2012 – Sivu 11 – Tuulestatemmattua

Aurinkoinen syyssunnuntai

Vain ohutta yläpilveä, muutoin taivas sininen, meri vielä sinisempi. Koivut jo liki lehdettömiä, haapa ei anna periksi, lehdet vielä ihan vihreitä, ei aiettakaan pudota.

Myöhäisellä aamulenkillä oli huikea sää. Syksy parhaimmillaan. IPod mukana, joten ei turhia ajatuksia häiritsemässä reipasta lenkkiä.

Päivän muussa ohjelmassa kaikenmoista kodin ja itsen huoltoa, sunnuntaina lenkin jälkeen on hyvä aika naaman ja käsien erikoishuollolle, hiuksille pitkään vaikuttava hoitoaine ja muuta tarpeellista putsausta ja puleerausta. Nyt tuoksun sitruunapiirakalle: uusi kosteusvoide ei ehkä sittenkään ollut kovin hyvä valinta. Ei ole kiva olla sitruunapiirakan tuoksuinen.

Nuoripari tuli syömään joten pistin myös heidät pehtoorin lisäksi auttamaan kuvien valinnassa: fotomaratonin kuva-aiheista jäi yli mm. tämä: toistuvat muodot.

Syksy tuntuu hyvälle, ja syksyyn kuuluisi myös kutominen, varsinkin kun näin sunnuntaisin kuluu aikaa telkkarin ääressä (TTK ja Junior Chef), mutta kun minun, pahimman sortin datistin, hartiaseutu ja olkapäät eivät oikein kestäisi kutomista. Ei siis auta kun istuskella ja katsella… Telkkarikin kuuluu syksyyn.

Pentikin ikkunassa Kirkkokadulla on keraaminen kukkaniitty.

Teinpähän niistä yönkukkasia…

Tähän on tultu!

Tähän on tultu: kolmekasit teryleenit ei enää mahdu päälle. Ei vaikka et hengittäisikään. Mikä neuvoksi? Aamiaiseksi vain iso kupillinen tummapaahtokahvia ja vaahdotettua rasvatonta maitoa, ihan ohut siivu apfelstruudelia ja sen kanssa nokare rahkaa. Ja sitten ulos ja lenkille. Ihan järjettömän kylmä, mutta ihan kuvauksellisen kaunis sumu. Kävelin pitkästi, hautuumaalta kanavanrantaan ja Ainolaan. Kiertelin ja kuvailin. Parin tunnin lenkin aikana tunsin, kuinka aloin lähetä kokoa 38 (hah!) ja ennen kaikkea tunsin, kuinka ilma lämpeni.

Hautuumaalta ajelin Hietasaareen puutarhalle, ja ostin auton peräkontin täyteen callunoita. Niitä laittelin kotipihalla kesäkukkien tilalle, siivoilin pihaa, enkä voinut välttyä liikkumiselta, hyvää tekevältä liikkumiselta. Sääkin jo suosi. Kaupassakäynnin ja saunan jälkeen ajatus ruoanlaitosta.

Mitähän tekisi, ketähän saisi ruokapöytään? Koko loppukesällä, alkusyksyllä olen ollut kovin laiska, – en ole viitsinyt erityisesti ketään ystäviä tai vähänkään tuttuja ruokavieraiksi kutsua, joten täksikään illaksi ei ketään tulossa. Sitä paitsi nuoriso omissa riennoissaan, äiti ei enää jaksa tulla meille, sisar riiaa viikonloput Vantaalla, … taasko kaksistaan? Ihan suorassa linjassa 38-vaatekoon kaipuun kanssa ehdotan pehtoorille, jotta josko lähdettäisiin testaamaan uusi turkkilainen ravintola Hagia Sofia. Franzénin taloon, jossa viimeksi on ollut Tapas Bar Andalucia, on vastikään avattu uusi ravintola turkkilaisella konseptilla. Eikä pehtoorilla koskaan ole mitään uusia makuelämyksiä vastaan. Siispä sinne.

Olemme vannoutuneita oululaisen ravintola Istanbulin faneja: se on meistä yksi kolmesta Oulun parhaasta ravintolasta, joten lähdimme vahvoin varauksellisin asentein tähän uuteen turkkilaiseen… Ja asenteita oli korjattava.

Ruoka oli hyvää, paljon parempaa kuin viime lauantaina Olimpoksessa, mutta — ei se oikeasti yltänyt Istanbulin tasolle. Mutta vaikka alkuun tilaamamme turkkilaiset kuohuviinilasilliset olivatkin aika karseita: lämpimiä, väljähtyneitä, mauttomia mutta silti hieman epäilyttävän makuisia, olivat sen kanssa tarjottu pita-leipä ja tsatsiki tuoretta, raikasta, makoisaa.

Pehtoorin eturuoaksi ottama feta-leipänen oli aavistuksen taikinan makuinen, mutta meidän molempien pääruoat olivat tavattoman hyviä. Pehtoori kehui karitsankyljyksiä ja minä pidin ”Turkkilaisen kalalautasen” kaikista osista, erityisesti mustakalarenkaista, joita ei ollut kuorrutettu frittitaikinalla ja jotka oli paistettu ”tuoreessa” rasvassa. Kuha oli hyvää, scampit erinomaisia. Jopa ruoalle valitsemamme lasilliset turkkilaista valkkaria (minulle) ja punaviiniä (pehtoorille) maistuivat näiden annosten kanssa.

Eikä ne 38-housut nyt sitten mahdu huomennakaan…

_______________________________

Ja edellinen kuvina.

Ei se tämän kesän lämpö riittänyt haudalla olevien ruusunnuppujen aukeamiseen…
Heinäkuun alussa jo istuttelimme…
Noh, vein tänään sentään lyhdyn sinne…

Ainolassa hääpari palelemassa kuvassa…

Uimaranta-aika todellakin on ohi.

Tässä alla olevassa kuvassa ei vielä näy, mitä myöhemmin hoksasin…

Kivillä istui pikku-ukkeleita… (liekö tämä niitä joista sain vinkin joku viikko sitten..)

Callunat eivät vielä ruusejen ja villiviinin vehreyden keskeltä oikein erotu 🙂

Ja sitten syömään.

Franzénin talon arvokkaassa miljöössä on ravintolan hyvä elää….

Fetaleipänen ei ollut kuitenkaan ihan niin hyvä kuin oli toivottu.

Mutta pääruoka oli ihan erinomaisen hyvää! Ja sitä oli kokoiselleni ihmiselle vähintäänkin riittävästi 😉

Ja sitten vanha juttu: kaikki kuvat suurenevat klikkaamalla.
Ja mielestäni oikeastaan kyllä kannattaakin klikkailla…
Varsinkin tuo ukkeli- ja ruusunnuppu -kuva…
Seitit näkyvät. 🙂

Ruoka ja viini

Perjantaiherkkuja Riojasta ja omenasta

Hiljaisen työpäivän (siis minä olin hiljaa, kuuntelin muita ja luin) jälkeen mukava olla kotona. Söimme paremman kaavan mukaan, pitkästä aikaa poroa, ja sen kanssa nautimme vähintäänkin erinomaisen punaviinipullollisen Riojan tempranilloa. Yltiöstaili etiketti lupasi hyvää, ja viini oli erinomaista. QP-viini vuosikertaa 2009 oli juuri sellaista, mitä riojalaiselta viiniltä odotan. Voimallista, mutta pehmeää, täyteläistä, olematta raskas, marjojen makua, olematta puolukkamehun makuista.

Ei edullisimpia viinejä, mutta 15 euroa pullollisesta on kuitenkin vain sen, mitä kaksi lasillista maksaisi ravintolassa.

Ja sitten niitä lupaamiani omenajälkkäriohjeita (ja kuten jo ainakin viisi kertaa olen sanonut, näiden seuraavien omenaherkkujen ”historia” on tulossa. Ehkä ensi torstaina, tai seuraavana. Miten juttu Kalevassa julkaistaankaan).

Ensin Tarte Tatin (jonka tein Välimäen ”Ruokaa Ranskasta” -kirjan ohjeen mukaan. Taas joudun kopioimaan Välimäen reseptin, ei voi mitään, mutta tämäkin oli erinomaista!).

Ranskalainen omenatorttu (Tarte tatin)

1 pkt voitaikinaa
4 omenaa (mielellään Granny Smith)
100 g voita
2 dl sokeria

Ota voitaikina sulamaan hyvissä ajoin ennen aloittamista. Kuori omenat kylmään veteen. Poista siemenkodat ja leikkaa malto lohkoiksi. Voitele valurautapannu tai keraaminen torttuvuoka reilusti voilla ja levitä sokeri tasaisesti pannun pohjalle. Asettele omenalohkot pannuun pyöreä pinta alaspäin ja lisää loput voista nokareina. Kauli taikina halkaisijaltaan noin kaksi senttiä vuokaa suuremmaksi kiekoksi ja nosta varovasti omenoiden päälle. Käännä veitsellä tai nuolijan kärjellä taikinareunat vuoan sisäpuolelle.

Pane uuni kuumenemaan 225-asteiseksi. Siirrä pannu lieden levylle ja kuumenna hiljalleen kymmenisen minuuttia niin että sokeri karamellisoituu. Tarkista karamellisoitumisen aste raottamalla taikinakantta ja jos sokeri on jo melko tummanruskeaa, nosta pannu uuniin. Paista keskitasolla noin 15 minuuttia tai kunnes pinta on kullanvärinen.

Anna kypsän tortun vetäytyä 3–4 minuuttia pannussa ja irrota se sitten pannun reunoista veitsellä myötäillen. Aseta lautanen omenatortun päälle ja keikauta torttu ylösalaisin lautaselle. Tarjoa haaleana vaniljajäätelön kera.

_____________________________

Tässä toinen klassikko-omenaherkku. Senkin tarinan kerron kunhan juttu on ollut ensin Kalevassa. Mutta ohjeen ja kuvia voin julkaista jo nyt.

Omenastruudeli -ohjeitakin on vaikka ja kuinka paljon. Useimmissa taikina tehdään itse, mutta minä päätin eilen oikaista ja tehdä takuuvarmasti lehtevän. Siis filo-taikinapaketti kehiin. Koskapa käytin filoarkkeja oli parasta raastaa omenat. Voi omenan laittaa täytteeseen pieninä kuutioinakin.

Omenastruudeli filotaikinaan

250 g filotaikinaa
1 dl voisulaa

Ota filo-taikina huoneenlämpöön sulamaan noin kaksi tuntia ennen leipomista.

Täytteeseen

5 kpl happamia omenoita
2 rkl korppujauhoja
2 dl mantelirouhetta
1½ dl fariinisokeria
2 dl rusinoita (liotettuna calvados-tilkassa)
2 tl vaniljasokeria
2 tl kanelia

Voiteluun desi voisulaa ja lopuksi pinnalle tomusokeria. Raasta tai pilko omenat ja sekoita sen jälkeen kaikki täytteen aineet keskenään. Levitä filotaikinalevyjä 3 – 4 kerrosta leivinpöydälle ja voitele välit voisulalla. Tee taikinasta kaksi rullaa. Jaa täyte taikinalevyille ja kääri ne varovasti rullalle. Nosta pellille niin, että sauma jää rullan alle. Paista omenarullia 225-asteessa puolisen tuntia. Voitele kypsennyksen aikana sulatetulla voilla. Tarjoa struudeli jätskin, vaniljakastikkeen tai rahkakermavaahtosekoituksen kanssa.

Tämä oli itse asiassa paljon parempaa tänään kuin eilen, mutta ei se silti yltänyt lähellekään sitä struudelia, jota nautimme Alpeilla. Mustikkastruudelia voisikin joskus koettaa kehitellä. Kuva täällä. Ehkä makumuistoissa on osansa viileähköällä aamulla, tiukalla nousulla ennen struudelia, ja kaikinpuolin erinomaisen päivän muistoilla…

Jos pitäisi valita, kumman tekisin, kumman tarjoaisin, niin Tarte Tatin´in.

Joko minä sanoin, että on mukava kun on perjantai. 😉

Niitä näitä Ruoka ja viini

Keittiöhommissa

Syksy. Aamulla töihin kävellessä oli kaunis syksy, töistä pehtoorin autolla hakiessa ei. Oli ollut ajatuksena rientää ajoissa pihahommiin, mutta kun kotiuduttua satoi reilummanlaisesti, päätin suhtautua syksyyn toisin: jollei ole ruskaa, niin on ruokaa. Hulppea lohisalaatti ja jälkiruokaa.

Omenastruudeli. Lupailinhan jo viime viikolla, että kun omppu-kolumnini julkaistaisiin tänään, laittaisin Tarte tatinin -ohjeen tänne Temmattuihin juttuihinkin, mutta kun juttuani ei vielä tänään Ruoka-Kalevassa ollutkaan, en voi sitä nyt julkaista. Tai siis ohjeen voisin, mutta en juttua. Ja sitten tein äsken toisenkin siinä jutussa mainitun omenaherkun, mutta se on vielä uunissa… Siis ehkäpä niiden ohjeet ja kuvat laittelen vaikka huomenissa, tai lauantaina, mutta nyt kirjoitan tuosta lohisalaatista.

Minähän sain eilen pehtoorilta lahjaksi kirjan ”Safkaa. Parempaa arkiruokaa”. Kirjan ovat tehneet aviopari Alexander ja Hanna Gullichsen. Miehellä on Helsingissä kaksi ravintolaa (Rafla ja Maxill) ja vaimosta todetaan ”on vapaa kijoittaja, joka harrastaa valokuvausta ja pitää suosittua Chicling-blogia”. Minustakin olisi kiva jos minua voitaisiin tituleerata noin: ”vapaa kirjoittaja, harrastaa valokuvasta ja pitää SUOSITTUA blogia”. [no on tämä aika suosittu. Minulle ihan riittävän 🙂 Kaikki te muutama sata päivittäistä kävijää olette minusta hieno juttu :). Ja aika vapaahan minä olen, kirjoittelen mitä huvittaa. heh!]

Mutta tuohon kirjaan palatakseni.. Väistämättä oli kysyttävä pehtoorilta, että onko arkiruoassa ollut jotain vikaa kun tämmöisen katsoi tarpeelliseksi minulle lahjaksi antaa. Kovasti yritti mies selitellä, että siitä ei ole kyse. – Yhy.

No lueskeskelinpa eilen ehtoolla kirjaa ja löysin monta monituista kokeiltavaa. Ja tänään siis Lohi-avokadosalaatti wasabikastikkeella.

Ohjeen ainesmäärät on yhdelle, paitsi wasabikastike riittää kahdeksaan annokseen. Muutoin tein salaatin ihan ohjeen mukaan mutta wasabia laitoin vain puolet ohjeen määrästä. Pehtoori kun ei ole tulisen ystävä. Mutta tämän salaatin (joka oli ihan täysi ja täyttävä annos, pala maalaisleipää viereen eikä muuta tarvittu) ystäväksi kyllä heti heittäytyi.
Tässä on sekin hyvä puoli, että tässä käytetään samoja aineksia kuin sushin teossa, ja kun teen sushia verraten harvoin – ehkä kerran kahdessa kuukaudessa – tahtovat inkiväärit, wasabit, riisietikat vanhentua ennen kuin ne saa käytetyksi. Nyt löytyi niille hyvä käyttökohde. Inkivääristä onkin sanottava, että meillä oli eka kertaa uutta Kuudes maku -kaupasta löytämääni inkivääriä. Oikein hienostuneen makuista. Raikasta. Samasta kaupastahan löytyy paras mahdollinen wasabi (ks. täältä). (ohjekuvat suurenevat klikkaamalla… )

Wasabikastike

½ sitruunaa

½ tl suolaa

1 tuubi (45 g) wasabia

1 dl rypsiöljyä

Purista sitruunan mehu kulhoon, lisää wasabi ja suola. sekoita.
Kaada rypsiöljy ohuena nauhana sekaan koko ajan vispaten kunnes kastike sakenee.

Huomenissa sitten jälkkäriohjeita.

Niitä näitä

Arvoitus

Piti tehdä sellainen lyhyt työpäivä tänään, ja ehkä tehdä pihahommia, ehkä lähteä iltakävelylle. Sateen syyksi voisi laittaa aika paljon. En laita. Ei tarvitse etsiä syyllisiä. Hieman olen kyllä huolissani liikkumattomuudestani. Ja niinhän se on sanavarastoon taas livahtanut ”sitteku”. Sitteku syyskuu on ohi, ja sitteku eksku on ohi, sitteku seesteytyy … Eiku huomenna. Huomenna jo kävelen töihin.

Intensiivinen päivä ollut, – ihan mahdottoman. On ollut kaikenlaista. Tutkimusta? No ei nyt sentään sellaista ole ollut.

Miten liittyvät yhteen sudenpentukenraaliarvonimigeneraattori, UKK ja Orimattila, orkidean kuva, sinisen huoneen aarre, laulaminen maisemakonttorissa, kaksi vaaleanpunaista gerberaa, ”melkein harvinaisen mukava syyspäivä”, ovia kuvailevat amatöörit ja ammattilaiset, EVS, ”sitähän sää kysyit” -repliikki, ”joka kerta on tässä pysähdyttävä kun ei enää tunnu tyhjälle”, Safkaa – parempaa arkiruokaa ja oheinen tilasto?

Hyvin liittyvät. : ) Kiitos vaan kaikille.

Niitä näitä Valokuvaus

Maraton koettu

Eikä mikään tavallinen maraton vaan foto-maraton.

Digikurssin kanssa vietimme illan kaupungilla kuvaten. Kokoonnuttiin viideksi Valvelle, jossa opemme jakoi meille kuvausaiheita: 1) täti tai setä, 2) kiire, 3) siisti, 4) viemäri, 5) lukittu, 6) vastapari, 7) toistuva muoto, 8) urbaani menestyjä, 9) kuoppa ja 10) teräsbetoni. Jokaisesta noista piti ottaa yksi kuva ja aikaa kaksi ja puoli tuntia. Menipä äkkiä. Otin 200 kuvaa. En tiedä, kuinka pitkän matkan kävelin, mutta teki hyvää kävellä. Oli hurjan hieno ilma. Lämmintä on vielä.

Ei tietoakaan viime yön myrskystä. Aamuyöstä heräilin huolissani: poika tienpäällä ison auton kanssa, tuuli puistattaa, ajaahan varovaisesti… taas nukahdan… olin puhunut unissani: opinto-ohjausta oli kuulemma ollut meneillään. Elikkäs yöt ja päivät samoissa merkeissä.

Kuviin liittyen vielä: useammin pitäisi käydä iltasella kaupungissa. Ihan vaan kävelemässä, ja vaikka kuvailemassakin. Nämä kuvat eivät ole noista annetuista aiheista. Laittelen ne vaikka ensi viikolla samalla kun valitsen ja kokoan kansion ensi tiistain tunnille.

Luettua Yliopistoelämää

Ajatusten harhailua

Olen puhunut ja olen kuunnellut. Enimmäkseen. Aamulla tosin tarkastin muutaman tentin, luin muutaman apurahahakemuksen. Olen pohtinut tovin, ja sitten olen vain puhunut ja kuunnellut. Eikä siitä saa suorituspisteitä. Ei näkyvää jälkeä.

Aamulla olisi kerrankin nukuttanut. Olisin voinut nukkua sen tarvitsemani kahdeksan tuntia, mutta ei auttanut. Oli noustava.

Siksikin meni eilen myöhään, kun luin loppuun sen Aarne Kinnusen elämäkerran. Se paljastuikin kummalliseksi kirjaksi, kummallinen mies. Miksi pitää kirjassa olla ilkeä? Miksi hän muistelmissaan naljailee kollegoilleen ja niille ihmisille joiden uran kanssa hänen omansa on tangeerannut, hyvässä ja pahassa. Paikoin kirja kävi niin sekavaksi, että ihmettelin ettei kustantaja ollut tehnyt mitään muuta kuin julkaissut vanhan, kummallisesti ilkeän, ilmeisen riitaisen miehen jutut. Ja sitten välissä ihan loistavaa, viiltävän kaunista analyysiä suomalaisesta korkeakouluelämästä ja yliopistojen arjesta ja sen muutoksista.

Seuraavaksi haluan lukea jotain sellaista hömppää kuin tätä ennen oli Maeven Binchyn (joka vastikään kuoli verraten nuorena, RIP) ”Koko kujan kasvatti”. Taattua lämminhenkistä tarinointia, oikein kertomakirjallisuutta. Tosiasia alkaa kuitenkin olla se, että kaunokirjallisuus saa taas vähäksi aikaa väistyä …

______________________________________________________

Etsin kuvia tuohon sivupalkkiin… (kaksoisklikkaamalla aukenevat isommiksi)

Ja yhtäkkiä tiedän miltä tämä kelo tuoksuu,

tiedän miltä sen vieressä kuulostaa,

tiedän miltä se tuntuu.

Tiedän, että haluaisin olla sen vieressä nyt.

Niitä näitä Valokuvaus

Kesän varjot – takakesä

Olen kyllästynyt ottamiini kuviin. Otan aina samanlaisia kuvia: maisemia, makrokuvia kukista tms., ruokaa ja sitten erilaisia ”tekstuureja”. Pintoja siis: kiviseinää, nurmea, ikkunarivejä, mosaiikkeja, — siis jotain pintaa. Ja sitten ikkunoita ja ovia. Kirkkojen ovia, vanhoja ikkunoita Lapista tai suurkaupungeista. Mutta aina vain ovia ja ikkunoita. ”Dokumentaarisia kuvia” myös – siis sellaisia, joilla haluan täällä blogissa tai omissa muistoissa, kuvakansioissa tallentaa jotain todellisuudesta: joku tapahtuma, vaate tai näkemäni juttu. Ei ikinä mitään muuta. Ei rajuja rajauksia, ei jännittäviä kuvakulmia, ei tuokiokuvia, ei ihmisiä työssään, ei hienoja teemoja —. Olen kyllästynyt kuviini.

Tämä kyllästyneisyys iski voimalla vastaan kun ryhdyin hakemaan kuvia nettidigikurssin viimeistä luentoa varten. Tehtävänanto kuuluu näin: ”Lataa työkansioon 5–10 ottamaasi kuvaa. Aihe vapaa. Osa kuvista voisi muodostaa kokonaisuuden, mutta se ei ole välttämätöntä. Tavoitteena on tukea yhteisellä keskustelulla jokaisen oman mieliaiheen moniulotteista tavoittamista.” Ensin ajattelen: ”Jei, mikä hieno tehtävä. Saan laittaa omimpia kuviani, parhaimpia kuviani… sellaisia, joita minulla on tämän blogin galleriassa… ainoa ongelma tulee olemaan, miten onnistun valitsemaan vain viisi (tai korkeintaan kymmenen).” Ja alan selata kuvakansioitani. Kaikki samanlaisia. Kaikki ottamani kuvat ovat samanlaisia! Hyvä on, niitä on Lapista ja Umbriasta, töistä ja kotoa, talvella ja keväällä, mutta kaikki ovat samanlaisia!

Olisi uudistuttava. Olisi lähdettävä pois omalta mukavuusalueelta. Olisi asetettava itselle joku haaste.

Aamulla lenkille lähtiessä tämä ”kuvaamisen tuska” ei vielä ollut kovin voimallinen. Niinpä sitten kuvat ovatkin kovin entisen kaltaisia. Teema minulla kuitenkin oli mielessä: kesän varjo. Tänään on ollut ihana takakesän päivä (vrt. takatalvi). Lämmin, aurinkoinen, tuulinen, mutta mukavasti tuulinen. Sateista ei tietoakaan. Ulkoa ei malttaisi sisälle tullakaan.

Meillä oli kovin kesäistä ruokaakin. Molemmat lapset syömässä, höpöttämässä. Yleinen toivomus oli, että vähän ja kevyttä ruokaa. Hyvin onnistuin jälkkäriin asti. Mutta sitten unohtui keveys: Tarte Tatin. En ole ennen tehnyt. Olisi kannattanut!! Torstaina – kunhan kolumnini julkaistaan – pistän tarinan ja ohjeenkin tänne. Ihan mielettömän hyvää oli!

Kesän varjo

— pihakivien väliin on kasvanut kauniisti sammalta

(Kuvat suurenevat klikkaamalla. Ehdottomasti kannattaa.)

Tämä se vain jaksaa kukkia!

Autotallin takana alppiruusussakin jo ruska aluillaan…

Silloin kun 60-luvulla tästä kuljin takana häämöttävään kansakouluun (meidän luokka oli tuossa kuvan keskellä ovat vihreän pensaan takana), ei ollut kevyen liikenteen väylää, eikä näitä kauniita puurivejä.

Meri-Toppilassa aidan raosta ruska puskee kuin lieskat.

Tämän kävelytien päässä, koivujen takana, taustalla näkyvän siilon edessä olevassa kerrostalossa

me asuttiin remontin alta pois heinä-elokuuussa 2004. Kokemus sekin!

Tällä koivulla ruska vain helmoissa… Mitenhän se noin vaihtaa väriä?

Metsässä jo tuoksui syksy, ei häivähdystäkään kesästä. Metsään on tullut jo syys…

Ja tässä Tarte Tatin!

Italia Niitä näitä

Leffalauantai

Woody Allenin käsikirjoittama ja ohjaama ”To Rome with Love” on hulppea komedia*, jossa pääosassa on Rooma. Tai ainakin minulle se oli tärkeintä. Eihän tämä älyllisesti tai elokuvataiteen kannalta niitä merkittävimpiä leffoja ole, mutta ei ollut mitään ko. iltapäivänäytöksen suomaa viihdettä vastaankaan. Päinvastoin. Hetken tulin miettineeksi, että oliko se syyslomaksi valittu Lontoo sittenkään fiksu valinta, miksi ei sittenkin Rooma!

Elokuva alkaa Piazza Venetzialta (kuvat kahden vuoden takaa, jolloin satuimme ko. piazzalle juuri keskelle mielenosoitusta) ja päättyy Espanjalaisille portaille, välissä käydään melkein kaikki kliseisimmätkin nähtävyydet läpi, mutta mitäs sitten?

Allenin kyky tehdä oivaltavia, nokkelia dialogeja ei ole iän myötä hävinnyt… Monta erinomaista näyttelijää, joista kovasti pitämäni koheltaja Roberto Benigni ja kovasti vanhentunut Alec Baldwin, joka ei ikääntymisestään huolimatta ole edelleenkään vastenmielinen, tekivät näköisensä roolisuoritukset. Siis hyvää viihdettä. Naiskauneutta elokuvassa on moneenkin makuun; ja hyvin kaikki naiset osansa tekevät.

Italian alkeiskurssikin tuli kerrattua parissa tunnissa … Siis suosittelen.

Leffan jälkeen syömään; nuoripari sai valita paikan: Olimpos. Olen käynyt siellä vuosia, vuosia sitten, jolloin se oli vielä toisella puolen Pakkahuoneenkatua. Hieman rustiikkipaikka, ruokakin rustiikkia, annokset ihan valtavia (mikä oli osittain näköharhaa: salaattia oli PALJON muiden tykötarpeiden alla), mutta ihan hyvää kaikki oli.

____________________________________

* Synopsiksessa sanotaan näin:

To Rome With Love on yhteen maailman hurmaavimmista kaupungeista sijoittuva kaleidoskooppinen komedia, jota tähdittävät mm. Alec Baldwin ja Penélope Cruz sekä elokuvan ohjaaja Woody Allen. Elokuva marssittaa valkokankaalle koko joukon erilaisia ihmisiä, joiden koko elämä mullistuu yllättäviä sattumuksia täynnä olevien seikkailujen myötä.
Tutustumme mm. Roomassa lomailevaan, tunnettuun amerikkalaiseen arkkitehtiin (Alec Baldwin), jonka Rooman reissu muuttuu aikamatkaksi hänen omaan nuoruuteensa; keskiluokkaiseen ja perin tavalliseen roomalaiseen mieheen (Roberto Benigni), josta yhtäkkiä tuleekin superjulkkis; nuoriin rakastavaisiin, jotka joutuvat tahoillaan kummallisten ja romanttisten kohtaamisten kieputukseen sekä jo eläköityneeseen, amerikkalaiseen oopperaohjaajaan (Woody Allen), joka haluaa tehdä haudankaivajasta laulajatähden.

Niitä näitä

Espresso, caffe, tummapaahto…

Kahvia. Tai siis espresso. Oli tarpeen. Meillä on parikin hienoa espressokeitintä ja mökillä pieni punainen mutteripannu, mutta vaikka annan ymmärtää, että minä olen se tämän kommuunin keittiöihminen niin tosiasia on se, että pehtoori on meillä erikoistunut kahveihin. Eikä minulla ole mitään tarvetta opetella espresson saloihin … nyt voin aina vedota siihen etten osaa… ja saan ruoan päälle pienen hyvän kupillisen. … suklaapalalla tai ilman.

Yhä useammin meillä keitetään tummapaahtoista pannu- tai keitinkahvia. Uusi (vuoden vai kaksi ? markkinoilla ollut) kahvimaito on erinomaisen hyvää tummapaahtokahvin kanssa, varsinkin jos viitsii vaahdottaa.

Edelleenkin aamuisin meillä juodaan pannukahvia, ja sen kyllä keitän minä. Sattuneesta syystä 😉 (tänään kyllä poikkeuksellisen myöhään).

Nyt juuri pikku espresso (Tazza d´Oron kahvia, jonka Roomassa vierailleet Villa Francon vieraat toivat, oli vielä jäljellä) teki erityisen hyvää.

Otin näet vaatimattoman kaksi kalaa ja viisi leipää (=vähän perunoita ja erilaisia kalasäilykkeitä (silliä rapukastikkeessa oli kyllä tavattoman hyvää) sapuskan jälkeen ihan pienet ettonet, ja espresso palautti tähän maailmaan.

Pehtoori on siis palannut. Oli ajellut pohjoisesta viiteen tuntiin kotiin: sillä lailla sitä kolme viikkoa selkäleikkauksen jälkeen huristellaan. Ihan pikkuisen tulin tuommoisesta urheiluhenkisyydestä moittineeksi.

Nyt vuorossa Junior Master Chef. Toivottavasti en kyynelehdi yhtä paljon kuin viimeksi kun Johannes tippui, tai kun katsoin tämän:

http://www.iltasanomat.fi/musiikki/art-1288499132762.html

Tällä viikolla kun duunissa on nuoria, monenlaisine ongelmineen – toki myös iloineen ja onnistumisineen – tullut nähtyä, kuultua, myötäelettyä .. niin tuo videopätkä sai kaikki kyynelkanavat tulvimaan. Ihan sama vaikka olis kuinka amerikkalaista tv-reality-höttöä tai muuta, niin silti… It wasn´t fear …