lokakuu 2011

Home 2011 lokakuu (Page 2)
Showing: 11 - 20 of 31 RESULTS
Niitä näitä

KiinaRiksa- ja junakyytiä – ja paljon muuta

Onko vielä se sama päivä kun aamukuudelta soi Suzhoun hotellissa herätys? Niin paljon on mahtunut yhteen päivään, ettei yhdeksi uskoisikaan. Liki hengästyttävää. Voi sitä hengästyä vaikka vain istuu riksan kyydissä, katsoo taijia, istuu bussin kyydissä, tepastelee puutarhassa, kuvaa bonsai-puita ja lounastaa  ja – –

 

Mutta aloittakaamme alusta tämä päivä. Siis: klo kuusi ylös. Suihkuun ja tukan huolellinen föönääminen, olisihan edessä pitkä päivä ja iltaan, liki yöhön asti olisi pärjättävä samalla frisöörillä. No ehdimme hiushuollostani huolimatta vielä aamiaiselle, ja sitten päivän ensimmäinen ”ohjelma”. Koko seurue pakkautui kahden hengen riksoihin, eikä pieni sade haitannut, onhan riksassa kuomu. Ei muuta kuin Suzhoun aamuruuhkan sekaan – 10 pyörän kyydillä ajelimme noin vartin läpi lämminsateisen esikaupungin ja tulimme vallan kauniiseen puistoon, jossa kiinalaiset miehet ja naiset aamuvoimistelivat – harrastivat taijia.

 

Sitä aikamme kummastelimme ja palasimme hotellille, sateen jo lakattua matka oli melkoisen mukavaa, vaikka oli minulla vähän kumma olo, kun edessä mies polkee pyörää ja me turistitöppänät istumme kyydissä. Mutta joukkoliikennettähän se tämäkin. Kaikkinensa mukava tunteroinen.

Ja hotellilla pakattiin, ohimennen kylppärin peilistä hoksaan, että johan se aamuvarhainen tukan laitto oli kannattanut! Pelkkää kostean sään ja riksakyydin pöyhentämää pöheikköä hiuksistoni. … So what?  Matka jatkuu… Koirat haukkuu, ja karavaani kulkee.

Bussinkuljettajamme hymyilevä herra Whu (ei Huu) odotteli jo poppootamme kuljettaakseen meidät Verkkomestarin puutarhan edustalle. Suzhoun pienin puisto, joissa ehkä keskeisintä olivat rakennukset. Minä siellä kyykin bonsai-puiden vieressä ja edessä ja koetin kuvata niitä. Olivat aikas nuoria ne kaunokaiset, sellaisia satavuotiaita … Niistä on jotain kovin kiehtovaa. ja toki paljon muitakin viehättäviä näkymiä.


Puutarhan jälkeen turisteille tehty tilpehöörikuja, josta oli sitten se Maon punainen kirja ostettava. Ei ehkä tule olemaan lukemattomien kirjojeni listalla ykkösenä, mutta onpahan kuriosioteettina olemassa.

Ennen lounasta ehdimme käydä vielä silkkitaiteen näyttelyssä. Ihan huikeita töitä. Ihan järjettömän hienoa käsityötä. Pandat on kirjottu (liekö oikea termi??) silkkilangasta. 

 

Näimme kun tällaisia toinen toistaan taidokkaampia silkkitöitä tehtiin, ja hiljaiseksi veti… Kysyttyämme nuorelta tytöltä joka teki taulua jossa oli kuvattuna kiinalainen kylä (noin kokoa 100 X 60 cm) hän sanoi että sellaisen tekemiseen menee kaksi vuotta! Kaksi vuotta.

Lounaan jälkeen pieni ruoansulatuslenkki kanavanvarressa ja sitten Suzhoun ratutatieasemalle. klo 14.32 pikajuna Shanhaihin lähtee raiteelta 12. Ensimmäinen kanji-merkki, jonka ymmärsin ihan itse! Rautatie!

 

Joutuisastihan se matka kului. Vauhti (295 km/h) ja turkulaisenemmistön (10/18 porukastamme on Varsinais-Suomesta) kanssa pidetty pieni maakuntaottelu kiidättivät meidän takaisin pikkukaupungin idyllistä Kiinan itärannikolle Shanghaihin.  

 

Nyt kun Shanghaista on vankka kahdeksan tunnin kokemus, voi todeta, että kaupunki ON iso. Keskusta moderni, liki elitistinen, ja akrobaattishow oli henkeäsalpaava. Sitä on ihan turha ryhtyä meitsin kirjallisilla kyvyillä kuvailemaan; olisi rääpälemäistä verrattuna siihen, mitä äsken näimme.

Sitä paitsi, väsyttää ihan mahdottomasti.

Niitä näitä

Suzhoun nähtävyyksillä

Suzhou on puutarhakaupunki, täällä sanotaan olevan kaksi Kiinan kauneinta puutarhaa. Kävimme tänään toisessa, Vaatimattoman miehen puutarhassa. Kävimme myös Suzhoun  vanhassa kanavakaupungissa Ja päivän lopuksi silkkitehtaalla, jossa oli pieni silkinvalmistusta esittelevä näyttely ja myymälä.

Päivä lämmin, mutta pilvessä (parempi kuvata, ei jyrkkiä varjoja).

Aamulla vajaan tunnin bussimatkan jälkeen saavuimme läheiseen kanavien kaupunkiin, osin 1500-luvun asussa olevaan ”Vesikylään”. Pääsimme ajelullekin kuin Venetsiassa.

Paitsi että oli kovin eri näköistä kuin Venetsiassa. Mutta mukava lokoinen tunnelma kylässä oli, – kylä oli yllättävänkin iso. Kanavissa pestiin pyykki ja päivän ruoka.

Kanavien varrella oli pieniä ravintoloita, asutusta, käsityöläisten pajoja. Eikä tänään aamupäivällä juurikaan turisteja, joten saimme kulkea levollisesti leppeässä, leppoisessa tunnelmassa. Tutustuttiin samalla porukkaammekin vähäsen, ja todettiin, että onhan maailma pieni.

Lounas oli tähänastisen reissun paras. Syötiin sitten niitä punaisia siansorkkiakin, joita kojuissa oli nähty.

Ja olihan ne makoisia, kielellä kun painoi lihapalan kitalakeen se mureni. Ja naapuripöydän belgialaisten kanssa tuli juttuakin: ajatella että tiesivät Tukholman olevan Suomen pääkaupunki.

Lounaan jälkeen siirryimme Unescon maailmanperintökohteeseen Vaatimattoman hallintomiehen puutarhaan. Jos mies oli vaatimaton, niin puutarha ei. Kiinalaisen puutarhaan eivät oikeastaan kuulu kukkivat kukat, vaan rakennukset, näkymät, bonsaipuut, vesi, heijastukset, paikat mietiskellä, rauha pohtia.

Kaikki yksityiskohdat on mietitty tarkoin, kaikella on tarkoituksensa. Ylöspäin nousevat räystäät pitävät pahat henget pois, siksak-sillat veden yli taloon estävät aaveiden tulon, ne kun eivät osaa tulla kuin suoraa pitkin, oviaukkojen pyöreys kertoo täydellisyyden tavoittelusta, karppikalat lammikoissa tuovat pitkää ikää, korkeat kynnykset kertovat sosiaalisen aseman korkeudesta…

Paljon, määrättömän paljon kauniita yksityiskohtia, esteettisyyttä, jollaista ei muualla ole.

Puutarhan jälkeen vuorossa silkkitehdas näyttelyineen, myymälöineen. Selväksi tuli, että silkinteko on käsityötä, käsityötä, käsityötä.

Ja selväksi tuli, ettei meistä kukaan tainnut lähteä ilman jotain ostoksia… Silkkisolmioita, -pyjamia, -peittoja, -paitoja, -kukkaroita, – liinoja. Kaipaamaani silkkikangasta en vielä löytänyt. En vielä. En anna periksi.

Siirtymätaipaleilla saimme kuulla oppaan kertovan kiinalaisesta yhteiskunnasta, sen poliittisesta järjestelmästä ja mm. yhden lapsen politiikasta. Joka kyllä näkyy katukuvassakin. Monin tavoin. Kumma että poikia on paljon enemmän …

 

Niitä näitä

Matka maailman laidalle

Ni hao! Tervehdys Suzhousta!

Eilen puolen päivän jälkeen tytär vei meidät Oulun lentokentälle, jonka terminaalin uuteen laajennusosaan päästiin eka kertaa. Hyvältä näytti. Helsingin kone ajallaan, samoin Helsinki – Shanghai -lento lähti ajallaan.

Ja yllättävän helposti lento sujui. Ehkä upouusi Airbus 340 oli yksi syy siihen. Siinä oli leveämmät penkkivälit kuin mannertenvälisillä lennoilla on totuttu, ja jokaisella oma kosketusnäytöllinen ruutu, josta saattoi valita elokuvia, uutisia, dokkareita, musiikkia, matkareittiä tai musiikkia. Reittikartassa myös osa ohjaamon mittaristosta, jota minusta oli merkillisen mukava seurata.


Siperian yli lennettiin, hyvässä tuulessa, sellainen limousine-meininki oli Finskin uudessa lenskarissa. Matka sujui lukien ja nukkuen. Melkein kolmen tunnin unen jälkeen heräsin huonoon oloon – taas. Suolatabletteja, heti perään suklaata ja vettä ja jalat pehtoorin syliin, – olo petraantui.

Aurinko nousi Itä Kiinan meren ylle juuri kun kapteeni aloitti laskeutumisen kohti Shanghain uutta uljasta lentokenttää. Tullimuodollisuudet sujuivat suht sutjakasti, Olympian opas keräsi meidän 18-hengen porukan kokoon ja paikallisopas ”Mister Jack” oli meitä vastassa ja pian jo bussikin. Parituntinen kului kiertäessä Shanghain noin (kukaan ei voi tietää todellista lukua) 20 miljoonan asukkaan kaupunki eteläpuolitse ja ajellessa aamuruuhkassa Suzhouhun.

Shanghain laitaosat täynnä kerrostaloja, vieri vieressä, kilometri kilometrin jälkeen, loputtomiin. Näytti vauraammalta kuin Guangzhou. Eikä saastepilvi ollut niin tiukka. Liikennettä niin paljon että sadan kilometrin matkaan meni hyvinkin reilut kaksi tuntia. (kaikki kuvat suurenevat klikkaamalla)

Meidän kellon mukaan olimme Bamboo Grove -hotellissa aamukuuden jälkeen, mutta täällä ollaan viisi tuntia edellä Suomen aikaa, joten laukkujen hotellihuoneeseen toimittamisen jälkeen olikin aika ensimmäiselle lounaalle. Bussikyydillä sinnekin menimme. Kiinalaiseen tapaan pöytään tuotiin ruokalaji toisensa perään, pöydän keskellä oleva pyörivä lasilevy täyttyi liha-, kala-, kasvis-, broilerivadeista.

Shanghailainen keittiö poikkeaa pohjoisesta (Pekingin) tai kantonilaisesta keittiöstä. Se ei ole niin tulista kuin Sichuanin keittiön ruoat, siinä on enemmän mereneläviä, ehkä enemmän vihanneksi, hauduttamista ja voimakkaampia makuja kuin eteläisessä, kantonilaisessa keittiössä, jossa höyrytetyt ruoat, ja ah! minun niin kovasti pitämät dim sumit ovat tavallisempia. Ns. ”punainen ruoka” on täällä oma lajinsa; ruokaa haudutetaan pitkään soijapohjaisessa sokeroidussa kastikkeessa. Luulen että tänään tarjoilla ollut possunliha (jossa oli kamara vielä jäljellä, yh!) oli juuri sitä punaista ruokaa. Niin tai näin, nälkä lähti.

Lounaan jälkeen lähdimme kaksistaan kävelemään Suzhoun lämpimään iltapäivään. Ihmettelemään sähkömopojen ja skoottereiden paljoutta. Tässä ”pikkukaupungissa” on noin seitsemän miljoonaa kiinalaista, mutta merkillisen pikkukaupunkimainen fiilis ainakin tässä hotellin lähialueella oli. Löysimme pienen markkinakujankin, Maon punaista kirjaa oli vielä myynnissä. Maksoi kymmenestä yuanista kahteenkymmeneen, riippui koosta ja kunnosta. Samassa kojussa myös aitoja Lacosteja ja Bosseja. Ja kaupungin halvimmat hinnat.

Kesäkelissä (about +20C ja aurinkokin näkyi) tepastelimme puolitoista tuntia, ja sitten oli pakko luovuttaa ja lähteä unosille hotelliin.

Hotelli on kolmen tähden vähän kulahtunut paikka. Ei missään tapaukseesa huono, sijainti ymmärtääkseni varsin keskeinen ja ihan siisti. Tulee kovasti mieleen Pietarin matkamme hotelli (jonka nimeä en tietenkään muista), ehkä tässä on jotain ”yleisliittolaista” (ystävämme mainio adjektiivi jota on miltei mahdoton selittää).

Ensimmäinen päivä alkaa olla lopuillaan, mitä nyt illalliselle vielä menemme. Luonnollisesti. Tuntuu lomalta. Vuorotteluvapaalainen ja pehtoorinsa (joiden seurustelun aloittamisesta tulee tänään kuluneeksi 35 vuotta) ovat lomalla. 🙂

Niitä näitä

Matkalaukullinen – mitä?

Olisi pari tuntia tehokasta peliaikaa käytettävissä. Pakkaamiseen. Tavoitteena pakata mahdollisimman vähän. Mahdollisimman tehokkaasti, eikä mitään vara-vara-varavaatetusta. Reissussa ollaan neljässä eri paikassa yötä, eikä ohjelmassa ole mitään luksusillallisia (paitsi ehkä kummitytön kanssa Beijingissä ;)) tai muuta erityistä juhlaa, joten kamppeiden pitää soveltua liikkumiseen bussilla, lentokoneilla ja kävellen. Toisaalta mukaan olisi suotavaa saada kaikki tähdellisin, en todellakaan aio Kiinassa ryhtyä vaatteita shoppaamaan, koska a) meillä on kohtuullisen tiukkis aikataulu, b) olen  kiinalaiseen 140 – 160 cm ja 40 – 60 kg mitoitukseen turhan iso. Tommy Hilfigeriä ja Gant´ia tietysti saa eurooppalaisissa mitoissakin, mutta minullahan on niitä jo! ja c) en nyt kotoilijana paljon mitään uusia kamppeita tarvi. Silkkiä aion ostaa.

Nyt on siis vakaa aiesuunnitelma, pakkausstrategia jo valmiina: parit farkut, parit siistimmät villa/pellavahousut, monta pikeepaitaa, pari ohutta toppia, pari siistiä paitista, pari kevyttä neuletta, yksi juhlava jakku. Tikkiliivi ja villaviitta lennolle, niitä voi sitten käyttää sään viiletessä, ehkä farkkutakki, ihan nuorekkuuttani vaan mukaan otan, heh!  Mustat lakeripopot ja siniset loaferit, ehkä kultatennarit, eikä muita kenkiä, – mieluiten ottaisin tietysti vaelluskengät, mutta eivät taida olla kaupunkilomalle sittenkään soppelit.

Shanghaissa on ollut yli +20 C ainakin pari viikkoa, eikä Pekingissäkään paljon viileämpää, mikä näyttää kyllä olevan pitkän ajan keskiarvoa lämpimämpää. Siis loppukesän vaatetusta?

Kamera, objektiiveja (pärjäisinkö zoomilla ja 50 millin kiinteäobjektiivilla. Entäs makro ja laajakulma? Ne vaan painavat niin hitosti. Siis jätän kotiin). Khtuullisen iso nesessääri: pelkästään hiuksia varten monta pulloa. Vähän käteistä rahaakin on vaihdettuna, ne siis mukaan. Lääkepussukka, johon sain äsken täydennystä ”hammasperäisen infektion hoitoon” V-Pen 1500. Hammasperäisen? Just. No se on vain varalle. Uuden hammaskiskonkin sain. Sekin mukaan. Miniläppäri, laturiarsenaali. Se on siinä. Suunnitelma ainakin, nyt olisi vain pysyttävä suunnitelmassa.

 

Klikkaile vanhoista Kiinan kuvista kokoamani kollaasi isommaksi…

Niitä näitä Ruoka ja viini

Viininmaistelun vaikeudesta ja viehätyksestä

Juhlan jälkeen.

Eilinen päivä meni enempi vähempi ruokaa tehdessä ja nauttiessa. Ja viiniä maistellessa.

Meillä oli varsin mielenkiintoinen maistelu. Viinikerhomme on vuosien varrella hankkinut kolme Pichon Lalande Longueville -viiniä. Se on Bordeauxin Pauillacissa tuotettu erinomaisen laatuisa, ja hintava viini. Olemme kellaroineet niitä ja eilen oli sitten kerhomme 20-vuotistaipaleen kunniaksi aika nauttia ne pois. Viini oli siis sama, mutta meillä oli maisteltavana kolme eri vuosikertaa: 1999, 2000 ja 2001.

Tiesimme, että vuosikerta 2000 on arvioitu parhaaksi (8 – 10) ja vuosikerta 1999 huonoimmaksi (5-6). Tiesimme että parhaasta vuosikerrasta joutuisi tänä päivänä maksamaan yli 100 euroa, me olimme maksaneet suunnilleen puolet siitä hankittaessa (kohtuullinen tuotto! Kannattaisi sijoittaa enemmänkin viiniin… ) ja tiesimme että huonoimman vuosikerran viinistäkin joutuisi tänä päivänä maksamaan 60 – 70 euroa.  Me kaikki tiesimme nämä faktat, mutta kukaan ei tiennyt missä järjestyksessä viinit laseissa olivat – maistoimme siis puolisokkona. Erottuisivatko viinit niin radikaalisti kuin vuosikerta- ja hintatiedot antoivat olettaa?

Ensinnäkin todettiin, että jollemme olisi tienneet, että kyseessä on sama viini, emme olisi sitä hoksanneet, niin paljon vuosikerrat poikkesivat toisistaan. Toiseksi ainakin puolet meidän kymmenen hengen porukasta totesi, että samalla rahalla saisi PALJON parempia viinejä ja monta vielä. Itse asiassa noiden kolmen testiviinin hinnalla söimme maistelun jälkeen aika ruhtinaallisesti,  ja nautimme monta viiniäkin, jotka saivat paremmat pisteet kuin nuo kolme Bordeauxia. Etelä-afrikkalainen Boekenhautskloof 2006, joka on kyllä arvoviini sekin, oli ainoa, jonka pisteiden keskiarvo ylsi yli yhdeksän.

Arvostelimme viinit ennen kuin katsoimme vuosikerrat. Pichonin kolmen vuosikerran erot meidän pisteytyksellä olivat naurettavan pienet. Vuosikerta 2000 (se paras ja kallein) kyllä voitti 8,85 pistettä, mutta toiseksi tulikin halvin 8,70 pistettä ja kolmanneksi jäi vuosikerta 2001 joka sekin sai kuitenkin 8,6 pistettä.

Ranskalaisten huippuviinien jälkeen sitten söimme ranskalaista bistroruokaa. Ja huolimatta, että unohdin kuhan päältä voinokareet pois ja että unohdin tehdä creme brûléen päälle sokeripolton tuntuivat vieraat pitävän kokkailuistani. Ja  ehdottomasti parhaat pisteet olisi saanut jälkkäri jos ruokia olisi pisteytelty. Jälkiruoka, jossa on ankanmaksaa ja Baileys-likööriä, ei ehkä kuulosta erityisen houkuttelevalta, mutta onhan se vaan hyvää. Eikä vaikeaa.  Resepti alla…

 

Paitsi että sain uuden keittokirjan, kovin kauniin, palannen siihen kunhan ehdin perehtyä, on meillä uusi kukkakimppu, jossa on viehättäviä ”lyhtykukkia”. Huippu. Ja sitten pussillinen maa-artisokkia. Nam, niitäpä sitten tänään kun molemmat lapset ja murmeli olivat syömässä.  Leppeä sunnuntai on mennyt kovin joutuisasti …

Ankanmaksabrûlée ja rikkaat ritarit

150 g ankanmaksaa (Rougie)
3 dl kermaa
1 dl sokeria
1 vaniljatanko
5 keltuaista
3 cl Baileys-likööriä

Kiehauta kerma, sokerit ja likööri kattilassa. Lisää joukkoon ankanmaksa ja anna sulaa hetki. Siivilöi seos ja lisää keltuaiset joukkoon. Kaada seos annosvuokiin ja hyydytä 95-asteisessä uunissa 30 – 40 minuuttia. Jäähdytä jääkaapissa yön yli ja polta sokeri pintaan  (ruokokidesokeria grillivastuksen alla tai tohottimella)  ennen tarjoilua.

Muutama siivu pullapitkoa
2 dl maitoa
2 rkl sokeria
2 kpl munia

voita

tuoreita marjoja

Sekoita kulhossa maito, sokeri ja munat.
Leikkaa pitkosta suorakaiteen muotoisia paloja ja pyörittele ne munamaidossa. Paista pitkoviipaleet voissa.

Kokoa annos. Ripottele pinnalle tomusokeria.

 

Valokuvaus

Harrastusten parissa

Huikean kaunis pakkasaamu. Kuutamoyön jälkeen aamukuudelta postilaatikollakin jotain elämää suurempaa. Kotipihallakin luonto (voiko kotipihalla olla luonto?) niin kaunis kuin lokakuussa vain voi. Huurua, kirkkautta, kylmää, mutta valoa. Paljon valoa. Sellainen on näillä leveysasteilla, tähän aikaan vuodesta pienen juhlan paikka.

Matkalla kurssipaikalle…

Minulle ihan huippupäivä tänään, pääsin kamerakurssille. Koko päivän kestänyt digijärkkäri-kurssi, jolla oli opena Pekka Punkari. Hän on Kamera-lehden ex-päätoimittaja, ja minun mielestäni hyvä ope. Opin paljon uutta. Paljon. Toivottavasti se joskus näkyy täällä Temmatussakin…

 

Nyt pitäisi päästä vain kokeilemaan, soveltamaan, harjoittelemaan, oppimaan, — mutta toinen harrastus vie nyt.

Huomenna on viinikerhomme (Botrytis Ouluensis) 20-vuotissynttäreiden ensimmäinen kattaus. Ja sehän on tietty meillä.  Yleensä synttäreitä vietetään meillä, mutta nyt kun on oikein ”Jubilee” niin menemme marraskuussa ulos syömään. Oli kerholta ihan hieno ajatus ”ettei sinun aina tarvi”. No ei minun ”tarvi”. Minusta on ilo, mutta silti mukavaa mennä uloskin sitten varsinaisena synttärinä.  Mutta toisaalta, ei minulla ole mitään sitä vastaan, että tulevat huomenna meille.

Nyt siis tekemään jälkiruokaa… Huomenna on synttäreiden alkuosa. …  Meillä on vertikaalimaistiaiset ja minulla uusia kokeiluja keittiössä. Palannnen asiaan …

Kattaus taitaa sittenkin olla bistro … eikä valkoisia liinoja… Ehkäpä.

Niitä näitä

Jokapäiväinen mokamme

Kansallinen epäonnistumisen päivä! Tänään on kuulemma sellainen. Kaikkea ne keksivätkin. Niin kuin että mokailu on hyväksi, vai? Enpä tiedä, onko hyväksi, mutta meitsi on kyllä kävelevä esimerkki jatkuvasta pienestä töpeksinnästä.

Tänään- , onko tänään tullut mokattua? No heti aamusta sellainen, että olin lähdössä kuvausreissulle. Yhtä kirjaa varten olin luvannut käydä kuvaamassa kaupungilla ja Linnanmaalla, ja kun en oikein tarkkaan tiennyt olosuhteita (jotka osoittautuivat sitten aika vaikeiksi), ajattelin että otan mukaan sekä makron että normiputken, ja jalustan ja vielä varalle salaman vaikken tykkää enkä osaa käyttääkään sitä. Pakkaan kameralaukkua, ja etsin salamaa! Etsin ja etsin, ja sitten muistan, että sehän oli minulla mukana toissailtana siellä Antell´lla (jossa oli muuten erinomainen yritysesittely ja vielä parempi illallinen). Sieluni silmin näen, mihin kohtaan salaman (jota sielläkään en sitten käyttänyt) jätin. Ja kirosin huonomuistisuuttani. Soitan Antell´lle, parillekin ihmiselle siellä. Lupaavat etsiä ja soitella sitten minulle. Soittavat takaisin puolen tunnin kuluttua – jolloin minä jo olen ensimmäisessä kuvauskohteessani – että ei, eivät he ole löytäneet sitä. Ajattelen hävyttömästi, että joku sen – kalliin – salaman on ehtinyt jo pölliä. Mutta oma vika. Siirrän ajatuksen syrjään.

Otan kuvat ilman salamaa ja pakkaan kamerani kameralaukkuuni, ja mikä se siellä onkaan??! Salama. Ja niinpä muistankin, kuinka laitoin sen toissailtana Antell´lta palattua valmiiksi tätä päivää sinne kameralaukkuun. Paitsi että olen mestari töpeksimään, olen myös innokas laittamaan asioita valmiiksi hyvissä ajoin. Ja sitten unohtamaan koko jutun.

Entäs viime viikolla? Olin parkkihallissa ja mietin, jotta mikä ihme on automaatissa kun ei parkkilippuani hyväksy, en pääse maksamaan … Tungen lippua laitteeseen ja tupisen jotain vieressäni vuoroaan odottavalle lempeäsilmäiselle nuorelle miehelle. Hän vain merkitsevästi nyökkää kohti korttia,  – ja ? Ja huomaan tunkevani parkkiautomaattiin omaa käyntikorttiani. Eikä mokoma masiina sitä hyväksy!

Ja toinen autoon liittyvä moka sattui about kuukausi sitten. Olin Kaakkurissa tulossa kaupasta, kävelin autolle mukana pari isoa kassia, käsilaukku ja juuri silloin puhelin piippaa tekstaria vai soiko se? Ihan sama, jään räpläämään kännyn kanssa, mutta tehokkaana ihmisenä luonnollisesti kävelen samalla kohti autoa, klikkaan avaimella keskuslukituksen auki, ja ryhdyn laittelemaan kasseja takakonttiin. Joka ei aukea. Ei millään. Lasken kassit alas ja samalla hoksaan auton rekkarin. Jaahas! Eipäs olekaan minun harmaa kaunottareni,  johon yritän ”murtautua” vaan jonkun toisen harmaa samanmerkkinen, mutta vähän isompi kiesi kuin minun kulkupelini. Jotta väärään autoon olin menossa. Sattuuhan sitä.

Niin että vain yksi päivä vuodessa mokailulle? Ei riitä minulle.

Mutta iltapäivä meni tänään suotuisasti. Oltiin äiti-tytär -retkellä Haaparannassa. Hakemassa herkkuja ja yöpöydän lamppu esikoiselle. Ja oltiinpahan kaksistaan pitkästä aikaa. Eikä töpeksitty.

 

Niitä näitä

Toiveammatti?

Sitä minä vaan siinä hammaslääkärin penkissä taas tänään liki tunnin pötkötellessäni (enkä ollenkaan parkunut, vaikka mieli teki!!) mietin, että miten ihmeessä joku voi haluta hammaslääkäriksi. Minä tunnen aika montakin hammaslääkäriä, siis tunnen ohi kaiken vastaanotoilla ramppaamisen, ”siviilissä” siis – ja ihan normaaleja 🙂 , mukavia ihmisiä ovat, mutta ei ole koskaan tullut kysytyksi, miksi kukaan heistä on halunnut hammaslääkäriksi.

Täytyy olla aika lahjakas, älykäs ja/tai ahkera tai mieluiten noita kaikkia, että ylipäätään pääsee opiskelemaan hammaslääkäriksi, mutta sepä se! Miksei lahjakas, älykäs ja/tai lahjakas ihminen hakeudu opiskelemaan ja tekemään uraansa jollekin muulle alalle. Onhan hammaslääkärin hommassa varmasti puolensa, ja saahan siinäkin auttaa ihmisiä, olla tekemisissä ihmisten kanssa, on sisäsiistiä hommaa, eikä liksakaan liene kovin kehno. Mutta silti. Kuinka moni hammaslääkäri on kutsumusammatissaan tyyliin ”sanoin- jo-ala-asteella-että-haluan-hammaslääkäriksi”? Vai onko suurin osa hammaslääkikseen menneistä ajatellut vain ammattiin liittyvää statusta?

Ja siinä puudutusaineen pöhnässä,  vasemman silmän muurautuessa umpeen, tuntiessani, että pää halkeaa ja pelätessäni, että operoitavan hampaan viereinen hammas (ikivanha implantti) tipahtaa! (Eivät voi tipahtaa? Ihan sama, mutta siltä tuntui…) annoin ajatusteni harhailla ja ryhdyin miettimään lähipiirin ammatinvalintoja. Ja ammatinvalintoja tai uralle ajautumista tai unelmatyöhön pääsemistä. Niitä kun on tullut viimeaikaisten työn alla olevien artikkeleiden takia pohdittua myös historialliselta kannalta.

Mietin omaa ”ammatinvalintaani”. Se ei ollut mitään valinta. Se oli ajautuminen. Sattuma. Vahinko. Todellakaan en ollut koskaan, en koskaan! ajatellut ryhtyväni miksikään historioitsijaksi saatikka opettajaksi. Paras koulukaverini sen sijaan tiesi jo keskikoulussa lähtevänsä yliopistoon lukemaan ruotsia ja valmistuvansa ruotsin opeksi. Pehtoori? Pehtoori tuli armeijasta, kirjoitti – vihdoin – ylioppilaaksi, ja pyrki opiskelemaan koneinsinööriksi, ja sillä hyvä. Ystäväperheen tyttären opiskelupaikka selvisi minun karonkassani: nuori edellisen  kevään abiturientti jutteli vastaväittäjäni kanssa ja päätti sinä iltana pyrkiä opiskelemaan valtsikkaan. Pyrki, pääsi ja valmistui. On nyt kerrassaan kelpo työssä.

Meidän esikoinen? Ei kirjoitusten alkaessa ollut vielä ihan varma, mutta kun kirjoitukset loppuivat hankki taloustieteen pääsykoekirjat. Tyttärellä on opiskelukaveri, joka ei olekaan viihtynyt ekonomiopinnoissa, vaan on kolme kertaa pyrkinyt lääkikseen, aikoo pyrkiä neljännenkin. Yksi tuttavani on opiskellut koko elämänsä, valmistunut ensin sairaanhoitajaksi, joksi ilmoitti haluavansa jo lukiossa. Seuraavaksi hän kävi kauppaopiston, ja oli sitten vähän aikaa konttorirottana, minkä jälkeen perusti oman yrityksen, ja lopetti. Oli vähän aikaa ulkomailla tehden kaiken maailman hommia ja oli tekemättä mitään. Ja on taas perustamassa yritystä.  Meidän Juniori, joka myös johtavana rengasmyyjänä itsensä mielellään esittelee, – mitä aikoo tehdä intin jälkeen? Heaven knows, jotain autoalaa… ?

Omista opiskelijoistani ja kollegoista monet ovat tulleet humanistiseen tiedekuntaan kuten minäkin, vahingossa. Mutta sitten on sellaisia, jotka ovat olleet ”historiaihmisiä” aina. Ei ole muuta vaihtoehtoa elämässä. Sellainen on oikeastaan aika outoa, minusta :), toisaalta ihailtavaakin. Ja sitten sellaiset menevät eteenpäin kuin juna. Sellaista on mukava seurata.

Mietin äsken vielä pilateksessa, miten ohjaaja oli tuohon työhön hakeutunut? Mennessäni hammaslääkäristä suoraan ripsien ja kulmien väriin, mietin miten ko. putiikin nuoret naiset ovat kosmetologin uran valinneet? Jo tarhassa meikkailleet barbeja?

Kuinka moni on valinnut viisaasti, kuinka moni ajautunut, kuinka moni tehnyt kaikkensa päästäkseen siihen duuniin, mihin on halunnut. Vaikka sitten hammaslääkäriksi!

Tästäpä haluaisin tietää … Värkkäsinpä tuohon hieman hassun kyselynkin, mutta vastailkaapas nyt huviksenne. Voit klikata useammankin kohdan. Ensi maanantaiaamuun asti on aikaa vastailla …