Maailma muuttuu, äitiseni, saivat perheen molemmat nuoret meitsille erikseen todeta.
Tytär on aloittanut työt hampurilaisravintolassa. Niinpä palasin vielä työhönottohaastatteluun ja siihen, mitä esikoisellamme tässä uudessa duunipaikassa on edessä, ja kävin utelemaan, mitä vaatimuksia työhönottotilanteessa esitettiin:
– Tuskin markkinointitaitoja vielä muutaman kuukauden opiskelleelta kauppatieteen ylioppilaalta vaadittaisikaan?
– Ei siitä ollut mitään puhetta, tietenkään.
– Monen kesän kokemusta siivoojana varmasti pidettiin hyvänä asiana?
– Joo totes se haastattelija, että töitä olet ainakin ennenkin tehnyt.
– Kun kerran hampulaisravintolaan hait, niin miten ne testasivat ruoanlaittotaitoa, kyselivätkö kenties köksänumeroa tai asian harrastuneisuutta kotioloissa tai jotain sellaista?
– Miksi ne ruuanlaitosta olis kyselly, siellähän tehdään hampurilaisia.
– Just. Selevä peli. Eikä sitten muuta?
– Salmonella-testissähän mun piti käydä.
– Jotta sen verran ruokapaikka kuitenkin.
No sitten Juniori. Juniori aloitti tänään autokoulun. Ei, ei tienannut autokoulurahoja ahkeralla koulunkäynnillä. Pitkin syksyä jatkunut kiristykseni ja uhkailuni ajokortin maksamattomuudella, jollei lukiokurssit ala valmistua, meni ihan harakoille. Ei mitään vaikutusta. Poika mietti tukun erinäisiä kepulikonsteja (mm. turvautuminen isovanhempien hyväsydämisyyteen), joilla rahoittaisi kortin itse. Lopulta päätin sitten kuitenkin antaa pojalle joululahjaksi autokoulukurssin ”et sitten saa mitään 18-vuotissynttärilahjaa, ja koulua on käytävä, ja kesätöihin mentävä, ja huone pidettävä siistinä” ja mitä kaikkea yhden hengenvedon lahjanluovutuspuheeseen sainkaan sopimaan. Jo vain. Juniori lähti äsken autokouluun, ja totesi mennessään, että muutama kuukausi ja meillä on, äippä, yhteinen auto!
– Eihän se näin pitänyt mennä!