2009

Sota-arkisto, Työväen arkisto ja Suomenlinna, sen museo ja laajakangasesitys ja koko saari tämän päivän kohteina. SArk:ssa oli uusi opas, ja huolimatta suhteellisen useasta vierailusta ko. arkistossa, opin tänään uutta. Aamu alkoi siis auringonpaisteella ja vierailulla Sota-arkistoon. Sieltä Työväen arkistoon, jossa puolentoista tunnin intohimoisen ja impulsiivisen esittelyn jälkeen minulle jäi keskeisenä, uutena tietoa se, että arkiston nettisivuilla olevia kuvia saa käyttää luennoilla. Erityisen hyvä juttu.

Lounastauolla käveskelin. Iltapäivä meni Suomenlinnassa. Siellähän voisi olla kauemminkin. Varsinkin jos sää suosisi: alkuosan suosi, loppuosaa ei.  Haluaisin joskus olla siellä irrallisena koluajana, yksikseni. Kuvaamassa ja kiertämässä.

Suomenlinnassa ”pakollisen” ohjelman jälkeen puolet porukasta lähti kaupungille, museoihin? Shoppaamaan luulen. Mutta oli mukava, että puolet lähtivät mukaan Kustaanmiekalle asti. Tummansininen sadekuuron jälkeinen, toista edeltävä, taivas loi mahtavan kontrastin vaahteroille, bastioneille, kimmeltävälle merelle. Kylmä tuuli ja sade tulivat sittenkin äkkiä, reipasta vauhtia tepastelimme lauttarantaan, jossa oli kova tuuli ja aikaa seuraavaan lauttaan reilusti yli puolituntia, joten noudatimme taidehistorian ekskun perinteitä (perinteet vain harvojen tiedossa, ;)) ja vetäydyimme Panimon suojiin. Reilusti viiden jälkeen hotellissa palelevana: mitähän tekis?

Kunnolla vaatetta ylle, kamera mukaan, kuvaamaan Helsinkiä ja nuorisolle tuliaisia hakemaan. Nälkä. Lounaskin kun oli jäänyt Kluuvikadun Fazerin latten ja pienen makean varaan, joten sallin itselleni suuren ilon ja hienon illallisen. Toinen kerta Postresiin. Appenzellerravioli, Pohjanmeren ruijanpallas ja mariacrumble – sanat eivät riitä. Minä joka en edes  kovasti jälkiruoista piittaa olin lähes häkeltynyt. Ei, ei ollut edulllista, mutta kaunista, maukasta, makumuistoja hivelevää. Oi, kuinka ihanaa.

Paljon kävelyä, hyviä opastuksia, rento ja reipas opiskelijaporukka, Suomenlinnan kiehtova tunnelma ja kuvauksellinen miljöö, uusia asioita opittavana, hyvä ruoka. Hyvä päivä.

Liekö olen koskaan nukkunut niin hyvin junassa kuin viime yönä? Sillä on  iso osansa siinä, että päivä meni hyvin, – hyvin helposti. Toinen tärkeä tekijä oli, että Helsingissä on tänään ollut lämmin, liki kesä. Hieno. Kansalliskirjastossa tuttu opas, pyynnostä. Turhaan ei tullut pyydettyä: esittely oli jälleen kerran enemmän kuin normi, se oli humanistinen, historiallinen, syväluotaava. Maanantaiaamusta huolimatta. Sen jälkeen oli vaikeaa pistää paremmaksi, mutta SKS:ssakin opimme uutta ja juttu hoitui. Lounastauolla jätin syömisen vähemmälle: kävely torinrannassa, hallissa, läpi Katajanokan olivat lounasnautintona. Ei huono.

Katajanokalla Ulkoministriön arkiston edustalla istuimme opiskelijoiden kanssa katukiveyksellä ja mietimme, kuinkahan kauan kestää, että meidät humanistipolot  häädetään pois CD-autojen ja liituraitamiesten edestä. Ei häädetty. Pääsimme kierrokselle ihan normaalisti.

Ilta vapaata. Soittaako ystäville? Ehkä huomenna. Tänään vain piipahdus ostoksilla, ja Akateemiseen, vaikkei ollut tarkoitus, tai no… sinnnehän sitä. Syystä tai toisesta. 🙂 Olen ostanut viisi (vain?) kirjaa tänään … Ja syömään? Niinpä. Yume. Taas. Hyvää. Taas.

Yhtäkkiä hiljaisuus. Lukukauden aloitushäslinki kuin veitsellä leikaten ohi. Tänään vastaanottokin, eikä kukaan käynyt, vaikka edeltävät viikot ovella on ollut välillä jonoksi asti väkeä, kaiket päivät. HOPSit on nyt siis tehty ja opinnot saatu opiskelijoille alkuun. 40 henkilökohtaista opetussuunnitelmaa fuksien ja vanhojen kanssa räätälöity. Opettajaksi moni haluaa. Haluaa, vaikka yritän hienovaraisesti sanoa, jotta historianopettajia on joka kouluun varallekin asti. Toisaalta olen sanonut, että onkin tärkeää ryhtyä haluamaan joksikin. Tavoitteet tuovat jäntevyyttä.

Yliopisto tarjoaa suojan viideksi vuodeksi, ja opiskelu ja opiskelijaelämä ovat ylivertaisen hieno vaihe elämässä, mutta entäs niiden jälkeen? Toisaalta osalla on jo nyt (viime kevään ylioppilailla!) valmistumisahistus: apua_jollen_saa_töitä! Sitäkin ahdistusta olen yrittänyt lievittää. Esitellä vaihtoehtoja: arkistoala vetää, projekteihin pääsee kuin lukee taloustieteitä sivuaineena, venäjä tai saksa ylimääräisenä kielenä on historianmaisterille oivallinen juttu, entäs hallintotieteet? Harkitse. Tutkijaksi? Omalla vastuulla! Harkitse tarkkaan! Aina joku silti haluaa, aina silti joku sille tielle lähtee ja jääkin.

Meidän opiskeluaikanamme ei opintojenohjausta ollut: vieläkin puolet samana vuonna opintonsa aloittaneista on valmistumatta, ja meillä kaikilla valmistuneilla ja keskeyttäneilläkin oli sivuaineita puoli tusinaa, vähintään. Paljon minäkin olen sosiologian cum laude -opintoja tarvinnut!  Entäs klassillista arkeologiaa? No, omaksi huvikseni sitä luinkin. Entäs aate- ja oppihistoria? Ja latinaahan minä myötäänsä tarvitsen ja käyttelen!  No lisääväthän ne kaikki laaja-alaisuutta ja oppineisuutta ? Periaatteessa ainakin. Jos vain muistaisi enää mitään oppimastaan.

Kolme viikkoa lukukauden alun jälkeen siis hiljaisuus. Kun oppiaineen molemmat professoritkin olivat tänään reissussa, oli huoneessani rauha. Hiljaisuus. Tuntui kummalliselle. No onneksi huomenna kanditutkielmien tekijöiden kanssa arkistoon ja ensi viikolla ekskulle Helsinkiin.  Jotta suvannosta taas myötävirtaan… 🙂