Oululaisesta on valkoinen kaupunkinsa monine siltoineen ja rantoineen, Hupisaarineen ja merensaarineen maailman paras paikka. Ja kaupungin vierillä kohiseva Merikoski on elämänikäinen tuttu, kohta kuin elävä olento, joka alituisesti tulee ja menee sekä yhä yöt ja päivät, kesät ja talvet äänen sortumatta laulaa ikuista virttänsä, milloin surullisena huokaillen, milloin iloisena kohisten, aivan kuin tuntien rantakansansa mielialan.
Kova koski on laulanut jo ennen kuin Oulua on ollutkaan.
Samuli Paulaharju, Tuhatvuotinen laulu on lopussa (1942)
Merikoskessa on juoksutettu (aika poikkeuksellisesti tähän aikaan vuodesta vettä). Yöpakkaset ovat jäädyttäneet alakanavan, ja merkillisen rujon kaunista siellä oli. Ja keskipäivän aikaan melkoinen pauke, kun aurinko jo lämmitti ja sulatti jäämassoja.
Kalaportaat kanavan puolella eivät kesällä, eivät yleensä juuri talvellakaan näy. Nyt näkyivät.
Kyllä ne siitä vain kulkevat, eivät suurina parvina, ei Oulujokea (enää) voi oikein lohijoeksi sanoa, mutta portaat kuitenkin on.
”Kannaksen” yli menevä osa on kauniin valkoisen, pikkupakkasessa, tuikeassa tuulessa kauniin näköinen uoma.
Yläkanavaa kohti portaat on jo aika jyrkät, ja tänään ensimmäistä kertaa huomasin (kun ei ollut pensaissa lehtiä, kun aurinko paistoi) että portaiden sivuun on maalattu kiva ulkotaideteos, vai liekkö tuo ihan graffiti.
Paulaharju jatkaa:
Ja koko Oulu on ollut rannoilla katsomassa tuttunsa keväistä temmellystä.
Mutta kohta on vanhan Merikosken tuhatvuotinen laulu lopussa. Väkevä korpelainen ajetaan pian rautavanteisiin, kivisten telkien taakse.
– – Ja vasta kun saavutte Ouluun, näette komean koskemme kolkkona kivikkona, aivan paljaana kivikkona, joka on kuin Häjynäijän peltoa. Mutta rannalla komottaa valtava kivilinna, joka hyrrää yötä ja päivää. Siellä puristetaan erämaan ikuiset virret kirkkaaksi valoksi, mikä loistaa läpi Pohjolan pimeän yön.
Paulaharju kirjoitti Merikoskesta vuonna 1942, jolloin voimalaitosta oli jo aloitettu rakentamaan. Sen rakentamisen historiasta sota-aikana ja kuviani kun patoluukut ovat auki elokuussa 2012.
Satuimme tänään samaan risteykseen, tosin minä autossa ja hän jalan matkalla hautausmaalle kolmijalka kädessä ja kuvausväline kaulassaan.
Enpäs tietenkään hoksannut. Intensiivisesti olen varmasti keksinyt miettimään, mistä ja mitä varjoja hautausmaalla kuvaisin. 😉
Missä tuo Paulaharjun teksti on alunperin julkaistu? Internetin syövereistä sitä ei valitettavasti löydy.
Olikohan se ”Oulun kotiseutulukemistossa”? Sellainen julkaisu kuin ”kolme siltaa kuljettiin”, katseleppas sieltä… Jos ei siellä niin sitten en kyllä muista..