Ollaan pojan kanssa kaksistaan kotosalla, ja mitäs me tehdään: syödään puoliksi pussillinen bageleita ja ollaan ihan sovussa. Nautitaan bageleita cheddarin kanssa ilman mitään rajaa ja keskustellaan koulunkäynnistä ja erinäisistä muistakin iäisyyskysymyksistä (onko sänky petattava, onko likaiset vaatteet vietävä pyykkiin ja puhtaat pantava kaappiin, miksi ja ketkä käyttävät nuuskaa, kuka maksaa mopon bensat, moneltako mennään nukkumaan ja moneltako herätään [ei todelLAakaan herätä klo 9.27 silloin kun koulussa 3 km:n päässä on oltava klo 9.55!]) rakentavasti, pohtien asioita eri näkökulmista ja kunnioittaen toistemme mielipiteitä.
Siis onko niiin, että meidän joskus ehkä kiivaaltakin vaikuttava sanailumme johtuukin vain yleisöstä? Perheen isän ja esikoisen läsnäoloko meitä stimuloikin reippaaseen kielenkäyttöön? Se ei johdukaan meidän tempperamenttiemme samankaltaisuudesta? Sitäpä tässä puutarhanhoitoon lähtiessä nyt mietin.