Fiskars, Mustion kesäteatteri ja Perniö

Yhdelle päivälle paljon.

Aamulla nukuttuamme Linnankrouvin hyvän, jälkiruoaltaan (Pavlova) erinomaisen illallisen jälkeen Pikkutuvan päätyhuoneessa, maaseudun rauhassa kertakaikkisen hyvin ja nautittuamme aamiaisen starttasimme vuonna 1649 perustetun Fiskarsin ruukin alueelle. Taiteilija- ja käsityöyhdyskunta Fiskars elää uutta nousuaan. Matkailijalle hieno kohde. Museoita, näyttelyitä, butiikkeja, taidetta, puistoa, vanhoja hienoja historiallisia rakennuksia joita on entisöity pieteetillä ja Ruukinväylän varrella komistuksena Fiskarsin uusklassinen kartano. Engelin kädenjälki näkyy kauas. Kuvassa kuitenkin Ruukinväylän tehdasrakennuksia…

”Puun syy” -näyttelyssä oli paljon kaunista puukäsityötä. Taidetta ja käyttöesineitä. Mekin löysimme jotain: mökille takan viereen jakkaran, jollaista on kaivattu. Kaarina Huhtiniemen jalavapuinen jakkara on nyt muistona tästä reissusta ja tarpeen mökille. (takana ko. jakkara isona mallina)

Fiskarsin ukkosta enteilevässä liki 30-asteen lämmössä vierähti hyvinkin aamupäivä. Ja yhden jälkeen oli oltava takaisin Mustiossa: kesäteatteri nvuoro. Kuumat linjat -farssi oli riemullinen kaksituntinen hurjaa verbaalista tykitystä. Juoni ei kummoinen, oliko sitä edes? mutta dialogi, tai paremmin kvartologi oli hurjaa… Oskari Katajisto ei ole ollut suosikkini koskaan, mutta kyllä hän tänään pisti itsensä likoon tavalla, jota ei voi kuin ihailla. Nelisataisessa katsomossa vedet silmissä naurava yleisö hikoili, mutta nautti sanallisesta ilotulituksesta. Tällaista kesäteatterin pitää ollakkin. Ei mitään suurta draamaa tai tragediaa. Hulvatonta hupia.

Teatterin jälkeen lähdimme heti jatkamaan kartanokierrrostamme. Billnäs. Kartano oli pieni sievä, ruukkikylä vähän pettymys.

Mutta pettymys ei ollut Tammisaari. Sinne ajoimme syömään. Vanhan kaupungin reunalle, lähelle pienvenesatamaa parkkeerasimme ja siinähän se on: Tammisaaren Knipan.

Saaristolaisruokaa merenrannassa. Ja saaristolaisleipää. Ostimmme ravintolasta kaksi mukaankin 🙂 Kuminalla maustettu ´skagen toast´ oli makoisaa, ah niin makoisaa. Ja ravintolassa oli iso seurue, jonka lapset olivat ilo kuulla ja nähdä. Kuvan neidistä etummainen on synnynnäinen komedienne: koko reilun tunteroisen, jonka ravintolassa olimme, tämä pieni kaunokainen ilahdutti jutuillaan ja tanssillaan, olemisellaan.

Kävimme vielä katsomassa Tammisaaren 1800-luvun puolivälissä rakennetun harmaakivikirkon, jossa oli juuri alkamassa konserttikin, mutta meillä ei ollut aikaa jäädä, kello oli jo puoli kahdeksan ja meillä tarkoitus ajaa vielä Perniöön.

Perniöön, sukuni maille. Varsinais-Suomen viljavilla mailla, helteisen sunnuntain iltana ajelimme. Mietin, liikahtiko minussa jokin? Tunsinko palaavani juurilleni? Ei, enpä juuri, mutta kyllä mielessä olivat monet isäni jutut, ja paikat, joissa hänen kanssaan käytiin. Ja hautausmaalla tuntui merkilliseltä, kun kivien nimistä tajusi, että näissä mullissa oli sukuani vaikka kuinka. Minä, joka kirkkotarhoja ja hautausmaita mieluusti kiertelen, en oikeastaan koskaan ole sukuni nimiä kivissä nähnyt: tänään näin. Paljon.

Kirakan järvellekin ajeltiin. En ole muutamaan vuosikymmeneen käynyt Perniön Ylönkylässä ja kyllä me muutama peltotie ajeltiin ennenkuin mummula metsänreunassa (kuinka paljon metsää sen takaa olikaan kaadettu!) näkyi. Tulvahti muistoja. Vanha sauna oli purettu, lapsuuden ”Suuri kivi” kadonnut pensaiden taakse, … En kehdannut ajaa pihaan. Kaukaa katselimme.

Kun sitten ajelimme vielä Kankaren pihaan (iso talo naapurissa) tapasimme talon nykyisen isännän, joka siis on isäni pikkuserkun poika (kiitos Irma tiedosta kommentissa…) ja jonka vanhemmat ”meidän mummulaa” nykyisin asuvat. Kutsui käymään, mutta kun oli myöhä, emme kehdanneet enää mennä.

Lähtiessämme sateenkaari Perniön yllä … mietin – kaikenlaista …