Milloin tämä alkoi?

Milloin minun elämästäni tuli tällaista? Milloin tämä alkoi?

Missä vaiheessa kävi niin, että alkoi yhä enemmän arvostaa levollisia yöunia. Missä vaiheessa ne kävivät yhä harvinaisemmiksi?

Jossain vaiheessa sitä alkoi keksiä selityksiä, tekosyitä, miksi ei osallistunut kaikkiin mahdollisiin illanistujaisiin, miksi ei lähtenyt kaikkiin pyydettyihin opiskelijabileisiin ja miksi ei innostunut vapaaehtoishommista tai uusien harrastusten kokeilusta. Jo aika pitkään on mennyt niin, ettei tule edes keksittyä mitään juttuja tai tekosyitä osallistumattomuudelle, vaan kylmänrauhallisesti vain toteaa, että ´taidanpa jättää väliin´, ´ei vanha enää jaksa´.

Olen aina tykännyt kengistä, joilla on hyvä kävellä, jotka ovat tukevat ja joilla ei tarvitse liuskastella. Mutta mistä lähtien nämä seikat ovat alkaneet olla ainoat kriteerit kenkien valinnassa. Ehkä samaan aikaan kun ei enää ollut mitenkään tavatonta lähteä goretex-kamppeissa kaupungille hoitamaan asioita. Ilman huulipunaa ja sopivaa huivia en sentään lähde vieläkään.

Kovin pitkään ei ole jatkunut sellaista, että arvostan autossa sitä, että siihen mahtuu yhtä aikaa takapenkille lasten kiinteä turvaistuin ja silti takakonttiin äidin pyörätuoli. On aikaa siitä, kun punainen väri ja nopea kiihtyvyys nollasta sataan olivat minulle kovin mieluisia, jolleivät mieluisimpia juttuja autoista puhuttaessa. Aika paljon on siitä aikaa.

Mistä lähtien kalenterissa on alkanut olla enemmän erilaisia terveydenhoitoon liittyviä juttuja (lääkäri, labra, fysikaalinen hoito etc.) kuin kulttuuritapahtumia (teatteri, esitelmätilaisuudet, näyttelyt, konsertit, etc.)? Ilmoitus kortisonipiikille pääsystä ilahduttaa enemmän kuin lippujen saaminen jonkun kaupungissa vierailevan artistin konserttiin.

”Kyllä tästä minulle riittää loppuelämäksi!” – oikeastiko kuulin tuolla tavoin joku viikko sitten sanovani? Pitkäänhän olen jo käyttänyt termiä ”entisessä elämässäni”.

ennen-2

 Milloin tässä on näin käynyt?

4 kommenttia artikkeliin ”Milloin tämä alkoi?”

  1. Pari vuotta sitten minä ihmettelin ihan aidosti kun seisoin hölmön näköisenä kukkapuska käsissä kuuntelemassa työkaverien hymistelyjä. Kyllähän minä sen ymmärsin että muut vanhenee ja eläköityy, mutta eihän minulle pitänyt käydä niin? Enkä ymmärrä vieläkään. En minä sisimmässäni ole vanha, olen yhä se 15-vuotias uimalaiturilla makoileva poika, tai Turun tekulainen pubissa istuva kotitarvefilosofi, tai oman rakkaani juuri löytänyt sulhasmies, semmoinen minä olen pään sisällä. No on tässä jotain muuttunut, ennen kun vaivaa tuli se parani, nyt vähintään kestää kauemmin jos paranee ollenkaan. Eilen vaihtelin talvirenkaita autoon, ei meinannut enää taipua tunkkia asettelemaan. Ja kun taipui ei meinannut päästä ylös. Ja illalla oli ihan hakattu olo. Että en ymmärrä miksi juuri minulle kävi näin.

    Vastaa
  2. Toisaaltahan tuo kaikki kertomasi kuulostaa näin naisen elämässä helpottavalta , eikös vaan ?
    Asian kokeneena 70-kymppisenä tuntuu mukavalta ”laantua ” mummoilemaan (tietysti kohtuullisessa määrin ) ja vapautua liioista ulkonäköpaineista.

    Että aikansa kutakin……..

    Vastaa
    • Miksei helpottavaltakin, vaikka enpä noita aiempia juttuja nyt ole rasitteeksikaan kokenut. Mutta toisaalta, eivät nämä luopumiset mitään suuria tuskiakaan ole aiheuttaneet. Aloin vain mietttiä, milloin tämä kaikkia alkoi? 🙂

      Kiitos, Toini, kommentista ja niinhän se on: aika aikaansa kutakin. Nyt on hyvä aika.

      Vastaa

Vastaa käyttäjälle Reijo Peruuta vastaus

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.