Showing: 111 - 120 of 352 RESULTS
Niitä näitä

Syksyn tullessa

Touhottamispäivä, jossa tyvenen tauon toi aika monimutkainen lenkki Hietasaari – Pikisaari -tienoilla. Kaikkea vanhaa ja syksyä siinä välillä kuvailin.

 

Sitten on mennyt aikaa omien virheiden korjaamiseen: ks. eilinen  kesäkuvakisan julkistus, erityisesti kommentit!  Ja tulihan siinä taas opittua paljon mitä edes Tyrnävällä ei tiedetä. 😀

Lenkiltä suoraan markkinoille. Iso Mari-kassillinen vihanneksia, marjoja, omenoita, sieniä, rinkeleitä mukanani iltapäivän alussa kotiin. Kuvahommia. Minulla on yhden ”vuodenaika”-projektin suunnittelu.

Ja vielä jatkuu ihan hiton isotöinen edunvalvonta-sopimukseen liittyvän byrokratian setviminen, työstäminen, maksaminen, huolehtiminen. Enpä olisi uskonut kuinka on työllistävää.

Ja sitten tehtiin surullinen päätös: huomenna osa meidän komeista, rakkaista pihakoivusta tullaan kaatamaan. Näen varmaan painajaisia… Mutta on aika.

Kesäkuvakisa

Kesäkuvakisan 2017 tulosten julkistus!

Kesäkuvakisa 2017 on nyt päätöksessä. On aika kertoa oikeat vastaukset, suorittaa arvonta osallistujien kesken ja julistaa ja palkita kaksi parhaiten vastannutta.

Ensin vastauskuvat. Kuvatekstit ovat ne täysin oikeat vastaukset, jotka voittaja lähetti.

Martinniemen sahan jäännös. Voimalaitos ja piippu. Martinniemi, Haukipudas, Oulu.

  

Retikkapelto Tyrnävällä.

Soson rautatieseisakkeella tapahtui vuonna 1953 pitkänperjantain iltana surmatyö. Väinö Kilpiäinen surmasi vasaralla neljä ihmistä ryöstön yhteydessä. Soso sijaitsee Muhoksella noin neljän kilometrin päässä Muhoksen keskustasta ja noin 30 kilometrin päässä Oulusta. Soson seisake on lakkautettu 1980-luvulla.

Koitelinkoski on Kiiminkijoella

Tyrnävän myllykirjasto (Se on samassa pihapiirissä viimeissä kuvassa olevan Pömilä-ravintolan kanssa. Ehdottomasti kannattaa käydä. Molemmissa.)

Terttu Jurvakaisen taidegalleria. Sijaitsee Muhoksella Nykäläntie 18.

Sijaitsee Kellossa, Haukiputaan Kellossa, Oulussa. Liikenneympyrän luona.

Ruuhi. Yhdestä puusta veistetty, puunrungosta koverrettu vene/ kanootti. Käytetty jo kivikaudella. Kaukalomainen, tasapohjainen vene.

Haukiputaan kirkon vaivaisukko. Pohjoisin vaivaisukoista. Haukiputaan kirkko sijaitsee Kiiminkijoen rantatöyräällä Haukiputaalla, (nyk. Oulussa). Haukiputaan kirkko on kuuluisa kirkkomaalauksista, jotka ovat Mikael Toppeliuksen maalaamia, niitä on n. 40. Kuuluisa on esim. viimeinen tuomio maalaus.

Vesaisen patsas, Ylikiimingissä, Vesalan kylässä, (kuuluu Ouluun). Patsas esittää Pekka Vesaista, talonpoikaa joka teki sissiretkiä Vienan Karjalaan. Oskari Jauhiainen on   veistänyt patsaan.

Kivikautinen rivitaloasumus Kierikissä Yli-Iissä.

Ravintola Pömilä sijaitsee Tyrnävän keskustassa. Jo 1900-luvun alkupuolella Pömilä toimi Tyrnävän meijerialueella paikallisten isäntien taukopaikkana ja osuusmeijerin kahvilana, jossa ”pömistiin”, vaihdettiin kuulumisia, rupateltiin. Nykyinen nimi on siis saanut juurensa sieltä.

~~~~~~~~~~~~~~~~

Maksimipistemäärä oli 19, eikä kahdeksantoista, kuten kilpailua laatiessani kirjoitin.

Sitä paitsi unohdin laittaa yhden kuvan. Tämän. Mikä ja missä?

No kuva ei ollut kilpailussa, joten pisteitä oli mahdollista saada 19 + mahdolliset kaksi lisäpistettä, jollet ole koskaan asunut tai edes käynyt Pohjois-Suomessa. Kaikkia osallistujia en tunne, enkä tiedä kotipaikkojaan ja Satu oli ainoa, joka mainitsi lisäpisteet ansaitsevansa.

Sitten kilpailun laatija, siis minä ihan itse, olen taas osoittanut oman tietämättömyyteni: kakkoskysymyksen peltoja Tyrnävällä kuvaillesani kyllä ajattelin, että ”aika myöhään potut kukkii ja mikähän lajike noin pitkän varren oikein tekee?” Ihan yksioikoisesti ajattelin, että Tyrnävän pelloissahan ei voi olla muuta kuin pottua. Siitähän se Tyrnävä on kuuluisa. Ja tällä ajatuksella kysymyksen laadin. Huoh! Ja anteeksi.

Kunnes sitten muutamissa vastauksissa lukikin, että ”retikkaa”. Ja niihän siinä on! Mutta ei Tyrnävä mistään retikan kasvatuksesta ole kuuluisa! Jouduinpa sitten miettimään, miten tämän kysymyksen vastaukset pisteytän, jätänkö kokonaan pois laskuista vai miten? Ja kun ehdottomasti haluan olla oikeudenmukainen.

Kun kuitenkin monella oli huonosta kysymyksestä huolimatta oikea vastaus eli retikkapelto Tyrnävällä, niin olen sitten ottanut sen mukaan. Ja kun voittajat piti sitten joka tapauksessa arpoa: täydet pisteet sai kolme osallistujaa ja sitten kaikki muut melkein täydet. Ihan selvästi kisa oli turhan helppo, kuten vähän aprikoinkin. Mutta odottakaahan ensi kesänä: järjestäjä on huolellisempi ja kohteet vaikeampia. 😀

Palkintojahan on kaksi, ja niistä voittaja saa ensin valita haluamansa, ja toiseksi eniten pisteitä saanut saa jäljelle jääneen. Jos pistemäärät ovat tasan suoritamme arvonnan.

1) Lahjakortti (20 €) Digitarvike-liikkeeseen tai Pentikille
2) Pullo kuohuviiiniä

Ja huom. kaikkien osallistuneiden kesken arvon Vuorotellen-kirjani. 

Tässä pistetaulukko, josta näkee, että maksimipisteet saivat kolme kilpailijaa!

Kaikki vastaukset olivat täysin oikein Koivulla, Maisalla ja Sinikalla! Palkintoja oli vain kaksi, joten oli suoritettava vielä arvonta näiden kolmen kesken. Apsu ei tänään valitettavasti ole ollut käymässä, joten arvonta oli suoritettava ilman juhlavia menoja.

Voittaja on Sinikka! joka saa valita lahjakorteista toisen tai kuohuviinin. Toinen arpa oli Koivun, joten hän saa sitten sen, mitä Sinikalta jää: joko lahjakortin tai kuohuvaa!

 (EDIT 12.9. puolelta päivin: Katsokaapas kommenteista keskustelu! Sinikka on edelleen voittaja, mutta toiseksi nousikin MAISA!!!) 

Ja sitten arvonta kaikkien 11 osallistujan kesken! Ja Vuorotellen-kirja lähtee Seija A:lle heti kun ilmoitat osoitteesi. Samoin Sinikka, ilmoitatko osoitteesi ja sen, minkä palkinnon valitset.

Onnittelut voittajille, ja lämmin kiitos kaikille osallistuneille! Ja vielä sori huolimattomuuksista.

Seuraava kilpailu täällä Tuulestatemmatussa on (viimeistään) vuoden vaihteen jälkeen, jolloin vietetään blogin 10-vuotissynttäreitä.

 

Jäämeren retki Lappi Niitä näitä Reissut Valokuvaus

Jäämeren retkellä (vol. II)

Sataa ja tuulee. Kovasti molempia. Oikein hyvä päivä olla sisällä ja muistella viime viikon aurinkoisia päiviä mökillä. Järjestellä kuvia, tehdä matkakertomusta ja kuvakertomusta Jäämeren retkestä.

Kuusi vuotta sitten olimme mökillä ja lähdimme ystävien kanssa mukaan Kukkolan bussien Jäämeren retkelle (vol I), ja sen jälkeen olen monta kertaa halunnut sinne uudelleen. Viime tiistaina se onnistui!

Tämä on jo 11. vuosi, jolloin näitä Saariselkä – Pykeija -reissuja tehdään, mikä osaltaan kertoo, että retket ovat suosittuja. En ollut noin 40-hengen porukasta ainoa, joka oli retkellä toistamiseen; parhaat olivat jo viidettä kertaa! Vuosien varrella ohjelma, pysähdyspaikat vähän vaihtelevat, mutta reitti on suunnilleen näin: Saariselkä – Inari – Sevettijärvi – Näätämö/Neiden – Pykeija – Varangerbotn –
Nuorgam – Utsjoki – Kaamanen – Inari – Saariselkä. Kilometrejä kertyy reilut 600 ja kellon ympäri reissulla menee, vaikkei se kyllä siltä tunnu.

 

 

Edellisellä kerralla, ja niin nytkin, minulla paikka etupenkissä, josta oli hyvä katsella ja kuvailla.

Vasta kuvia (liki 700 !!) kotikoneella purkaessani hoksasin, että aika uuden Setra-bussin etulasin yläreuna oli sävytetty, turkoosiksi tai siniseksi. Ainakin kuvissa on – itikoista lasiin jääneiden läiskien lisäksi – vähän kummallisia värejä. Mutta silti sain liki sata otosta kuvasivustolle valituksi, muokatuksi ja laitelluksi, joten tervetuloa virtuaalimatkalle!

Retkisää oli kirkas ja aurinkoinen, kuten kuulemma aina näillä retkillä. Mökkipihassa ja Saariselällä vielä jälkiä pakkasyöstä, mutta värejä luonnossa jo paljonkin. Koivuissa ei niinkään ruska, mutta ”ruostetauti” ainakin tänä vuonna aika kauniiin keltaista. Saariselän jälkeen kyytiläisiä tuli vielä Ivalosta ja Inarista asti ja melkein 40 reissulaista meitä oli.

Ensimmäinen kunnon pysähdys Toini Sanilan porotilalla, jossa saimme aamupäiväkahvin keralle makoisat isot poroleivät.

Ja siitä matka jatkui kohti Norjaa, kohti Nellimiä/Neideniä. Kauniit tunturimaisematkin olisivat ehkä riittäneet matkan ratoksi, mutta kyllä näiden – kuten yleensäkin reissuissa järjestettyjen retkien – iso anti oli mainion oppaan tarinat, jutut, historiat, paikalliset kokemukset. … Siksikin minä kannatan opastettuja reissuja, päiväretkiä, – onhan tästä ollut täällä useinkin puhetta. Ja näillä kahdella Jäämeren retkellä on ollut sama opas, onneksi. Paikallistuntemuksensa ja tarinoiva tapansa kertoa viehättävät minua kovastikin. Tiesittehän mm., että aurinko on ollut saamelaisten jumala, joka on pohjoisessa kuvattu pyöreäksi, etelässä neliöksi (ks. rumpukuviot). Ja Tuulimiehestä miekin vielä joskus teille kerron, onhan Tuulimies meidän mökin seinälläkin…

Kunhan oli Norjan raja ylitetty, olimme pian Kolttakönkäällä. Mie voisin tuollaisena aurinkoisena päivänä olla siellä koko päivän. Luonto, sen voima, kauneus ja monimuotoisuus kiehtovat. Kosken kuohu oli melkein yhtä jylhä kuin Jäniskoskella, ehkä isompikin.

Ja sitten matka jatkui yhä karummiksi käyvissä maisemissa kohti Varangbottenia, kohti Pykeijaa. Ja aurinkoa ja maisemia, ja tarinoita!, riitti. Jäämeri alkoi iltapäivän aluksi häämöttää: Pykeija.

Kylän historia on kiehtova! Onko mikään muu kylä koskaan laittanut ”itseään myyntiin” valtakunnan valtalehden sivuille? Pykeijalaiset ovat! Se ja kuningasrapu heidät sitten pelasti kuolemasta sukupuuttoon. Ja kuningasrapua minäkin lähdin sieltä hakemaaan; sain sentään syödäkseni, mutta siinä kylän ainokaiseksi jääneessä (viimeksi oli kaksi) kaupassa sitä ei ollut myynnissä edes pakkasessa. Nyyh! Mutta onneksi retkellä oli mahdollisuus ostaa kuningasrapuleipä! Onneksi. Tietysti sellaisen halusin.

Toinen minulle tärkeä asia oli – luonnollisesti – hautausmaa. Siperian lisäksi suunnilleen maailman ainoat karvaiset sinilatvat kasvavat nimenomaan Pykeijan hautausmaalla. Viimeksi tarvitsimme oppaan sen löytämiseksi, nyt löysin itseksenikin, mutta kuinka ollakkaan! Sama paikallinen mies, viereisen kirkon suntio?, tuli yhtäkkiä selän taakse: ”No löytyykö niitä? – Sukulaisten hautoja tai sinilatvoja!” Hän siis tiesi, mitä turistit kamera kaulalla hautuumaalla etsivät. Varmaan hän tietää odottaa Kukkolan bussien väkeä tulevan hautausmaalle, ja hän on paikalla!

Mukava mies  (on yhdessä kuvasivuston kuvassakin). Sanoin, että löysin mie karvajalan, mutta hänen oli ainakin  omasta mielestään 😉 käytävä näyttämässä, kuinka ”ilkeät ämmit” karvajalan vielä tappaa sukupuuttoon.

Yhdellä haudalla oli sinilatva jäänyt muiden kasvien varjoon, alle… ”Kun ilkeät ämmit lannottavat!” Niinhän se varmasti on: lannoitus saa muut kasvit rehottamaan ja luonnonvarainen sinilatva ”tukehtuu”. Kaunis se kyllä on ..Kuvasivulla lisää kuvia… Ja oli siellä hautausmaalla muutakin kuvattavaa. Miehen murre kertoo kveenitaustasta, tai ehkä paremminkin peräpohjolaisesta taustasta. Ruijan polkuako esi-isänsä ovat Jäämeren rannalle kulkeneet…? Ehkä ensi kerralla kysyn.

Ja sitten minun oli äkkiä riennettävä rantaan! Jäämeren rantaan. Lämmintä vähintään sen kuin kesällä Oulussa parhaimmillaan (+ 20 C). Biitsilläkin olisin viihtynyt kauemmin. Jäämerenranta! Jäämeren!

Mutta että joskus ehtisimme takaisin, oli lähdettävä. Paluumatkan aluksi mahdollisuus kuvata Pykeija lahden toiselta puolen… kannatti.

Paluumatkallakin näimme paljon rangoiksi syötyjä koivkkoja. Niitä oli toissakesänä Norjassakin, siis Tromssan tienoilla etc., ollessamme. Tuhon aiheuttavat koivumittarimadot, jotka pääsevät kasvamaan ja tekemään tuhojaan siitä syystä, että alueella ei enää ole yli – 32 C-asteen pakkasia. Niitä vaadittasiin muutamaksi päiväksi, jotta mittamadot häviäisivät, mutta kun pakkasia ei ole, madot elävät ja voivat hyvin. Koivut eivät. Rankojen juurilta häviää myös heiniä lukuunottamatta kaikki muu aluskasvillisuus. Vain heinien vaaleanpunaisuus näkyy tuntureiden rinteillä.

Edellisellä kerralla minulle yksi hienoimmista nähtävyyksistä oli Sevettijärven ortodoksinen hautausmaa. Minulle, hautausmailla kulkijalle, niitä ympäri maailmaa (Meksiko ja Japani kai kaukaisimmat, oudoimmat) kuvanneelle, se oli ainutlaatuinen kokemus, ja olinkin tietysti pettynyt, kun siellä pysähtyminen ei enää kuulunutkaan ohjelmaan, mutta kyllä sen melkein korvasi Mantojärven kirkkotuvilla pysähtyminen.

Edellisellä kerralla siellä ei käyty, mutta nyt oli onneksi pieni hetki aikaa tupiin tutustua ja viivähtää. Pielpajärvellä me on patikoitukin, ja siellä kirkkotupia on aikanaan ollut paljon Utsjoen kirkon tienoota enemmän, mutta Pielpajärvellä niitä ei nyt enää ole, ei edes entistettynä kuten Mantojärvellä on. Olipa siellä Aapo Helanderin turvekammikin, — melkein kuin tutun kammiin olisin astunut: Aapon historiasta kun oli juttua toimittamassani ”Pieni pala Lapin historiaa” -kirjassa juttua useammassakin kohtaa… Ja yhdessä tuvassa, Utsjoen käräjätuvassa, oli oikein viehättävä, monenlaisia paikallisia käsitöitä tarjoava Siella-putiikki. Ostinpa tyttärelle kirjan: Muumilaakson talvi pohjoissaameksi.

Sen jälkeen jo tuttuja juttuja, komeita maisemia, pohjoisen valoa, tuntureita… Nuorgamissa oli jo saatu hyvää, kirkasta lohikeittoa ja jälkkärin aika oli Kaamasen Neljän tuulen tuvalla. Kuka voisi vastustaa lettuja, lakkahilloa, mansikkahilloa kermavaahtoa ja nokaretta jäätelöä. Tällä reissullahan ei kalorivajetta tule…

Inarissa vielä muutama kuva (”katukuvausta”) ja sitten lasketellen kohti Ivaloa ja Saariselkää…

En ihmettele, vaikka lähtisin reissulle vielä kolmannen kerran. Ehkä sitä ennen Kukkolan kyydissä Lofooteille!

Reissun kuvat ovat täällä: KLIKS!

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

PS. Puolille öin aikaa osallistua kesäkuvakisaan… voittomahdollisuudet on nyt mahtavat: osallistujia tähän mennessä alle 10…!!

Jokaviikkoinen soppamme Niitä näitä Ruoka ja viini

Eikä rapujuhlia – mutta juhlaa ja katkakeittoa kuitenkin

Miten tässä näin kävi? Mikä se aamulla naksahti, että torilla käydessäni aiottu simppeli, laidunkauden-lopettajais-kasvislasagne-sapuska vaihtui aasialaiseksi viiden ruokalajin dinneriksi?

Aamulla, pitkään (huonosti) nukuttuani, katselin sääkarttoja ja totesin, että ei ole mitään syytä jättää lenkkiä väliin; siis autolla kaupungille ja auto parkkiin, tepastellen tunnin kierros silloilla, saarilla, kaduilla ja sitten torille ja halliin hakemaan tarpeita kasvislasagneen, ja kotiin palattuani hoksaan, että korissa on sitruunaruohoa, korianteria, katkarapuja, graavilohta, riisiviinietikkaa, … Aasiaanhan se on menossa tämän päivän menu!

Ja kunpa olisinkin tyytynyt tekemään thaikeittoa ”jokaviikkoiseksi sopaksemme” ja sen lisäksi vähän sushia, mutta ehei. Joku naksahti, ja niinhän siinä kävi, että kun pikkuperhe neljäksi tuli syömään oli kaikenmoista aasialaista pöydässä: thaimaalaista katkarapukeittoa, japanilaista sushia, kiinalaisia (?) kevätrullia ja korealaista salaattia ja jälkkäriksi eilisen viinimaistelun jälkkärin innoittamana vadelmia ja lakritsikermavaahtoa.

Eihän se ihan näin pitänyt mennä, ja kyllähän sitten päivällisellä oli muutakin yllättävää, mm. samppanja, jolla on tarinansa. Juniori se osaa yllättää… 🙂

Istuksimme kauan ruoan ääressä ja sen jälkeenkin.

Apsu höpötteli omiaan, auttoi mummia täyttämään tiskikonetta, puhua pulputti. Oli oma ihana kaksivuotias.

Taittinger 2006 kului, ja maistui loppua kohti aina vain paremmalta.

Thaimaalainen katkarapukeitto

 

3 rkl seesamiöljyä 
2 rkl raastettua inkivääriä
½ punainen chili
3 valkosipulinkynttä
2 sitruunanruohonvartta
1 rasia herkkusieniä
1 paprika
1 tl punaista thai-curry tahnaa (tämä vaatimaton määrä oli meille hyvä, … talvella voi kyllä tuplata tai triplata…)
4 dl kookosmaitoa
4 dl kanalientä
1 limen mehu
1 tl sokeria
1 tl suolaa
1 rkl kalakastiketta
reilusti korianteria
200 g katkarapuja

Pilko valkosipulit, chili ja inkivääri. Poista sitruunaruohon uloimmat, puumaiset osat ja pilko pehmeämpi sisäosa. Paista öljyssä muutama minuutti.

Lisää sekaan sienet ja sitten paprika ja paista vielä muutaman minuutin ajan. Lisää joukkoon currytahna ja sekoita hetki. Lisää kanaliemi ja kookosmaito. Kuumenna ja lisää lopuksi (sulaneet) katkaravut. 

Mausta kalakastikkeella, sokerilla, suolalla, limellä ja tuoreella korianterilla. 

 

Ja tässä muut ruoat (poislukien kevätkääryleet jotka eivät kovin kuvauksellisia olleet…

Tämän ohje on täällä

Ja sitten tämä jälkkäri, johon idea eiliseltä. Vadelmia ja oheen tymäkkää kermavaahtoa, jonka sekaan on sekoitettu (suola)lakritsikastiketta. Koristeeksi vähän marenkihippusia, kurkkuyrttiä ja vaniljarouhetta. Annoskuvassa on kermavaahtoa ihan naurettavan vähän, mutta onneksi ”livenä” sitä oli lusikoitavissa paljon lisää…. Ja onhan hyvää!

Ruoka ja viini

Kotiperjantain illalla viininmaistiaisissa

Hyvin pitkälti on niin, etten ole saanut tänään aikaiseksi mitään.

Ja se kyllä harmittaa, että olen antanut kylmähkön, pilvisen ja sateen tuhruisen sään olla mukamas päteävä tekosyy lenkille lähtemättömyyteen. Mutta turha enää rutista, kun laiskottelu on tosiasia. Tavalliset viikon poissaolon jälkeiset hommat sentään olen hoidellut, mutta väliajat surffaillut ja laitellut kuvia. Jäämeren reissun kuvat sentään jo perattu, huomenna muokkaus.

Mökkiviikon kuvista on julkaisematta vielä sarja tupasvilloista. Niitä oli nyt ehkä enemmän kuin olen koskaan ennen nähnyt. Tunturien juurella, soiden reunoilla tosi paljon, kaukaa katsottuna näytti kuin olisi ollut lunta, niin valkoisena maa niistä paikka paikoin oli.

Se on jotenkin viehättävä. Valkoiset tupsut eivät ole kukkia, vaan ovat muodostuneet vasta kukinnan jälkeen. Näitä kehäsukkaita on kymmenkunta per kasvi. [ja ihan suoraan Wikipediasta tämmöistä opiskelin. :D)

Se on oikeastaan tyvenelläkin tuulisen näköinen. Siksi mitä paras tämän blogin bannerikuvaksi.

Ilta ei mennyt turhanpäiten tietokoneella notkuessa, vaan meillä oli pitkästä aikaa viininmaistiaiset. Karjasillalle kokoonnuimme.

Nykyisinkin tavatessamme puhutaan viinistä, ruoasta ja matkoista, yhä vähemmän töistä, mm. sen takia, että meistä viidestä yliopistolaisesta neljä on jo pois Linnanmaan arjesta, ja viimeinenkin pian. Ja melkein kaikki ovat työuransa jo tehneet ja melkein kaikilla on jo lastenlapsia, joten elämänpiiri on muuttunut ja jutut sen myötä.

Mutta toki viini on se meitä ensisijaisesti yhdistävä tekijä. Tai kyllähän ystävyys on tässä pian 30 vuoden aikana vähintään yhtä tärkeä syy tapaamisille.

Tulipahan taas todettua, että eivät ole Ranskan viinit (pl. Alsace ja Champagne) minun ykkössuosikkejani, ja yksi iso syy siihen on se, että ne vaan on niin vaikeita oppia. Luokitukset, rypäleet, alueet, appellationit ja ennen kaikkea maku! Ne vaativat aina ruokaa seurakseen, – maistelussa hienotkin viinit jäävät ymmärtämättä. Tällaisella noviisilla ainakin.

Toki me saimme ruokaakin. Palsternakkasalaattiin tulette vielä törmäämään täällä …

~~~~~~~~~~~~~~

Niin ja hei, kaikki! Kesäkuvakilpailuun osallistumisaikaa on vielä koko viikonloppu! Voittaja ei suinkaan vielä ole selvillä! Ja jo osallistumalla voi voittaa. KLIKS!

Lappi Valokuvaus

Paluu alas

Kaikki hyvä päättyy aikanaan. Oli aika palata Lapin aurinkoisesta ruskasta kohti Oulua, kohti kotia, kaikkea hyvää ja velvoittavaa, joka täällä on, – kohti syksyn sateita?

Hangasojan aamuun heräsin aikaisin. Aikaisin huolimatta siitä, että viime yönä seisoskelin mökkipihalla vielä puolen yön aikoihin odotellen ennustettua ”revontulimyrskyä”, joka ei sitten koskaan tullut. Tunteroisen kuljeskelin yksikseni purolla ja mökkitiellä kameran ja jalustan kanssa. Oli pikkupakkanen ja mahdottoman kirkas täysikuu. Ja luonnollisesti aika epätodellinen olo.

Otin heilautuskuvia kirkkaasta kuusta, heiluttelin kameraa pitkällä valotusajalla ja piirtelin kuvioita. Monenlaisia kuvia sain käyttäen kuuta siveltimenä. Nyt osaisin ehkä ottaa parempia, mutta tässä viimeöiset nähtäväksi.

https://satokangas.kuvat.fi/kuvat/2017/Kameran+heilautus/

Kuvasarjan lopussa (klikkaile oikean reunan nuolesta) on sitten toisenlaisia ”tahallisia” heilautuksia. Kaksi vuotta opiskelijana, ja vuosikausia muuten vaan, olen opetellut ottamaan tarkkoja, syväterävyydeltään huoliteltuja, tarkoituksenmukaisia kuvia, ja nyt sitten tämmöistä tahallista epätarkkuuskuvailua. Noh, kaikkea on kokeiltava.

Aamiainen eksnaapureiden kanssa Myötätuulen pirtin pöydän ääressä kohtuullisen vaatimaton; ei extempore synny mitään Sara La Fontaine -kattauksia (vrt. heinäkuu), mutta puuroa ja piirakkaa toki löytyi. Yhdeksän aikaan esknaapurit jättivät Hangasojan, ja me tuntia myöhemmin.

Vajaat kahdeksan tuntia myöhemmin jo istuin olohuoneessa Apsu sylissä lukien Herra Hakkaraista. Oli hyvä palata.

Lappi Ruoka ja viini

Yllätys mökkipäivään

Meidän kahden hengen ”time-managerissa” (muistatteko niitä oli joskus vuosituhannenvaihteessa kaikilla kiireisillä, varsinkin bisnestä tekevillä) oli tälle päivälle ”plan” viettää mökkipäivä. Puuhastella pieniä, poimia marjoja, etsiä sieniä, täytellä mökillä kaikki puukorit ja -kolot, vähän asetella mökkejä ja tienoota siihen malliin, että seuraavan kerran kun tullaan on jo ehkä lumi maassa. Ehkä tehdä pikkulenkki Rönkönlammella, enimmäkseen kuljeksia, oleilla.

Aloitimme nukkumalla melkein kahdeksaan! Jee! ja starttasimme hiljalleen, käynnistyimme kuin dieselit… Ja päätimme aloittaa käymällä kylillä tankkaamassa, viemässä roskia, piipahtaen Partioaitassa (melkein ostin itselleni lenkkihousut Ouluun, mutta ajattelin, että sittenkin edelleen kuljettelen ”shoft-shellejä” eestaas ja säästän hyvinkin toistasataa euroa, kun en osta). Ja yhden lampareen reunalle ajelimme: meitsi luontokuvaaja kävi kuvailemassa tupasvilloja kun henk. koht. safööri alias Pehtoori odotteli autossa. 😀

Kaunispään huipulla käväisimme (autolla) kahvilla ja sitten mökille. Ja mikä ilon päivä olikaan, kun näimme, että vihdoinkin – monen vuoden aikeiden ja tienhoitokunnan kokousten jälkeen – mökkitietä oltiin korjaamassa. Loppuu pottupellossa ajelu!

Sitten saimme päivällisvieraita!

Muitakin kuin nämä kotiporoparttion kaksi rohkeinta hirvasta…. 😉

~~~~~~~~~~~~

Puolelta päivin pihalla onkin yhtäkkiä tuttu auto! Eksnaapurit: ”Ohi ajellessa ajateltiin piipahtaa”.

Nämä ikinuoret (pian 80 v.) ovat olleet ruskaretkellä käsivarressa ja Norjassa ja matkallaan Sallaan (tietämättä, että ollaan täällä) ajoivat pihaan. Eipä tarvinnut kauan houkutella, että jäivät yökuntiin.

Ensi alkuun lähdimme L:n kanssa lähimetsään poimimaan kaarnikoita (~ variksenmarjoja). Tunnissa puolitoista litraa saimme poimituksi, ja muutaman kilometrin kauniita mäntykankaita kävellyksi, kuulumisia vaihdelluksi. Palattua olivat miehet saaneet notskiin tulet ja oli lounaan aika: pororyynärit toki maistuivat. 

Iltapäivä leppoisaa oloilua, pientä puuhastelua, vaivihkaa mökin talviteloille asettelua, sähköjen palautumisen odottelua (olivat mökkitien remppaajat – hups – jonkun kaapelin katkaisseet) ja kaarnikkahyytelön teko. Nyt on omatekoista herkkua vaikka tämän kakun tekoon.

Sain soveltaa kaapintyhjennyspäivällisen (olen syönyt koko viikon kalaa, joten käristyspaketti pakkasesta, etc. olivat ainakin minulle tervetullutta vaihtelua). Mieluiten olisin tietysti tarjonnut kuningasrapua Pykeijasta, mutta kun sitä ei eilen ollut siellä myynnissä. Kaikki, KAIKKI Pykeijan kalastajien pyytämä rapu viedään lentäen suoraan Aasiaan 🙁 , – mutta haa! Meilläpä oli vielä leipäjuustoa (kiitos toissailtaisten vieraiden), paketti hilloja, fariinisokeria ja vähän vispikermaakin. Lapin leipäjuustoa lämpimänä hillojen kera taas kerran jälkkärinä pöydässä.

Ilta on parannettu maailmaa…

Jäämeren retki Lappi Reissut

Kohti Jäämerta!

Retkipäivä tänään.

Kuusi vuotta sitten olimme ystävien ja Pehtoorin kanssa kokopäiväretkellä Pykeijassa. Istahdimme Kukkolan bussin kyytiin ja koska noustiin kyytiin ensimmäisinä, saatiin etupenkkien paikat. Saimme kuunnella erinomaisen paikallisoppaan kertomuksia maahisista ja historiasta, saamelaiskulttuurista ja Lapinmaan ihmisten elannonhankinnasta vuosisatojen aikana. Välillä pysähdeltiin, paitsi katsomaan nähtävyyksiä, myös sopivin väliajoin pääsimme valmiiseen pöytään syömään.

Päivä oli hieno, muistot jäivät mieleen. Se oli niitä reissuja, joita halusi tehdä uudelleen. Monena vuonna on aiottu, mutta milloin mikäkin patikka, tattiapajat, myrskytuhojen raivaamista tontilta, vieraat tai pahimmoillaan työt ovat olleet esteenä retken toistamiseen.

Mutta tälle päivälle ei ollut mitään syytä jättää Jäämeren retkeä väliin.

Pehtoori ei sittenkään halunnut lähteä aurinkoisena syyspäivänä istumaan onnikan kyytiin yli 600 km:n matkalle, vaan aikoi painua tunturiin. Mutta minua ei pidätellyt enää mikään. Varsinkin kun sain tehdä oikein kuvauskeikan.

Eikä harmita, että lähdin. Hyvä päivä on ollut.

Kahdeksasta kahdeksaan ja muistikortilla on satoja kuvia. Ja matkakertomukseen on ainesta pienen tietokirjan verran. Mökkiläppärillä kuvasaaliin perkaaminen on työlästä, joten joudutte odottelemaan pari päivää. Viimeistään sunnuntaina on kuitenkin valmista.

Laitan sitten linkin kuviin ja matkakertomukseen paitsi tietysti tähän blogiin mutta sitten sille samalle sivulle, josta pääsee jo nyt edelliseen, kuuden vuoden retken takaisiin kuviin ja juttuun. Tänään retki oli hieman erilainen, ja toivottavasti kuvani ovat ainakin vähän parempia… 😉

 

Jäämeren rannalla oli biitsipäivä. +18 C.

Nyt mökillä. Olipa hyvä päivä.

Bloggailu Lappi Valokuvaus

Hyvää elämää viikko jatkuu…

Ei mikään turha päivä tänään. Tekemistä, näkemistä, kokemista, kohtaamista koko päiväksi.

Tänään oli tässä meidän ”Vain elämää” ~ Hyvää elämää -viikossamme minun vuoroni suunnitella tekemiset. Aamulla kerroin Pehtoorille, että olen ajatellut, että vuokrattaisiin Fat-biket ja käytäisiin vähän Saariselän keskustan huudeilla ajelemassa, sitten ehkä poimittaisiin kaarnikoita, voisin tehdä hilloa jouluksi ja viini-iltoihin juuston oheen, ja ehkä siivoiltaisiin vähän… Ei innostunut mies pyöräajatuksesta, mutta sitten tunnin sulateltuaan totesi, että no mennään ja kokeillaan.

Luonto-Lomasta löytyi meille Fatbiket: päivävuokra 30 € ja sitten ei muuta kuin menoksi. Ajateltiin polkea Luttotuvalle lounasmakkaroille. Äkkiä opittiin käyttämään vaihteita ja jarruja, hoksattiin, että kevyesti iso pyörä kulkee, eivätkä pikkukivet, eivätkä edes isommat, haittaa. Iskarit ja isot renkaat tekivät kivenmurikoiden yliajamisen pehmeäksi.

Kun olimme yhdessä hujauksessa Luttotuvalla, Pehtoori, joka oli jo innostunut tästä liikkumismuodosta, sanoi, että eikös jatketa, …. — Joo, ajetaan vaan Moitakuruun asti.

Matkalla sinne mietin, että oliko sittenkään ihan hyvä idea. Muutamia pitkiä, uuvuttavia, nousuja ja muhkuraista polkua ajellessa minun fatbike-huumani vähän hiipui. No mutta lounasmakkara ja kahvi Moitakurun siistissä, uudehkossa päivätuvassa antoi taas voimia. Pikkuisen huolestuneena tauolla katselin karttaa: aikamoiset korkeuserot edessä.

Nousu Palopäälle (419 mpy) kuitenkin eteni. Mutta minä en pyöräillyt. Talutin pyörää kolmisen varttia, ja huipulle pääsin, Pehtoori siellä jo odottelikin. Ja olihan sitten mukava pudotella tunturin toista reunaa alas. Palo-ojalla lämmintä, kaunista ja hyvä olo tehdystä lenkistä. Enää reilut viisi kilometriä ja pyörien palautus.

Koko lenkki oli sellaiset 25 km ja aikaa kului nelisen tuntia. Harvoin minulla on hiki, mutta kyllä nyt oli ja autoon istahtaessani tunsin liikkuneeni! Yesh! Kyllä toistekin voin tuollaisen vuokrata, ja valita sitten vähemmän korkeuseroisen reitin. 🙂

Mökille palattua mitään kaarnikoita enää halunnut poimia.

Sattuipa sitten hyvin, että täällä Hangasojan naapurustossa on Tuulestatemmattua pitkään seurannut ”Lähes naapuri”,  jonka kanssa olemme tutustuneet vain netissä, … Ja nyt sitten tavattiin livenä. Minulle tehdyn palveluksen jälkeen olin luvannut, että jotenkin korvaan sen, ja tänään sitten olimme kerrankin yhtä aikaa täällä.

Kutsuin heidät meille hillakipolliselle ja kuohuviinille. Olipa mukava tavata. Tämä oli blogin 10-vuotisen historian aikana toinen (vai sittenkin kolmas) tapaaminen, jota ei ilman blogia olisi syntynyt. Lepolandian väki kohdattiin Kuopiossa ja Jarin + avec meidän Festassa, ja nyt ”Lähes naapuri” aveceineen täällä. Hienoa.

 

Ja ennen tätä kaikkea aamu! Heräsin kuudelta, täsysikuu?, hyvin nukkuneena. Enkä onneksi jäänyt mökin pirtin pöydän ääreen surffailemaan, vaan pakkasin kameran ja muutaman objektiivin reppuun ja hurautin autolla Kaunispään huipulle, ja sitten alas lähisuon reunalle.

Aamut on parhaita! Aamu-usva teki maisemasta hienon. Aika kylmä vielä oli, mutta heräsinpä kunnolla. Melkein pari tuntia kiertelin ja kuvailin. Tässä saalis. Toivottavasti nautitte!

 

 

 

Lappi Liikkuminen Valokuvaus

Tunturin tuolle puolen – patikka Vellinsärpimänojalle

Sunnuntaiaamun auringossa mökkipihalla mietin, kuinka olenkaan iloinen siitä, ettemme lähteneet/päässeet lähtemään tänne vielä viime maanantaina, vaan vasta torstai-illaksi tänne ajeltiin. Jos oltaisiin viikko sitten tultu, nyt olisi ehkä aika palata maalikyliin, mutta meillä on vielä monta päivää edessä täällä. Katselimme äsken säätiedotusta, ja ”lukitsimme” tämän ennusteen.

Tänään oli Pehtoorin vuoro olla reitin valitsija, matkanjohtaja, wanderführer. Toiveenani olin esittänyt, että mieluisaa olisi joku uusi reitti, ainakin osittain uusi. Hieman epäilin, kun reittisuunnitelmaa aamulla katseltiin. Suunnilleen 15 km olisi tiedossa, mietin, että jaksanko siten, että patikointi pysyy nautinnon puolella … mutta, miksi ei. Pakkasimme reput, tänään aurinkolasit, ei sadeviittoja, makkaraa ja kahvia. Kamera tietysti.

Ja tässä reitti. Alku oli tuttuakin tutumpi Iisakkipään alempi (vihreä-orannsi pätkä kartassa) kuve, josta käännös karttakoilliseen kohti Pääsiäiskurua ja Vellinsärpimänojaa. Sieltä paluu kiertäen Pietarinvaara ja Palo-ojan kautta Luttojoen vartta kohti laskettelurinteitä ja Saariselän keskustaa.

Pääsiäiskuru oli meille uusi kokemus. Minulla oli lähtiessä vakaa tuntuma, että olen joskus nuorena, hoikkana, hyväkuntoisena jotakin kautta joskus hiihtänyt Vellinsärpimänojalle, mutta kun nyt sinne tepastelin, oli todettava, että ´nope´. En ole koskaan ennen siellä käynyt. Muistan, että äidin jokavuotinen pääsiäishiihtolenkki suuntautui sinne, samaan aikaan kun me pennut olimme rinteessä. Tänään minulle oli siis eka kerta tuolla. Iisakkipään ja Vahtamapään välissä olevassa Pääsiäiskurussa oli kaunista, aurinkoista, puron solinassa hienoa patikoida.

Mietin tuota adjektiivia ´hienoa´. Se ei kyllä kerro oikeastaan mitään! Mikä tätä päivää ja patikkaa sitten oikein kuvaisi? – Mukava, mieletön, suurenmoinen, ihana, mieleenpainuva, — en tiedä. Varmasti ymmärrätte, mitä haen.

Pääsiäiskurussa.

Rakkaakin oli.

Näiden tunturipurojen solina, aurinko, ruskan värit, liikkumisen riemu, meidän juttu.

Tammukkaojan varressa varovaista puiden halailua. (Huomaatteko: ”Lapin luonto luo …” Enpä kovin usein kuvia itsestäni täällä julkaise… 🙂 Kaikkea se tämä Lapin luonto teettää… )

 

Muutaman tunnin patikoinnin jälkeen saavuttiin Vellinsärpimänojan päivätuvalle. Tammukkaoja ja Vellinsärpimänoja yhdistyvät tässä kohtaa.

Hyvinkin oli jo lounaan aika. Reppu keveni makkaroiden ja kahvin huvettua vatsassa kannettaviksi.

Tovi taukotuvalla/notskilla viivähdettiin, ja sitten paluumatkalle, jonka pituus oli oikeastaan pieni arvoitus. Kuten koko lenkin pituus. Kartan, Polar Loopin, opasteiden ja viittojen antamien tietojen perusteella päivän koko reitin pituus vaihteli 14 – 18 km välillä. Ylläolevassa kuvassa erityishuomio kannattaa kiinnittää lämpömittariin: + 26 C. Auringossa tosin, mutta kyllä lähellä +20 astetta paikoin varmasti oltiin… Kuten sanottu, ihan mahdottoman hieno ilma.

Paluumatka, kiertäen Pietarinvaaraa, oli alamäkeä tai tasaista. Eikä maisemassa kovinkaan paljon muutoksia, ja Palo-ojalta lähtien meille taas kovin tuttua taivalta.

Mutta ei tuttuus haitannut.

Suolämpäreet, ojanpohjat, mättäät, – kaikki voivat olla kauniita, värit herkullisia,  —- liikkuminen, jo väsyneenäkin, kuitenkin voimia antavaa.

Luonnossa yhtä aikaa kesä ja ruskan värejä.

Viimeinen nousu kummituskämpän ohitse, ja sitten parkkipaikalle, ja kohti mökkiä.

Rantasaunan lämmitys, lohen savustus, vähän lisukkeita… ja sitten!

Vellinsärpimän reitti on kuljettu ja viikko on lopussa, eikä vellistä, ei ”Jokaviikkoisesta sopasta”, ole täällä blogissa näkynyt lusikallistakaan! Muistinpas jutun onneksi tänään, ja keitin meille tateista pienen alkuruokakeiton. Tulihan hyvää, vaikkei tuoreita herkkutatteja ollutkaan. ”Tattishotti” on tämänviikkoinen soppamme. Laitan reseptin ja kuvat ensi viikon keiton oheen. Ehkä ohjeelle on käyttöä kun tatteja kuuluu ainakin pitkin Oulun seutua löytyvän vaikka kuinka, – ei vaan täällä mökkihuudeilla ole.

Noh, kaikkea ei voi saada. Me on tänään saatu hieno patikka.