2012 – Sivu 22 – Tuulestatemmattua

Kesänmerkeistä ja niiden vähyydestä

Ei aamulenkkiä, mutta iltakävely. Kävin äsken merenrannassa – nyt ne kumpparit jalassa – jotta olisin päässyt Möljälle ja Ilokiville kahlaamaamalla. Viikonlopun jälkeen maatuuli on kääntynyt, merivesi noussut – sain unohtaa haaveeni ja palella.

Päivällä oli hieman lämpöisempää kun olin systerin luona Iissä. Eikä se johtunut vain säästä. Hyvä fiilis, hyvä ruoka (sushi alkaa olla perinne … ;)). Istuskelimme ja suunnittelimme, kertailimme kaikenmoista, digikurssijuttuja (systeri on kanssani samalla verkkokurssilla) selvittelimme.

Kampuksellakin ehdin viettää tänään aikaa, ja tuntuu että sieltä tuli enemmän allergiaoireita kuin ulkoa… Eiköhän koivunkin siitepölytys ala olla täällä jo enimmäkseen ohi. Lasaretissa käydessäni rotissööripresse-asioissa hoksasin, että – vihdoinkin – tuomet alkavat Ainolan puistossa kukkia. Ainakin viikon, jolleivät kaksi myöhässä.

Jotain muitakin kesän merkkejä. Donna Leonin uusin dekkari on jo yöpöydällä, aloittanenkin jo tänään, sillä sain vihdoin päätökseen Riitta Lindegrenin omaelämäkerran ”Minä, – Toimittaja”. Gloria-lehden luojan muistelmat sain vaihtoskina Vuorotellen-kirjaani. Olimme talvella samoissa gourmetkesteissä ja meidät esiteltiin ja kävi niin onnekkaasti, että tulimme sopineeksi kirjavaihdosta.

Minä kyllä pärjäsin vaihdossa. 😉 Lindegrnin kirja on hyvä, kertakaikkisen hyvä, vaikka totta puhuen odotukseni olivat aika skeptiset. Skeptiset siitäkin huolimatta että olen ollut Glorian (sittemmin Glorian Ruoka & Viini -lehden) tilaaja vuosikausia. Lindegrenin kirja kertoo suomalaisesta populaarikulttuurista ja Helsingin ja koko maan julkkiskulttuurista ja kansainvälistymisestä sisäpiirin kautta, ja esimerkiksi 1960-luvun nuorisokulttuurin esiinmurtautumisesta piirtyvä ajankuva on kiehtovasti ja oivaltaen kirjoitettu; tavattoman värikkään elämän tämä suomalainen lehtinainen on elänyt.

Vanhemmuus

Kaikkea erilaista

Mekö ei muka tyttären kanssa osata shoppailla, ainakaan yhdessä ei käydä ostoksilla? Tänäänkin (ja edellisen kerran? Huonekaluja ostamassa kun tytär muutti kotoa?) oltiin monta tuntia yhdessä kaupungilla ja pistettiin asioita järjestykseen ja rahaa paloi. Vihdoin matkapuhelinliittymäasiat kuntoon, sohvanpäälliset pesulaan ja molemmille pyöräily/rullaluistelu/skeittaus (kyllä, kyllä meidän aikuinen tyttäremme on ruvennut harrastamaan skeittausta!) kypärät ja tyttärelle keväällä pöllityn pyörän tilalle uusi ja siihen tavallisen lukon lisäksi paksua kettinkiä pitkä pätkä, jottei vorot vie. Vakuutushan varkauden liki kokonaan korvasi, mutta eiväthän pyörävarkaudet mitään mukavia juttuja ole. Ja tytär antoi minun ostaa hänelle kahdet kengätkin, ja vitamiineja 🙂 . Ja meille molemmille löytyi urheiluhousut. Ettei muka osata shoppailla? Hyvin osattiin!

Ja sellaisia juttuja tyär kertoi, että erikseen lupasin, etten blogipäivitykseen tai pienempäänkään levitykseen laittele… luottamuksesta hyvilläni olen. Ja siellä kulkiessamme minulla vieläkin – liki vuoden vuorottelun jälkeen – on vähän rikollinen olo kun olen keskellä päivää, keskellä maanantaita humputtelemassa. Tuosta vaan arkipäivänä…

Mutta eihän tätä riemua enää kauaa olekaan. Mistä poika äsken piipahtaessaan taas muistutti. Aamut vähenee…

Mitenkö meidän Kajaanin kasarmilla viikot asuva nuori mies kotosalla maantaiehtoolla? On jollain erityiskomennuksella, kun muut ”ryynäävät jossain Kainuun metsissä”, tämä meidän sotasankari on erityiskomennuksella Oulussa ja asuu hotellissa! Toukokuussa viikko Umbriassa, kesäkuussa monta päivää hotellielämää pitkin Pohjois-Suomea – kai? Näin puolustusvoimain lippujuhlapäivänä – minä vaan kysyn – miten voimme enää luottaa maanpuolustukseen kun tuollaista on armeijassa meno ja meininki?

Niitä näitä

Kukkia, kakkuja, kaikenmoista

Sunnuntaiaamu. Lenkille. Ihan kuten kaikkina muinakin päivinä. Sataako vai ei? Ei sada, vai sataako sittenkin? Kylmä ainakin on. Hiljaa mielessäni tupisen, mutta koetan olla valittamatta. Eihän se sää nyt ihmiselossa niin ratkaiseva tekijä ole. Ei ainakaan nykyihmiselle, kaupunkilaiselle, vuorotteluvapaalaiselle. Niinpä tarvon menemään ja kuuntelen hyvää musiikkia ja olen lopultakin aika tyytyväinen, kaikkinensa.

Jo puolelta päivin alan valmistella ruokaa. Saamme nuoret ja murmelin syömään, joten minulla on hyvä syy kokata. Ja kuinka se onkaan mukavaa kun on tulossa ”vieraita”, kun on oma siisti Festan keittiö, omat kauniit astiat, omat yrtit, paljon lautasliinoja, paljon lisukemahdollisuuksia. Saan kattaa kauniisti, ottaa omia ehjiä, kauniita posliineja esille.

Ei, ei Villa Francossakaan huono tilanne ollut, mutta minä niin nautin kun saan ”kotikenttäedun” ruokaa tehdessäni. On omat veitset, hyvät pinnoitetut kattilat; ”alumiiniämpärit” eivät luo fiilistä ;). Laittelen kaikenmoista (pikku skooleissa lime-mascarponea, ohje LappItaliassa).

Pääruokana on Viskaalin tilalta tilattua Limousin-grillimakkaraa (80 % lihaa!), siis oikein kulinaariset kekkerit: grillimakkaraa. No, ainakin äitini totesi, että paras päivällinen, mitä koskaan olen tehnyt. Mitä sitä turhaa pipertämään? Hyvä makkara on hyvää ruokaa! On vaan niin mukavaa kun vieraat ymmärtävät ruoan päälle; että se ei ole vain mahantäytyke. (kamala sana: täytyke!)

Uunitomaatit ja sisilialainen munakoisohöystö ja tattiraviolit kyllä sopivat kylkiäisiksi. Ja jälkkäriksi suoraan kotiinkuljetuksella erinomaisia espanjalaisia mansikoita.

Eilen pitkästä aikaa teki mieli leipoa: pakastimesta pensasmustikoita ja piiraspohjaan paljon mantelilastuja. Sitten vähän erilaisia kastikkeita ja johan meiltä nälkä lähti.

Nyt haluaisin lähteä uudelleen merenrantaan: siellä on vesi hurjan matalalla. Laittaisi kumpparit jalkaan niin voisi kävellä melkein suoraan ”meren yli” Möljälle, ilokiville. Mutta kun tulee vettä, ihan hitosti sataa vettä. Siis onko oikeasti ryhdyttävä tekemään rotissööritiedottajan hommia?

Niitä näitä

Oikeastiko kesäkuu?

Aamulla vielä oli näin aurinkoista.

Pehtoori lähti ahkeroimaan takapihalle meidän omenapuu-, hiiligrilli-, yrttiviljelys -projektin parissa ja minä jäin koneelle. Tällä kertaa kyllä vastentahtoisesti. On nimittäin käynyt niin, että tässä viikolla päivitin käyttiksen: siirryin Windows XP:stä (josta olen pitänyt kovasti, mutta joka ei nyt kertakaikkiaan enää ole yhteensopiva monien muiden uusien (kuvankäsittely)ohjelmien kanssa, joten oli vain pakko siirtyä. Ja hyvähän Windows seiska on. Hyppäsin siis Vistan yli.

Kaikki muu on sujunut jotensakin jouhevasti mutta pehtoorin sähköpostitilin luominen (meillähän ei todellakaan perheen insinööri ja mies näitä datistijuttuja tee, saatikka hanskaa, vaan humanistivaimo) on vienyt aikaa, hermoja, rahaa ja aiheuttanut (turhia) neuvotteluja Helpsonin työhönsä kertakaikkisen surkeasti ja kyllästyneesti suhtautuvan nuoren (äänestä ja ”tietsä”-jutuista päätellen) miehen kanssa.

Aamupäivä siis hurahti ennen kuin sain näytölle tämän!

Sitten oli aika lähteä lenkille. Poikkeuksellisesti läksimme kaksistaan. Ei muuta kuin windstopperit päälle ja ulos. Kieltäydyin laittamasta hanskoja. Minä EN kesäkuussa kävele hanskat kädessä.

Kävelimme tymäkässä tuulessa ja pikkusen vettäkin ripsiessä torille, tai oikeastaan halliin. Mentiin turkkilaisen pikku putiikkiin lounaalle: vähän salaattia ja kevätkääryle ja lasilliset furminttia (unkaril. valkkari). Poislähtiessäkin tuli mieleen, myötäelettyä kaikkien niiden mukana, joilla oli tänään lakkiais- tai muu valmistujaisjuhlapäivä. Olisi suonut lämpimämpää ja aurinkoisempaa… Tällainen ilma kuuluu olla kun alkaa syysloma – ei silloin kun alkaa kesäloma!

Iltapäivä vielä tietskariasennuspuuhia. Ja muita pieniä puuhia. Paljon.

Italia Niitä näitä Ruoka ja viini

Villa Francon salaatteja

Olen luvannut jo monta kertaa niitä kesäsalaattien reseptejä. Näistä me nautimme Umbriassa, näistä kannattaa nauttia Suomen suvessa, jahka me se kesä vielä tännekin saadaan … tänään on aamulenkin jälkeen ollut niiiiiin kylmä ja nyt sataakin. Mutta siis, aurinkoisempiin tunnelmiin. (Helatorstain kattaus…)

Kaikki kolme Umbrian viikkoa söimme paljon salaatteja. Lounaalla (erityisesti silloin kun olimme talolla) oli vain kaksi salaattia ja ehkä focacciaa tai pizzapaloja lähikaupasta, ei muuta, ja se olikin jo aika hyvää. Varsinkin toinen salaatti oli yleensä edellisen illan ruoan jämistä rakenneltu…

Vein mukanani kaksi keittokirjaa, jotka osoittautuivatkin oivallisiksi innostajiksi: vanhat opukset olivat Marja Lindforsin ”All´Italiana, Ruokaa Italiasta” ja ”Cucina Povera (köyhä keittiö), Ruokia Etelä-Italiasta”.

Suurentamalla kuvan näet myös viinipullon etiketin: menomatkalla pysähdyimme Europa Brückellä ja turistikaupassa silmäni sattuivat ko. viiniin: Sankt Laurent! Siis taas San Lorenzo alias Pyhä Lauri! Kun tiesimme, että saamme vieraaksemme GSL:n (Gruppo San Lorenzo) jäseniä, oli viini ostettava. Ko. viinin helatorstain aattona villiparsan ja fenkoli-pecorinosalaatin kanssa nautimme, ja sehän olikin vallan erinomaista.

Siispä tulomatkalla pysähdyimme uudelleen Europa Brückellä – ihan vaan pissalla – mutta tulihan se tuliaisviini kalaasiporukalle ostettua… 😉

Mutta salaateista piti kirjoittamani: ensiksikin Insalata Caprese, tomaatti-mozzarella -salaatti. Onhan se klisee, mutta Italiassa se on jotain ihan muuta kuin Suomessa, jossa se on usein tehtävä ”lentotomaateista”. Erityisesti esikoisemme ja ystävänsä Klippan olivat sen perään. Varmaan söivät sitä joka päivä. Ja vaikka nuoret naiset ovat hoikkia kuin mitkä, ei mozzarrellaa ollut koskaan liikaa. Perugian ristorantessa salaatti tarjottiin näin:

Villa Francossa ko. salaatista tehtiin kahden ja neljän ja seitsemän hengen (yläkuvassa) versioita.

Sitten yksi parhaista salaateista nautitiin kun oli nuorenparin lounasköksävuoro.

Salaattipohja pussista, vähän rucolaa, paljon hunajamelonia, minitomaatteja, purkista pikkusipuleita, kurkkukuutioita, ja sitten se juju: Parman kinkku (prosciutto) viipaleet levitetään leivinpaperin päälle ja sen jälkeen ne käytetään uunissa (~200 C) noin 5 – 10 minuuttia (eivät saa kärähtää), kinkkuviipaleiden annetaan hetki jäähtyä ja sitten ne silputaan salaatin päälle. Pinjansiemenet, basilikasilppu ja mustapippuri sekä luonnollisesti oliiviöljy ja balsamico viimeistelevät salaatin. Siitä ei jäänyt mitään, ei mitään. (Huonohkossa kuvassa keskellä).

Salaatteihin voitaneen lukea myös salsat ja crostinit. Tytär teki yhtenä iltana crostineja.

Tomaattihakkelus uunissa paahdettujen patonginpalasten päällä: se on siinä. Hakkeluksen voi tehdä monin tavoin. Yksi äärimmäisen hyvä versio hakkeluksesta on ns.

Leilan salsa

2½ dl tomaatteja pieninä palasina (kanta ja siemenet pois)
½ dl purjoa tai kesäsipulia
2 valkosipulin kynttä
1½ dl rypsiöljyä
½ dl punaviinietikkaa
2–3 tl hunajaa
2 rkl silputtua tuoretta basilikaa
suolaa, mustapippurirouhetta

Kaikki aineet vain sekaisin.

Tämä on siis hyvää myös tuoreen patongin tai esimerkiksi tomaatti-mozzarella-salaatin kanssa. Se säilyy muutaman päivän jääkaapissa. Jos säilyy. 😉

Tein sitä tänäänkin. Sen resepti on myös LappItalia-keittokirjassani. Tänään otin itsekin ko. opuksen esille pitkästä aikaa. Ja voin kyllä suositella. Siellä on monta hyvää kesäreseptiä. Katso vaikka. Jollei sinulla ole ko. kirjasta itsellessäsi niin se on nettiversiona täällä KLIKS)

Ja sitten ohje, jota en ole tainnut ennen kirjoitella, vaikka hyvänen aika!! olisi kyllä kannattanut!

Meillä kaikilla jää joskus pastaa, jota ei viitsisi heittää poiskaan, mutta josta saa seuraavan päivän lounaan, eväsruoan, alkusalaatin tai jotain. Tämäkin idea on noista edellisistä keittokirjoista, mutta olen soveltanut lämpimän ruoan salaatiksi. Tätä olen tarjonnut Umbriassa, Toscanassa, Hangasojalla, Rantapellossa … ja aina siitä on tykätty.

Sitruunapastasalaatti tai jotain sinnepäin

Kun pastaa jää laita se kylmään, mutta lorauta sen joukkoon oliiviöljyä – sopivasti. Riippuu pastan määrästa. 2 -5 rkl lienee aika sopiva. Kun seuraavana päivänä on salaatin aika, sekoita keskenään yksi silputtu valkosipulin kynsi, 2 dl turkkilaista (tms) jukurttia, puolikkaan sitruunan raastettu kuori ja vähän sitruunamehua. Sekoita tämä kasti pastaan ja sekoita pasta salaatin joukkoon. Salaatiksi sopii hyvin joku kaupan valmis pussisalaatti ja lisäksi kurkkua, ehkä tomaattia, mitä mieli tekee, mitä kaapissa sattuu olemaan. T’ämä ON hyvää. Miehetkin pitävät tästä 😉

Ja sitten vielä salaatti jonka M. teki Villa Francossa. Ohje edelleen noista em. kirjoista ja on erikseen mainittava että Italiassa toukokuussa fenkolit olivat jotain ihan muuta kuin meillä täällä talvella… siis kannattaa valita tuoreita, pieniä, herkullisia…

Fenkoli-pecorinosalaatti

2 – 3 fenkolia

Kastike

7 rkl oliiviöljyä
1 tl dijoninsinappia
½ tl suolaa
mustapippuria
2 rkl sitruunamehua tai valkoviinietikkaa
1 valkosipulinkynsi
1 dl pecorinolastuja
persiljaa (sileälehtistä luonnollisesti jos italialaista ruokaa tehdään… ;))

Sekoita öljyn joukoon sinappi, suola, mustapippuri, sitruunamehu ja valkosipuli silputtuna.
Huuhtele fenkolit, leikkaat suikaleiksi. Nosta suikaleet kulhoon, kaada kastike päälle ja ripottele pinnalle persilja ja pecorino.

Mukavahan se oli Italiassa salaatteja(kin) tehdä kun raaka-aineet (ainakin siellä landella) olivat ensiluokkaisia ja varsin edullisia. Todin lauantaimarkkinoilta ostin tällaisen satsin ja maksoi 10 euroa. Mitä yksin parsanippu maksaa Suomessa? Viisi euroa?

Ai niin, tein tänään myös Saltimbocca alla Romanaa…

Ehkäpä siitä kerron ja resepteeraan joku toinen kerta.

Valokuvaus

Lightroom ja Lahden illallispaikka

No niin nyt minutkin on sitten koulutettu Lightroomin käyttäjäksi. Siis Adoben kuvankäsittely- ja vielä enemmän arkistointiohjelma. Sitä ovat minulle kehuneet sisareni, Lepolandian Pasi, opiskelija, joka harrastaa valokuvausta, sijaiseni mies (siis sijaiseni kautta) ja ties vaikka ja kuka.

Hyvä on. Olen jo aikaa sitten uskonut, että se on hyvä – nimenomaan kuvien arkistoinnissa ja säilytyksessä, mutta – – – luovuus ja leikki? Missä ne ovat, jos käsittelet kuviasi Lightroomilla. Kuuluuko niitä kuvien tekemisessä ollakaan? Minähän olen sanonut, että en paljon kuvien kikkailusta pidäkään. Mutta joskus sitä on vaan kiva tehdä. Ja siihen Lightroom ei ole oikein passeli.

Siis olisiko nyt vielä satsattava ja hankittava uusin Elements? Minulla on se ikivanha Photari (CS2) ja uutta en raski ostaa… Siispä vielä Elements ja sitten loppuu tämä hifistely näiden kuvausjuttujen kanssa…

Tänään olin palaverissa, jossa luulin saavani lounaan. No, ei tämäkään huono ollut. 🙂

Jos huomisen tekisinkin kuvausläksyjä, enkä esitelmää Lahteen. Ai, niin. Pitäisi miettiä,mihin siellä menee syömään? Onko ehdotuksia? Tiistai-iltana kahden viikon päästä, mihin Lahdessa illastamaan?

Niitä näitä Vuorotteluvapaa

Viipyilen menneessä, mietin tulevia

Postipäivä tänään. Ajatukset jossain ihan muualla kuin tässä olemisessa koko päivän.

Kylmissäni kävelin aamulla kampukselle (alla oleva kuva on kahden viikon takaisesta aamulenkistä, ei tältä aamulta. Silloin ei ollut kylmä.) ; Lenkin suunnan syynä oli tiedotustilaisuus, johon minun oli oikeastaan mentävä. Koskee ensi vuotta. Koskee väitöskirjojen ohjaamista. Ja yhden naapurioppiaineen uuden jatko-opiskelijan seurantaryhmään (miksi tuo nimitys kuulostaa jotenkin kummalliselta) jo lupauduinkin. Minä en ole edes aloittanut töitä, minulla on vielä kaksi kuukautta vuorotteluvapaata ja minä jo käyn tiedotustilaisuuksissa ja lupaan tehdä hommia! Eihän se näin pitänyt mennä!

Monilla on lukukauden lopetusfiilis, ja minä vietän jo syksyä mielessäni. Yöksi lupasi sitä paitsi hallaa; on nostettava yrttipurkit Festaan. Pitäisiköhän japaninkellot peitellä?

Olen tänään ollut paljon sorvin ääressä, ja seuraillut nettilehtien otsikoita. Minä en ymmärrä, miksi noista väkivaltajutuista on uutisoitava noin paljon, tuolla tavalla, joka minuutilta, rekonstruoinneista tiedotettava. Minulla on hyvin vahva tunne, että tuollainen uutisointi ja revittely ei ole hyväksi…

Mutta sitten olen myös käynyt tutustumassa merkittävään Kotiseutuplus-julkaisuun; sen uutisoinnista pidin. Noheva varusmiehemme kun on päässyt oikein lehtien palstoille.

Kun Villa Francon ikkunaluukut aamulla meidän makkarista avasi, oli näkymä useimpina aamuina tällainen.

Valokuvaus Vuorotteluvapaa

Reunamerkintöjä

Kävin töissä tänään. Tai siis työpaikalla. Kävin siellä syömässä kakkua. Ei siellä minun mielestäni kyllä mitään sellaista juhlanarvoista olisi ollut, että kakkua olisi kuulunut tarjota. Yliopiston organisaatiomuutokset kun vievät yhden parhaan työparini/kaverini toiseen paikkaan; pois melkein naapurihuoneesta. Läksiäiskakulla siis kävin. Ei mikään hyvä asia.

Samalla päivittelin kaikkea meneillään olevaa, huomasin että ”omiani” on valmistunut, valmistumassa. Hekin lähtevät pois sillä aikaa kun minä olen (ollut) pois. Ei järin riemullinen käynti siis. Toisaalta, kahden kuukauden päästä edessä oleva sorvin ääreen paluu ei tänään tuntunutkaan ihan mahdottomalta. Ehkä minä vielä paikkani ja työintoni siltä käytävältä löydän. Ehkä.

Ja tänään olen jo tehnyt luentoakin. Ei, en vielä syksyä varten, vaan kahden viikon päästä olevaa Lahdessa pidettävää Historian kesäseminaaria varten: ”Suomalaisen periferian teollistaminen”. Ajatella että sinne on tulossa kymmeniä ihmisiä kesäkeskiviikkoaamupäivällä kuuntelemaan luentoani tuollaisesta aiheesta. Ja maksavatkin vielä siitä. Sellainen asettaa paineita. Kahdeksan vuotta sitten (joko väitöksestä todellakin on noin kauan?) olisin voinut puhua aiheesta vaikka kahdeksan tuntia ilman paperiakaan, nyt on tehtävä ainakin pari, kolme päivää töitä että saan puolitoista tuntia asiaa eläväisesti esitettyä. Meneehän se vuorotteluvapaalaisella touko-kesäkuun vaihde näinkin.

Ei vaiskaan, olen minä tehnyt muutakin. Paljonkin. Luomenpoistossa ja kampaajalla, eilen lintsasin lenkin, mutta tänään tein sitäkin pitemmän. Kamerakurssin rästejä hoidellut ja nukkunut. Ihan hirveästi on vieläkin nukuttanut. Umbrian univaje alkaa nyt vasta hellittää.

Reissuun lähtiessä kansalaisopiston kuvauskurssin ope kehotti valitsemaan jonkin teeman, jota kuvaisin koko reissun. Minusta se oli hyvä idea. Ruoka! Kuvaan ruokaa. Mutta, en sittenkään. Vaihdoinkin kohteekseni veden. Kaikissa olomuodoissaan. Alkureissun kuvissa onkin paljon vesikuvia, sitten ne vaihtuvat — viiniin? Ei vaan, unohdin koko teemakuvauksen. Mutta muutamissa alkureissun vesikuvissa on minusta mukava tunnelma…

Ehtisinköhän huomenna kirjoitella niitä lupaamiani Villa Francon lounassalaattiohjeita? Yritänpä ehtiä.

kuvat kannattaa klikata isommaksi

Italia Kolumni Valokuvaus

Ruokaa teoriassa

Kaikki Umbriasta tilaamamme viinit tulivat tänään! Eikä yhtään ollut särkynyt, ei matkalla, mutta hyvin pakattuja pakkauksia purkaessamme ihan itse yhteistyössä pudotimme pullon (halvinta) punaviiniä eteisen klinkkerilattialle. Tuoksusta päätellen hyvä viini. Mutta siis: shippaaminen Italiasta toimii. Viinit tulivat pikkuisen reilussa viikossa ja kotiovelle asti.

Tänään on myös Umbriassa asuvien suomalaisten verkkokauppa uudistettu. Sieltä voi tilata viinejä ja monia Umbrian herkkuja: Umbrian herkkukauppa Vielä en ole itse tilannut heidän kauttaan mitään, mutta varmasti tässä kesän/syksyn päälle pistän tilauksen vetämään. Mustatryffeli-pastaa ainakin voisi mieluusti syödä jälleen.

Minäkin olen ahkeroinut www-ruoka-asioissa tänään: rotissöörien Oulun voutikunnan -sivuja olen koettanut laitella uuteen, modistettuun formaattiin: http://www.rotisseurs.fi/oulu/voutineuvosto/ Meillä kun oli tänään voutineuvoston kokouskin, joten oli hyvä saada homma järjestykseen.

Ja Kalevan ruokakolumninkin pistin aluelle, balsamicosta taidan sen tehdä. Siitä muistinkin, että tänne on laittamatta se reissun aikana julkaistu juttu, joten sepä tähän loppuun.

_______________________________________________

(3.5.2012 Kalevassa julkaistu)

Ruokakuvia

Ruoan kuvaaminen mainoksiin, lehtiin, ruokablogeihin ja keittokirjoihin vaatii onnistuakseen taitoa, kärsivällisyyttä ja nipullisen niksejä. Jotta salaatti saadaan näyttämään raikkaalta, on kuvaushetkellä hyvä olla vesi- tai öljysuihkepullo käytettävissä. Keiton kuvaaminen höyryävänä merkitsee usein, että syöjä saa sopan eteensä kylmänä. Annoskuva, jossa värit toistuvat oikein ja herkullisesti, vaatii luonnonvaloa, joten ruokapöytä ei olekaan se oikea paikka kuvien ottamiseen, vaan lautanen on parasta kiikuttaa ikkunalaudalle. Nämä jutut ovat monelle kotikokille ja harrastelijakuvaajalle tuttuja juttuja.

Ammattikuvaajat tekevät kuvat, ruokakuvatkin, ammattitaidolla – luonnollisesti. Lisäksi digitaalisen median ja keittokirjojen ruokakuvien teossa on usein mukana ruokastailisti. Suomessakin heitä on jo muutamia. Esimerkiksi Sara La Fontain ja Teresa Välimäki paitsi laittavat myös stailaavat ruokaa. Ruokabloggaaja (Liemessä-blogi) ja ammattikuvaaja Jenni Häyrinen on erikoistunut nimenomaan ruokakuvaukseen.

Ihan oma ruokakuvauksen muoto ja haasteet ovat kyseessä silloin, kun kuvataan televisiosarjan tai elokuvan ruokakohtauksia. Salattujen elämien Sievisen Lassen hirvipaisti ainakin kuulostaa ja näyttääkin ylivertaisen hyvältä, mutta entä jos kyseinen kohtaus on pitänyt kuvata kolme tai kuusikin kertaa, miten ruoka on saatu pysymään edelleen makoisana. Voidaankin kysyä, onko se edes oikeasti ollut makoisaa? Entäs isojen lastenjuhlien kuvaaminen elokuvaan? Miten ihmeessä jäätelöannokset eivät sula lapsinäyttelijöiden käsiin? On hyvin mahdollista, että jätski onkin (värjättyä)perunamuusia.

Ihan omat keinonsa vaaditaan silloin kun pihvi on saatava näyttämään aidosti epäonnistuneelta ja sitkeältä. Roolihenkilö voi tietysi näytellä leikkaavansa sitkeää pihviä, mutta kun pihvin sisään pujauttaa sivusta hammastikun, niin leikkaaminen oikeasti on vaikeaa.

Nämä kaikki ja monta muuta asiaa ruokakuvauksesta kerrotaan televisiosarja Täydellisten naisten -keittokirjassa. Näitä juttuja luettuani en enää koskaan voi katsoa mitään ruokaotoksia samalla miettimättä, miten kuvaus on tehty.

_______________________

Tämä äitinpäivänä Todissa syömäni jälkiruoka oli yksi parhaista ikinä. Kuvaamiseen en paljon satsannut. Keskityin nauttimaan herkusta.

Bloggailu Niitä näitä

Tunnustus ja haaste: seitsemän faktaa

Ollessamme reissussa sain kahdelta eri suunnalta, miltei samanaikaisesti, tunnustuksen ja haasteen. The Versatile Blogger -tunnustus tuli sekä Wonders-blogista Irmalta että Lepolandian Pasilta. Kiitän ja kumarran ja olen kieltämättä hieman otettukin, että Lepolandiastakin kerrottiin täällä minun jutuissani säännöllisesti piipahdettavan. Pasin blogissa minä käyn jatkuvasti oppimassa uutta valokuvauksesta, ja muutoinkin. Ja Irmalla on paitsi kuvia myös kirjeitä, joita enemmän kuin innokkaasti käyn lukemassa.

Tämän tunnustuksen saajan on haasteen mukaan kerrottava seitsemän satunnaista faktaa itsestään. Ja sitten olisi haastettava 15 bloggaajaa … enhän minä niin monia seuraa. Muutamia vain. Ja ne ovat juuri Lepolandia, Valoon ja tuuleen, Irman Wonders … ja sitten muutama ”ammattilaisblogi” joita en ryhdy haastelemaan. Mutta jos joku täällä piipahtelija innostuu, niin minun puolestani ole hyvä vain: tunnustuksen minulta saat.

Siispä vastaan haasteeseen vain kertomalla ne seitsemän satunnaista faktaa…

1) Olen horoskoopissa härkä. Minä en usko horoskooppeihin. Läheiset kuitenkin väittävät, että olen tyypillinen härkä.

Eläinradan toinen merkki on maanläheinen, rauhallinen, leppoisa, kauneudentajuinen, taiteellinen ja aistillinen Härkä. Härkä on hitaasti lämpenevä, (josta syystä hän voi vaikuttaa laiskanoloiselta) ja harkitseva muutoksissa, mutta kun hän johonkin on päättänyt ryhtyä, niin hän on sinnikäs, kestävä ja aikaansaapa. Härkä on varsin mukavuudenhaluinen ja hedonistinen, arvostaa kaikkea kaunista ja käsinkosketeltavaa ympärillään, mutta jos hän kärsii jostain syystä turvattomuuden tunteesta, niin hän takertuu helposti myös materiaan ja on hyvin mustasukkainen ja omistushaluinen läheisistään. Härän muutoksen pelko voi johtaa myös itsepäisyyteen ja jos häntä yritetään painostaa sellaiseen, mitä hän ei halua tehdä, saadaan aikaiseksi Raivo Härkä, jonka läheltä kannattaa poistua nopeasti takavasemmalle! Perus-Härkä arvostaa kuitenkin rauhallista, tasaista, mukavaa perhe-elämää ja koti-iltoja hyvän ruoan, juoman ja seuran parissa.

Tuon saatan uskoakin. Ehkä. Joskus. Tuon viimeisen lauseen ainakin.
(lainaus on täältä http://www.horoskooppi.com/aik_luonnekuvaus.html#harka Uskokoon ken tahtoo…)

2) En koskaan ole ollut paras missään. En paras yhtään missään. En, vaikka yritystä ei ole puuttunut.

3) Olen laihduttanut elämäni aikana kymmeniä, jollen satoja kiloja. Ja silti olen yleensä vähän (tai vähän enemmän) ylipainoinen.

4) Katson miehistä aina ensimmäiseksi kädet ja kengät. Ja sen, miten hän tervehtii. Jos miehellä on valkoiset kengät (ei koske tennareita eikä urheilu/skeittikenkiä), eikä hän katso silmiin tervehtiessään, niin sen jälkeen minua on vaikea saada vakuuttuneeksi enää yhtään mistään.

5) Olen hirveän, ihan luokattoman huono odottaja. Osaan odottaa ja olen hyvä odottamaan tavoitetta (esim. loma Umbriassa, joka oli varattu jo vuotta aiemmin tai väitöskirjan valmistumista, mikä kesti vuosikausia) tai mitä tahansa, kunhan se toteutuu aikataulussa, mutta jos joudun odottamaan, kun aikataulu pettää, kun joku myöhästyy, kun liikenne ruuhkautuu, kun en saa asiaa tehdyksi kuten on sovittu, kun joku vatuloi tai muuten ei olla aikataulussa, kun ei pidetä kiinni sovitusta. Silloin olen surkimus. Kuin pieni kakara. Eikä silloin millään järkipuheella ole mitään tekemistä asian kanssa. Olen surkea jonottaja ja odottaja.

6 ) Minulla on selässä 30 cm pitkä arpi.

7) Minähän en mieluusti omista asioistani juttele. Mistä hyvänä osoituksena ovat nämä 1703 blogipostausta, jotka viimeisen viiden vuoden aikana olen tänne Temmattuun kirjoitellut. 🙂