Edelleen mukavia pakkaskelejä – hyvä hiihtää . Kävin Kuivasjärvellä tänään. Kahdeksan kilometriä hiihtäen. Minusta kai taitaa olla ihan oikeasti mukava hiihtää. Ei olis uskonut, ei.

Iltapäivällä oli tarkoitus jo aloittaa toluntuoksuisen kodin tekeminen. Siivota keittiönkaappeja ja sen sellaista. Vielä ei tolu tuoksu. Mutta seuraava kolumni on jo pitkällä ja muutakin kirjallista ja historiallista toimintaa lipsahdin tekemään.

Ja ilta vierähti valokuvauskurssilla.

Enempi vähempi harrastusten päivä. Ei huono päivä ollenkaan.

Sitä minä vaan tässä olen vähän sekavin miettein pohtinut, että juuri kun alan ymmärtää tämän vuorotteluvapaan syvimmän olemuksen, tulee yliopistolta sähköposti, että minun on pikimmiten ilmoitettava, mitä minä aion ensi vuonna opettaa ja minä päivinä mitäkin.

Olen vuosikausia ollut itse vaatimassa opetusohjelman varhaista suunnittelua ja koordinointia, mutta nyt ollaan kyllä jo aika tuhottoman varhain liikkeellä. Semminkin kun se uusi järjestelmä, johon yliopistonkin lukujärjestykset pitäisi upottaa ja syöttää, ei vielä toimi, ja sen soveltaminen humanistisiin aineisiin ja opiskelijoiden varsin monenlaisiin aineyhdistelmiin tullenee olemaan jotensakin monimutkaista. Mutta katsotaan nyt, onko se minun ongelmani vai ei…

Mitä iloa on vuorotteluvapaasta? Vaikkapa se, että voi vastata myöntävästi kun ex-naapurit kutsuvat keskiviikkoiltana syömään. Ja vaikkapa se, että keskiviikkona menee vain aamupäivä Linnanmaalla. Vaikkapa se, että ei oikeastaan yhtään harmita, vaikka yöunet ovat edelleen mitä sattuu…

Ei melkein yhtään haittaa, että joidenkin projektien kohdalla uhkaa pieni likviditeettiongelma (hyvästi “ilmainen” Rooman matka), ja nyt ei kuitenkaan ole kyse Euroopan velkakriisistä. Nyt ei melkein yhtään haittaa, että kaunis talvimaisema vaihtui karseaksi lohkaksi. Mutta ei se estä, etteikö kaipaisi sinisiä hetkiä…

___________________________

JOULUKALENTERI

 

- No entäs jos vain istuisit alas ja kirjoittaisit. Tekisit alta pois. Raivaat hommalle tilan, etkä anna minkään sijaistoiminnan keskeyttää asiaa.
- Aivan, onhan se tarpeellista harrastaa liikuntaa, ja ihan totta, vielä tärkeämpää on hoitaa ihmissuhteita ja tavata läheisiä, mutta kun sinun on nyt tämä vain tehtävä. Ennemmin tai myöhemmin..
- Tiedäthän sinä, että tekemättömät työt ne stressaavat eniten, ei se työnteko.
- Ei kannata vielä miettiä, tuleeko siitä hyvä tai erinomainen tai kenties vain välttävä. Ei me voida keskustella siitä ja sen tasosta ennen kuin se on tehty. Ei ole tärkeää, ei edes elinehto, tehdä jotain ainutkertaista, tehty työ on paras työ, perfektionismilla ei tässä maailmassa pitkälle pötkitä. Muistathan, olenhan sanonut niin monta kertaa: tehty työ on paras työ.
- Kyllä sinä kehtaat ja voit sen tähänastisen jo esille tuoda, sittenhän voidaan porukalla katsoa, miten sitä voisi parantaa, jos tarvetta on. Eihän siitä mitään tule, että loputtomiin hierot ja säädät tekstiäsi. Anna muiden jo auttaa…

Näinhän minä olen kymmeniä kertoja opiskelijoiden kanssa joulukuun alussa tai toukokuun alussa keskustellut. Moneen kertaan pitkin vuotta koettanut kannustaa tekemään, perumaan siirtämiset. On keskusteltu kun ovat siirtämässä proseminaarin, kandiseminaarin, laudaturseminaarin esityspäivää, gradun kansituksen päivää tai väitöskirjan esitarkastukseen jättämistä…  Olenhan minä monelle sanonut, että kyllä minä tiedän, mitä tarkoittaa kun on korkea kynnys aloittaa, kun on vaikeaa tehdä ja varsinkin kuinka vaikeaa on lopettaa, kuinka vaikeaa päästää käsistään.

Kuka sanoisi minulle “lopeta siirtäminen”?

Tänään aamuvarhain istuin tähän koneen ääreen ja sanoin ääneen: NYT tämä on tehtävä loppuun. Tässä sitä ollaan. Tuskaisena. En siirrä. Istun ja kirjoitan. Jätin menemättä lenkille, jätin menemättä naisten messuille, jätin menemättä haudalle, jätin soittamatta äidille, sanoin pehtoorille tämän herättyä, että en ole tänään tavoitettavissa.

Sentään ruoan laitoin. Autosotamies morsiamensa kanssa kävivät syömässä. Mutta tässä minä nyt taas istun, – istun vaikka maailman tappiin asti ja kirjoitan – sata kertaa siirtämäni – jutun valmiiksi. En siirrä. Blogauskin on nyt tehty, joten paluu tekstiin, mars!
_______________________________________________

Luulisi, että Oulussa on kovinkin talvista kun katsoo Pepsi-mainosta, jonka japanilaiset kävivät täällä jo melkein kuukausi sitten tekemässä. Kauppahallin edessä kuvattu videopätkä on varsin viehättävä…

Ja koskapa tätä lumenkaipuuta nyt on, eikä yöllä satanutkaan kuin ikävää räntää, vaikka oli lupaus lumesta,  niin joulukalenterissa lumikuva Kakslauttasen risteyksestä viime uudenvuodenaatolta…

______________________________________________________

JOULUKALENTERI

(Klikkaamalla sininen hetki suurenee)

Eihän tänään niin järin mukava sää ole ollut. Aamulla kun lähdin liikenteeseen, vettä satoi kaatamalla. Päivällä kirkastui. Auttoiko se? Tiedä häntä.

No on näissä syystalven lämpimissä (pakkasettomissa) säissä puolensakin: kävin kasvimaalta hakemassa salviaa kastikkeeseen. Se ja muutama muu yrtti vielä ihan täyttä tavaraa.

Ja Linnanmaalla oli sellainen hieman nuupahtanut työnteon meininki, mutta aika rauhallista. Pienen ohikiitävän hetken ajattelin että voisi kiva olla töissä – lähinnä silloin kun näin omiani – omaope-ryhmäni opiskelijat eivät paenneet sivukäytäville tullessaan vastaan.  Mutta se hetki kiisi… Tein tarpeelliset viime vuoteen ja ensi vuoteen liittyvät “tilitykset” ja “budjetoinnit” – sen mistä vastasin viime lukuvuonna ja mitä aion tuhlata ensi vuonna. Tämän välivuodenkin osalta alkaa isoimmat hommat olla pian tehtynä. Helpotus, helpotus… Joskus sitten kerron teille…

Historiasta puheenollen… linkittelen tähän yhden Youtuben pätkän, jonka sain ystävältäni… Kuten tiedätte: olen aina asunut näillä seuduin, tässä alueella, jota nykyään nimitetään Taskilaksi. Tässä vieressä on nykyinen Koskela ja  Toppila, tai tarkemmin ottaen Meri-Toppila. Se on juuri se alue, josta kaikki blogini vakkarilukijat ovat nähneet kymmeniä, jolleivät satoja kuvia, – merenrannasta lenkkireissuiltani.

Meri-Toppila on hieman levotonta asuinaluetta. Asuimme siellä kesällä 2004 viisi viikkoa kun talomme oli totaalisessa rempassa ja joka viikonloppu näimme poliisipartioita, yhtenä maanantaiaamuna töihin lähtiessäni huomasin, että autoni yli oli kävelty (tennareiden jäljet kulkivat konepellin, tuulilasin yli kohti kattoa ja takakontin päältä pois), kahtena viikonloppuna ihan lähellämme poltettiin auto. Tuttavamme joka tekee huumeiden vastustuksen vapaaehtoistyötä sanoi, että Meri-Toppila on (ainakin muutama vuosi sitten) Pohjois-Suomen varmin paikka saada huumeita. “Meidän” kuntosali on myös tuolla Meri-Toppilan alueella: yhtenä aamuna (klo kuusi siis) mennessäni salille olivat poliisit setvimässä salin vieressä olevan Dixon-pubin edessä tehtyä tappoa. Kerran seurasin aamukuuden jälkeen salin ikkunasta pidätysoperaatiota vastapäisestä talosta jne. jne. jne.

Toisaalta siellä on varsin viihtyisiäkin taloja, maisemia, ja se hulppea ulkoilualue!

Mutta siis. Vaikket tarkkaanottaen tietäisi, mikä Toppila on, kannattaa klikata tämä videopätkä auki. Se on hulvaton. Ihan historioitsijanikin voin tätä suositella!

Ja melkein yhtä hyvä on Kempeleestä tehty “kuntakertomus in english”: The Perl of Botnia.

Oletteko ikinä tulleet ajatelleeksi, että ortodokseilla on myönteisempi, iloisempi ihmiskuva kuin luterilaisilla? Että läntisen kristikunnan kirkoissa, nimenomaan luterilaisten, mutta myös roomalaiskatolisten, kirkkojen  alttaritauluissa ja seinämaalauksissa, yleensäkin kirkkotaiteessa, viimeinen tuomio on hyvin korostetusti esillä, ja että ortodoksikirkkojen kuvissa, ikoneissa, kuvaohjelmissa viimeistä tuomiota ei kuvata.

Minä en ole tullut sitä ajatelleeksi. Mutta tänään tulin, ajatteleeksi siis. En ole ihan varma tuosta “ihmiskuva ortodokseilla valoisampi” -väitteestä, mutta ei sitä kyllä ykskaks käy kiistäminenkään.

Olimme taidehistorian luennolla Oulun Pyhän Kolminaisuuden katedraalissa. Kirkkoherra kertoi meille kirkon ikoneista, siitä kuinka ikonit ovat tärkeä osa liturgiaa ja hän kertoi oululaisten ikonimaalareiden (nimenomaan maalareiden, ei taiteilijoiden – näin meille tänään opetettiin) töistä ja kirkon kuvaohjelmasta ja ikonostaasista.

Taas kerran tuli todennettua, että kun tietää, mitä katsoo, kun joku kertoo siitä, mitä näet, näetkin paljon enemmän. Olen käynyt ko. kirkossa ennenkin, mutta tämän päiväisen jälkeen olen edellistä kertaa vaikuttuneempi ja vakuuttuneempi. Vakuuttuneempi mistä?

Taidehistorian jälkeen päivässäni lisää historiaa: kävin historiatieteiden käytävällä. Vähän jokaisessa huoneessa istuskelemassa. Setvimässä asioita, neuvomassa, heippaamassa opiskelijoita, kyselemässä, sopimassa tekemisistä. Kertomassa vuorotteluvapaalaisen kiireisestä työ- ja lomaelämästä. Ja yritin hiljalleen kuunnella itseäni, miltä minusta tuntui: onko-ikävä-töihin? Tänään ainakaan ei. Opiskelijoita on ikävä, joitakin. Työkavereita on ikävä, joitakin. Ei lisättävää.

Yöpakkanen, eikun pakkasyö. Mutta kaunis aamu. Silti en kävele Linnanmaalle, vaikka niin olin aikonut. Lorvailua aamusella.

Mutta tänään todellakin aloitin ne taidehistorian opinnot, joista olen viime vuosina täällä Temmatussakin höpötellyt – - ja olenhan jo perusopintoihin kuuluvan kotimaan ekskun suorittanut, tosin vain satunnaisena matkustajana (Ars longa, vita brevis -turneen tunnelmat täällä). Mutta siis tänään klo 10.15 istuin 35 muun opiskelijan kanssa luentosalissa valmiina aloittamaan syyslukukauden kestävän “Johdatus taidehistoriaan” -luentosarjan. Yksi lemppariluentosaleistani, ja minä istun “siellä toisella puolen”.

En voi mitään, mutta katson, tarkkailen, miten kollega, ystäväni, aloittaa luennon. Kuuntelen hänen sanomistaan, aloittamistaan, sanavalintojaan, oppimiseen motivointiaan. Se mitä kadehdin, on hänen rauhallinen tapansa puhua, pieni viehättävä lounaismurteiden aksentti puheessaan. Hänelle tuskin kukaan koskaan  sanoo luennolla niinkuin minulle joskus etupenkin pojat ovat huomauttaneet “hengitä välillä”.

Yritän olla mahdollisimman huomaamattomana, kuitenkin oman oppiaineen opiskelijat hoksaavat “sinä täällä??”.  Istun luennolla ja opin. Mietin, miten aika kuluu paljon hitaammin “pulpetissa” kuin “kateederilla”. Eikä tarkoita, että olisin pitkästynyt, mutta luennoidessa puolitoista tuntia ei tahdo minulle koskaan riittää. Mietin muistiinpanojen tekemistä, mietin, miten opettajan on hyvä sanoa sanottavansa, jotta olennainen erottuisi. Ehkä tällä eka kerralla opinkin enemmän luennoimisesta kuin taiteen tutkimisesta. Vaikka siitäkin niin paljon, että ensi maanantaina menen mielelläni jatkamaan.

____________________

Petäjäveden kirkko pari vuotta sitten ekskursiolla – opiskelijana silloinkin. Tai ainakin satunnaisena matkailijana.

Suvi Teräsniska Raikussa, Kaju Hyttinen kappelissa, Souvarit Laanihovissa, Maija Vilkkumaa Huipulla… Olishan sitä kaikenlaista. Ei vois vähempää kiinnostaa… Nyt kiinnostaa oleminen, ehkä lukeminen, omenapiirakan teko*, iltatulet nuotiolle, levollista musiikkia, historiaakin vähän …

 

Nukuimme yli kahdeksaan ja kunhan jouduimme lähdimme tahoillemme tunturiin. Pehtoori patikoimaan poroaidalle ja minä maastopyörällä kohti Laanilaa, ja kohti Prospektorin kaivosta. Välillä hyvä näinkin. Pehtoorin runkonopeus on paljon nopeampi ja kunto kovasti korkeampi kuin minun, sitä paitsi minun toistuva pysähtelyni kuvaamaan, keskeyttää reippaan kävelyn ja toisaalta minä en saa rauhassa kuvata kun pehtoori jo viuhtoo edellä, sitä paitsi yritän kuitenkin (periksi kun en hevin anna) pysyä perässä…

Siispä tänään molemmille oma tahti, oma reitti. Ja sää? Ihan mielettömän kaunis! Aurinkoa, kovaa, mutta lempeää etelätuulta. Valo ihan huikea, kirkas. Vihdoinkin alan oppia käyttämään alivalotusta, ja sitten leikin vielä uuden polarisaatiosuotimen kanssa. Halpa lysti, joka näköjään auttaa vastavaloon kuvatessa saamaan taivaasta sinisen.

 Ikinä ennen ei ole ollut mahdollista olla tähän aikaan täällä, joten kyllä nyt on nautittu. Samaan aikaan kun kuulee uutisista vuorotteluvapaiden rajoittamisesta ja korvausten pienentämisestä on jotenkin tuplatyytyväinen, että sittenkin rohkenin tämän tehdä. Mutta ei tämä ihan ongelmitta mene; kahtena viime yönä hirmuisesti unia opiskelijoista, ikäviä unia, unia ikävästä. Hölmöhän olen, mutta ei voi mitään. 

* (miksei kukaan kommentoinut aamun kommenttini rivien hyppelyä!! ihan hölmöjä tekstejä siellä oli… )

________________________________________________

Meillon metsässä nuotiopiiri …

Sattuipa silmiin Maikkarin nettiuutisista juttu, jossa kerrottiin opettajien ulkonäköpaineista. Väitöskirjaa aiheesta tekevän tutkijan keräämät tiedot kertovat, että “Peruskoulussa opettajien on oltava edelleen kansankynttilöitä, eli opettajien on oltava täydellisiä ja näytettävä opettajalta” ja tutkija kertoo edelleen:

– Joissakin kouluissa ei voi pitää samoja vaatteita kahta päivää peräkkäin, Kamila sanoo.
Myös oppilaat saattavat kommentoida opettajien pukeutumista.
– Siinä pyritään nolaamaan opettajaa hetkellisesti ja oppilaiden kommentointi on suorempaa kuin kollegoilla.

Aikas hurjalta kuulostaa. En minä kyllä tiedä, että yliopistolla (ainakaan humanistisella puolella) opiskelijat tai kollegat opettajien vermeistä huomauttelisivat. Ulkonäköpaineita toki on itselläkin, vähän , ja minustakin duunissa kuuluu olla siisteissä kamppeissa, mutta että “täydellisiä”, “näytettävä opettajalta” ja että kahta päivää peräkkäin ei samassa neuleessa luentoa voisi pitää.  Enpä ole kuullut yliopistossa tuommoisesta. Varmasti paineet ovat kiinni itsetunnosta ja iästä, asemasta ja yhteisöstä.

Tuosta on “näytettävä opettajalta” on omakohtaisia kokemuksia luennointiurani alusta. Vastikään maisteriksi valmistuttuani minut pistettiin pitämään luentoa oman graduni aiheesta, ja minä tomppeli tietysti intopinkeänä tartuin tilaisuuteen ja luennon kasasin. Mutta kun oli luennoitava omille kurssikavereille ja monille aiemmin aloittaneille! Siihen maailmanaikaan kun ei ollut homma eikä mitään lukea maisteriksi kahdeksan tai kymmenenkin vuotta ja kun mie maisterin paperit puolessa tuosta ajasta tein, niin olin vähän pentu luennoimassa. Ja esimies, emeritusproffa kun ruukasi vielä pukeutua liituraitaan, mirriin ja kultaisiin kellonvitjoihin, niin olihan niitä paineita. Ja mikä avuksi? Ei muuta kuin ostamaan Vuokon mekko. Ja varmasti oli helman pituus alle polvien. Oltiin niin opettajaa, niin opettajaa.

Nyttemmin ongelmat ovat vähän toisen suuntaisia. Mieluusti käytän farkkuja ja vakosammareita, villatakkeja ja paitapuseroita, jumpperi olkapäillä ja sitten jakut ja bleiserit vain kun on sellaista pönäkämpää ohjelmaa tiedossa. Erityisesti ekskursioille lähtiessä koetan katsella jotain mahdollisimman vähän “tätiä” ylle. Viimeksi vai viimeistä edelliselle lähtiessäni ja pakatessani, pehtoori jo kysyi, että ootkos sinä muuttamassa jonnekin, kun koko garderobi on esillä ja koetteilla.

Jonkun kerran opiskelijat ovat kommentoineet pukeutumista. Muistanpa tämmöiset: “Vitsi sullon ihana poolo, mistä? Paljonko?” tai “Ootkos suoraan mökiltä tulossa, kun vetimet on vähän semmoset?” tai “Oikein on ope kukkamekon pistäny kevään kunniaksi!” Jotta eipä ole mitään mieltä pahoittavaa kohille sattunut.

Ja luulen etten ole ainoa, jolle itselle passelit kamppeet antavat hyvän olon, vähän kuin vapauttavat olemaan. Ei tartte miettiä, ei sitten ole paineitakaan.
________________________________________

Kitzbühel-sivulla on pari matkapäivää lisää:
http://www.satokangas.fi/Matka/Kitzbuhel/index.htm

Mökille! Siitähän se kesäloma alkaa! Melkein koko matkan satoi. Koko matkan olin lukematta mitään duuniin liittyvää

Hoppua oli viimeinen työpäiväni. Yhteen jos toiseen suuntaan käytävä lopettelemassa …  Jätin työhuoneeni ovenpielessä olevaan “infoneliöön” lainauksen Sillanpään kirjasta. Saman lainauksen, joka on väitöskirjani nimiölehdellä, saman lainauksen, joka oli jo toisessa opiskelijalta saadussa “läksiäiskortissa”.

Näissä oloissa ei juuri tapahdu mitään suuria.
kertakaikkisia romahduksia, – – -
Tapahtuu vain pieniä nykäyksiä,
jotka siirtävät elämän menoa ikään kuin astimelta toiselle.
Kun nykäys on ohi, niin ei sitä taas enää muistetakaan,
vaan jatketaan uudella tasolla.
Sillä samaa elämäähän se on kaikissa muodoissaan,
eikä sen suhteen ole olemassa muuta ehdotonta,
kuin että se on elettävä.

F. E. Sillanpää, Hurskas kurjuus (1919) 2002, 103

Tämä pätkä alkaa olla minulle tärkeä jo aika monissa elämänvaiheissa. Ja nyt opiskelijoiden – samalla aaltopituudella olevien – myötä siihen tulee aina vain lisää syvyyttä.

Siihen asti (1.8) kun ovenpielen infotauluun tulee sijaiseni nimi, tämä Sillanpään (jonka pojanpojan muuten tunnen/tiedän) lainaus vaikuttaa. …

Töistä, vielä merkillisen kiireisenä lähtiessäni, oppiaineen tänään töissä olleet ”pojat” (olen ainoa feminiini oppiaineemme 8-henkisessä vahvuudessa) olivat rivissä käytävällä halaamassa “aletaan tässä laskea päiviä että tuut takasi”, – no halattiinhan me sitten. Enkä parkunut, olin yhtä reipas kuin kollegan juuri tarhassa aloittanut kuopus “en parkunut”. 

Me jatkamme nyt pehtoorin kanssa “uudella tasolla” mökkeilyä … On vaikea uskoa että on yöttömän yön viikonloppu Lapissa,  – sen verran pimeää, sateista ja kylmää täällä on. Olkoon. On loma, on vuorottelu. Tämä on vain elettävä. Nautittava.

Siitä on melkein 18 vuotta kun menin kampukselle, lapset aloittivat tarhauran ja minä jatkoin äitiysloman (ja kotihoitojakson) keskeyttämää amanuenssin uraani. Olen ollut melkein koko ajan samassa työhuoneessa. Kirjastossa olin vähän aikaa tutkijankammiossa, samoin naapurikäytävällä ja sitten yhdessä välissä olin hissan laitoksella vuoden “Maailmanhistorian laboratoriossa” (= kahden tutkijan yhteishuone)  –  silloin apurahakaudella väikkärinteossa. Mutta joka tapauksessa minulla on ollut rutosti aikaa kerätä pöydille, seinille ja hyllyihin kirjoja, papereita, mappeja, diplomeja, astioita(!), kukkia, tauluja (karttapeilitaulua ei voinut ottaa pois; seinässä kamalat jäljet, kiinteistöhuoltoon ei saa kertoa), liinoja, muistivihkoja, laatikoittain muistiinpanoja,  lamppuja, joulukynttelikkö, karttaputkia, karttoja …

Työhuone tänään aamulla ja töistä lähtiessä .. haikeaakinhan tuo purkaminen oli…

(klikkaamalla suurenee)

Jokaisella kunnon yliopistonlehtorilla on kaapissaan kahdet varakengät, napinompeluvälineet, hiuslakka, kaksi hammasharjaa, pienen sivuapteekin verran flunssa- ja allergialääkkeitä, about 20 vuotta vanha haastattelunauhuri, ainakin 100 korppua (ei syötäviä…), opiskelijoilta saatuja kortteja, pari lippaallista dioja, ja kalvoja (, niitä oli monta laatikollista! Aika ennen PowerPointia!), lämmin villapusero, pari huivia, hiusharja, rillien pesuaineet, parfyymi, avattu keksipaketti, Elovena-pusseja ja kaikenlaista pientä tilpehööriä yllin kyllin. Mm. erilaisia tarralappuja, postikortteja ja lyijykyniä museoista.

Ajattelin, että Suomen tieteenhistorian lähteistöön ei tule ammottavaa aukkoa, vaikka vihdoin raskinkin pistää paperinkeräykseen vanhojen käsialojen -luennon muistiinpanot, Iin seurakunnan takseerausluetteloiden kopiot, väitöskirjan käsikirjoituksen lausunnolla käyneen version, tutkimuspäiväkirjan ensimmäisestä tilaushistoria-projektistani, emeritus-edesmenneen proffan Algerian lomalta lähettämät kortit, tutkimusluvat Kemiyhtiön arkistoon … ja jätesäkillisen kaikkea muuta  tähdellistä.

Tänään oli siis työhuoneen pakkaus 15 kopiopaperilaatikkoon ja pariin isoon muuttolaatikkoon. Pehtoori tuli töistä vastaan ja avuksi roudaamaan tuon kaiken kotiin. Toin kotiin myös pokkaamani Humanistin Maljan, ja koetin hyräillä jotain lätkäjoukkueen “poika pääsee kylpyyn” -biisiä ja vihjailla, etteikö se olisi sellaisen kotiutumisjuhlan aika, mutta ei moiseen mies ryhtynyt. Eikä myöskään rientänyt nikkaroimaan palkintokaappia pokaalia varten, hmph! Tupisi vain jotain kun tyydyin tässä vaiheessa jättämään muuttokuorman  autotallin lattialle ilmoittaen, että puran sitten joskus. Minullahan on nyt aikaa…

Huomenna vielä tietokoneen alasajo ja erinäistä byrokratiaa, saatesanat Manuaaliin,  avainten luovutusta, muutama sovittu miitinki, ja se on siinä.

Nyt olisi pistettävä puutarha juhannuksenviettoon, tytär onneksi tulee kavereineen tänne talonpitoon, ja pakattava mökille. Kuinkahan kauan siellä ollaan: maanantaiksi ei tarvi tulla töihin!

Innostua jostakin, innostua taas niin kovasti ettei meinaa lopettaa, vähentää, hiljentää, – -  Ja ettekä arvaa, mistä puhun? Töistä! Nyt on taas ollut viime ajat ihan hullun hauskaa töissä. Tänä aamunakin oli jo ennen seitsemää sinne kiidettävä. On taas pitkästä aikaa sellainen “olisipa-maailmassa-kahvat-niin-kääntäisin” -olo. Lopun alkua? Ehkäpä.

Kävimme pehtoorin kanssa äsken pyörällä kaupungisssa (meidän vuorikiipeilijöiden täytyy koettaa liikkua aina kun mahdollista) ja olimmekin aika kauan. Etsimme meille päiväreppuja sinne Alppi-turneelle. Onhan meillä mökillä yksi pieni reppu, johon mahtuu vesipullot, kompassi ja kamera, sadeviitta ja kartta, tulitikut ja nenäliinoja. Eikä sitten juuri muuta. Ja sitten minulla on city-reppu, jota käytän duunimatkoilla ja kamerareppuna. Mutta nyt me halusimme/tarvimme uudet isommat reput. Aiotaan Lapissakin tehdä vähän aiempaa pitempiä taivalluksia tulevan vuoden kuluessa.

Ja menimme sitten Partioaittaan, jossa saimme vähintäänkin erinomaista palvelua. Ja nyt meillä on reput. Hienot ovat: varustetaso on kuin sporttiautoissa. On ilmaviilennettyä selkämystä ,  ja leveät viilekkeet ja kaikkinensa ihan reppujen a-luokkaa!

Ja sitten  minulla on yhdeltä parhaalta duunikaverilta saamani retkilusikka. The Spork.  Limited Edition.  Siis ei mikä tahansa tupperi-muovi-turhake. Parasta tässä oli lahjapuhe. Tämä lahjanantanut  työkaveri on ollut meillä vasta pari vuotta ja olen sitten ollut hänelle lähin jelppaaja ja mentori (hieno sana eikö?) koskapa hoidamme omissa oppiaineissamme suunnilleen vastaavia hommia. Hän on verraton verbaaliakrobaatti – erityisesti kirjallista tekstiä tuottaessaan – mikä taas tänään tuli ilmi.

Aamuvarhain kun olimme vasta kaksistaan (kuten yleensäkin aamuisin) duunissa hän tuli huoneeseeni vallan ovelan näköisenä, kädet selän takana ja aloitti (voi kunpa osaisin kirjoittaa puoliksikaan niin mainiosti kun hän puhui):

“Kun meillä nyt ainakin vähään aikaan on viimeinen yhteinen työpäivä [hän lähtee huomenna Japaniin]  ja kun eläköitymisesi lähenee [muistanette sen lehtijuttuun jääneen virheen] haluaisin nyt muistaa jollain pienellä ja samalla  kiittää  avusta –

Kun nyt olen antanut itseni ymmärtää, että lomallasi haluat nimenomaan aikaa ja rauhaa, ajattelin hankkia jotain niihin liittyvää. Mutta kun aikaa ei voi panna pulloon, tuli mieleeni, että hakeudut varmaan pohjoiseen, tuntureiden katveeseen rauhaan ja patikoimaan, joten päätin ostaa sinulle maastopuvun. Mutta hyvin pian huomasin, että nehän ovatkin varsin hintavia, ja – kuten tiedät -  yliopistonlehtorin tulot eivät ole kovinkaan mittavat, päätin luopua ideastani, semminkin kun en edes tiedä kokoasi.

Ja sitten tulinkin ajatelleeksi että ehkä sittenkin olisi parasta muistaa jollakin, mikä liittyy ruokaan. [evästelemme hyvin usein yhtä aikaa työpaikan kahvihuoneessa, ja minulla on paha tapa urkkia, ja aivan!: pyytää saada maistaa hänen eväitään. Hänellä kun on japanilainen vaimo, joka pakkaa miehelleen evääksi kaikkea muuta kuin ruisleipäviipaleet ja jukurtin tai eilisen makaroonilaatikon jämät. Tulemme siis usein keskustelleeksi ruoasta, japanilaisesta ruoasta, suomalaisesta ruoasta  ja... ] Pian ajatuskulku johtikin siihen, että muistan jollain, joka liittyy sekä retkeilyyn että ruokaan: the Spork. Ja nimenomaan tällainen hohtoversio. Se heijastaa pimeässä. Voit Lapissa jos sinne aiot kerran pidemmäksikin aikaa jäädä, nauttia kaamoksessakin herkkuja… ”

Nyt minulla on siis superhieno reppu ja ihan ylivertaisen erinomainen lusikka-haarukka, joten voin jo laskea päiviä lomaan: viisi. VIISI työpäivää. Vain? Enää? Vielä?

Huomennakin on.

Nyt on niin paljon kirjoitettavaa tänään, että blogiin ei riitä rahkeet. Aamulla viimeistelin Kalevan kolumnin ja piiiiitkästä, piiiitkästä aikaa onnistuin tuhoamaan tekstini, hävittämään taivaan tuuliin. No liuskallinenhan sitä vain oli, mutta ei kun kirjoita uudelleen, sijoittele sanat somaan ja sujuvaan järjestykseen toistamiseen.

Sitten Manuaalin, meidän opiskelijaoppaamme päivityshommaa. Ja sitä päivitystähän taas on! Olen viimeisen kymmenen vuoden ajan sanonut opiskelijoille (ja itselleni) että tämä on tällainen siirtymävaihe. Yliopistoelämä on viimeiset kymmenen vuotta ollut yhtä ylimenovaihetta ja tahti vain kiihtyy. Siis päivitystä piisaa…

Ja sitten iltapäivällä iski vielä ihan uskomaton huki: minun on kirjoitettava opetusportfolioni. Olen tehnyt sen viimeksi vuonna 2005, jolloin väitöksen jälkeen amanuenssin virkani muutettiin virallisesti opetusviraksi elikkäs lehtoriksi. Siis ei ole enää portfolio ihan ajantasainen.

Mitäs jos laittaisikin portfolioon vain todennattavat meriitit ja diplomit ja suoritetut kurssit ja sitten laittaisi linkin tänne Temmattuun: “Kattokaa sieltä. Sieltä näette että minusta on mukava opettaa, että se vie hitosti aikaa, että olen taas talven aikana kehitellyt kaikkea uutta luennoille jne… ”    Että eikö muka käy noin? No ei sitten. Siispä jatkan oikean portfolion tekemistä ja hiljaa mielessäni mietin, että miksi ihmeessä suostun tähän! Miksi ihmeessä!!

Huomenna ehkä jotain mukavampaa …

Siinä vaiheessa kun työpaikan kahvion ikkunassa oleva ulkolämpömittari näytti varjon lämpötilaksi +31 C ja työhuoneessani pöydän yläpuolella oleva sisälämpömittari +28 C, pakkasin artikkelinipun reppuun,  pistin byroon kiinni ja polkaisin pyörällä kotipihalle. Ihan hyvin – paremmin kuin Linnanmaalla – pystyin lukemaan ja arvioimaan artikkeleita kotipiazzallakin. Vasta äsken maltoin lopettaa: oli muutama juttu, jossa niin paljon korjattavaa ja kritikoitavaa, että ihan heräsin ja innostuin. Olisin tuohtunut jos olisi ollut läsnä joku, jota opponoida.

Lukemisen ohessa räpsin kuvia makroviikkojen haastetta varten. Aiheena valo, ja minä kuvasin vettä. Meneehän se niinkin. Valo ja vesi – tänään nautittu molemmista yllin kyllin.

Itseasiassa uusi kuvakulma (kuvat edellisessä postauksessa) pihan vesiaiheeseen paljon entistä mielenkiintoisempi. Makroviikot opettavat katsomaan asioita uudella tavalla. Hyvä juttu.

Itse asiassa mieleni teki laittaa haastevastaukseen tämä kuva:

Kuvaan on vain liitettävä selittävä teksti, jotta siitä tajuaa, miksi sekin on valo. Kukkaa ojentava leppäkerttu, ja huom. sininen, on tehty leimasimella, jonka sain tänään yhdeltä valmistuvalta suokkariopiskelijaltani, joka on kaikki vuodet ollut ilo ja valo. Hän itse on leppäkerttu, joka aina tasaisin välein on piipahtanut “vain heippaamassa” tai oikeasti hopsailemassa (opintosuunnitelmaa tehtiin ja kaikkea höpötelty, ruoastakin ).

Sanon aina opiskelijoille, ja tälle “leppiksellekin” etten laita opintosuunnitelmiin leimoja, en hyväksy niitä virallisesti. Olen sitä mieltä, että opinto-ohjaajan ei tule hyväksyä tai hylätä sitä, mitä opiskelija aikoo tehdä, pitää vain yrittää avittaa ratkaisujen tekemisessä ja antaa apuja päätöksien tekoon. Tiedän, että monissa tiedekunnisssa tai oppiaineissa hopsit virallisesti “leimataan” ja allekirjoitetaan, mutta ei kuulu minun “ohjausfilosofiaani” (vau, onko minulla sellainenkin!?? ).

Olen sanonut etten enää aikuisille mitään kannustavia pupu- tms. leimoja papereihin laita. Kuuluvat alakouluun… ja sitten olen monellekin samaan hengenvetoon todennut, että saattaisin ehkä laittaakin sellaisen mutta kun minulla ei ole sellaista hyvää ja kannustavaa leimaa. NYT on! Ja sininen vielä.  Tämä leppis-leima on sitä varten. Kannustaa kannustamaan

Valoa siis on.

Opetus loppui. Viimeinen kandiseminaari. Tai paremminkin viimeiset kandisemmat. Ihan urakalla kollegan kanssa hoideltiin niitä pois kuleksimasta. Puolivälissä kahdeksan tunnin sessiota kahvittelimme. Ja minulle auringonkukan antoivat. Kauniin kukkivan, monine nuppuineen. Ja kortin. Siinä se Tabermanin runo, joka minun olisi pitänyt graduseminaariin lähteville antaa, kannustaa näitä omiani kun siirtyvät opinnoissaan seuraavaan vaiheeseen.  Kävikin niin että minä sain kortin, “ole hyvä unelmiasi kohtaan”… Lupaan yrittää. En kerro, mitä kortin takana luki. Nieleksin kuitenkin.

Minusta ei pitänyt koskaan tulla opettajaa. Enhän ole auskultoinutkaan. Enkä oikeastaan saanut hommaan mitään koulutusta. Nyt ihan viime vuosina vasta jotain pedagogian opintoja olen suoritellut.  Minun haaveenani ei ollut tulla opeksi, olen vain liukunut siihen. Ja tänään on tuntunut siltä, ettei niin huonosti liu´uttu. Hymyilen, “hymyily on uneksimista”.

Monenlaisia arviointeja.

Eilen aamupäivä meni kuunnellessa opetusnäytteitä – saameksi. Kuulun viran(tehtävien)täyttöjä valmistelevaan työryhmään, mikä merkitsee että aina kun humanistisessa tiedekunnassa täytetään uusi opettajantehtävä (professori, yliopistonlehtori, lehtori, yliopisto-opettaja) niin hakijoiden on annettava 45 minuutin mittainen opetusnäyte, jota on kuunneltava ja  arvosteltava. Olenpa itsekin joutunut opetusnäytteen kerran antamaan, ja kyllähän se oli jotensakin rassaavan jännittävä tehtävä. Hengissä selvisin. Nyt olen siis kuulijapuolella ja eri tieteenaloilta on joutunut/saanut kuulla hyvinkin erilaisia opetusnäytteitä.

Eilinen oli kyllä huippu: saamen kielen yliopisto-opettajan tehtäväntäytössä oli loppusuoralla kaksi hakijaa ja heidän luentojaan sitten aamupäivä kuunneltiin ja arvioitiin. Oli meidän arviointiryhmässä sentään saamea äidinkielenään puhuviakin, joten myös sisällön arvioinnille oli perusteita. Mutta toisaalta oli hyvin opettavaista itselle katsoa ja seurata opetusta jotensakin täysin ummikkona. Hyvä opetus siitä, kuinka esitystavalla on vaikutusta kuulijaan ja oppimiseen.

Lisää arviointeja oli tehtävä eilen iltapäivällä kandiseminaarissa. Ja siellä yritin painottaa opiskelijoille, kuinka paljon on merkitystä sillä, miten työnsä kirjoittaa.  Hyväkin tutkielma voi romahtaa huonoon ylöspanoon, mutta toisaalta hyvästä voi tulla vielä paljon parempi, jos se on kirjoitettu sidoksisesti, oikeakielisesti, vahvasti argumentoiden, – teksti voi jopa viedä mukanaan! Joskus niinkin käy.

Ja tänään sitten. Oli historian pääsykoe. 180 kokelasta, joissa 2/3 nuoria miehiä, mikä on poikkeuksellista. Meillä on yleensä aika fifty-fifty. Nyt kysymykset olivat poikkeuksellisen laajat tai siis ne olivat aineistotehtäviä, mikä tarkoitti, että enemmän kuin puolet kokelaista istui koko kolmetuntisen. Ikähaarukka pyrkijöissä 18 – 65 v. ja mikä riemullista mukana oman opiskeluaikani parhaimman kaverin poika. Ei olisi ihan harvinaista, että meille joku seuraa isänsä (tai äitinsä) jälkiä – meidän perheen lapsilla ei ole koskaan tullut pieneen mieleenkään lähteä lukemaan historiaa. Mikä lienee ihan ymmärrettävää Tämän vuotisen pääsykokeen osalta minun jobini on nyt ohi. En ole tarkastusvuorossa.

Huomenna vielä arviointeja. Iltapäivän haastattelemassa aineenopettajakoulutukseen hakeutuvia. Voisi luulla, että helppoahan se on olla aina vain arvioijana, mutta eihän se ihan niinkään mene. Vastuu painaa.

Energiansäästöohjelmalla ylioppilaaksi!

Ei tiedolla, ei taidolla vaan tuurilla!

Opiskelupatistus palkittiin!

L:n paperit – kuten isällään. Ja tässä perheessä ällä on lubenter.

Poika itse nauraa kaikille meille tulleille onnitteluille: “Minähän äippä sanoin, että musta vielä tulee ylioppilas!”

Tulee siitä. Yesh, yesh!  Ja minä saan järjestää juhlat! Mikä tässä kutsuna ilmoitettakoon!

_________________________________________________

Kaikenlaista tänään olen jo järjestellytkin. Lähdin töistä jo varhain, kunhan ensin piipahdin arkeologian väitöksessä kuulemassa kelpo lektion ja vastaväittäjän hyvän aloituksen, kunhan muutaman seminaarilaisen ohjasin vielä viikonlopun loppurutistuksen tekoon, kunhan kirjoitin lausunnon viranhakuprosessiin, kunhan kävin tekemässä yhden haastattelun yhden kirjan johdantoa varten, kunhan varmistelin väitöskirjan tekijälle apurahaa ja vietin myllerryksessä pienen suvantohetken, josta jäin miettimään sitä vanhaa juttua, sitä jonka Hemingway kirjoitti…

Duunista menin kaupungille ja ostin itselleni passelin kamppeen lakkiaisjuhlia varten (eka- ja kertasovituksella!), tilasin pihapöydille liinat, kävin ostamassa lautasliinat ja sopimassa tarjoiluavusta.

Minäkö suorittaja? Niinhän se on. Ja laiska töitään luettelee…

Sellainen päivä kuitenkin.

Siinä vaiheessa

1) kun istuu kokouksessa ja katsoo kahdeksaa kollegaansa ja kuuntelee heidän sanomisiaan ja alkaa rakentaa mielessään muistipeliä: miettii, ketkä olisivat pareja jos olisivat muistipelin kortteja. Olisiko kehonkieli (minä-ainakin-istun-kädet-tiukasti-rinnuksilla-jokaisen-uudistusasian-kohdalla) ratkaiseva tekijä? Tai jos pareja olisivatkin ne, jotka sanovat vähän joka asiaan, että hyvä idea, mutta saisinko vielä sanoa ja sanomisellaan kääntävät alkuperäisen “hyvän idean” päinvastaiseksi. Entäs eivätkö nekin olisi  pari, jotka eivät sano kahden tunnin kokouksessa yhtään mitään (vapaaehtoisesti ainakaan)  ja jotka koettavat koko ajan olla kuin eivät olisi olemassakaan. Tai jos parit tulisivatkin kaljuista, alkavista kaljuista, kaunishiuksisista ja mitäänsanomattomista hiuskiuhkuroista?

2) kun laskee lukukaudessa vielä luettavana olevien opinnäytetöiden ja artikkeleiden sivumääriä

3) kun työyhteisössä ihminen (mask.), jota olet aina pitänyt neutrina ja jonka olet ajatellut ajattelevan itsestäsi samalla tavoin, sanoo että oletpa tänään kaunis ja että tuo jakku pukee sinua (vaikket ole yhtään sen kummoisimmissa vermeissä kuin normaalistikaan)

4) kun “Sulkeuduttuaan ympyrä on ummessa” (Merimaskulainen sananlasku, ettekö tienneet että on? – outoa ) luennoin huomenna “kotiyliopistossa” ensimmäistä ja viimeistä? kertaa onnikkaliikenteen historiasta. Olen luennoinut siitä Helsingissä, vastikään Tampereella, vuosikymmeniä sitten Turussa, museoyhdistyksessä, Kuusamon kesäyliopistossa, Ylivieskan kansalaisopistossa, mutta en koskaan ennen omassa pestissäni. Huomenna luennoin. Hassua.

…

Siinä vaiheessa joku asia on muuttunut tai muuttumassa. Nyt on enää vain mietittävä, että onko muutoksen suunta myötäinen vai vastainen?

Merkillinen alakulo, taas. Luopumista?

Jatkotutkijoiden seminaaripäivä tänään. Pitkä päivä, joka meni hurjan nopeasti. Innostuin, opin, hiljaisesti (heh!) tuohduin (miksi metodeista tehdään turhan vaikeita, miksi?), koetin kannustaa, kaipasin (jo nyt?!), kuuntelin, kummastelin, kommentoin, kiinnostuin.

Yhtäkkiä tajuan: tämä on minun maailmani. Historia. Se, se on. Minun juttuni.

Niinkö paljon päivää odotin, että olin taas viiden jälkeen hereillä? Varhain aamulla päätin, että en sittenkään lähde pyörällä Lasarettiin, – menen autolla. Ehdin ennen yhdeksää  melkein tunnin kävellä jokivarressa, Ainolassa. Oli kaunis aamu. Tavattoman. Mutta kylmä. Kuvasin jokisuistossa, puistossa. Lehtikuusen “hiirenkorva” on kuin päivän aihiot. Väitöskirjantekijöiden töiden alut: vihreitä mutta varmoja, vahvoja.

Klikkaamalla suurenevat.

Joskus soisin olevani vähemmän äänessä, soisin tietäväni asioista enemmän, soisin ajattelevani enemmän asioita kuin ihmisiä. Jokin kummallinen ristiriita tuntuu kun huomaan, että tusinan tohtorikoulutettavan  joukossa  puolet on sellaisia, joiden kanssa olen tehnyt töitä heidän fuksivuodestaan asti, sellaisia, jotka opiskelujen ensimmäisenä vuonna ovat ilmoittaneet hops-palaverissa “haluan tutkijaksi”.  Ovat nyt tutkijoita, “minun” opiskelijoitani tutkijoina .  Näinkö paljon aikaa on jo kulunut…

Mutta tänään keskusteltiin – toisin kuin silloin kun meitsi aloitteli väitöskirjan tekoa. Tänään keskusteltiin tutkimussuunnitelmien  äärellä, lounaalla, seminaarin jälkeen (ehkä en sittenkään ole menettänyt jotain? ).

Nyt on kummallisen tyhjä olo,  — ja lukemista pöydällä iso nippu, mutta jääkööt huomiseen! Nyt Oskar odottaa …

Käykö teille koskaan niin, että uni jää päälle? Minulla on tänään ollut sellainen päivä, että “koko yön” kestänyt uni vain jatkuu. Se oli hyvinkin todentuntuinen uni, siinä oli koottuna eilisen ja kahden vuoden takaisia muistoja, siinä oli pelkoja ja toiveita. Sekin kertoi pettymyksistä, mutta myös ilosta.

Herään aamulla – kuten viimeisen kuukauden ajan – ilman kellon soittoa, siis aika varhain. Liian varhain. Mutta uni vain jatkuu. Juttelen hereillä ollessani uneni ihmisille, joita on monia, kerroksia on monia, koetan selventää asioita.

Töissä aamukahville mennessä tajuan, että olen työyhteisömme julkkis. Uutinen huomionosoituksesta on levinnyt (Kalevaan on uutisen yhteyteen laitettu “essukuva”. Just! ja Oulu-lehden juttuun oli sitten se eläköitymisvirhe vielä jäänytkin. Hitsi).  Suhtautuminen tekemiseeni ja huomionosoitukseen vaihtelee:  historiantutkijana mietin, miten sanomalehtiuutisista tai yliopiston tiedotteesta poimitaan tietoja, kuka mitäkin. Jokainen lukee lehtiä omasta näkökulmastaan, suhtautuu asiaan omasta positiostaan käsin… Näen asian kerrankin näin päin. Objektina.  Tämäkinhän voi opettaa jotain. Hyvä niin.

Muutamia puheluja, monia, monia sähköposteja, tekstareita, fb-kommentteja lukuunottamatta rauhallinen perjantai, ei edes yhtään kokousta. Hassua.

Illansuussa perheen kanssa grillikauden avajaiset. Kaikkea perinteistä ja sitten savuporotäytteiset herkkusienet. Jo vain, olivat kerrassaan hyviä. Laitan huomenna/sunnuntaina resehtiä tännekin.

Nyt väsyttää, haluaisin lähteä ulos, mutta ei jaksa. Jos aamulla pyöräilisi seminaariin. Toivoisin että viitsisin.

Tytärkö toi lämmön tullessaan? Molemmat (tyttären paluu ja lämpö) asiat hyviä.

Paljon muutakin hyvää tänään. Sain kukkakimpun. Opiskelijoilta (tarkkaan ottaen Humanistiselta Killalta). Kukkiin liittyi kaikenlaista muutakin,  niinkin paljon, että jutusta tehtiin tiedote yliopiston “Suureen jakeluun”. Tarkoittaa sitä, että tänään iltapäivällä  koko yliopiston yli kymmentuhantinen opiskelija- ja henkilökuntaväki sai linkin, jonka takana kerrotaan, että jään tänä vuonna eläkkeelle. Sama juttu on yliopiston etusivulla (nyt jo sentään korjattuna) kaikkien luettavissa vieläkin. Työkaverit ehtivät kuitenkin jo onnitella eläköitymisestä.

No eihän se ihan noin mene. .. Se kukkakimppu ja pokaali (malja) ja muu kyllä lämmittivät ja saivat tuntemaan, etten sittenkään ole aikaani hukannut työssäni. Että joku (lue: opiskelijat) tajuaa, miksi käytän ison osan viikostani puhumiseen. Hyvä hyrinä (tiedättehän maailmankirjallisuuden klassikkoteoksen, jonka A. A. Milne on kirjoittanut? siinä puhutaan hyvästä hyrinästä, paljon) tähän kohtaan. Oikein hyvä hyrinä.

Duuniin liittyvää hyvää on myös, että olemme saaneet yhden isohkon projektin valmiiksi. Historiatieteiden opiskelijoiden työstämä julkaisu Havina ehti juuri kolmanteen vuosikertaansa; aihepiirit liikkuvat antiikista nykypäivään ja Suomesta maailmanhistorian mittaan. Samalla julkistimme uuden ulkoasun joka on kyllä klikkaamisen väärti.  Teille, hyvät blogini vakiovieraat, lehden (kansi)kuvituksessa saattaa olla jotain tuttua

Hyvää tänään on ollut myös se, että ensi kevään lomamatkan kohde alkaa hahmottua, että olen ehtinyt lukea lauantain (katsotaan vain: lauantai on hurjan lämmin ja hieno päivä koska meitsi viettää duunia, sisätiloissa tutkijaseminaarissa) seminaarin kaikki työt.

Hyvä päivä? Söimme – ottaen huomioon, että on torstai – vallan hyvin. Hyvää, että tytär oli ruokapöydässä. Alan toistaa itseäni. Nyt lähden ulos. Hetkeksi. Tekee hyvää.

Kuinka paljon arvosteluun vaikuttaa arvostelijan konteksti? Enkä tarkoita vain arvostelijan tietoa, käsitystä, arvostusta suhteessa arvioitavaan asiaan, vaan sitä, kuinka paljon arvosteluun, annettavaan palautteeseen vaikuttaa ulkoinen “atmosfääri”, tila, arvostelijan oma tunnelma?

Jos jätetetään pärstäkerroin (sitäkin olen täällä pohtinut, klik) ja jääviysasiat kokonaan pois niin, mikä merkitys on annettavaan kirjalliseen, sanalliseen, numerolliseen palautteeseen sellaisilla tekijöillä kuin ympäristöllä, vuoden/vuorokauden ajalla, vireys- ja innostustilalla, ja muilla ulkoisilla jutuilla?

Minä luen paljon opinnäytetöitä ja niiden aihioita, väitöskirjojen käsikirjoituksia ja opiskelijoiden esseitä, kollegoiden artikkeleita ja muuta sellaista, josta on annettava palaute, arvosanakin joskus. Luen niitä töissä, virallisesti, kotona, matkalla mökille ja mökiltä, mökillä. Enimmäkseen päivisin, joskus iltaisin, harvoin öisinkin. Enimmäkseen keväisin, paljon talvisin, vähän syksyisinkin, joskus kesäisin.

Joskus vetäydyn mökille ison käsikirjoitusnipun kanssa, loppukeväästä luen usein kotipihalla, edelleenkin useimmiten luen töissä, mutta esimerkiksi tänään (kuten niin usein ennenkin) luin artikkeliaihiota kampaajalla. Ja minusta artikkeli oli hyvä, ellei erinomainen. Johtuiko se siitä, että tilanne ei ollut turhan jäykkä, ei ollenkaan kaavamainen, joten sallin tieteellisen tekstinkin leikittelevän aiheella. Mitä jos olisin lukenut saman artikkelin aamun kovassa valossa, kampuksella työhuoneeni enemmän “asiallisessa”  ilmapiirissä?

Kuinka moni opiskelija hyötyy siitä, että hänen työnsä on esillä toukokuun viimeisissä seminaareissa, mikä tarkoittaa että joudun lukemaan niitä monia, kiireessä, peräkkäin, aika usein viikonloppuisin aurinkoisella kotipihalla. Saavatko he myönteisemmät kommentit kuin ne, joiden työt ovat esillä helmikuun purevien, äkeiden tiistaiden jälkeen rauhassa ja kaikella energialla syynättyinä, luettuina?

Ai niin, tukkani on kyllä nyt vähän liian lyhyt… Mutta edelleenkin se artikkeli miellytti minua hyvin paljon.

Historiatieteiden palautepäivä on perinteisesti järjestetty vappuviikolla. On käyty Torniossa, Kuusamossa, kahdesti Rovaniemellä, Kemissä ja Keminmaassa, kahdesti Raahessa, Yli-Iin Kierikissä, Kajaanissa, Hailuodossa (kahdestikin?), Pyhännällä. Henkilökunnan ja opiskelijoiden yhteinen kevät/kotiseutu/palauteretki on ollut minulle aina jotenkin tärkeä turnee. Ensimmäiset 12 kertaa varmaan sen takia, että sen järjestäminen on ollut pääosin meitsin homma. Pari viimeistä vuotta olen ollut lähinnä vain vastaanottavana osapuolena, ja puolivirallisena valokuvaajana.

Historioitsijoita kun ollaan, on tälle palautepäivälle annettu nimi “kinkerit”. Ja tänään päivän ohjelma kyllä kulki kovin kinkeriteeman mukaisesti. Lähdimme Linnanmaalta bussilla kohti Kiiminkiä, jossa tietysti ensimmäisenä kirkkoon.

Taidehistorian lehtori opasti meidät kirkon, sen arkkitehtuurin ja Mikael Toppeliuksen maalaaman alttaritaulun vaiheisiin ja vivahteisiin. Kirkko on viehättävä, kodikas. Ja alttaritaulussa lennokkaatkin osansa.

Kirkkotarhaan (hautakiviin) kului minulla tietysti tovi. Mielenkiintoisia löytöjä. Ja takaumia parin vuoden takaisiin taidehistorian ekskuun hulmahteli mielessä.

Kinkeillä on kirkonmenojen jälkeen “kuulustelu” ja siirryimme kunnantalolle pitämään palaute- ja infopalaveria.  Hyvässä hengessä ja uusia ideoita herätellen jutustelu sujui, kovin vähän meitä vaan oli osallistumassa… Ja sitten pitopöytään. Näillä kinkereillä perinteitä modistettu, ja pitopöytä oli tietty ABC:llä.

Lounaan jälkeen kävimme O. Jauhiaisen museossa, jossa en ollut koskaan tullut käyneeksi, vaikka historiaprojekteja Kiimingissä on ollut useampikin.

Perusnäyttelyssä oli Jauhiaisen töitä, pienoispronssipatsaista pidin kovasti ja sitten vaihtuvassa näyttelyssä oli tekstiilisuunnittelijan ja kuvaamataidon opettajan koulutuksen saaneen taiteilija Kaisu Heikkilän töitä.

Enpä ollut hänestä aiemmin kuullutkaan. Mutta hänen työnsä kyllä “pienuudessaan” ja herkkyydessään olivat minusta kivoja, koskettaviakin? Monista erilaisista materiaaleista työstetyt pikkuteokset erilaisia. Kuten tämä rautalangasta tehty “Auringon kehräkin”.

Matka jatkui Koitelin koskelle, joka oli sitten edellisen käynnin (eksnaapurin isännän kanssa kävimme prätkäilemässä siellä jokunen vuosi (10?) sitten. Nyt Koiteliin on EU-rahalla tehty hienon hieno ulkoilualue. Ja kun sääkin oli suosiollinen oli meillä lussakka iltapäiväloppu siellä.

Reittimme koukkasi vielä Vesaisen patsaan kautta ennen kuin paluu Ouluun alkoi. Minulla oli ISO nippu luettavaa mukana, mutta nyt mietin, että uskoinko oikeasti bussimatkoillakaan mitään lukevani. Höpö, höpö. Omieni ja yhden loikkarin kanssa höpöttelin.  Ja nyt on sitten nuo lukemiset tuossa vieressä. Huoh!

Kaksi opiskelijaa. Toinen liki kolmekymppinen, yhtä sun toista jo ehtinyt kokeilla ennen kuin tuli lukemaan historiaa, ja toinen, suoraan lukiosta historianopiskelijaksi. Molemmat pärjänneet opinnoissaan hyvin, suoritelleet vuosittain reilusti enemmän kuin sen “ohjeellisen” 60 opintopistettä. Toinen tehnyt duuniakin siinä ohessa.

Molemmat ovat käyneet tällä viikolla luonani jutskaamassa opinnoistaan, hieman eri syistä kylläkin, mutta kuitenkin. Viivähtäneet ehkä kauemmin kuin asia olisi varsinaisesti vaatinut. Off-topic jutustelun ja asian puhumisen yhteydessä olen kuunnellut ja katsellut näitä nuoria ja hienoisesti tuntenut pientä kateutta heidän innostaan, nuoruudestaan. Molemmilla on haaveet ja toiveet. Toinen aikoo opettajaksi, vain ja ainoastaan opettajaksi, on “aina halunnut olla ope”  ja “varmaanki sitten vanhempana vois yrittää reksin paikkaa saada” ja toisella ei ole mikäänlaista tietoa tulevasta työurasta, ei fokusoitua haavetta, ei tiukkaa tulevaisuuden tavoitetta, “kunhan nyt kattelen ja opiskelen, on ihan mahe opiskella täällä, tää on mun juttu”.

En näe mitään syytä, mikseivät molemmat saisi opintojaan ainakin “normi” viidessä vuodessa valmiiksi, ehkä neljä vuottakin riittää, molemmille.

Kuuntelen, miten he oman työuransa näkevät: toinen selittää, että on niin hyvä kun historiaa opiskelemalla voi valmistua ammattiin, opeksi. Se on hyvä ja arvostettu pesti ja siinä saa olla koko loppuelämänsä historian kanssa, ja vielä jakaakin tietoa. Ja toinen selittää, että on niin hyvä kun historiaa opiskelemalla ei tartte valmistua mihinkään ammattiin, saa paljon tietoa ja voi sitten hakea tai siis mennä (niin hän sanoi, mennä) monenlaisiin duunipaikkoihin, jos haluaa. Jollei haluakin jäädä tutkijaksi.

Mietin ja yritän selvitellä, mikä näiden kahden (ja heidän lisäkseen aika monenkin muun) salaisuus on? Intohimo historiaan?

Lupasin tuolla tammikuulla kertoa Arjen historia -luentosarjani harjoitustehtävistä. Erityisesti siitä päiväkirjatehtävästä.  Nyt luentosarja on ohi, opiskelijoille jaettu tietoja arjen historiasta ja siitä, mistä sitä voi selvittää itsekin ja miten harjoitustyöt tehdään mallikkaasti.

Kaikkiaan kuudesta harjoituksesta oli valittava neljä, joista viimeinen päiväkirjatehtävä oli ehkä vaativin (ohjepituus 2 – 3 liuskaa), mutta selkeästi myös pidetyin harjoitus. Tehtävässä oli siis valittava itselle “persoona” ja valittava päivä, jonka tapahtumista kirjoittaa.  

(klikkaa tehtävänanto isommaksi …)

 

 Edellisellä kerralla (3 v. sitten) teetättäessä samaa tehtävää olivat tulokset paikoin erinomaisia, taidokkaita, riemullisia, kauaskantoisiakin, eikä tämänkertainen porukka ole jäänyt yhtään jälkeen.

Yhteensä 51 opiskelijasta 21 on valinnut hahmokseen 16-vuotiaan tytön Oulussa, seuraavaksi suosituin on 45-vuotias mies Helsingissä (yht. 12). Suosituin (21) päivä on ollut vuoden 1968 marraskuun viimeinen. Lyhimmät “päiväkirja-otteet” ovat liuskan mittaisia, ja pisimmät 10 liuskaa. Tästä seuraa, että minulla on pelkästään tämän harjoituksen tuloksia luettavana mapillinen.

Mutta ei auta valittaa: itsepä olen tehtävät antanut. Enkä valita. Näitä on mukava lukea, arvostelu on vain äärimmäisen vaikeaa. On minulla sabluuna, jonka avulla pyrin antamaan tasapuolisesti pisteet.

Päiväkirjanote on siis fiktiivinen, mutta tarkoitus on, että siinä kuvattu elämä ja arki ovat mahdollisimman autenttisia. Moni opiskelija on selvästikin harkkaa varten jututtanut vanhempiaan tai isovanhempiaan  - mutta sehän on ihan oikein: haastattelu on historiantutkimuksen metodi.

Murteita on käytetty hienosti. Onpa muutama saanut jutustaan kelpo novellin aikaiseksi. Kaunokirjallisia keinoja ei ole kaihdettu, mutta eipä ole ollut tarvettakaan. Moni on sanomalehdistä ottanut selvää, millainen sää Helsigissä oli vappuna 1938 tai millainen oli 22-vuotiaiden miesten työllisyystilanne Kemijärvellä 60-luvun lopulla.

Torstaina on harjoitustöiden palauteluento. Siihen mennessä kaikki luettava… Siis takaisin nojatuoliin …

Tänään töissä oli tettiläinen. Tiedättehän: yläastelaiset ja lukiolaiset saavat koulusta kolme päivää tai viikon vapaata, jotta menevät jonnekin työpaikkaan tutustumaan työelämään. Minä lupasin viime viikolla tälle kasiluokkalaiselle, että saapi tulla meidän käytävälle tutustumaan ja duuniin. Näitä tettiläisiä on joka vuosi ollut, ja useimmat ovat jääneet mieleen lähinnä vaikeasti työllistettävinä murrosikäisinä, jotka eivät tee mitään mutta kyselevät koko ajan tekemistä  tai sitten intohimoisina historiafriikkeinä, jotka haluavat “isona historiantutkijaksi” ja joista on “hienoa” auttaa  seisomalla kopiokoneella kopioimassa  luentomateriaaleja tai “mahtavaa” istua yliopistolaisten kanssa luennoilla.

Tänään ja loppuviikon apulaisenani oleva tettiläinen on aivan vertaansa vailla. Kohtelias, puhelias, paljon tietävä, tosin Suomen historiaan erittäin varauksellisesti suhtautuva, mutta on “viime aikoina (viime aikoina! kasiluokkalainen, siis 15 v., eikö?)  suuria historian – niinkuin Neuvostoliiton hajoamista – juttuja tutkinut”.

Hulvaton nuorukainen, jonka voisin ottaa assarikseni pidemmäksikin aikaa.

______________________________________________________

Niin, että onhan se päivä paistanut risukasaankin…

Ihan liian monta juttua yhtä aikaa meneillään. Ylikierroksia miljardi, mistä minulla aina välittömästi unen kaikkoaminen jonnekin huitsinnevadaan ja seurauksena aamuyön ankea hereillä olo.

Pieni seesteinen tuokio (uskokaa pois!) luennoidessa. Lapsuuden ja nuoruuden historiasta puhuessa muistan olla hosumatta. Ääni ei ole pettänyt vielä kertaakaan. Muistan olla välillä hiljaa, ja ilolla panen merkille, että opiskelijat puhuvat. Tai siis keskustelevat, tämänkertainen porukka ei pulputa luennolla. Kuuntelevat ja keskustelevat, kysyvät. Viime viikolla tuli esiin kysymys, johon en osannut heti vastata, en alkuukaan ja lupasin ottaa selvää seuraavalle kerralle. Mutta en onnistunut tietoa hankkimaan, enkä voinut tänäänkään asiaa selittää. Ja mitä tapahtuu: yksi nuori mies, sivuaineopiskelija toi minulle kopion kirjasta, jonka olemassaoloa en edes tiennyt ja  jossa asia oli selvitetty. Ja luennon jälkeen useampikin kuin yksi käy juttelemassa ja täydentämässä erikoisten nimien kokoelmaani (ks. täältä).  Voiko luennoitsija parempaa toivoa?

Lapsuuden ja nuoruuden historiaan tämä toinenkin episodi. Oma historia… Alkuviikosta löysin serkkuni blogista, hänen kirjoittaessaan auki vanhoja kirjeitä, serkkupuolellemme, jonka olemassaolosta olosta olen kyllä tiennyt, nimen. En ole ennen tiennyt, että serkkupuoleni (aikaa sitten kuollut) nimi oli Antero Tapio.

Eikä siinä vielä kaikki! Löysin myös muutakin omista sukujuuristani. Äitini suvusta on tehty sukuselvitys sekä mummuni että pappani puolelta (tiedättehän Tuulestatemmatttu* jne.) ja näitä opuksia olen kerran jos toisenkin lueskellut ja selaillut, mutta vasta eilen – kun luennolle esimerkkejä etsiessä sukututkimukset olivat taas esillä, hoksaan jotain uutta: karjalais-lounaissuomalaisissa sukujuurissani on virolainen haara!

Ei ihme että on ylikierroksia!

____________________________________________________________________________

* Miksi ensin otin nimimerkikseni Tuulestatemmattu, ja sitten tämän blogini nimeksi Tuulestatemmattua? Syystä, että olen Aleksanteri Tuulen tyttärentytär. Tuulestatemmattu siis. Tuulen suku on asunut 1700-luvulta lähtien Koivistolla, sekä Tiurinsaaren Partialassa että meidän sukuhaara Koiviston saaren Ingerttilässä (kartta).

Karjalaan Tuulet lienevät tulleet 1200-luvulla Saksasta tai Ruotsissa. Merenkulkijoita, laivanvarustajia ja kauppiaita on suvussa sukupolvesta toiseen riittänyt. Siirtokarjalaisina koivistolaisia ja meitä heidän jälkeläisiään on ympäri Suomea.

Kokous, opinto-ohjaus, opetus, kokous, opetus (vai opinto-ohjaus )

Ja kaikissa läpikäyvänä teemana “suuret ikäluokat työllistävät”. Kokouksiin minut vie yhä enemmän  suurten ikäluokkien eläköityminen: meidän tiedekunnassamme on 20 professuuria, joista 13 on tämän ja parin seuraavan vuoden aikana avoinna eläköitymisten vuoksi. Olen – valitettavasti – virkojen täyttöjä valmistelevan työryhmän jäsen. Työryhmällä on myös muita kuin professorien virkojen täyttöjä valmisteltavana, joten kokoustettavaa riittää. Tänään taas yksi kokous, jossa en todellakaan olisi halunnut olla läsnä.

Ja opetuksessakin suuret ikäluokat –  ”nuorempana” voinet hoitaa tämän ja tuon… Noh, se meni kyllä ihan rutiinilla ja mukavasti.

Ja sitten opetettavanakin suuret ikäluokat. Tiedättekö, mikä on yleisin syntymäpäivä Suomessa?

Ja missä sen juuret? Jatkosota päättyi syyskuussa 1944. Lapissa sodittiin kevääseen 1945, mutta valtaosa sotilaista kotiutettiin ennen joulua 1944. Kotiinpaluusta kului 9–10 kk kun suuret ikäluokat alkoivat syntyä. Tasan yhdeksän kuukautta ensimmäisen kotiutumisjoulun (jouluaaton) jälkeen on kaikkien aikojen yleisin suomalaisten  syntymäpäivä: vuoden 1945 elokuun  24. päivänä syntyi 495 lasta.

Vuonna 1947 syntyneitä oli eniten (108 168) … Vielä vuosi 1950 ylitti vuoden 1945 syntyvyys-tason, joten sitä voidaan pitää vielä suurten ikäluokkien (väestöllisenä) kohorttina. 1950-luvullla jo selvästi pienempi kunnes sitten 1958 oli jo pohjanoteeraus… Siis määrässä. Laatuhan sitten korvasi määrän

Tähän sitten loppuu tämänkertainen Arjen historia -luento pätkä.

Muistatteko kun ainakin kerran tälläkin foorumilla (katso naispoliisi joka kävi työhuoneessani-juttu) olen pohtinut sitä kummastuttavaa seikkaa, että toisten kanssa yksinkertaisesti vain synkkaa ja toisten sitten ei. Hämmästelen tätä asiaa toistuvasti. Tänäänkin.

Miksi jossakin työryhmässä on vaikea toimia jos joukossa on sellainen ihminen, jossa joku piirre tai olemus tai mikä lieneekään ei kerta kaikkiaan miellytä.  Tai jonka kanssa ei vain osaa jakaa yhdessä tekemisen riemua, onnistumista, haastetta tai mitään.  Usein tällaisessa tilanteessa on vielä niin, ettei osaa edes takitelleen sanoa, mikä siinä toisessa ihmisessä niin pistää vastaan, mikä lopulta ärsyttää.  Tai jos juhlaillallisilla  pöytäseurueeseen sattuu kuulumaan ihminen, jonka kanssa henkilökemia ei natsaa, ei vaikka päälläsi seisoisit, niin onhan se enemmän kuin riepovaa, ei niin juhlallisista, saatikka suurenmoista. Ihan sama mitä sanot, toisen vastaus on sellainen, että tunnet tulleesi nujerretuksi tai huijatuksi tai muuten vaan petetyksi.

Tai sitten toisin päin: tapaat uuden ihmisen ja 10 minuutissa pidät hänestä, ja sen jälkeen suhtautumisesi kaikkeen mitä hän tekee on myönteinen. Ihan sama vaikka joku asia ei niin sujuisikaan, …

Minulla tämä aaltopituus-ongelma (tai siis “aaltopituuttomuus”) on joskus omantunnonkysymyskin. Opinnäytetöitä ohjatessa ja arvostellassa on pidettävä pää kylmänä ja fiilikset sivussa, ettei kukaan saa parempia tai huonompia arvosanoja sen mukaan, miten henkilökemiat pelittää. Pärstäkertoimella kun ei arvosanoja jaella.

Tänään oli oltava tavallistakin tarkempana kun oli taas aineenopettajiksi haluavien opiskelijoiden haastattelurumba käynnissä. Pyrkijöitä on paljon enemmän kuin tulee valituksi. Monella on “elämänura” valinnasta kiinni: “olen AINA halunnut historianopettajaksi” sanoo vuorollaan 20 hurjasti jännittävää  haastateltavaa ja vain noin puolelle “opeputkeen”  pääsy on mahdollista.

Puolessa tunnissa on strukturoidun haastettelurungon perusteella arvioitava opiskelijan soveltuvuus hommaan, ja toisaalta samalla suljettava monelta nuorelta tie unelma-ammattiinsa. No ei se eihän noin raa´asti mene, mutta on kuitenkin kyse isoista asioista. Minulla ainakin vastuu painaa noissa haastatteluissa ihan hurjasti. Ja minun asemaani vielä vaikeuttaa (tai ainakin minun mielestäni se vaikeuttaa) että tunnen nämä haastateltavat. Suurin osa on kakkosvuosikurssin opiskelijoita, joten olen jokaisen kanssa ollut tekemisessä aika paljon, niin paljon ainakin että tiedän toisten kanssa kemioiden pelaavan hyvin ja sitten taas kaikkien kanssa työ- tai asioihin suhtautumistavoista en ole yhtä mieltä. Minulla on siis ennakkotietoa, mikä ei helpota pisteiden jakamista. Onneksi haastatteluprosessiin oli koulutus, jossa soveltuvuuskokeen pisteenantoa opetettiin “kalibroimaan”.

Oikeudenmukaisia ratkaisuja soisin osanneeni tehdä.

______________________________________________________________________________

Joulukalenterikuva n:o !6

Handmade jouluhyviä

Kävin juuri Postissa, – pitkästä aikaa lähetin paketin. Sellaista tulee nykyään tehtyä aika harvoin. Ennen se oli viikottaista. Töissä ainakin. Tänään ei ollut  kiire. Ei enää kun olin jo vitkuttanut postitusta liian kauan, mutta muistuipa mieleen eräs vallan kohtalokas postitusoperaatio.

Tapahtui hyvin kauan sitten. Olin tutkimusapulaisena, toimitussihteerinä silloiselle esimiehelle, edesmenneelle emeritukselle, jolla oli tapana jättää asiat mielummin vähän viime tippaan kuin tehdä mitään ajallaan. Siinä meillä ei oikein kemiat natsanneet, mutta yhteistyö oli muutoin varsin värikästä, opettavaista, eikä koskaan ollut tekemisestä tai puhumisesta puutetta. En tiedä, opettiko hän minulle enemmän historiasta vai ihmiselämästä…

Teimme jälleen kimpassa yhtä kirjaa, oliko Faravidin maa vai Valkean kaupungin vaiheet, joka koostui artikkeleista ja siihen maailmanaikaan vedosliikennettä ei todellakaan hoideltu sähköpostilla, korpuilla tai edes lerpuilla, vaan paperiposti kulki vilkkaasti: oikovedoksia ja sinivedoksia postiteltiin kirjapainon, kirjoittajien ja meidän kahdenhengen toimitustiimin välillä runsaanmanlaisesti. Ja aina oli kiire!

Kun tämä kyseinen kirja alkoi olla jotensakin kasassa, emeritus keksi, että viimeisten vedosten on ehdittävä iltapäiväpostiin tänään eikä viidestoista päivä [niiden olisi pitänyt olla jo viikko, pari aiemmin]! Niinpä hän kävi sitten assarinsa [siis meitsin] pöydälle läväyttämässä nipun ja sanoi, että paketoi ja vie postiin h e t i. Minähän näppäränä likkana paketoin vedokset ja suunnilleen juoksin [mitä siihen aikaan oikeastikin harrastin] Kasarmintieltä pääpostiin ja paketti Gummerukseen lähti.

Kului pari päivää ja oli jälleen aika ryhtyä laskeskelemaan kirjan mahdollista julkaisupäivää [juhlia me emerituksen kanssa kyllä olimme hyviä yhdessä järjestämään ] ja minä etsiskelin kovasti kalenteriani. Joka oli samalla myös päiväkirjani. Ei ollut blogia johon tilittää päivittäisiä tekemisiään, joten silloin raapustelin päivieni kulkuja sellaiseen Unicefin isoon pöytäkalenteriin. Kyselin vähän vaivihkaa mieheltäkin ettei ole sattumoisin nähnyt kalenteriani. Ei niin, että siellä olisi ollut mitään puolisolta salattavia asioita elämästäni, mutta kun nolotti,  jotta taas olin jotain hukannut. No, ei se ollut hänenkään silmiinsä sattunut.

Ja sitten seuraavan viikon maanantaina soittaa “faktori T. Gummerukselta, hei!”.

Minä:  No hei, tulivathan ne vedokset perille? Miltäs julkaisuaikataulu näyttää?

Ja faktori: Kumman kirjan?

Minä: Miten niin kumman?

Faktori: No kun meillä on täällä painokoneessa sellainen Pohjois-Suomen historiaan liittyvä tavanomainen opus ja sitten sellainen selkeästi bestseller-aineksia sisältävä nuoren naisen omaelämäkerta kaikkine yksityiskohtineen!

Minä: —- ?

Faktori:  Ei sinulla ole mitään hukassa?

Minä: No, nyt kun kysyt…

Olin postittanut oman päiväkirjani Gummerukseen!!!!

Faktori T. kyllä postitti sen takaisin, mutta jaksoi kaikkien seuraavienkin kirjaprojektien aikana muistuttaa asiasta. Sanoi, että harvoin heillä on kahviossa ollut  niin kivaa, kun oli silloin kun ääneen juttujani lukivat.  UUUPS!

___________________________________________________________________________

Joulukalenterikuvat n:o 7

Jotenkin ihan ehdottomasti tähän oli skannattava pari kuvaa Maija Paavilaisen iki-ihanasta

“Tonttujoukko silloin varpahillaan” -kirjasta…