Tuulestatemmattua

Sanomasta päästyäni … Juuri kun … … meillä eilen oli ns. Työllistymistiistai jonka aikana työelämän edustajat arkistosta, julkishallinnosta, koululaitoksesta, yrityspuolelta jne. kävivät kertomassa opiskelijoillemme, mitä heiltä työelämässä odotetaan, mikä heitä työelämässä odottaa… Päivän järjestäminen muutaman vuoden välein on minun hommani ja niinpä sitten jouduin myös tapahtuman “juontajaksi”.  Siinä sitten iltapäivän lopuksi pohdiskeltiin, kuinka tärkeää on, että pitää työstään “että maanantaisinkaan töihinlähtö ei harmita eikä jumita”. Että 40 tuntia viikossa, 40 viikkoa vuodessa, 40 vuotta elämässä (huh!) elämässä maistuu arkisinkin mukavalle.

Minulle iltapäivän anti oli ollut monipuolinen ja oli hyväätekevää huomata, kuinka paljon tapahtumaan tuli opiskelijoita, tuntui, että tehty työ oli mielekästä ja palkitsevaakin ja niinpä loppukaneetissani tulin sanoneeksi – ihan vilpittömästi – että minusta on yleensä aina mukava tulla töihin, myös maanantaisin. Ja kuinka olenkaan ollut onnekas kun olen – paljolti sattuman kauttakin – saanut työpaikan jossa on mieltä, jossa saa tehdä ihmisten kanssa töitä, jossa saa itsenäisesti järjestellä tekemisensä, opetuksensa ja tutkimuksensa.

Juuri kun olin oikein julkisesti mennyt retostelemaan työssäviihtymisestäni niin tänä aamuna olisin ollut valmis maksamaan aika lailla ettei olisi tarvinnut vetää siistiä-sisä-lookia päälle, ei olisi tarvinnut lähteä kampukselle, olis voinut skipata sähköpostit ja www-päivitykset ja huomisen opetuksen taulukoiden räätälöinnin… Aamulla olisin halunnut vetää goretexit päälle, pipon päähän, kameralaukun olalle ja häipyä kävelemään; hanget kimmelsivät katulamppujen valossa, oli tyven pimeä talven pakkasaamu. Mutta ei auttanut.

Keskiviikko on vastaanottopäiväni. En laskenut kuinka paljon opiskelijoita kävi, mutta paljon. Eilinen oli herättänyt halun keskustella sivuainevalinnoista, urahaaveista, syventävien opintojen erikoistumismahdollisuuksista, ties mistä. Joku sanoi kiitoksenkin eilisen happeningin järjestämisestä, ja yhtäkkiä huomaan, että on lähdettävä töistä. On sen aika, vaikka enää en sitä odottanutkaan. Hyvä minun on töissä. Sittenkin

Ei voi olla totta ! Ei voi! Taas meidän perheen lomamatkaa uhkaa lakko: tämä on liioittelematta ainakin kymmenes kerta. Viime vuonna hiihtolomamatkaa uhkasi Finnairin lakko, 2006  Maltalle lähtö peruttiinkin jo kerran ennen matkaa lakon takia, kerran on keskeytetty Helsingin loma AKT: n lakon takia, kerran olen viettänyt loman lasten kanssa kolmestaan – vaikkei niin todellakaan ollut haaveiltu  -  sillä AKT:n lakko merkitsi pehtoorille töitä, yhdeltä Rooman matkalta oli paluu vaarassa lentoemäntien lakonuhan takia … .  Listaa voisi jatkaa… Ja nyt juuri kun tytärkin lupasi meidän kanssa lähteä reissuun. Siitä on minulla ollut pari päivää tolkuttoman hyvä olo: lähdetään koko perhe, vain me neljä viikoksi reissuun, molemmat lapset yhtä aikaa, YESH, YESH … ja nyt sitten tämä! Argh!

Eikä siinä vielä kaikki! Päivän toinen iso uutinen: Oulun yliopisto aloittaa YT-neuvottelut! Tämäpä minua ei oikeastaan isommasti hämmästytä, mutta että 160 henkilöä on irtisanottava, on aika rankka juttu. Tosin ei koske historiatieteitä. Mutta moni muu näinä päivinä esille tullut asia koskee meitä kovastikin. Tai ainakin pitäisi koskea. Ja minua huolettaa se, että kaikki eivät näe, kuinka paljon meidän pitäisi tehdä, eivät halua ajatella, mitä meidän pitäisi tehdä… Paljon olisi pelastettavissa jos vain ryhdyttäisiin toimiin NYT. Miksei ryhdytä?

Uutinen tänään oli myös se, että  yliopiston kaiken surkean taloudellisen tilanteen keskellä saan sittenkin uuden pöydän! Joskopa tie olkavarren tervehtymiseen olisi nyt avoin…  Hieman olen skeptinen, mutta taas on toivoa!

Leipominen vie kipua, joten lähden jatkamaan; tyttärellä on huomenna tuparit ja minut on kelpuutettu leipomaan amerikkalaisia muffineja ja parmankinkkurullia. Siitä olen iloinen.

Ihan normimaanantai. Luennonteko meinaa vaan viedä taas mennessään. Paljon uutta kiinnostavaa tutkimusta tullut, jota en millään ehdi  edes auttavasti luentoon lisätä. Tajuavatkohan opiskelijat ollenkaan, kuinka paljon opettajalla (ainakin minulla!) menee kahden tunnin uuden luennon tekoon aikaa? Siihen menee PALJON! Varsinkin jos koettaa vielä tehdä kiinnostusta herättävät Power Pointit ja linkittää lähteisiin ja kaikkeen kiehtovaan. Sitten jämähdän lukemaan jotain artikkelia, tai niin kuin tänään eksyin “yhteiskuntatieteellisen tutkimusarkiston” tietokantoihin.. siellähän oli vaikka ja mitä. Josta en sitten lopultakaan saanut luentoon mitään, mutta ehkä ensi syksyn kandiseminaariaiheita kuitenkin. Työ vie. En vikise.

Mökkihöperö? Tunnustan.

Mäessä olin melkein ainoa. Englantilainen (?) telemark-harjoitustiimi treenaamassa. Kun ei ollut juuri muita niin Iisakkipään hissi ei ollut auki, ja Kaunispään istumahississä oli kovin kylmä, ja kun se on niin hiton hidaskin niin aika pian annoin periksi ja lähdinkin kävelylenkille. Pehtoori hiihtämässä. Ja sitten vaan oltiin. Sellaista on mökillä.

Mökillä voi tehdä töitäkin. Teinkin. Ne oppimispäiväkirjat on nyt arvosteltu.

Opiskelijoiden tehtävänä oli kuunnella YLEN 12-osainen ( 4o min./jakso)  radiodokumentti, jossa talvisodan taisteluita, politiikkaa, myyttejä, kotirintamaoloja jne. käsitellään täydentäen asiantuntijoiden ja aikalaisten haastatteluin…  Dokumentin ja oheiskirjallisuuden perusteella oli tehtävä oppimispäiväkirja (mitä opit, mitä uutta, mikä jäi epäselväksi, käytä oheiskirjallisuutta jne.)

Dokumentti on hyvä ja oppimispäiväkirja opintosuoritusmuotona haastava.  Minulle oppimispäiväkirjojen lukeminen opetti hyvin paljon: opin kuinka kaukana tämä nykyinen 1980-luvun lopulla syntynyt historianopiskelijaporukka on sota-ajasta. Kuinka heille on vaikea käsittää (mikä on ehkä hyväkin) suomalaisten vuosisataista ryssävihaa tai kuinka vaikea heidän on käsittää YYA-aikakauden suomalaista ulkopolitiikkaa. Käsitteidenkin kanssa olisi opittavaa… Sodan päätyttyä Karjalasta ja Hankoniemestä lähteneet eivät olleet “pakkomuuttajia” tai “siirtolaisia”, enkä kyllä käyttäisi termiä “talvisodan pyörteissä”.

Sen lisäksi, että pohdinnan ja analyysien tasot olivat kovin monen tasoisia, niin oli myös suomen kielen hallinta. Minullakin on surkea yhdyssanamenneisyyteni, mutta en tiedä, pystyinkö koskaan niin kokonaisvaltaiseen solkkaamiseen kuin muutamat opiskelijat näissä teksteissä tekivät. Ja sitten joukossa muutama todella briljantti suoritus: analyyttistä, selkokielistä, jäsenneltyä, oikeakielistä tekstiä. Sellaista on ilo lukea. On ilo antaa kiitettäviä!

Suomen teollistumisen sosiaalihistoria ja sen tutkiminen. Siitä pidin tänään kaksi tuntia luentoa. Enää 9 kertaa jäljellä. En ole neljään vuoteen luennoinut aiheesta. Luento perustuu hyvin paljon omaan väitöskirjaani, johon en ole pariin vuoteen juurikaan koskenut. Nyt luennon alettua ja sen valmistelussa palautuu mieleen kaikenlaista sen projektin vaiheilta. Elän uudelleen niitä hiljaisen riemun hetkiä kun työssä pääsi askelmalta toiselle, tai kun viikkojen työnteon jälkeen tuntui, ettei hommasta koskaan tule mitään: “En-koskaan-jaksa-saada-hommaa-valmiiksi. En osaa, en ehdi!” Ja sitten taas oli jaksoja, jolloin ei malttanut edes nukkua, kun tutkimus vei mennessään. Kirjoittaminen ja analyysien teko vangitsi omaan maailmaansa, olisi halunnut vetäytyä perheeltä ja kaikelta ulkomaailmalta vain etsimään 1800-luvun lopun suomalaisten mielenmaisemaa.

Omia muistiinpanoja selatessa yhtäkkiä muistan, miltä Kemiyhtiön ruokalan alakerran arkistossa haisi, miltä tuntui kun museosta – josta todellakaan ei ko. asiakirjaa olisi pitänyt olla – löytyi norjalaisista sahatyöntekijöistä luettelo, jota kukaan tutkija ei tiennyt olevan olemassakaan. Luettelo, joka oli ollut toistasataa vuotta kenenkään koskematta ja joka avasi uuden ikkunan tutkimuksen eteenpäin viemiseksi.

Muistan, kuinka ahdistavaa oli kun ymmärsi, ettei sittenkään, ei millään voi käydä läpi kaikkea sitä aineistoa, jonka haluaisi. Oli vain lopetettava, oli vain rohkaistava itsensä ja päätettävä työ. Oli altistuttava kritiikille, oli oltava valmis. Olihan se välillä niin tahmaista, olihan se enimmäkseen niin hienoa. Enää en jaksaisi. Onneksi ei tarvikaan. Minä vain luennoin. :)

Kandiseminaarin aloitusistunto tänään. Aina se kaksituntinen puristaa mehut pois. Innostun välillä niin, ettei henki meinaa kulkea.

Muutoinkin lukukauden alku tuntui. Ja tuntui että naapurihuoneesta on opinto-ohjaajakollega lähtenyt. Niin sitä on sitten tänään räätälöity sotakorkeakoulusta tulleelle maisterille opintosuunnitelma, yksi fuksi saatu luopumaan keskeytysaikeesta, kuunneltu kolmannen vuoden opiskelijan selkeitä säveliä opintojen suorittamiseksi ja vastailtu sähköpostiin, puhelimeen ja otettu selvää itselle ennen täysin tuntemattomista jutuista. Vessassa ehdin käydä, ja lääkärissä (nyt olkapää paranee!) mutta eväät jäi syömättä.  Ja sehän ei näin lukukauden, vuoden alussa, haittaa… Tästä se lähtee! Hyvä niin.

No nyt se on minun virkaurani ohitse. Valtion pitkä ja kapea leipä, jota on sanottu varmaksi, on nyt taaksejäänyttä. Melkein 20 vuotta ehdin olla viranhaltijana (ja sitä ennen kymmenen vuotta virkojensijaisina ja ties missä pätkätyösuhteissa) yliopistossa amanuenssina, lehtorina ja yliopistonlehtorina. Mutta nyt on virkaura ohi.

Ei, en ole irtisanoutunut, eikä minua liioin ole potkittu pois. Yliopistolaitos vain muuttuu ja virkajärjestelmä lakkautetaan. Olen tänään kirjoittanut alle työsopimuksen.

Työpäivä meni muutenkin yliopiston uuden hallinnon parissa: on kokoustettu koko päivä. Ja mitä on jäänyt käteen ja mieleen? Se, että rahat on vähissä, se, että kukaan ei tiedä, mitä tästä tulee ja se, että yliopistojen demokraattinen päätöksenteko on mennyttä. Ei niin lohdullista.

Ja tämän päälle mennään ja syödään viimeiset rahat, joita humanisteilla on ja joista itse saamme päättää.  Pikkujoulukutsussa on humanistista ironiaa reippaammanlaisesti:

“Täten ystävällisenä kutsuna ilmoitamme, että rakkaamme

Wanha ”Alma ” Yliopisto
o.s. Mater
(1958-2009)

Syödään, juodaan ja tanssataan historiaan.

Koska vainaja on lähes varaton, osallistujien edellytetään kartuttavan peijaiskassaa – - ”

Kutsussa toivotaan myös, että mahdollisimman moni oppiaine jättäisi viimeisen tervehdyksensä edesmenneelle ja pukukoodista todetaan näin: “Saattoväen toivotaan pukeutuvan soveliaaksi katsomaansa suruasuun”.  Siis ei ongelmia pukeutumisenkaan suhteen: liituraita silitettävä ja se on siinä.

*****

Lupailin tälle illalle sitä yllätystä. Ei pysty, ei millään. Mutta huomenna. Viimeistään viideltä huomenna.

____________________________________________________________________

Joulukorttikuva n:o 11
Petteri ja apujoukot ovat jo valmiina lähtöön
(klikkaamalla kuva on parempi, ei erinomainen sittenkään, mutta parempi)

Minussa ei ole koskaan ollut innokasta sotahistorioitsijaa, – ei vaikka ensimmäisen historian opinnäytteeni (yleisen historian proseminaarin) teinkin ensimmäisen maailmansodan taistelusta. Aiheena oli Gallipolin taistelu tai Dardanelli-operaatio  Churchillin muistelmien valossa tai jotain sellaista. Paikallishistorioita kirjoittaessa ja itsenäisyyspäiväpuheita valmistellessa sotahistoriaakin olen sivunnut, lukenut, kirjoittanutkin, mutta ei se ole ollut minun juttuni. Ruokamuistojen ja vanhojen – myös sota-ajan – keittokirjojen  parissa sotahistoriaa on tullut sivutuksi. Mutta hyvin vahvasti kotirintamanäkökulma niissä jutuissa on ollut.

Puolenkymmentä vuotta sitten yhden kevätlukukauden seminaariporukassa oli poikkeuksellisen monta sotahistoriasta innostunutta ja sitä tuntevaa opiskelijanuorukaista, jotka saivat minut tuntemaan itseni niin tyhmäksi ja turhautuneeksi, että kävin lopulta ostamassa Talvisodan pikkujättiläisen ja lukea paukutin sen kesän kuluessa läpi. Enkä oppinut juuri mitään. Missään tapauksessa en olisi saanut kirjaa tentissä läpi…

No nyt tänä syksynä vahingossa, töiden vuoksi ja kiinnostuksesta! on sotahistoriaa tullut luettua ja siihen perehdyttyä aika lailla.  Alkusyksystä keksin ryhtyä opiskelijoille mainostamaan radiodokumenttia Suomi talvisodassa – historiasarja (12 x 40 min) joka tulee radiosta Ylen ykköseltä ja jota voi kuunnella omaan tahtiin myös netistä . Lupasin, jotta luentopäiväkirjan laatimalla saa korvaavuuksia opinnoista. No, jos otan luentopäiväkirjat vastaan, on minulla oltava homma itsellä hanskassa: siis ei muuta kuin radiodokumentin ääreen kerran viikosssa.

Ja sitten tuo Tuntematon. Sen sain päätökseen lauantaina. Onhan se tullut joskus aiemminkin luettua ja kuinka monena itsenäisyyspäivänä Edwin Laineen elokuvaversio vuosikymmeniä sitten katsottua, mutta nyt luin kirjan uudelleen. Yhtä aikaa tämän Talvisota-”buumin” kanssa. Ja eilen illalla katsoin tv-dokkarin ja huomenna toisen.

Ja tänään oli vielä historiatieteiden, kaksipäiväisen “Talvisota kokemuksena”  -seminaarin ensimmäinen päivä. Aamupäivän ehdin olla seminaarissa kuulijana. Tavattoman mielenkiintoista oli kuulla tutkimuksesta, jossa oli haastateltu Raatteentien taistelussa olleiden Neuvostoliiton 44. divisioonan ukrainalaisveteraaneja. Moni heistä oli vasta Suomen rajan yli mentyä tajunnut olevansa mukana todellisissa sotatoimissa. Politrukkien propaganda, jolla ukrainalaisia oli “rajakahakkaan” innostettu lähtemään tai jolla Suuren Isänmaallisen Sodan “esinäytöstä” Suomen rintamalle viedyille oli perusteltu, oli mielettömyydessään minulle jotensakin uutta, vieläkin ymmärtämätöntä.

Pätkä Tuntemattomasta sotilaasta (Rokka istuu vartiossa ja katselee yhtenään periskooppiin, – samalla kaivertaen lampunjalkaa – ja paikalle saapuu ennennäkemätön upseeri):

Eversti oli joku tarkastaja, jonka piti ottaa selvää – ties mistä. Tyypillinen tarkastusmatka, minkä jokin seikka oli aiheuttanut ja mikä johti siihen, että siitä sitten tuon tarkastuksen perusteella  laadittiin jossakin korkeammassa esikunnassa kirjelmä,  joka lähetettiin joukoille ja jonka kenties jotkut lukivatkin – ennen kuin se pantiin mappiin.

Lainaus Mainilan laukausten 70-vuotispäivän kunniaksi? Ei vaan koska meillä on yliopistolla menossa kolmipäiväinen opetuksen laadun ulkoinen auditointi. Heti kohta viime vuotisen tutkimuksen auditoinnin (jossa meidän yksikkömme sai parhaat pisteet) jälkeen saimme ryhtyä työstämään materiaaleja opetuksen laadun tarkastusta varten. On eräskin kokous pidetty, kymmeniä työryhmiä istunut ja epälukuinen määrä raportteja laadittu ja alati korjailtuja laatukäsikirjoja asian tiimoilta koottu. Ei meillä sentään “everstejä” tai tarkastajia – sellaisia kuin kansakoulussa luokan perälle joskus tuli istumaan – ole näkynyt, mutta pientä sähköisyyttä on ollut ilmassa.

Saa nähdä, joudutaanko mekin laittelemaan korkeakoulujen arviointineuvoston -  tai whatever näitä lausuntoja lukeekaan – “polkuloi reunoil kivilöi…”  Käykö niin, että jos hyvin pärjätään,  niin humanistien puromaisia rahavirtoja ei padota kokonaan, mutta jos tulos on “sotaoikeus”-asteista, niin toiminta lakkautetaan lopullisesti. “Usot sie”, jotta tämmöinen joskus syö miestä, naistakin…

Olen vaikuttunut. Arvi Lind oli tänään yliopistolla puhumassa. Tunnin vierailuluennon aiheena oli suomen kieli ja oikeakielisyys, erityisesti uutisten kieli. Sadan hengen luentosali pursusi, kuulijoita perjantai-iltapäivänä oli reilusti (runsaasti, kuten Lind opetti) yli sata: kuinka iloinen olinkaan kun yleisössä oli paljon historianopiskelijoita, paljon fukseja, joiden kanssa eilen ja toissapäivänä luennosta oli ollut puhetta. Tieto oli mennyt perille: luennolle oli hankkiuduttu. Toivottavasti Lindin “sanomakin” meni perille. Ainakin minä opin monta asiaa. Ja nauroin. Uutisankkuri hanskasi yleisön kiinnostuksen herättämisen, siitäkin yritin ottaa oppia.

Kontaminaatio? Yhdistetään kaksi toisiinsa kuulumatonta juttua: “Kiven alla” ja “puun takana” onkin kiven takana. Eihän se niin mene, paitsi että juuri niin se menee. Minä joka käytän jokaisesta seminaari-istunnosta osan, milloin isomman, milloin pienemmän osan, suomen kielen kirjoittamisen tärkeyden korostamiseen, tunsin olevani aivan nöössi Lindin luennolla. Luulen kuitenkin oppineeni, ja saaneeni opetettavaa. Joskin minua vuosi vuodelta häiritsee enemmän se, että tunnen olevani joku kielipoliisi (aivan kuin minulla olisi siihen rahkeita). Eilen ja toissapäivänä fuksien kanssa tuutoreidessakin tunsin olevani aina vaan enempi sellainen “ohjaaja”, opettaja, neuvoja, en nalkuttaja!, enhän!, – sellaisesta roolista haluaisin välttyä. Toivottavasti en ainakaan ole “kotiseututäti”, jollaisista tänään on ollut puhetta. :) Kotiseututädiksi en todellakaan halua leimautua.

Ilta on mennyt huomista Grande Jubileeta järjestäessä. Voisi luulla, että meillä on jotkut Etelä-Afrikan matkantappajaiset tulossa. Ovat menu ja viinit kovin sen sorttisia. Ja kattaus. Ihan pikkuista vaille, että lähtee taas kerran lapasesta tämä valmistelu…

Aineenopettajakoulutukseen hakeutuvien opiskelijoiden soveltuvuuskoetta ollaan uudistamassa. Uskoakseni hyvään suuntaan. Työryhmä on tehnyt hyvää työtä, arvioinnin läpinäkyvyys lisääntyy, kriteerit selkiytyvät ja myös erilaisia opettajatyyppejä (ei vain ulospäinsuuntautuneita) pyritään saamaan koulutukseen mukaan. Kaikkea tätä kuuntelen aamupäivän, nyökkäilen tyytyväisenä ja olen hyvilläni tulevien historianopettajiksi haluavien puolesta… Teen kiltisti ryhmätöitä ja kommentoin työryhmän ratkaisuja, ja kannustan tekemään homman kuten on suunniteltu.  Kunnes yhtäkkiä päivän koulutuksen jälkeen saan kuulla, hoksaan vasta sitten!!, että olen yksi niistä, jotka joutuvat soveltuvuuskokeen ensi vuonna järjestämään! Eikä tämä ole ainoa uusi asia jonka kahden lähimmän kollegani ensi vuoden virkavapaus tuo minulle. Uusia ennenkokemattomia ja -tekemättömiä hommia edessä, entisten lisäksi luonnollisesti. No sehän täytyy ottaa vain positiivisena työssäkehittymisen mahdollisuutena!

Ja sitten tuon koulutuspäivän päälle vielä oma kandisemma, jossa kuuntelin hieman hämmästyneenä itseäni kun oikein heittäydyin pitämään monologia  tieteentekemisen riemusta. Ainoa vaan että lätinäni lopuksi vesitin koko jutun ja tunnustin, että yksi pakkopulla-artikkeli on odottanut puoli vuotta inspiraatiota, josta ei näy häivähdystäkään. Ei otsikon vertaa…

Jotta semmoista älynhohdetta ja onnistumisen riemua tänään.  Ei mene lehtorilla hyvin!

Kaksi tuttua lääkäriä on saanut possuflunssarokotteen: toinen tuli hyvin pahoinvoivaksi, toisen käsivarsi turposi reilusti. Työkaverin vaimo joutui rokotuksen jälkeen jäämään pois töistä huonovointisuuden takia. Yksi opiskelija ei huomannut mitään oireita, ja systeri sanoi käsivarren tulleen vain vähän kipeäksi. Tutkimukseni mukaan rokotus aiheuttaa erilaisia oireita eri ihmisissä.

Viime viikolla tuli tieto yhden meidän opiskelijan sairastumisesta, mutta ei vielä tietoa muista. Ystävän ala-asteikäinen sairasti taudin viime viikolla, mutta muu perhe ei ole sairastunut. Juniorin tyttöystävän veli oli viime viikolla sairas, nyt miniäehdokas potee tautia. Siis ensi viikolla meillä? Tutkimukseni mukaan tauti tarttuu ja ei tartu…

Töissä pohdiskelimme, jotta miksei konkurssikypsä yliopistomme ryhdy hankkimaan rahaa näiden rokotusjonojen aikana. Meidän valtavan yliopistorakennuksen läpi kulkevan väylän pituus on melkein kilometri. Miksei oteta rokotettavia kasvatustieteen ovesta sisään, ja sen jälkeen jono kulkisi koko päärakennuksen läpi. Jonottajilla olisi matkan varrella vessoja, monta kahvilaa ja ruokalaa, lapsille eläinmuseon ihmeet, käytävien varrella penkkejä vanhuksille, rollaattoreillakin hyvä kulkea kun yliopisto on “esteetön” (pääväylän varrella ei portaita, eikä isoja kynnyksiä) , eikä tarvisi jonottaa taivasalla. Matkan varrella tapaisi humanisteja, bioskan porukkaa, taloustieteen opiskelijoita, nörttipoikia, teekkareita ja loppumetreillä vielä yliopiston hallinnon runsaslukuista väkeä.

Kun kilometrin mittaisessa jonossa olisi tunnin, pari kulkenut läpi yliopiston, pääsisi meidän yliopistomme kauniiseen juhlasaliin, joka voisi olla piikityspiste. Siellä mahtuisi rokottamaan kymmeniä ihmisiä kerralla. Sisätilajonotuksesta voisi veloittaa euron tai pari, ja meidän ensi vuoden budjettivajaukseen saataisiin hieman helpotusta. Jopa humanisteille käyttömäärärahoja.

Saapa nähdä, ehtiikö tässä viimeiseen rokotusryhmään kuuluvana saada piikin ennen kuin sairastuu?

Kollega lähti eilen Bolognaan Euroopan yliopistojen historiatieteiden opetusfoorumin kokoukseen, toinen kollega on Latiumissa ja Roomassa oppaana Historian Ystäväin Liiton matkalla, kolmas palasi viime viikolla Virosta esitelmöimästä ja yksi on lähdössä syyslomalla arkistomatkalle Yhdysvaltoihin. Minäkin lähden huomenna työmatkalle: lähden Pyhännälle.

Ei, en minä valita. Minusta on mukava mennä huomenna Pyhännälle.

Kriisi. Töissä kriisi. Historioitsijana tiedän (luulen tietäväni?) että uusi tilanne aiheuttaa aina kriisin. No ainakin meillä töissä uusi tilanne on aiheuttanut kriisin, mikä on erinomaisen harvinaista. Hyvin harvoin joudun aamuisin lähtemään vastentahtoisesti töihin. Tänään, eilisen jälkeen,  jouduin.

Ei olisi tänään kannattanut kriiseillä etukäteen: ihan kelpo työpäivä, joka iltapäivällä huipentui arkeologian lehtorin läksiäisseminaariin. Napakka parituntinen seminaari, jossa arkeoastronomia oli meitsille täysin uutta ja sai kiinnostumaan. Silloin joskus esihistoriallisena aikana kun itse arkeologiaa suorittelin ja kaivauksillakin haittona olin, ei moisesta ollut tietoakaan. Mielenkiintoista. Pehtoorikin oli seminaarissa mukana: onhan hänkin yhden päivän kaivauksilla ollut. Löysi ko. kaivauksilla suunnilleen ainoan väärennetyn (kuningatar Kristinan aikaisen)  kolikon.

Seminaarin jälkeen olisi ollut tarjolla vielä kuohuviiniä ja kahvia kollegan eläköitymisen juhlistamiseksi, mutta mehän pehtoorin kanssa riensimme kotiin.

Ei muuten kiirettä,  mutta kotona nuoriso odotti einettä ja meillä oli jotain mielenkiintoista varattuna ruoaksi:  pieni pala karhua. Oulun Stockalla on nyt myynissä  karhua, ja sitähän meillä oli fileestä palanen.  Raskimme ostaa kokonaista 100 g neljälle hengelle: 25 g/lautanen. Johan sillä hyvinkin nälkä lähti :). Ei, ei lähtenyt mutta oli mukava testata. Ja miltä maistui? Riistalta, murealta, voimalliselta. Olisipa sitä ollut enemmän!   (Tämäkin kuva suurenee klikkaamalla.)

Tänään muutoin levollinen perjantai. Rästitöitä olisi nyt illaksikin, ja kaikkea tekemistä viikonlopuksikin riittäisi, mutta olkoot! Otan kirjat ja vetäydyn nojatuoliin, oliskohan pehtoori jo sytyttänyt takkatulen?

Helsingin aamu aukeni aurinkoisena. Aamupäivän kohteena Kansallisarkisto. Siellähän oli opastusta oikein stereona, mikä ei välttämättä taannut tuplahyvää suoritusta. Kansallisella linjalla jatkettiin, iltapäivän kohteena Kansallismuseo. Siellä oli kelpo opas. Ja tänäänkin kuten koko tämän reissun ajan paras ekskuporukka ever. Suunnilleen.

Lapponia Helsingistä Ouluun puoli neljältä. Kuusi tuntia junassa ei edes isommasti rasittanut. Kandiseminaaria junassa? Maisterihopseja? Hulppeita juttuja. Puolin ja toisin suunsoittoa. Opiskelijoilla vauhdinottoa fuksisuunnistukseen … Lukemista ja leppoisaa matkantekoa. Filiaali piti huolen etten joutunut huonoon seuraan.

Oulussa pehtoori ja raekuuro vastassa. Huomenna lokakuu.

Sota-arkisto, Työväen arkisto ja Suomenlinna, sen museo ja laajakangasesitys ja koko saari tämän päivän kohteina. SArk:ssa oli uusi opas, ja huolimatta suhteellisen useasta vierailusta ko. arkistossa, opin tänään uutta. Aamu alkoi siis auringonpaisteella ja vierailulla Sota-arkistoon. Sieltä Työväen arkistoon, jossa puolentoista tunnin intohimoisen ja impulsiivisen esittelyn jälkeen minulle jäi keskeisenä, uutena tietoa se, että arkiston nettisivuilla olevia kuvia saa käyttää luennoilla. Erityisen hyvä juttu.

Lounastauolla käveskelin. Iltapäivä meni Suomenlinnassa. Siellähän voisi olla kauemminkin. Varsinkin jos sää suosisi: alkuosan suosi, loppuosaa ei.  Haluaisin joskus olla siellä irrallisena koluajana, yksikseni. Kuvaamassa ja kiertämässä.

Suomenlinnassa “pakollisen” ohjelman jälkeen puolet porukasta lähti kaupungille, museoihin? Shoppaamaan luulen. Mutta oli mukava, että puolet lähtivät mukaan Kustaanmiekalle asti. Tummansininen sadekuuron jälkeinen, toista edeltävä, taivas loi mahtavan kontrastin vaahteroille, bastioneille, kimmeltävälle merelle. Kylmä tuuli ja sade tulivat sittenkin äkkiä, reipasta vauhtia tepastelimme lauttarantaan, jossa oli kova tuuli ja aikaa seuraavaan lauttaan reilusti yli puolituntia, joten noudatimme taidehistorian ekskun perinteitä (perinteet vain harvojen tiedossa, ;)) ja vetäydyimme Panimon suojiin. Reilusti viiden jälkeen hotellissa palelevana: mitähän tekis?

Kunnolla vaatetta ylle, kamera mukaan, kuvaamaan Helsinkiä ja nuorisolle tuliaisia hakemaan. Nälkä. Lounaskin kun oli jäänyt Kluuvikadun Fazerin latten ja pienen makean varaan, joten sallin itselleni suuren ilon ja hienon illallisen. Toinen kerta Postresiin. Appenzellerravioli, Pohjanmeren ruijanpallas ja mariacrumble – sanat eivät riitä. Minä joka en edes  kovasti jälkiruoista piittaa olin lähes häkeltynyt. Ei, ei ollut edulllista, mutta kaunista, maukasta, makumuistoja hivelevää. Oi, kuinka ihanaa.

Paljon kävelyä, hyviä opastuksia, rento ja reipas opiskelijaporukka, Suomenlinnan kiehtova tunnelma ja kuvauksellinen miljöö, uusia asioita opittavana, hyvä ruoka. Hyvä päivä.

Liekö olen koskaan nukkunut niin hyvin junassa kuin viime yönä? Sillä on  iso osansa siinä, että päivä meni hyvin, – hyvin helposti. Toinen tärkeä tekijä oli, että Helsingissä on tänään ollut lämmin, liki kesä. Hieno. Kansalliskirjastossa tuttu opas, pyynnostä. Turhaan ei tullut pyydettyä: esittely oli jälleen kerran enemmän kuin normi, se oli humanistinen, historiallinen, syväluotaava. Maanantaiaamusta huolimatta. Sen jälkeen oli vaikeaa pistää paremmaksi, mutta SKS:ssakin opimme uutta ja juttu hoitui. Lounastauolla jätin syömisen vähemmälle: kävely torinrannassa, hallissa, läpi Katajanokan olivat lounasnautintona. Ei huono.

Katajanokalla Ulkoministriön arkiston edustalla istuimme opiskelijoiden kanssa katukiveyksellä ja mietimme, kuinkahan kauan kestää, että meidät humanistipolot  häädetään pois CD-autojen ja liituraitamiesten edestä. Ei häädetty. Pääsimme kierrokselle ihan normaalisti.

Ilta vapaata. Soittaako ystäville? Ehhä huomenna. Tänään vain piipahdus ostoksilla, ja Akateemiseen, vaikkei ollut tarkoitus, tai no… sinnnehän sitä. Syystä tai toisesta. :) Olen ostanut viisi (vain?) kirjaa tänään … Ja syömään? Niinpä. Yume. Taas. Hyvää. Taas.

Yhtäkkiä hiljaisuus. Lukukauden aloitushäslinki kuin veitsellä leikaten ohi. Tänään vastaanottokin, eikä kukaan käynyt, vaikka edeltävät viikot ovella on ollut välillä jonoksi asti väkeä, kaiket päivät. HOPSit on nyt siis tehty ja opinnot saatu opiskelijoille alkuun. 40 henkilökohtaista opetussuunnitelmaa fuksien ja vanhojen kanssa räätälöity. Opettajaksi moni haluaa. Haluaa, vaikka yritän hienovaraisesti sanoa, jotta historianopettajia on joka kouluun varallekin asti. Toisaalta olen sanonut, että onkin tärkeää ryhtyä haluamaan joksikin. Tavoitteet tuovat jäntevyyttä.

Yliopisto tarjoaa suojan viideksi vuodeksi, ja opiskelu ja opiskelijaelämä ovat ylivertaisen hieno vaihe elämässä, mutta entäs niiden jälkeen? Toisaalta osalla on jo nyt (viime kevään ylioppilailla!) valmistumisahistus: apua_jollen_saa_töitä! Sitäkin ahdistusta olen yrittänyt lievittää. Esitellä vaihtoehtoja: arkistoala vetää, projekteihin pääsee kuin lukee taloustieteitä sivuaineena, venäjä tai saksa ylimääräisenä kielenä on historianmaisterille oivallinen juttu, entäs hallintotieteet? Harkitse. Tutkijaksi? Omalla vastuulla! Harkitse tarkkaan! Aina joku silti haluaa, aina silti joku sille tielle lähtee ja jääkin.

Meidän opiskeluaikanamme ei opintojenohjausta ollut: vieläkin puolet samana vuonna opintonsa aloittaneista on valmistumatta, ja meillä kaikilla valmistuneilla ja keskeyttäneilläkin oli sivuaineita puoli tusinaa, vähintään. Paljon minäkin olen sosiologian cum laude -opintoja tarvinnut!  Entäs klassillista arkeologiaa? No, omaksi huvikseni sitä luinkin. Entäs aate- ja oppihistoria? Ja latinaahan minä myötäänsä tarvitsen ja käyttelen!  No lisääväthän ne kaikki laaja-alaisuutta ja oppineisuutta ? Periaatteessa ainakin. Jos vain muistaisi enää mitään oppimastaan.

Kolme viikkoa lukukauden alun jälkeen siis hiljaisuus. Kun oppiaineen molemmat professoritkin olivat tänään reissussa, oli huoneessani rauha. Hiljaisuus. Tuntui kummalliselle. No onneksi huomenna kanditutkielmien tekijöiden kanssa arkistoon ja ensi viikolla ekskulle Helsinkiin.  Jotta suvannosta taas myötävirtaan… :)

Do diih, duhaksihan se kurkkukipu on vaihdunut. Niin nuha, etten tahdo nähdä mitään.

Mutta kuulen hyvin. Kuulin tänään De Urbe Uloa -seminaarissakin, jossa vietin jotensakin koko päivän. Suomen autonomisen aseman alkamisen 200-vuotisjuhlaan teemoitettuun seminaariin oli kutsuttu vanhoja miehiä ja nuorehkoja naisia etelän yliopistoista. Naisten esitelmät mielenkiintoisia, hyvin artikuloituja ja väitteet argumentoituja, uusia näkökulmia avaavia. Emeritus professorien  esitelmät juuri sellaisia kuin saattoi odottaakin. Tämä ei välttämättä ole moite.  Ei välttämättä. Mutta. Kyllähän meitä melkoinen joukko historioitsijoita hieman kummeksuimme lausahduksia 1700-luvun lievästä (!) venäläismiehityksestä, 1700-luvusta naisten vuosisatana, jne.

Lopputulemana kuitenkin: oli taas kerran mukavaa istua kuuntelemassa luentoja, esitelmiä. Istua kuuntelemassa kun niitä toiset pitää…

Ja mukava kun on opiskelijoita kampuksella paljon. Paljon mukavia.

Ehtoollakin hieman huolta tulevasta. Lähellä ja vähän kauempana huolen aihetta. Vai luulenko vain?

Tavallinen päivä tänään. Vaikka väsytti aamulla kovin, heräsin ajoissa ilman kellonsoittoa. Kuten tavallisestikin. Olin töissä ajoissa, kun en salille jaksanut lähteä. Opiskelijoita jo piipahti ja muutama viivähti. Opetusohjelmaa hienosäätelin, koodeja ja korvaavuuksia, webbailua ja tiedotteita. Sopimista ja kirjalistakehotuksia – professorit mutisivat jotain että huomaa kuka on palannut reissusta ja ottanut ohjat … No jonkunhan se on komenneltava :)  Tavallista sekin.

Tuiki tavallista sapuskaa perheelle: jauhelihapihvejä ja kukkisgratiinia.

Siispä kovin tuiki tavallista tänään.

Päivä kivikaudella. Oltiin opiskelijoiden ja opejen kans Kierikissä koko päivä. Tutustuttiin Kierikki-keskuksen näyttelyyn ja kivikautiseen kylään. Kirjaimellisesti “vanhoja tuttuja juttuja”. Mutta aika ajoin niitä sietää käydä katsomassa.

Palautepalaveri pidettiin myös. Kelpo keskustelua. Yksi linjaerimielisyys opiskelijoiden kanssa kuitenkin on edelleen: opiskelijat haluavat kirjallista, henkilökohtaista palautetta kirjatenteistä sähköpostitse mutta mihinkään automaattipalautteeseen opettajat eivät halua ryhtyä. Tästäpä taas keskusteltiin. Yritin olla hiljaa, mutta pari kertaa oli osallistuttava. Keskustelu on hyväksi. Erinomaista on se, että asioista voidaan keskustella kunnioittaen ja kuunnellen toista osapuolta. Keskusteltiin monesta muustakin asiasta.

Luennostani saamien poikkeuksellisen useiden lankettien perusteella uskon, että minun lisäkseni opiskelijatkin ovat oppineet. Molemmin puolin hyvä juttu. Sellainen lämmittää.