertaa ikinä panttilainakonttorissa: joku kerta näin ohimennessäni sen ikkunassa chippendali-salaattiottimet, sellaiset aika pienet, mikä oli nimenomaan hyvä asia (tulette varmaan näkemään kuvissa), ja niiden hinta oli vain 39 euroa. No kun tänään olin sillä suunnalla muutenkin, niin päätinpäs käydä ostamassa ne. Hyvät olivat ja hinta vallan edullinen. Mutta siellä oli monta ihmistä töissä ja pari asiakastakin lisäkseni, ja minulle tuli sellainen kummallinen 60-luku tai ”yleisliittolainen” tunnelma mieleen. Merkillinen paikka, mikä ei estä, ettenkö voisi käydä toistekin tekemässä löytöjä.
Serkkuni kuvahaasteissa on tällä viikolla aiheena panoraama ja ”kuvapallo”. Ensin 12 kuvan panoraama kauniista, aurinkoisesta, aika lämpimästäkin marraskuun päivästä ja sitten vähän lisäsäätelyjä…
ja uimakopeista tuli linnunpönttöjä.
Mie niin kovasti näistä automaattimuokkauksista piittaa, mutta nyt on ajatusta joulukuvia varten, on ihan huippua kun on aikaa joulufiilistelyyn …
Eihän se nyt ihan tämmöinen suunnitelma ollut tälle päivälle. Siis että keittiön suursiivoukseen ryhtyisin, mutta sellaisen se nyt iski. Nyt kun katselee köökiämme, niin ei se näytä oikeastaan yhtään erilaiselta kuin yleensäkään, vaikka monta tuntia siellä rätti kourassa touhusinkin ja iso roskapussillinen lähti roinaa veks.
Minähän pidän itseäni aika siistinä ja puhtaudesta pitävänä, ja Pehtoori on sitä vielä enempi, mutta kyllä kaapeissa järjestelemistä ja luutuamista oli. Ja kun niitä kaappeja ei ole vain kaks tai kuus, vaan molemmin puolin keittiötä lattiasta kattoon, – on kai niitä ainakin tusina ja laatikot, uuni ja tiskikone päälle. Ei siinä mitään, minusta on joskus, yleensä silloin kun ryhdyn, ihan mukavaa siivota kunnolla. Perusviikko/kuukausisiivoustahan me emme itse tee kuin satunnaisesti, lomaikoina, sillä meillähän käy meidän oma supersiistijä S. On käynyt jo kauan? – Kymmenen vuotta?
Noiden kaappien siivouksessa kävi niin kuin osasin odottaa; löytyipä yhtä sun toista, jota en muistanut olevan olemassakaan. Tällä kertaa ei kuitenkaan mitään pieniä ylläreitä lapsille tai jotakin tiettyä juhlaa varten ostamaani gourmet-hilloa tai artesaanikeksejä tai konvehteja. Ei ole yksi se kerta, kun lapset saivat vappuyllätykset koulun alkaessa tai joulukarkit löytyivät sopivasti virpomispalkaksi tai kalliit, spesiaaliherkut ovat jääneet kaappiin ohi bestbeforen.
Minä kun en pidä siitä, että tasoilla, pöydillä, tuoleilla on mitään ylimääräistä. Siis tavallisestikin meidän keittiö näyttää siistiltä, astiat pannaan tiskikoneeseen tai tiskataan (nykyisin useimmiten Pehtoori tiskaa 😉 ) heti. Mutta minä laitan myös kaiken muun pois näköseltä. Yleensä paikalleen, mutta entäs kun jollain yllärillä ei ole ”paikkaa”?
Sujauttelen asioita pois näkyvistä, mikä onkin yksi syy sille, että minulla on yleensä aina jotain hukassa. Sujautan avaimet pois eteisen pöydältä, lompakon pois keittiön pöydältä, kaulahuivin roikkumasta näkyvistä, paperit pois työpöydältä, kameran linssisuojan Festan keittiötasolta, muistitikun läppärin vierestä, sormukset kylppärin lavuaarin reunalta. Sillä seurauksella että aina joku on hukassa tai siis sujautettuna jonnekin talteen. Ja yleensä ne ovat väliaikaisesti kadoksissa juuri silloin kun olen lähdössä jonnekin. Ja sitten kun inhoan myöhästymistä, niin olo vähintäänkin vihainen – itselle. Onko muilla tällaista touhua? Pehtoori väittää että olen ihan omanlaiseni tässä suhteessa, mutta en usko. Onhan muitakin?
Tänään kaappien siivous ihan uudella näkökulmalla oli tuottoisa. Kaikenmoista kuvausrekvisiittaa sieltä paljastui: tiimalasi, lasinen omena, patinoitunut hopearasia, rasiallinen kuivuneita ruusun terälehtiä, …
Ja sitten jostain merkillisestä syystä ihan mahdottoman monta pussillista hasselpähkinärouhetta ja seesaminsiemeniä. Mitä minä niillä teen? – Olisiko vinkkiä, mihin niitä voisi käyttää?
En siis varsinaisesti konmarittanut, ei onneksi ollut juuri mitään turhaa, toissakesäinen kaksinkertainen kirppariruljanssi hoiti ne pois kuleksimasta, mutta nyt on pitkäksi aikaa järjestys keittiössä. Ensi viikolla Festa? Noh, siellä homma hoituu paljon vähemmällä.
Nyt paluu kuvaprojektin pariin.
Enpä ole kotoa sisältä paljon kuvia julkaissut, mutta menkööt nyt..
Tehtävä 12. Kuvaa kaksi omakuvaa, joista ainakin toinen on kokovartalokuva ja tilassa.
Valokuvaaja tekee työtä omalla persoonallaan. Työn voima, herkkyys ja omaperäisyys ovat kiinni tekijän persoonallisuudesta. Koko kuvataiteen historian ajan taiteilijat ovat määritelleet itseään suhteessa omaan persoonaan ja yhteiskuntaan kuvaten välillä itseään. Myös valokuvaajalle on terveellistä kääntää kamera joskus itseensä ja kysyä: miten näen itseni, millaisena haluan itseni nähdä?
”On terveellistä kääntää kamera joskus itseensä” – Huoh! No enpä tiedä!! Mutta käännetty on! Selfietitä on viime päivinä otettu monen vuoden kiintiö etukäteen!
Onhan tämä ”vähän” lavastettu kuva: kello näkyy, tukkakin yritetty sukia järjestykseen, kamerat taustalla ja tiettyjä kirjoja lähimpänä (toki ovat yleensäkin suunnilleen noin), ja kädessä toimittamani Oulun vuosisadat. Epiteettejä siis riittää, ja kirja tai jotain muuta oli oltava kädessä, jotta kaukolaukaisin ei näy. 😉 Ehkä tämän voisi laittaa tuonne yrityksen sivustolle, jota sitäkin olisi nyt ryhdyttävä vähän kohentamaan, tekemään netti-portfolio ja hinnasto etc. Nyt kun tässä alkaa olla taas aikaa kaikenmoiselle ylimääräiselle puuhastelulle.
Ja kummasti olen jo joulujuttuja, kortteja lähinnä, miettinyt. Vähän mietin, jotta avaisinko jo studion joulukorttikuvauksia varten, mutten vielä tänä vuonna. Ehkä laitan jotain kortteja ja kalentereita myyntiin, katsellaan nyt. Tonttuoven olen jo ostanut. Ehkä minä hifistelen ruokakuvissa sen kanssa, tai ehkä joulukorteissa ja varmaan -kalenterissa. Katsotaan nyt.
”Mummu ostaa karkkia, äiti ei osta karkkkia, mummu ostaa karkkia, äiti ei osta karkkia… ”
Muistan meidän mutikaiset Citymarketissa joskus 90-luvun alkupuolella, jolloin kävin heidän kanssaan kaupassa kaksosten rattailla; sellaiset hankin Juniorin ollessa suunnilleen vuoden ikäinen, siskonsa silloin 2½ vee. Oli kätevää kun molemmat olivat ”kiinni” rattaissa, edes jotenkin kontrolloitavissa. Ja rattaiden alla oli kori, johon saattoi kauppaostokset keräillä. Siihen maailmanaikaan kun ei ollut mitään pienoisajoneuvoja kaupoissa; siis ei ollut sellaisia kahden istuttavia leikkiautoja, joiden päällä on ostoskori kuten nykyisin on vähänkään isommissa kaupoissa (Ne ovat muuten ”ajo-ominaisuuksiltaan” ihan hurjan huonoja 😉 )
Ehei, meidän muksujen taaperoiässä kävimme lähikaupassa Simssissä tai Säästöhinnat-kaupassa tuossa Koskelantiellä joko auto-kävellen tai juuri noiden kaksosten rattaiden kanssa … Ja joskus harvoin huurruuteltiin Raksilaan asti, ja juuri sieltä muistan tuon rallatuksen … ”mummu ostaa karkkia, äiti ei osta karkkia …” Molemmat pomppii rattaissa ja rallattaa…
Niinhän se on: mummeilla on etuoikeus tehdä jotain, mitä äidit ei tee.
Pikkuperhe oli jo tänään viikonloppusafkalla (johon innostuin taas laittamaan ihan liian monta ruokalajia! Huoh!) Mangorahka-lakritsi-pensasmustikat jälkkäri ei ollut ollenkaan huonoa.
ja olin ostanut Apsulle peltirasiallisen Minions-karkkeja. Toki ensin kysyin, saako rasian pojalle antaa, ja kun lupa tuli, oli pikkuinen juuri niin täpinöissään kuin kaksivuotias voi vaan olla saatuaan yllärikarkit.
Mökkiviikolla keskusteltiin näistä ”mitä isovanhemmat saa lapsenlapselleen antaa, mihin viedä, miten lelliä” -jutuista. Ja paljon somessa keskustelua aiheuttanut ”vain yksi nakki viikossa” -juttu ei onneksi noussut meillä kynnyskysymykseksi. Eikä muutenkaan ollut vaikeuksia olla samaa mieltä rajoista joita isovanhemmille ja lapsille laitetaan. 😉
Niin kuin ei kyllä ollut meilläkään aikoinaan Jäälin mummulan tai minun vanhempieni kanssa; ihan rauhassa saivat mutikaisia lelliä ja herkkuja tarjoilla, – siitäkin huolimatta, että sain kaupassa kuulla rallatusta ”Mummu ostaa karkkia, äiti ei osta karkkia”. Sitä paitsi ostin karkkia minäkin; lauantaikarkkisysteemi oli meilläkin voimassa.
Mitäkö muuta tänään? – Liukkaita katuja kaupungissa, erinomaisen hyvin hiekotetut käytävät hautausmaalla, surkean näköisiä maisemia ulkona, vähän kuvaprojekteja ja sitten sitä kokkaamista ja parituntinen ruokapöydässä ja Apsun seurassa ja kuunnellen Juniorin osallistuvaa havainnointia töistään ja siitä, miten ´noviisina´ suositella viinejä Alkossa.
Pyhäinpäivän levollisuutta…
Silta yli synkän virran
Yöpöydän kello 3:52.
Miksi aina tuo tuo *:52. Joko 12:52, 01:52, 02:52, 03:52, 04:52 mikä on kaikkein pahin. Silloin ei todellakaan ole enää mitään järkeä, toivoakaan, yrittääkään enää nukahtaa. Mutta 3:52 taas kerran.
Menenkö vessaan? – En, koska viimeistään sitten herään niin, etten nukahda enää ollenkaan. Ja puolen tunnin jälkeen on kuitenkin mentävä. On pakko!
En aukaise silmiä, päätän jatkaa typerää unta, ihan sama vaikka painajaista, kunhan nukun. Nukkuminen on hyväksi, tarpeellista.
Kieltäydyn ajattelemasta typeriä, niinkuin vaikka, miksen tehnyt sitä taikka tätä. Tai että ne kaikki on kuitenkin tehtävä viimeistään huomenna. Hyvänen aika, viimeistään!
Mietin, miksen lähde silittämään. Mietin, että sehän oli ennen, lasten ollessa pieniä, työelämän ollessa kiihkeintä, hyvä keino käyttää aamuyön valvomisen tunnit hyödyksi: turha pyöriä punkassa ja miettiä syntyjä syviä, joten todellakin on parasta lähteä tekemään jotain hyödyllistä. Siis ota kamppeesi ja lähde kodinhoitohuoneeseen ja silitä! Se on usein ollut myös hyvä nukahtamiskeino: lähdet silittämään tai nukahdat! – Usein nukahdat.
Melarest! Minulla on yöpöydän laatikossa Melarestia! Sehän se auttaa nukahtamaan. Mutta jos otan sitä, olen aamulla uninen, ja olisi tehtävä sitä sun tätä. En ota vielä. Yritän syvähengityksellä nukahtaa: sisäänhengitys nenän kautta laskien seitsemääntoista ja uloshengittäen suun kautta laskien laskien seitsemään ja siitä jatkuu …. ja jatkuu ja jatkuu ja pian hyperventiloin! Kaukana mistään nukahtamisesta.
Nyt on jo mieskin hereillä ja kulkee keittiöön; toisipa minullekin vettä ja suklaata. Yösuklaa, sehän se auttaa usein juhlinnan jälkeisinä öinä. Mutta kun ei ole juhlittu! Pian mies taas nukkuu, onneksi ei kuorsaa. Minäkin yritän nukkua. Taas.
Otan hammaskiskon pois; nyt on loma siitä kapistuksesta ja nukun! Hah! Itseasiassa ilman kiskoa on vaikeampaa nukkua, koska puren hampaat murusiksi.
Ehkä sytytän lampun ja luen vähän aikaa sen sijaan, että miettisin kaiken maailman typeryyksiä? No mutta jään kuitenkin kirjaan koukkuun, – – se kun kertoo lapsuuteni Koskelankylästä, 50- ja 60-lukujen mielenmaisemastani. Sekö se juuri on syynä noihin valveuniin? Siis en lue.
Haen kuitenkin keittiöstä mehua, otan kaksi melarestia. Olohuoneen kaappikello lyö viisi. Mietin, että olisiko sittenkin viisainta nousta? Minähän voin nukkua päikkärit! Juhuu! Minun ei tarvitse olla koko päivää tiitteränä, ei opettaa, ei lukea, ei istua kokouksissa, mutta hei! Ne omakuvat! Ja entäs se seuraava tutkinto! Entäs jollen VIELÄKÄÄN saa sitä läpi. Ahistus, ja yhtäkkiä tarve lähteä kasaamaan studiota juuri NYT.
Tässä vaiheessa olkapään särky on tosiasia. Juuri nyt, monen päivän ja yön jälkeen se iskee juuri nyt voimalla. Vai kuvittelenko vain? Eiku oikeasti särkee olkapäätä ja vähän polveakin, – ja sitten huono omatunto kun en ole pariin päivään käynyt lenkillä. Ja sitten heti perään lista kaikista muista tekemättömistä jutuista. Liskoja ei onneksi näy, mutta huono olo on.
Kieltäydyn katsomasta kelloa.
Puolikuuden kellonlyöntiä en kuule, tai en muista. Hyvä. Ja aamupuolikahdeksalta olen aika valmis aloittamaan päivän.
Ja hyvä päivä tämä on ollut. Aika hyvä
Ceydon Toppilan Möljällä oli uhmakkaana kuin valmiina lähtemään merelle. Poloinen.
Glögikausi on nyt virallisesti avattu (tosin aiemmin jo mökillä avasimme yhden … 😉 ), – äsken kipolliset nautimme. Palaan asiaan vielä, sillä kävin tänään hakemassa neljä erilaista glögiä. Kunhan saamme ne maistetuksi, kerron meidän mielestä parhaan. Kävin hakemassa glögit Välivainion Alkosta, mutta olisikin pitänyt mennä Linnanmaalle ostoksille. Juniori olisi ollut siellä.
Meidän Juniorista kun on tullut Alkon työntekijä: kausiavustaja. Lokakuun alkupuolella oli haku jouluruuhkaan tuuraajista, ja meidän amkilaisella kun ei joulukuussa juuri ole koulua ja perheellisellä opiskelijalla tietysti on rahantarvetta, päätti poika hakea jotain muuta kuin pakettifirman satunnaisia joulunajan tuuraushommia ja autojen pesua viikonloppuisin, jota on lukukausien aikana aiemmin tehnyt. Ja vaikka hakijoita oli ollut aika lailla, Juniori yhtenä monista sai kuin saikin homman ja sai aloittaa jo tämän viikon alusta.
Työpaikan saannista olen tietysti iloinen, en niinkään siitä, että jo marraskuussa on melkein joka päivä töitä (tosin iltavuoroja), mutta kun on vielä kouluakin. Olen niin paljon töissäni nähnyt opiskelijoita, joiden opinnot kärsii aika lailla, pahimmoillaan jäävät kesken, töiden takia. Toisaalta: tammikuussa Juniorilla alkaa oman alan harjoittelu, johon sinnekin on paikan on onneksi jo onnistunut saamaan, joten Alkon kassalla, myynnissä ja varastossa hommat on vähän pakkokin lopettaa vuoden vaihteen jälkeen.
Heti eka päivänä oli päässyt samppanja-asiantuntemustaan hyödyntämään, kun oli jollekin ulkomaalaiselle ollut avuksi sopivan valinnassa. 😉
Tuossa kuvassa on joulupipareita, mahdottoman helposti murenevia, mutta olivatpas minun makuuni! Annas pepperkakor, ja tämän vuoden kausimaku Polka! Ihana polkkakarkin minttuinen raikkaus sopi kyllä piparkakkuun. Suosittelen!
Ja muutakin uutta löysin: graniitinharmaa untuvatakki löytyi kuin vahingossa. Minulla oli luppoaikaa lääkäri- ja kampaamokäyntien välissä, ja muutamassa kaupassa käytyäni ”alustavalla katsastuksella” eteen sattui takki, joka on nyt jo eteisen kaapissa. On siinä taas kymmeneksi vuodeksi takkia (Joutsen Amy) pitämään minut lämpimänä. Tarkoitushan oli ostaa sekä pitkä villakangastakki että puolipitkä untuvatakki, mutta yhdistin ja ostin pitkän untuvatakin. 🙂 Siihen olen tyytyväinen. Hiuksiini en. Ja se omakuvakin pitäisi ottaa!!!
