Yöllä satoi. Aika kovastikin. Heräsin siihen. Tai fyysisen ylirasituksen jälkeisiin pieniin kramppeihin. Ei ole nörtillä lihaskunto ruumilliseen raskaaseen työhön tottunutta. Aamulla tuntui, ettei ruoto suorene ollenkaan. Niinpä aamuverryttelyksi kuvailua.
Sisareni pitää parin viikon päästä Kesäyliopistossa kurssin ”Skräpätään – valokuvasta muistoksi” ja tarvitsi kurssimateriaalia varten havainnekuvia. Niitä sitten aamusella ennen ulkotyöläisen hommiani otin. Opinpahan vähän miten kaikki ne kauniit kortit, vihkot, koristeet, joita systeri on vuosien varrella eräänkin tehnyt, syntyvät. Vaatii sinniä ja silmää. Ei ole minusta siihen, – joskin nyt kun ”livenä” näin, niin saattaisinpa jotain onnistua tekemäänkin. Kurssilla on vielä tilaa, huomenna viimeinen ilmoittautumispäivä… KLIKS.
Loppupäivä menikin sitten duunaillen kaikenmoista. Tekeminen sopi nyt oikein hyvin minun olemiseeni. Ja mikä aarre löytyikään: lapsuuden kaitafilmit VHS-kasetteina! Äiti on kuulemma jo vuosikymmen sitten siirrättänyt 8-millisen filmit kaseteille, ja minä olen tämmöisestä jutusta jäänyt paitsi! Olen ollut aikeissa tässä syksyn kuluessa ne vanhat alkuperäiset kelat, jotka minulla on vaatehuoneen perällä, ”digitalisoituttaa”, ja vähän kauhulla olen miettinyt, mitä homma tulee maksamaan, mutta meidän lapsuuden rainat onkin jo VHS:llä. Ja niistä saa verraten edullisesti DVD:t tai tiedot ulkoiselle kovalevylle. Wuhuu! Ehkä tulette vielä näkemään jotain pätkiä! 😀
Iltapäivän lopulla kotiin palatessani, meni autosta eturengas. Puolen vuoden sisällä toinen kerta meidän ruokakunnassa kun näin käy, ja näitä ennen ei varmaan pariin vuosikymmeneen.. Mutta Pehtoori vaihtoi vararenkaan ja kävi rengasliikkeessä hommaamassa uuden ennen kuin ehdin kunnolla hoksata. Siispä pääsin vielä huristelemaan Caritakseen; ja äitikin kertoi, että kyllä niitä VHS-kasetteja on hänelläkin tallessa ainakin kaksi sarjaa. No mutta hyvä! Aina jotain uutta, vanhaa.
Tuollaiset wanhat tallenteet ovat todellisia aarteita.
Löysin muutama vuosi sitten työpaikan arkistoista filmikelan liikenteestä Oulun kaupungissa vuodelta -57. Filmi digitoitiin ja pätkiä siitä jaettiin poliisin sivustoilla ja saihan se aika paljon katselukertoja.
Sekö oli sinun löytösi!? Näin sen, ja muistaakseni linkitin tänne blogiinikin. Sillä on kulttuurihistoriallista ja laajempaa merkitystä varmasti enemmän kuin meidän lapsuuden kaitafilmeillä, mutta eri ”sarjoissahan” nuo ovatkin.
Minun ja minun, filmi oli vuosikymmeniä pyörinyt kaappien perukoilla ja siirtynyt aikanaan muuton mukana Ojakadulta tänne Raksilaan. Kelan päällä luki ”liikennettä Oulussa 1957”. Kun sitten kerran näin Oulun kuvassa tarjouksen 25% alesta kaitafilmien digitoinnista, päätin teettää muunnoksen. Suuri osa filmistä on tylsää liikennevalistusta, jossa mm.neuvotaan, miten tulla porttikongista kadulle ym, ym. Se, mikä ainakin minut yllätti, oli miten vilkasta liikenne oli Tuiran silloilla. Johtunee kaiketi siitä, ettei kaupungin ohikulkuväyliä tainnut juurikaan olla.
Joka tapauksessa sinun hoksaaminen… Ja todellakin Tuiran sillat oli pullonkaula etelästä pohjoiseen, joten se vähäkin autoliikenne kulki juuri siitä.