Onko materialla merkitystä? Voiko esineistä ja niiden omistamisesta saada oikeasti iloa ja tyydytystä?
Viikonloppuna tyttären kanssa sivuttiin tätä aika laajaa aihetta montakin kertaa. Olisin mielelläni ostanut pari kaitaliinaa hänen pieneen, aika karuun keittiöönsä. Eipä Esikoinen halunnut. Meidän yöpöydänlamppujen vaihtoinnokkuuden (ks. lauantain postaus) hän kyllä ymmärsi, koska me tarvitsemme uudet lamput, mutta ei sitä, että haluaisin takkahuoneeseen uuden maton; ei ymmärtänyt, koska ”siellähän on ihan hyvä matto”.
Hän ei missään tapauksessa ymmärrä minun intoani ostaa suunnilleen kolmen vuoden välein uusi (kallis) käsilaukku. Kyselin, mitä hän tekisi jos voittaisi 100 000 euroa tuomastani Onnen sanat -arvasta (ne on ”perinnetuliainen” Lapin mökiltä). Hommaisitko isomman asunnon? -kyselin. Ei tarvi kaksiotaan kummempaa, vaan mielummin lähtisi reissuun.
Esikoinen ei ole koskaan paljon materiasta eikä vaatteista yms. sellaisesta perustanut. Meksikon reilusti yli vuoden reissulleen lähti matka- ja vetolaukun kanssa, eikä yhtään enempää ollut kotiin tullessaankaan. Pyyhkeet, petivaatteet, muutamat astiat etc. mitä Monterreyssa osti, lahjoitti lähtiessään kämppikselleen. Ei lapsi mikään viherpiipertäjä, kierrätyksen mestari ole. Silloin harvoin kun ostaa jotain, ostaa kaupoista, eikä kiertele kirppareita, mutta ei kyllä ole mikään shoppailija tai sisustaja. Hän ei halua mitään turhaa.
Siinä emme ole samanlaisia. Minä pidän tavaroista, myös ”ei-niin-tarpeellisista” tavaroista. En halua niitä paljoa, en missään tapauksessa halua krääsäisiä tasoja ja pientä tilpehööriä pitkin huushollia, kaapit ja varastot eivät tursuile tavaraa, mutta pieni arjen estetiikka on mieleeni. Niinkuin nyt vaikka uusi käsilaukku tai kaitaliinat keittiön pöydälle ja niihin sävytetty kukkapurkki tai kynttilä.
Minulle ovat tärkeitä pehtoorilta saamani rannekoru, äidiltä saatu maljakko, punainen valurautainen pata, iso, oma nojatuoli mökillä… ja kirjat tietysti. Oikeat paperiset kirjat, joissa on tunnetta. Joita voi kuljettaa käsilaukussa, joita on yöpöydällä aina useitakin, joita ostan, myyn, vaihdan, saan ja ostan lahjaksi. Jotkut niistä ovat melkein kuin ystäviä, niihin voi palata uudelleen, keitto- ja matkakirjat ovat osa muistia, elämää ja kokemuksia. Materialla on merkitystä arjessani, mihin tyär totesi, ”et sinä niitä hautaan saa”. No en. Mutta minusta on mukava ja mieluisaa kun ne ovat minulla, elämässäni, eläessäni. 😉
Niinkuin nyt tuo maljakkokin, jota tänään kuvailin viikkohaastetta varten. Sain sen muutama vuosi sitten äidiltäni. Se on ollut minun elämässäni aina. Se on Gunilla Nymanin Nuutajärvelle tekemä ”Helminauha”-maljakko. Vapaasti puhallettu, ja aikanaan (tuotannossa 1940- ja 1950-luvuilla) ilmakuplat lasin sisälle oli uusi tekniikka. Maljakko painaa paljon, enkä koskaan pidä siinä kukkia. Se on niin kaunis ilmankin.
Olkoon nämä kuvat minun kontribuutioni syyskuun kuvahaasteeseenkin. Sehän on ollut ”Luova tauko”. Käykäähän katselemassa ja kommentoimassakin, millaisia kuvia sinne on laitettu.
Mitäs kuvahaasteelle tehdään ensi kuussa? Onko ehdotuksia, onko vielä innokkuutta jatkaa sitä? Kuukausihaasteena vai palataanko viikkohaasteeseen?
Kovasti ovat visuaalisia nuo kuvasi tuosta maljakosta ruusuine ja valoefekteineen. Hieno on tosin maljakkokin.
On tosi hienot maljakkokuvat, musta ja punainen on vaikuttava yhdistelmä. Näissä on luovuutta ja ryhtiä aivan eri tavalla kuin ”Luova tauko” -sivulle lataamassasi siltakuvassa.
Mitä tehdä kuvahaasteelle? Katsoin äsken Sotaa ja rauhaa, missä kaikki vuorollaan kuolivat. Luulen, että se söpö pikkukoira olisi kuollut seuraavaksi, joten suljin telkkarin ja pakenin tänne katsomaan ”kilttejä” kuvia… Ja katsoisin niitä jatkossakin 🙂
Minä taidan olla vähän yhdistelmä sinua ja tytärtäsi. Meillä on vieläkin esimerkiksi opiskeluaikoina ostettu matto, mutta pieniä kauniita juttuja rakastan ja ostan, kun tuntuu, että jotain on pakko saada. Teen ostopäätökset nopeasti, koska tunnen hyvin tyylini ja tiedän, mikä juttu tulee varmasti käyttöön ja miellyttää. Siksi meillä on esimerkiksi kavereilta kyläreissulla ostettu viininpunainen matto olohuoneessa En ollut ajatellut sellaista tarvitsevani, mutta saman tien kun näin sen, tiesin, että juuri se pitää viedä kotiin. Ja kyllä, se tekee minut onnelliseksi. Olen kai siis sekoitus spontaania ja harkitsevaa kuluttajaa. Pystyn hyvin myös hypistelemään ja ihastelemaan ostamatta mitään.
Jarin, kiitos kovasti. Olisiko sitä vihdoin visuaalisuutta minunkin kuviini tulossa. Sen puutehan se on tässä vuoden koulutuksen aikana ollut isoin juttu. Tosin se on koskenut ennen kaikkea miljöö- eikä studiokuvausta. Mutta hyvä jos nyt on jotain onnistumista näkyvissä. 🙂
Katri H., onpas mukava kuulla sinultakin tämä. Ja kyllä blogissa jatkuu ”kilttien” 😀 kuvien virta, mutta katsotaan nyt mitä tehdään tuon haastesivun kanssa. Sinähän olet ehdottomasti ollut ahkerin sinne lataaja ja kommentoija, mikä on erinomaisen mukavaa.
Katri, tosiaan taidat olla puolivälissä. On meilläkin vielä opiskeluajoilta jotain tavaroita, astioita ehkä eniten. Yksi laukku, mutta toki meidän opiskeluajoista on niin paljon kauemmin aikaa kuin sinulla. 😀
Minä voin ostaa spontaanisti, ja useimmiten ostankin. Reissuissahan sitä tule shopattua, oikein ”harrastettua” shoppaamista, mitä en kotioloissa tee. Lähden yleensä ostoksille kun oikeasti tarvitsen jotain.
Nyt lähden lenkille, kuvaamaan ja shoppaamaan (=hakemaan hallista kalaa).
Oh, jo on hienoja, mutta erityisesti tuo kakkonen kaikessa yksinkertaisuudessaan huippu. Vähän on usein paljon! Katri vastaskin jo muuten tähän postaukseen meidän puolesta! 😀
Kiitos, Pasi. Kyllähän se niin on – kuvissakin usein – että vähän on paljon.
Ja niinpä, kollegiaalinen kommentointi on teidän perheen osalta nyt hoidettu. 😉
Näissä maljakoissa on poikkeuksellista visuaalisuutta, etenkin ykkönen ja kolmonen ovat mieleeni. Omakin mieltymykseni on kuvata ”mustavalkoista” jossa on yksi väripiste, tässä on lisäksi saatu esiin materiaalin luonne valaistuksella ja heijastuksilla aivan mahtavasti. Hienoa työtä!
No jopas täällä nyt on tykätty noista maljakkokuvista. Kiitos, Reijo!