2015 – Sivu 26 – Tuulestatemmattua

Älä valita!

Olen tässä pari tuntia hokenut itselleni, että olen ansainnut tämän. Että olen tehnyt tarpeeksi, – ja enemmänkin. Ettei tarvitsisi niuhottaa, ja silti tahtoo tunkea jostain takaraivosta ajatusta: no ehditkö lukea ne kandiaihiot, jäikö se kypsäri sittenkin tarkastamatta, entäs ensi viikon sivuainepääsykoe – oletko edes lukenut koko pääsykoekirjaa? (- En, en ole, vielä. Onhan tässä viikonloppu aikaa…, sori), voitko väittää tutustuneesi kaikkeen kokousmateriaaliin, joka aamun koulutustoimikunnassa oli esillä?

Aina on huono omatunto! Aina!

Mutta sitten — keskiviikkoiltana Yliveskasta kotiin ajellessa vatvoin juuri noita ja monia muita asiota. Tunsin riittämättömyyttä. Ja sitten. Liki välähdyksenomaisesti! Mitä hittoa minä taas oikein valitan!? Kaikki on hyvin. Enemmänkin. Kuuntelin isolla kun radiosta tuli Egotripin uusi biisi: Uusi aamu. https://youtu.be/0Ej0UdmSPnc

kun nyt uusi aamu nousee
kääntyy uusi lehti vihdoinkin
– – –
ja olin niin epätoivoa täynnä
olin valmis luopumaan
seisoin yksin risteyksessä
mietin onko minusta jatkamaan
mutta nyt katson ikkunasta
ja näen jotain kaunista
on uusi aamu, uusi aika
verhojen raoista tulvii vaan
se tulvii huoneesta huoneeseen
ja kun mä katson ympärilleni
uskon pieneen ihmeeseen – – –

Kaikki on hyvin. On syytä olla iloinen, kiitollinen. Onnellinen ystävistä, siitä että on vara valita, työstä, omasta miehestä, keväästä. On syytä lopettaa urputtaminen. Terveys, lapset, viikonloppu, sittenkin päälle mahtuvat farkut, Esikoisen kaverin tapaaminen Linnanmaan käytävällä ja juttuun jääminen, kollegan samanmielisyys, opiskelijan sähköposti ”tarvisin sua vielä”, yhteinen nauru jatkokoulutettavan kanssa, parkkipaikan asfaltti (versus liukkaus ja talvi), kokouksen nauru ja uudelleen nauru (”me ollaan hyviä”), musiikki youtuben kautta, Manuaalin toimitustyön loppuunsaattaminen – sittenkin, aurinko töistä lähtiessäkin. On niin paljon hyvää, lopeta urputtaminen, ihminen!

Lopetin. Tulin kotiin. Pehtoori avasi kuohuvan, ja tein mieleiseni päivällisen. Pitkän aikaa on tehnyt mieli äyriäisiä. Pakasteestahan ne on täällä(kin) etsittävä. Jättiscampeja ja kampasimpukoita (vihdoin alan osata niiden paistamisen… ;)) laitoin.

On turha kysyä, miten nuo tein… ei voi muistaa, soveltaminen on se juttu, The Thing.

Jotensakin näin: kulhoon oliiviöljyä, pari murskattua valkosipulikynttä, pieneksi pilkottu chilipalko, yhden sitruunanmehu, korianterin puutteessa silekälehtistä persiljaa, suolaa (kai?), vähän pippuria myllystä, soijaakin. Puolisen tuntia marinadissa, ja sitten pannulle: kuumaa oliiviöljyä, ja minuutti, pari puoleltaan paistamista. Ja sitten flambeeraus. Kun ei ollut Pernodia tai muutakaan anisviinaa avattiin muutaman (neljän?) vuoden takainen Alsacen ostos: Framboise Riquewihristä.

Sehän on ihan silkkaa viinaa. Ja juuri siksi meillä jäänyt juomatta ja siksi mitä oivallisin flambeerausaines. Neljä senttiä riitti oikein hyvin. Myös Koskenkorva tai Pernod käyvät. Pernod (tai Pastis) parempi. 😉 Joka tapauksessa flambeerus viimeisteli ruoan. Ohessa pari kampasimpukkaa, ohrattoa, parsaa ja hollandaisea (hyvä on, se oli valmistavaraa, mutta gourmet-sellaista).

Siinähän se perjantai-ilta meni. Perjantai. Se on tänään oikein hyvä sana.

Niitä näitä

Työmatkoilla

Tänään iltapäivällä kohti Raahea. Pehtoori lähti kuljettajaksi – meni samalla käymään sisarensa ja tämän miehen luona. Minulla siis mahdollisuus lueskella mennen tullen. Oltiin niin hyvissä ajoin, että ehdin piipahtaa Museonrannassa. Siellä oli markkinat. Aurinkoista, mutta kylmä. Meri hohkaa vielä kylmää. Reilun vartin ehdin kierrellä, – edes vähän raitista ilmaa haukata. Välitunti. 🙂

Vanha Raahe on kyllä miellyttävä, kuten muutkin Pohjanmaan rannikkokaupungit, puutalokaupungit. Ja nimenomaan sellaiset, joissa niitä puutaloja ei ole 1960- ja 1970-luvulla poltettu kuten Oulussa.

Luentoni oli Raahen Kauppa- ja porvarikoulun tiloissa.

Tuon komean päärakennuksen (1882) takana olevassa pikku auditoriossa sama setti kuin eilen Ylivieskassa. Alan osata sen jo. Kuusamoon ei varmaan tarvitse ottaa enää muistiinpanoja mukaan, pelkät slaidit riittävät. Aihe on kiinnostanut kuulijoita. Ja keskusteluakin on syntynyt. Kumma tunne että suurin osa kuulijoista on eläköityneitä opettajia, mutta mistäpä minä tiedän.

Eiliseltä reissulta Ylivieskasta vain yksi kuva: Siikajoessa jäät lähteneet ja vesi korkealla.

Kotimatkalla oli sitten pari kertaa pysähdyttävä.

Kurkipari pellolla huilaamassa. Klikkaamalla kuvat suuremmiksi voi jotain näistä kaukaa otetuista kuvista nähdä.

Oulaisten jälkeen… oliskohan tuo ollut Piipsjärven seutua. Joka tapauksessa tulvaa ja pajunkissoja. Nyt vasta. Eikä vielä edes aavistusta mistään vihreästä.

Niitä näitä Ruoka ja viini

Kilpi-illallisella

Myöhästyminen on minusta kertakaikkisen kurjaa. Jos joku myöhästyy, saatikka jos itse myöhästyn, se on minusta hermostuttavaa. Joskushan vaan niin käy. Ja minulle kävi eilen. Kertakaikkinen töpeksintä ja vieläkin nolottaa.

Kävipä nimittäin näin: tulin eilen töistä viiden pinnassa, ja Pehtoori kysyi jo eteisessä: ”Moneltako se Puistolan kilpi-illallinen alkaa?” , johon minä vastaan: ”Vasta seitsemältä, en kyllä ymmärrä, miksi niin myöhään ja minulla on sitä paitsi sietämätön nälkäkin”. Pehtoori vielä kummastelee, että ootko varma, että vasta seitsemältä. Ja minä tupisen, että kai minä nyt tiedän, koska olen itse Paistinkääntäjien tiedottajan ominaisuudessa kutsut ko. tilaisuuteen laatinut ja lähettänyt. Hyvänen aika, kai minä nyt tiedän, moneksiko sinne mennään.

Ja vielä kun voutimme soittaa kymmenen yli kuusi kysyen: ”missä te oikein olette, kun teitä ei näy? Eihän ole mitään sattunut?” – Vielä hänellekin selitän, että sehän alkaa vasta seitsemältä!

No niin, arvaatte loput. Kaikki muut olivat siellä kuudelta, odottivat meitä ja minua erityisesti kuvaamaan kilven luovutustilaisuutta. Ja minä vielä tukutan puhelimessa vastaan, että eihän siellä vielä kuulu olla.

Pehtoori hälytti pojan viemään meidät heti! eikä vasta puolen jälkeen. Poika ajoi Pateniemestä vauhdilla, sillä aikaa minä julkaisin tekeillä olleen, vähän vielä kesken olleen blogipostauksen, vaihdoin vaatteet (onneksi olin jo muuten kuosissa ja laukku kameroinen pakattu valmiiksi) ja me olimme kaupungissa ja Puistolassa puolelta. Että nolotti!!!

Mutta sen jälkeen kaikki menikin hyvin, erinomaisesti. Saatiin nauttia erinomainen illallinen, ja olla hyvässä seurassa.

Puistola on ollut (ja erityisesti Pehtoorille sen Bistron lounas) ja on edelleen meille mukava ja mieluinen ravintola. Ja ravintoloitsijapariskunnan kanssa jo kestiystävystyttykin. Muitakin tuttuja tietysti, ja pöytäseurana pääsin tutustumaan myös Suomen nykyiseen valtavoutiin. Kaikkinensa oikein mukava ilta.

Mutta kyllä tänään aamulla ennen kuutta noustessa, töihin lähtiessä ja tuossa tovi sitten Ylivieskasta luentomatkalta palauduttua tuntuikin, että eilen kotiuduttiin vasta yhdentoista kieppeissä. Arkijuhliminen ei enää suju jälkiä jättämättä. Erinomaisessa harrastuksessa on joskus pieniä heikentäviä sivuvaikutuksia.

Menu kuten muutkin kuvat suurevat klikkaamalla…

Lampaankieli, upeine lisäkkeineen sekä sen kanssa tarjottu Cotes du Rhone olivat minulle makoisin annoskokonaisuus. Ihan ylivertaisen hyvä.

Niitä näitä Yliopistoelämää

Lopun alkua: töiden loppuessa niitä on paljon!

Juuri loppui oppiainekokous, jossa tuntui yhdeksänkohtaisesta esityslistasta enemmän kuin puolet johtuvan siitä, että minun tekemiseni yliopistossa alkavat olla loppusuoralla; piti jakaa töitä, ”edustuksia” eri hallintoelimissä, vastuita, säädellä kuka tekee mitäkin, kertoa (hämmästyneille kollegoille? :)) mitä hommia on ollut. Ja sitä paitsi uusi virka on vähän erilainen kuin minun.

Pari kuukautta vielä olisi tehokasta duuniaikaa jäljellä. Virallisesti viimeinen päivä on vasta 9.8., mutta kyllä minä lopetan jo juhannukselta.

Miksi siis tuo 9.8.? Se on ihan omasta pyynnöstäni noin. En aio elokuun eka viikkoa, kesäloman jälkeen olla töissä, vaikka palkan siltä saankin. Ajatuksenani ja sovittu on, että menen elokuussa sopivaksi katsottuna ajankohtana muutaksi päiväksi duuniin, ja menen nimenomaan sitten kun seuraajani on aloittanut. Ja hänen työnsä alkaa 10.8. Tällä järjestelyllä haen ikään kuin sellaista sujuvaa töiden siirtoa, että ehdin jakaa hiljaista tietoa, taitoa ohjaukseen, opettaa tietojärjestelmiä ja sen sellaista.

Nyt jo tuntuu, että yritän tehdä ”kaiken alta pois”, saada pöydän puhtaaksi, saattaa hommat valmiiksi. Tosin yhteen asiaan osasin kokouksessa sanoa: Ei! En enää tee, en ehdi! – Vasta viime metreillä moiseen opin. Enkä ehdikään. On kyllä ollutkin sellainen olo, mihin yksi kollega viittasi jo viime kuussa, edellisen oppiainekokouksen jälkeen: ”Me rutistetaan sinut rusinaksi ennen kuin lähdet”. Rusina-olo tässä on alkaa pian ollakin.

Eilen päättyi haku virkaani: vain kuusi hakijaa. Varmasti ”arktisuus” tutkimusalana ja hallintopainoitteisuus työnkuvassa ovat syitä siihen, ettei hakijoita ollut enempää. Suomessa kyllä ”toimettomia” historian tohtoreita riittäisi. Oppiaineen toiseen avoinna olevaan yo-lehtorin virkaan (tutkimusalana kulttuurinen ja kansainvälinen vuorovaikutus ja enemmänkin opetus- kuin opintohallintovirka) oli 17 hakijaa (samoja tietysti kuin edellisessäkin).

Mutta minä yritän pysyä tyynenä.

Ja yritän olla jämähtämättä, vaikka kummasti ajatuksissa on pyörinyt, mitä Thotmes, Sinuhen ystävä, tälle sanoo…

Sinuhe, ystäväni, me synnyimme outoon aikaan. Kaikki liikkuu ja muuttaa muotoaan, niinkuin savi savenvalajan levyllä. Vaatteet muuttuvat, sanat ja tavat muuttuvat eivätkä ihmiset enää usko jumaliin, vaikka pelkäävätkin heitä. Sinuhe, ystäväni, ehkä synnyimme elämään maailman päivänlaskun aikaa, sillä maailma on jo vanha, kun tuhat ja kaksituhatta vuotta on kulunut pyramidien rakentamisesta. Kun ajattelen sitä, tahtoisin kallistaa pääni käsivarsieni varaan ja itkeä kuin lapsi.

Niitä näitä

Päiväseltään luontoretkelle?

Kevät-4

Haluaisin lähteä jonnekin ”kotiseuturetkelle” ensi viikonloppuna. Sillä edellytyksellä, että on lämmin ja että minulla ei ole kovin paljoa ”kotiläksyjä”. Haluaisin jonnekin lähelle, luontokohteeseen. Hailuodon säästän touko-kesäkuulle, jolloin Luotsiravintolassa on uusi tuttu keittiömestari aloittanut. Koiteliin en nyt halua, se on ehkä enemmän syksyn kohde minun mielestäni. Liminganlahdella on nyt niin paljon lintuharrastajia, etten sinne halua. Sangille? Siellä ei ole tullutkaan käytyä piiiiitkään aikaan.

Mutta mitä muita niitä on? – Ei kovin kauas Oulusta, sillä tässä on viikon sisään tiedossa päiväseltään reissut jo Ylivieskaan, Raaheen ja vaihteeksi Kemiin. Mutta tästä läheltä joku paikka, missä voisi tepastella ja kuvailla? Ehkä eväsretkeilläkin? Jos saisin Pehtoorin mukaan.

Mies on tosin aloittanut puutarhatouhut. Oli tämä oma pääpuutarhuri tänään meidän Huvilan vierustalta pensaat pistänyt matalaksi. Ks. eilinen kuva: siinä oikealla pensaat ovat nyt mennyttä… Olivat kyllä jo rankamaisia, kuivia, notkollaan. Joten voi olla, että puutarhahommat on ykkösjuttu ja ettei innostu pihalta mihinkään lähtemään. Mutta jos olisi hyvä kohde ja erinomaiset eväät? Kertokaapa jos tiedätte, mihin voisi mennä. Vesielemetti (joki, järvi, meri) olisi arvokas lisäplussa. Ja tunturi, tai edes vaara, tai pieni mäki… edes. 🙂

Vappubrunssipaikka on jo valittu.

Niitä näitä

Huhtikuinen kevätsunnuntai

Aamulla, taas kerran turhan varhain, merenrannassa lenkillä: jäät olivat lähteneet. Tuosta vaan. Poikkeuksellisen aikaisin, usein vasta vapulta, myöhemminkin, mutta nyt, nyt ne olivat jo lähteneet. Hyvähän se on. Todella toivoin, että olisi ollut aikaa ajella systerin tykö Iijokivarteen katsomaan jäiden lähtöä joesta. Sovimme, että sitten ensi vuonna menen. Ensi vuonna pitäisi olla aikaa…

Tänään ”ylimääräistä” aikaa tuli siitä, että nuoripari ei tullut syömään, joten tyydyimme Pehtoorin kanssa eilisiin rääppiäisiin. Muutoinkin hieman poikkeuksellinen sunnuntai: vasta tänään (tavallisesti lauantaina) kävin äidin luona. Eilisen pavlovan rääppiäiset maistuivat muutoin jo kovin ruokahaluttomalle äidille, pitkään höpöttelimme kaikenmoista. Varmaan se, että on isäni syntymäpäivä, olisi täyttänyt 84 v., sai äidin muistelemaan …

Minä kävin jo eilen isän haudalle viemässä synttäriruusun, vähän siivoilemassa siellä, harjailin kiven, juttelin tietysti, kuulumisia kerroin kuten tapanani on, ja talven jäljiltä vähän roskia, lehtiä ja oksan kappaleita keräilin …

Ja samaa tehtiin Pehtoorin kanssa eilen kotipihallakin: meidän tontin toistakymmentä koivua ovat talven myrskyjen aikana pudottaneet oksia, paljonkin. Niitä keräilimme. Levittelimme lunta. Meillä pohjoisen ihmisillä on sellainen tapa: levittää lumikasoja, jotta sulaisivat nopeammin. Ja sulavathan ne. Tänään melkein kuuli kun nuo eilen kuvaamani mökkylät muuttuivat vedeksi.

Tänään iltapäivällä oli piazzalla niin lämmin, että pari tuntia siinä tarkenin vilttiin kietoutuneena istuksia ja lueskella arvioitavana olevia artikkeleita, kandiaihioita. Keväthän se!

Toisella puolen taloakin enää vähän lunta. Olisipa Huvila jo siivottuna, sinne voisi vetäytyä lukemaan loppuja nippuja… Mutta ei voi niin ei.

Ensi viikolla taas kaikenmoista uutta koettavaa, elettävää, – – elämme jännittäviä aikoja. Ja viimeisiä työkuukausia. Siihen liittyen ja muusta jännittävästä juttuja ensi viikolla; pysykäähän linjoilla. 😉

Niitä näitä Ruoka ja viini

Olipa ilo tehdä ruokailta…

Ensin parsojen keitto (suolaa ja ripaus sokeria) al dente, sitten valutus ja seuraavaksi kastaminen voisulaan, pyöräytys pecorino/parmesanraasteessa, prosciuttoon kääriminen, sitten vuokaan, pinnalle vielä juustoa ja voisulaa ja sitten uuniin (225 C, noin 10 min.). Alkuperäisohjeessa (”Intohimona Italia” -kirjassa) kehotetaan laittamaan kääröt paahtoleipien päälle. Siihen en ryhtynyt, vaan meillä oli ohessa tarjolla pataleipää. Ei valittamista, kenelläkään.

Pannierin samppanja (2002! Blanc de Noir) hupeni ohessa ja puolen vuoden tauon jälkeen alkoivat ”tilapäivitykset” eksnaapureiden kanssa. Oli korkea aika tavata. Ja edelleen on vaikea uskoa, että ovat 77 v. Mietin, että sekö että pitää kunnostaan huolta (3 x 2-3 t./vko salilla tai pitkiä kävelylenkkejä) vai positiivinen elämänasenne pitävät noin nuorena… . Olisi otettava mallia… Luulen että sekä asenne että fyysinen huolenpito ovat SE juttu. …

Parsojen jälkeen pääruokana hiiligrillatuja entrecote-suikaleita yrttiöljyssä ynnä monia lisukkeita ja jälkkäriksi pavlova (kermavaahto oli baileys-vaahtoa), – pavlovasta tuli liian laaja ja merkillisen sitkeä, mutta se oli ihan tavattoman hyvää…

Pieni juhlailta oli …

Ruoka ja viini

Viiniasiaa

Verraten topakan työviikon jälkeen on aika viinille. Olen taas keräillyt viinikokemuksia ja kuvia…

Ensinnäkin tälläinen – – erinomaisen hyvä prosecco, joka kuuluu kyllä tilausvalikoiman tuotteisiin, mutta silti sitä on ollut mm. Stockan Alkon hyllyssä. Tavattoman hedelmäistä, olematta makea. Maku viipyilevä. Ja hinta vähän toistakymppiä. Bueno!

Sitten – kun vähän ollaan haeskeltu läksäreissäni (sellaiset kuitenkin päätin järjestää) tarjottavaa valkkaria – palasimme maistamaan vanhaa, hyvää tuttavuutta. Olkoonkin, että samainen viini oli Juniorin lakkiaisten ruokaviininä, se on hyvää. Kokeile vaikka. Muista että sen pitää tarjotessa olla KYLMÄÄ! Jo etiketti on hauskan eeppinen, tai vähän melankolinen. Sopii siis läksäreihin.

Ja sitten äsken syödessämme nautimme uuden uutukaista punaviiniä, Barbaglio, josta pidimme hyvin paljon. Siitä ”Viinihullun päiväkirja” -blogissa kirjoitetaan näin:

Koska viini on vain laatikoittain tilattava, monet kuluttajat ovat vähän sen armoilla, onko lähi-Alko sattunut ”löytämään” viinin ja ottamaan sen hyllyynsä. Viinin laadun ja suosion puolesta sen kyllä soisi olevan perusvalikoimassa – harvoin nimittäin löytyy yhtä luonteikkaita ja ihastuttavia viinejä näin kohtuulliseen hintaan.

Kyllä allekirjoitan tuon ihan kokonaan. Tämä Italian saappaan korosta (Apuliasta) tuleva vuosikerran 2009!! viini on ”Täyteläinen, tanniininen, kypsän karpaloinen, viikunainen, kevyen lääkeyrttinen, mausteinen, hennon tamminen” eli se on hyvin hyvää, ja maksaa 14 euroa. Mutta se, mikä jäi meitä mietityttämään oli, että laatuluokituksen kohdalla luki Indicazione Geografica Prodetta. Se ei siis ole IGT-viini (Indicazione Geografica Tipica = typical regional wine), joita on erityisesti Toscanassa, vaan IGP! Mitä tarkoittaneekaan. No mutta, niin tai näin: jos kohdalle sattuu, niin osta ja nauti pois.

Ja sitten vanha, kunnon, aina niin miellyttävä, Peppoli is Back! Nykyisin tämän Chiantin klassikkoviinin hinta on arveluttavan korkea (liki 20 euroa), mutta onhan se lihakastikkeisen pastan kanssa edelleen ihan ylivertainen viini.
http://www.alko.fi/tuotteet/400897

Ja muista viinilöydöistä on vielä mainittava Etelä-Afrikassa KWV:llä tehty Tawny. Se on vallan edullinen (14 €) ruoka-, juusto-, suklaakakku-, lohtu-, lasillinen-vain- viini. Ei liian makea, mutta lasillinen on oiva pikku jälkkäri. Juuri nautin. 🙂 Tämä säilyy avattuna viikkoja. Siinä on lämpöä ja makua, välittämistä ja juhlan tuntua. Ei ihme että se on valittu vuoden 2015 jälkiruokaviiniksi.

Niitä näitä

Säästäväisyyttä?

Eihän se nyt mennyt ihan niinkuin Strömsössä. Töiden jälkeen piipahdin äkkiä kotosalla, vaihtamassa vaatteet ja vähän syökäisin, otin kauppakassin ja hurautin kaupunkiin. Auto Stockan parkkihalliin – valmiiksi. Ja sitten nopsasti pitämään ikääntyville luentoa.

Kuulijoita kourallinen (15?) mutta kiinnostuneita olivat, ja olipa kyllä taas mukava luennoida. Unohdan ajan, ja vain kerron historiasta, kerron tarinoita, kerron siitä, miten historiatietoa tuotetaan ja mistä kuvamme menneestä muodostuu. Kristillisten ja pakanallisten, kaupallisten ja valtiollisten, elinkeinoihin ja työhön liittyvien juurien nivoutumisesta vuotuisjuhlien viettoon. Siitä miksi vietämme Lucian päivää, tai miksi Vappua. Saan jopa keskustelua aikaiseksi. Ihan kaikkea, mitä olin aikonut en ehdi, mutta toisaalta saatoin hyppiä pätkien yli kenenkään huomaamatta. Aihe oli armollinen siinä suhteessa. Oli mahdollisuus luennoida, mitä halusi ja ehti. Ja puolitoista tuntia humahti. Kävivät vaatenaulakolla kyselemässä, mistä ensi syksynä tulisin puhumaan? 🙂

Se siis meni ihan ok. MUTTA.

Kun oli suunnitellut, että näin tilipäivän jälkeen, huolimatta ihan hirmuisesta hammaslääkärilaskusta, menen lopetettavalle Stockalle, jossa oli tänään 10 %:n alennus kanta-asiakkaille.

Olin jo odottanut tätä alennuspäivää tulevaksi, että saan ostaa itselleni uuden kevättuoksun, ripsivärin, ehkä jonkin jakun, joka EI ole musta tai harmaa, lautasliinoja, ison kukkakimpun viikonlopuksi, ja paljon herkkuja. Semminkin kun lauantaina saamme ruokavieraita.

Mutta!

Luennon jälkeen mennessäni kauppaan hoksaan, että – tämän yhden, tämän ainoan kerran ikinä – minulla on se kanta-asiakaskortti kotona. ARGH! No sitten, siis, lopultakin … taisin säästää. Ostin vain tarpeelliset herkut ja se oli siinä. Ei mitään humputteluja.

Vaikka kyllä minua harmittaa. Oikeesti.

Niitä näitä Ruoka ja viini

Monenlaisia kulttuuriharrastuksia

Jokainen itseään kunnioittava oululainen seuraa parhaillaan Kärpät – Tappara -matsia. Minä en. Kyllä minä – periaatteessa – ihan mielelläni lätkää katson. Varsinkin MM-otteluita tulee joskus seurattua, mutta liigaa en juuri katso. Suunnilleen tiedän Kärppien sijoituksen, mutta siinä kaikki. Viimeksi olen käynyt Raksilassa katsomassa ottelua reilut 10 vuotta sitten. Pitäisi varmaan joskus mennä. Ehkä sitten ensi talvena sellaistakin voisi kokeilla.

Ja nyt menisi monta elokuvaakin, jotka kiinnostaisivat: ”Armi elää”, ”Tuhkimo”, Asterixia mieluusti lähtisin katsomaan . Ja Galleria Kajasteessa olisi J.-P. Metsävainion huikeita avaruuskuvia. Se on onneksi vielä ensi viikollakin, ja Juniorin kanssa on suunniteltu kimpassa menevämme katsomaan.

Kulttuuririentoja en siis ole saanut varatuksi, mutta lentoliput Helsinkiin kesäkuun alkuun varasin: mennään paitsi tyttären luo, myös ystäväperheen tyttären häihin.

Tänään meidän esikoisella on ensimmäinen hieno työillallisjuttu. Ja illan ohjelmaan kuuluu kuulemma myös viininmaistiaiset. Eilen naureskeltin porukalla, että tyärhän voi kertoa omaavansa pitkän viininmaistamiskokemuksen, sillä jo kesällä 1995, kun oltiin Kataloniassa pariviikkoisella vuokrataloreissulla, kävimme myös Torresin viinitilalla, lapset tietysti mukana.

Voi noita vyölaukkuja!

Ja siellä markkinointi oli viety varsin pitkälle. Myös lapset otettiin huomioon: sekä meidän pikkuisille että ystäväperheen tyttärelle (juurikin sille kesäkuussa avioituvalle) tarjoiltiin alkoholitonta rypälemehua ja annettiin sarjakuvakirja ”My First Winebook”, jossa kuvien kera oli selitetty, miten viiniä valmistetaan.

Lapset saivat myös Torresin pikkuiset mustat härät sieltä matkamuistoiksi. Niinpä käynti viinitilalla jäi muksuille hyvin mieleen, ja kun olin saman vuoden joulun alla neljä ja kuusivuotiaan kanssa Alkossa hakemassa joulupöytään tarjottavia, mutikaiset Rasavillin toppahaalareissa ja Kuoma-kengissään tepastelivat Alkon hyllyjen välissä ja kuinka ollakkaan tunnistivat jotain ennen nähtyä ja ilahtuneena kailottivat: ”Äitiiiii, täällä on niitä Torresin härkiä!” – Just. Jotta kokemusta on.