Lopputulema Kiinan matkan jälkeen

Matkan jälkeen maanantaina… Ei kandiseminaaria, ei töihin menoa. Mitä voi kyllä pitää hyvänä asiana. Aamupäivä  laukkuja, tiedostoja ja kuvia purkaessa. Kotona paluuhommia. Tälle päivälle ei muuta obligatorista kuin luento ja kampaaja. Tuntui välttämättömältä ja erittäin mukavalta kävellä kaupunkiin ylipitkien hiusten saksimiseen. Matkalla harmaata, kosteaa, ankeahkoakin, mutta niin hyvä ja raikas hengittää. Niin hiljaista, joskin lounaismurteet vieläkin kuuluvat … ;). Liikennettä ei nimeksikään, tien ylitys ei vaatinut strategista suunnittelua ja pitkällistä tarkkaanharkittua ajoitusta: ei muuta kuin menet toiselle puolen, se on siinä.

Siinä tepastellessa mietin vielä matkaa, sen summaamista. Ja tässä tulos:

1) Kiinassa on paljon väkeä. Kaikkianhan sen tietävät, mutta silti se yllättää. Kiinalaisia on ja on ja on ja …


2) Pieneen mieleenkään ei tulisi vuokrata autoa siellä. Hullunrohkea on tullut joskus oltua, mutta ei niin, että Kiinassa lähtisi liikenteen sekaan itse ajelemaan. Toisaalta koko reissun aikana ei nähty kuin yksi kolarinpoikanen ja autojen pellit sileitä ja melkoisen naarmuttomia.

3) Kiina on siisti maa. Ihan tavattoman siisti. Paitsi hyppymäkimallin vessat. Erityisesti Xi´anin lentokentän tuloaulan vessassa kaipasin kumppareita jalkaan ja maskia kasvoille. Urean tuoksu melkein tarttui.. uuh. Julkinen tila saattaa kiiltää ja olla puunattu ja puleerattu, mutta vessat!

 

 

 

 

 

 

4) Saasteet ja pakokaasut ovat ongelma. Tosin meidän matkamme aikana nähtiin Pekingissäkin sinistä taivasta. Lisäksi tupakansavu ja hotellien kokolattiamatot ja toisilla enempi, toisilla vähempi nuha, tekivät olon tukkoiseksi.
5) Ruoka on hyvää. Vaikka se olisi turistikohteissa tarjottua massakeittiön tuotosta, se on hyvää. Länsimaalaisiin piintynyt tapa syödä (käyttää isoja lautasia, haarukkaa ja veistä, ottaa ruoka omalle lautaselle) hankaloittaa aterointia ”yhteispöydästä”, tikkujen käytön työläys  ja jälkkäreiden vähyys mahdollistivat sen, ettei yleensä tullut syötyä kerralla itseään pyörryksiin kuten esim. buffet-tarjoiluissa helposti käy.

 

6) Kuvaamiseni tällä reissulla on ollut kovin huolimatonta. Ei juuri keskittymistä asiaan… Olen höpötellyt, ja ihmetellyt. Katsellut ja sitten vain räpsinyt ilman mitään selvää ”suunnitelmaa” tai tarkkuutta.
7) Olympian matkatoimiston tapa järjestää reissuja on tyyris, mutta rahalle saa myös vastinetta. Kaikki pääsymaksut on maksettu, etukäteen yleensä, bussi vie ja tuo, se on aina odottamassa paikassa A ja vie nähtävyydelle B.

 

Voit kulkea oppaan ja paikallisoppaan perässä tietämättä yhtään, mihin pitäisi mennä, sinun ei tarvitse tietää, mitä kautta olisi paras kulkea tai mistä saa mennä tai ei saa. Ruoat on tilattu valmiiksi, ne palvelurahoineen on maksettu. Kuljettaja ja paikallisopas ”tipataan” matkanjärjestäjän puolesta. Aikataulutus on tehty valmiiksi, mutta se ei sido, mutta toisaalta mahdollistaa paljon näkemisen.
8 ) Ryhmässä matkustaminen on periaatteessa ihan mukavaa, mutta se myös väsyttää. Varsinkin jos on kaltaiseni, joka ei osaa/ymmärrä olla olematta läsnä/äänessä.
9) Kiinassa on paljon kaunista. Paljon muutakin kuin bonsait. Siihen palaamme kuvasivun myötä.

 

10) Kiina on nyt tullut nähdyksi kahdesti. Melkein kuukauden olen siellä yhteensä viettänyt. Luulen nyt, että se riittää. Tällä hetkellä minun on vaikea kuvitella, että menisin sinne vielä. Peruun voisin lähteä. Tai safarille. Tai Skotlantiin, ehkä sittenkin seuraava matka taas Italiaan, vaeltamaan kenties? Seuraavaksi kuitenkin mökille. Parasta niin.

Kiinasta kotiin koko vuorokausi reissaten

Kotiin. Viime metreille asti matka sujui sutjakasti, mutta tänään viimeisenä aamuna sitten tuli sellainen sumu, että ei oltu sen seasta Suomeen päästä. Matka hotellista lentokentälle kulki varovaisesti, hiljalleen  (sunnuntain varhaisaamun ruuhkassa!) kuljettaja mister Wun ajellessa tuttuun tapaansa turvallisesti, mutta sitten terminaalissa tajusimme, että sumu todellakin estää lentoliikenteen kentälle ja kentältä.

Olipa sitten vielä mahdollisuus höpötellä  kaikkien uusien tuttujen kanssa. Mielessä pyörivät pari viikkoisen monet kokemukset, en tainnut olla ainoa, jolla tajunnanvirta kulki päivistä, maisemista, paikoista, nähdystä, koetusta ja maistetusta, asiasta toiseen.

Pitkän odottelun uupumusta vähensivät myös Jesse ja Olivia, suomalaiset tarhaikäiset sisarukset. Milloin viimeksi olen saanut pitää pikkuisia sylissä? Meillä oli oikein hyvät jutut. 🙂 Ja Jesse lausui hienon viisauden: ”Kuvia otetaan siksi että jää muistoja”.  Välittömiä muksuja olivat. Ja siitä kätevästi aasinsilta siihen, että meidän matkaretkueessa  ”sosiaaliset fobiat” olivat muutamilla sen verran vähäiset, että saatiin hyviä juttuja aikaseksi.

 Ja lentokentillä ja koneessa työstin matkapäiväkirjaa www-sivua varten. Kuvia jo vähän muokkailin. Mutta kun niitä on reilut 2000! ja sitten vielä teimme L:n kanssa vaihtoskit, joten minulla on koneellani myös hänen kuvansa. Riittää editointia. Mutta ensi viikko on sen verran puuhakas että matkasivun (Vanhat matkat on täällä (klik, klik!) ) työstäminen varmaan jää… mutta ilmoittelen täällä kun alkaa matkakuvakertomusta syntyä.

Höpöttelyjen lisäksi käveltiin kenttää eestaas. Kentän suuruudesta kertonee se, että siellä terminaalista toiseen siirryttiin junalla. Katto korkealla, lattiat kiiltäviä, kaupat koreita. Nuorisolle ostettiin karkkituliaisia. Ja käytiin odotellessa loungessa! Päästiinpä sinnekin kun oli saatu pisteillä korotettua matkustusluokka. Vuosikausia Finnair Plus-Visa -yhdistelmällä kerätyt pojot saatiin käyttöön. Ja juhlaahan se oli päästä business-luokan penkeille loikoilemaan. Otinpa parin tunnin unoset, ja saatiin erinomaisesti syödyksi.

Businekseen pääsy oli huippuhyvä juttu semminkin kun kone pääsi lopulta lähtemään peräti neljä tuntia myöhässä. Ja sehän merkitsi meille Oulun koneen missaamista. Neljän koneeseen oli paikat, mutta me olimme Helsinki – Vantaalla vasta 17.40. Teimmepä sitten iltalenkkiä terminaali ykkösen ja kakkosen välillä. Metsästimme lippuja, jottei tarvinnut Helsinkiin yöksi jäädä. Aikamme luukulta toiselle kuljettuamme, liput saimme. Juuri äsken (meidän kello on nyt aamuviisi!) Juniori toi meidät kentältä kotiin. Kotona on hyvä.

Viimeinen Kiinan päivä

Herättyäni taas kerran ihan liian aikaisin, oli kello vasta puoli kuusi.

Lauantainaamuna puoli yhdeksältä lähdimme ensimmäiseksi kohti Beijingin kaupunkisuunnittelukeskusta, jossa oli kaupungin historiasta ja tulevaisuuden kaavailuista kertova 22 minuutin 3D-elokuva. Hurjat suunnitelmat kiinalaisilla on. Ja aikeena toteuttaa ne vuoteen 2020 mennessä. Ekologia, liikenne ja asuintilan kasvattaminen ovat haasteita, joita on mahdotonta edes käsittää.

Keskuksessa oli myös iiiiiso pienoismalli, ja verrattuna Shanghain vastaavaan erona oli, että tässä pienoismallin ulkopuolella kaupunkikuva jatkui ilmakuvista koottuna lattiana. L. kuvaa juuri hotelliamme.  

Suunnittelukeskuksesta palasimme taas todellisuuteen, bussilla Tiananmein aukion laidalle. Toiveena oli päästä katsomaan Maoa mausoleumissaan, mutta juuri kun olimme mausoleumin edessä siihen tuli poliisi/sotilaspartio, joka hajaannutti meidät ja muut aukiolla olleet kauemmas. Ei ihan pelottanut mutta kiltisti siirryimme sivuun. Mausoleumin eteen ajoi mustia limousineja,  – kaukaa näimme että arvovieraita meni Maoa katsomaan, me emme siis päässeet.

Tiananmein aukiolla hokasimme, että siellä oli paljon ”maalta” tulleita. Meidän ryhmämme kun tuntui olevan jollekin ihan yhtä iso ihmetyksen aihe kuin alueen muutkin ”nähtävyydet”. Vaaleat, suorasilmäiset pohjoismaalaiset olivat monelle kiinalaiselle kuvaamisen kohteita siinä missä Maon kuva tai puolueen johdon kokousrakennuskin.

Aukiolta siirryimme kohti Kiellettyä kaupunkia. Tiesin sen isoksi. Osasin odottaa jotain teatraalista, jotain maailman suurinta, ihmeellistä, paikkaa, jolla on vuosisatainen historia, paikkaa joka olisi jotain elämää suurempaa. Kielletyssä kaupungissa on ”harmoniaportteja” ja suuriin julkisiin tapahtumiin liittyviä pihoja. Siellä on Kiinan historiaa vuosisatojen ajalta. Ja siellä oli tänäänkin varmaan miljoona kiinalaista, tai ainakin paljon väkeä.

Mutta minulle se jätti valjun vaikutuksen. Ei mitään suuria kolahduksia. Kulisseilta vaikutti, kalsealta. Kolkolta. Mutta ehkä tässä oli taas se, että se ei ollut ”omaa historiaa”.

Ja siellä taas tuli mieleen, että kuka ”marssii” minkäkin lipun takana… Kenen joukoissa seisot, kenen lippua kannat…  No mehän seurattiin sitten Olympian lippua …

 Aukiolta kohti ”rättikatuja”. Pehtoori ja J. kipeinä,  … flunssa puski päälle, joten ajatuksena lähteä ennen muita hotelliin omalla kyydillä [lue: taksilla] mutta eihän se niin vain onnistunutkaan. Siispä mekin vasta kuuden kieppeissä Sheratonissa.

Pari tuntia aikaa pakkaukseen ja lepoon ja sitten läksiäisillalliselle. Pekingin ankkaa! Nyt se on koettu. Kastikehan se senkin ruoan tekee.

Porukan keskinäistä kehumista … ja juttuja joita ei vielä oltu aiemmin kuultukaan. 🙂

Huomenna jo Suomessa. Beijing kuittaa.

Beijingin kulttuuria ja kulutusta

Aamulla lähdetttiin aikaisin, jotta ehdittiin nähdä kun pandavauvoilla (1 v.) oli ruokinta-aika. Pandavauvat ovat noin 40-kiloisia, ja niillä näytti olevan soveliaat olosuhteet. Ne olivat kovin hellyttäviä. Niitähän olisi voinut katsella kauemminkin.

Mutta matka jatkui. Kävimme katsomassa myös tiikereitä, leijonia, mutta tuli jotensakin ahdistava olo niitä katsellessa. Häkkiiin ahdetun oloisia. Eivätkä vain oloisia, vaan todellakin olivat häkkiin ahdettuja ja näyttivät ahdistuneilta. Mutta pandat olivat hellyttäviä.

No niinhän siinä sitten kävi, että osa meidän porukasta – me luonnollisesti mukana – oltiin hiukkasen myöhässä zoosta lähdössä pois, mutta nou hätä, meitä onneksi odotettiin.

Seuraavaksi keisarinnan kesäpalatsiin. Rauhan ja harmonian tyyssija, jossa ykkösjuttu oli sää. Tänään on ollut aurinkoista, ei ehkä ihan +20 C mutta lämpimäksi kävi ulkoilu. Ja sehän oli parasta. Kyllähän suomalaiset veden äärellä viihtyvät, joskin rauhan ja harmonian tyyssija on meidän mielestämme ehkä enemmän Inarinjärvellä kuin täällä yhtään missään. Mutta methän olemmakin melkein puoleksi lappilaisia.

Reissuporukkamme patikointiosasto (naantalilaiset, nousiaislaiset, myllypurolaiset ja me) päätti nousta kesäpalatsin  pagodalle. Huiputimme taas yhden kohteen. Ja näkymät!! Paluupolku oli ainoa rauhan ja harmonian tyyssija … siellä oli tosi mukavaa käveleskellä.

Lounas oli poikkeuksellisen viehättävässä miljöössä ja tarjoilijattarien asut ja kengät herättivät keskustelua. …

Katsastettuamme keisarin laivaston lippulaivan (18o tonnia, 20000 miestä ja 1000 hevosta olleet sitä paikalleen asettamassa) Olympian matkajärjestäjä ilmoitti meille yllärin: pääsimme lohikäärmeveneen kyytiin. Olihan jälleen sellainen epätodellinen olo.

Koskapa suurin osa porukastamme halusi, menimme myös vuoden 2008 olympialaisten stadion-alueelle. Mehän tyttären kanssa näimme toukokuussa 2008   olympiatulen, joka oli matkalla juuri tänne (ja sitten tänään onkin merkillisesti ollut tyärtä ikävä)), joten oli mukava nähdä, mihin se tuli oikein kulki. Valtaisia kävelyväyliä, valtaisia mittasuhteita joka suuntaan. Ja edelleen sää suosi ulkoilua. Mehän nautimme.

Hotelliin saavuttua kaikille oli järjestettynä haluttua ohjelmaa: kuka lähti hierontoihin, kuka silmälasikauppoihin, kuka nukkumaan. Minä ja S. olimme ilmoittaneet halukkuutemme lähteä ostamaan silkkiä. Ja sehän järjestyi. Meitä oltiin mersulla (ei Audilla vaikka niin kovasti toivoimme :)) vastassa, ja pääsimme 10 minuutissa suoraan tehtaanmyymälään. Silkkiä, samettia, brokadia, puuvillaa, villaa,  … Ostin reilusti kangasta iltapukua varten, ostin kasmirvilla-silkki-kangasta housuja varten ja silkkisen (burberry)kaulahuivin ja koko lysti maksoi 130 euroa. Ja kun meidän molempien (samanlaiset ;)) ostokset olivat kassissa ja maksettu, meitä odottti kuljettaja viemään meidät takaisin hotellille. Ylellistä oli.

Eikä siinä vielä kaikki. Ylellinen jatkui.

Meillä oli tapaaminen Sanilitu Villagessa kummityttären kanssa. Ja kummilapsihan on veljeni tyttäristä keskimmmäinen joka täällä opiskelee lakia, joten luonnollisesti myös veljeni  – vaimonsa ja kuopuksensa kanssa,  syysloman vuoksi/ansiosta – olivat kaupungissa tapaamassa tytärtään. Menimme siis kuudestaan syömään. Takyora on japanilainen ravintola, jonne kannatti ehdottomasti mennä. Ei ikinä ilman ”paikallisasukasta” olisi sinne löydetty. Kokit laittoivat ruoan pitkillä paistinpöydillä edessämme… Huippu ”show” ja ruoka oli äärimmäisen hyvää. Eikä todellakaan hintavaa. Ja saimmepa parasta sakea koskaan.

Mutta huippuateriaakin parempaa oli nähdä ja kuulla kummityttären kokemuksia ja juttuja opiskelusta täällä. Eikä ollenkaan huono idea ollut mennä jalkahierontaan ja/tai manikyyriin ruoan jälkeen. Ylellliseltä sekin tuntui. Ja se kulttuuri: mennään porukalla ravintolasta vähän hemmottelemaan. Ja kuinka edullista sekin oli!

Kuvia olisi taas tältäkin päivältä gigakaupalla mutta ei ehdi purkaa, ei jaksa ladata. Kirjeenvaihtajanne käy yöpuulle: huomenna viimeinen päivä tätä reissua koettavana, joten nyt nukuttava.

Great Wall – huiputettu :)

Tänään reissun kohokohta. Ainakin minulle. Kiinan muuri. Aamusella varhain lähdettiin ajelemaan kohti koillista, ja paikkaa josta voisimme nousta Kiinan muurille. 6000 km pitkä puolustusmuuri (mongoleja/barbaareja vastaan) on rakennettu kahdentuhannen vuoden aikana. Enin osa Ming-dynastian kaudella (meidän keskiajan loppu ja uuden ajan alku eli 1300-luvulta 1600-luvulle).

Sää suosi, tänäänkin. Matka bussilla kohteeseen, josta nousimme cabinilla muurin kupeeseen, kesti reilun tunnin. Cabinilla nousimme 800 merenpinnan yläpuolelle: sininen taivas ja hyvä hengittää. Ei ihan itsestäänselvyys näillä leveysasteilla ja korkeuksilla.

Meille annettiin puolitoista tuntia aikaa, olisihan niitä ollut ”osta-dollarilla-kaksi-T-paitaa”-kojuja yllin kyllin, mutta me lähdimme naantalilaisten (vmp:n vmp :)) kanssa kävelemään – tarkoituksena edes vähän liikkua… pian tavoitteeksi tuli ehtiä kavuta kohdasta 14 kohtaan 20. Edestakaisin nelisen kilometriä ja nousua 800 -> 1000 mpy.


Meidät iloisesti yllättänyt lämpö pisti kuorimaan kamppeita melkein jokaisen vartiotornin kohdalla. Puolivälin jälkeen joukkoomme liittyi vielä neljän hengen vahvistus. 

Kuvassa kaukana näkyvä vartiotorni oli kohta, johon asti nousimme. Loppupätkä oli jo vaarallistakin, ainakin sieltä laskeutuminen. Portaiden jyrkkyys pisti pysymään tarkkana. 

Ruskaa oli, vuoria oli, oli tunne,  että vain kerran elämässä voi jotain tällaista kokea. Oli niin hyvä tepastella. Eikä mitään rajaa keskinäisellä kehumisellamme. Noin nelisen kilsaa ehdimme ruskaisessa Kiinan vuorimaisemassa ”patikoida”. Ding, ding hao! Oikein, oikein hyvä. 

Paluumatkalla Beijingiin kävimme cloisonne-tehtaassa ja myymälässä: sinnehän ne silmälasirahat sitten jäivät. Tuli ostetttua arvokas maljakko.

 Työntekijöiden pajoissa tulimme miettineeksi työergonomiaa… ja ehkäpä vähän feng suitakin. Tosin pehtoori hoksasi, että jokaisessa tällaisessa kopperossa oli kaikesta – ainakin näennäisestä  – sotkusta huolimatta myös yksi viherkasvi.  

Iltapäivällä meille tuli ohjelman muutos: no mutta eihän se ollut ongelma! Ei millään muotoa Kung fu -show olisi meidän juttu. Siispä täsmäisku aika lähellä olevaan Shopping Mall´iin, jossa emme kauaa aikaa tärvänneet. Sieltä käveleskelimme lussakassa säässä ja palasimme hotellin lähelle: Hard Rock Cafe  on ihan vieressä. Nehän ovat meidän reissujen ”must”- juttuja. Treenipaita, nuorison tuliaiset tai opiskelijapilheiden pukukoodiin sopiva T-paita on tullut hankittua Roomasta, Barcelonasta, New Yorkista, Pariisista…. Ja nyt on sitten Beijing-paidat Toppilan kuntosalilla yllfpidettäviksi. 🙂

Vihdoinkin pääsin sitten myös kunnon kauppaan. Supermarkettiin, joka oli Lufthansa-centerin alakerrassa. Hämmästelimmepä melkoisesti viinihyllyjä; mm. Pichon Lalande (ks. 15.10. postaukseni) oli hyllyssä useampanakin vuosikertana… No ei mitään ilmaista täälläkään. Ja Palmeria ja … Vaikka ja mitä. Eipä sitten hankittu kuin yösuklaita ja vettä…

Ja sitten illallisen aika. Halusimme jotain muuta kuin turistiruokaa… ja menimme Centerin alakerrassa olleeseen korealaiseen Soraboliin, jota matkaoppaassa kehuskeltiin. Eipä turhaan kehuskeltu. Paikka oli ihan täynnä, eikä ihme. Ruoka oli hyvää. Kimschiä vihdoin sitten söimme. Kahdessakin eri muodossa, ja yllätys; mereneläviä. Kylläisinä elämämme ensimmäisestä korealaisesta ruokapöydästä nousimme.

Näihin kuviin, näihin tunnelmiin … Huomenna taas paljon mukavaa tiedossa. 

Xi´anin sumusta Beijingin sumuun

Villihanhipagodi oli päivän ensimmäinen kohde. Aamuruuhkassa ajelimme puolisen tuntia, yritin täydentää kulkuneuvokuvasarjaani. Varmasti satoja kuvia pelkistä mopoista, skoottereista, linjureista, polkupyöristä, riksoista, lavamopoista….  

Villihanhipagoda oli yksi rumimmista, mitä koskaan on nähty, mutta eipä sillä väliä, sillä kuulimme (ohi virallisen opastuksen, ;)) kerrassaan mukavan tarinan vuodelta 1999. 

Pagodaan tutustumisen jälkeen pääsimme kalligrafia-kurssille. Opettajana oli paikallisen lukion englannin opettaja, joka teki vapaaehtoistyötä buddhalaistemppelin ja taideopiskelijoiden hyväksi. Vallan mainio opettajahan hän oli. Näytti miten Suomi kirjoitetaan (kukka, orkidea, maa)  ja kertoi kaikenlaista kanji-merkeistä.

Taidan tuntea yhden, jollen parikin, jotka olisivat olleet todella innoissaan ko. paikassa. Meistä reissulaisistakin se oli vähintääkin kelpo lisä reissun ohjelmassa.

Pagoda-alueelta siirryimme yhteen Kiinan muslimien suurimmista alueista. Kovin näyttivät moskeija ja minareetti erilaisilta kuin niissä arabimaissa (Marokossa tai Dubaissa) joissa on käyty. Alla minareetti.

Muslimikortteleissa oli juuri lounasaika meneillään, katukeittiöitä ja ruokaputiikkeja tuli katseltua ihmetellen. Taas kerran ihmetellen, kovastikin.

Meilläkin lounasaika. Pääsimme tällä reissulla ensimmäistä kertaa buffettiin. Pottumuusista nuudelikeittoihin, ankasta frittibroileriin oli vara valita ja suklaakevätkääryleitä jälkkäriksi!

Iltapäivällä ehdimme vielä käydä Han-dynastian (n. 200 eaa–200 jaa) hauta-alueella. Vuonna 1989 valmistunut mausoleumi oli rakennuttu vähän kuin Aboa Vetus, kaivausalue oli jätetty ”avoimeksi”. Kuvassa ”karjapiha”.

Xi´anissa tänään tyven, saaste- ja sumupilvi lepäsi koko päivän yllämme. Mutta ei ollut kylmä (ehkä n. +16 C) eikä satanut.

Illansuussa oli aika lentään Pekingiin. China Eastern Airlines lähti puolituntia myöhässä, mutta otti matkalla kiinni ja olimme seitsemän jälkeen Beijingissä. Siirryimme siis 1300 kilometriä koilliseen: loppumatka (4 yötä) vietetään laskutavasta riippuen n. 19–26 miljoonan asukkaan pääkaupungissa. Ja hotelli on Sheraton. Ei huono. 😉  Kuten ei ollut myöskään illallinen matkalla lentokentältä hotelliin: pysähdyimme Beijingin ruokakadulla illastamassa, ja naapurikaupassa 🙂 

Xi´an

Xi´an. Oivallisesti nukutun yön jälkeen aamiaiselle vähän viime tingassa, surffatessa ja (työ)sähköposteja setviessä hurahti aamutuokio. Mutta eipä aamiaisellakaan vielä nälkä, eilisen runsaahko syöminen tuntui vielä.

Puoli yhdeksältä 18-hengen porukkamme istui bussissa, mister Mervin (nuori kiinalainen paikallisopas, joka opetti meille keskeistä kiinalaista sanastoa (= huomenta, punaviini ja anteeksi) ja Anja johdattivat meidät taas kohti uusia seikkailuja. Kohti jadekeskusta, lääkeyrttimarkkinoita ja terrakottasotilaita. Mutta ihan ensimmäiseksi menimme kaupungin muurille.

Xi´an kaupungin muuri on reilut 500 vuotta vanha, poltetusta tiilistä tehty 14 km pitkä puolustusmuuri. Kävimme aamulenkillä siellä. Oikeasti oli hyvä vähän liikkua, senkin takia, että oli aikas vilpoista. Koko muu poppoohan on jostain Etelä-Suomesta (10/18 on Turusta tai läheltä ja melkein yhtä paljon joukossa on ”lääkintähenkilökuntaa”), joten heille pieni säätilan viileneminen oli iso juttu… 🙂  .. ei vaiskaan – viileää oli meillä pohjoisen ihmisilläkin.

Aamuinen Xi´an oli kaikesta huolimatta lempeämmän näköinen kuin eilisen illan kaupunki, mihin varmasti syynsä oli hyvin nukutulla yöllä. Matkalla jade-keskukseen tulimme useassakin kohdassa ihalleeksi sähkötöiden täsmällisyyttä…


 

Jade ei saa minua (eikä pehtooriakaan) innostumaan, mutta samaisessa paikassa silkkimatot olivat tavattoman kauniita, – kevyitä. Kevyitä olivat, toisin kuin viehättävät marmori- yms. kivipatsaat, joiden joukossa oli montakin, jotka olisimme kelpuuttaneet piazzallamme. Ei sitten ostettu kevyttä eikä raskasta. Ei matttoja, ei pystejä.

Matka jatkui lääkemarkkinoille. Olisin voinut boikotoida niitä ihan pelkästä solidaarisuudesta Elmeriä kohtaan. Jos ja kun perheeseen kuuluu kilpikonna, on vaikeaa innostua markkinoista, joilla myydään kilpikonnien kilpiä ja käärmeennahkoja.

Vakituiset blogini lukijathan tietävät, että minulla on merkillinen tapa kerätä/ottaa kuvia käävistä. Tänään tuli sitten hoideltua Kiinan osalta asia kerralla kuntoon. Nämäkin olivat siellä lääkeyrttimarkkinoilla.

Mitään en ostanut, en edes kuivattuja sieniä, en mausteita, sahramia, pippureita ja tiikeribalsamipurkki tuli ostettua jo Suzhoussa.  Siispä matka jatkui.

Lounaan nautimme noin 35 kilometrin päässä Xi ´anin keskustasta, ihan läheltä terrakottasotilaita. Granaattiomenasato on täällä juuri nyt kypsynyt, niistä tehty, jälkkäriksi nauttimamme mehu oli hyvää, erinomaista.

Jahka olimme vahvistetut ruoalla, olimme valmiita kohtaamaan Qin Shi Huangin haudasta vuoden 1974 jälkeen kaivetun terrakottasotilaiden armeijan. Näitä sotilaita on kaivettu (vasta) hieman yli 8000. Ja ne on rekonstruoitu paikoilleen. Niitä ei tosin ole maalattu alkuperäisen väriseksi, mutta kokoamistyö on ollut valtaisa projekti.

Näimme museokaupassa maanviljelijä Yong Sie Man´n, joka on juuri se miess, joka näihin sotilaisiin ”törmäsi” vuonna 1974 kaivaessaan kaivoa. Nyt tämä 76-vuotias mies oli paikalla (tullut asianmukaisella kulkuneuvolla… 🙂 . Sisäpiirin juttuhan se tämäkin) jakamassa nimmareita. Meilläkin on sellainen.

Olimme alueella melkein kolme tuntia. Kuvia tulee aikanaan matkasivulle. Kaikilla tähän mennessä kaivetuilla luonnollisen kokoisilla sotilailla on omanlaisensa kasvot, jokaisella oma ilmeensä. Haudasta on löytynyt myös esineistöä, mm. pronssivaunut, hevosia, täysin ruostumaton, terävänä säilynyt miekka … Eikä yhtään naisfiguuria . . . kertoo mistä?

Sotilaat on haudattu 2200 vuotta sitten turvaamaan Kiinan yhdistäneen keisarin elämää kuolemaan jälkeen. Tähän liittyy kovin paljon … Mutta kaikkinensa merkillinen kokemus. Nyt ne on nähty.

Matka takaisin kaupunkiin iltapäiväruuhkassa kesti hyvinkin tunnin. Mielenkiintoista oli elämänmenoa ikkunoista katsella. Ennnen hotelliutumista kävimme vielä syömässä: Mongolian barbeque oli melkoinen pettymys, mutta joutaahan tuota välillä vähän vähemmänkin syömään.

Iltakävelylle lähdimme vielä kaksistaan. Löysimmme viinibaarin, jossa kävimme ihmettelemässä paikallista viinilistaa: Chateau Palmeria (5900 yuania), Rotschildia (16 000 yania)  ja samppanjoita jos vaikka kuinka paljon. … Me nautimme hieman eri valikoimasta lasilliset ja sitten levolle. Huomenna on taas matkapäivä.

Shanghaista Xi´aniin

Maanantai matkapäivä. Olisi saanut, voinut ja kannattanut nukkua kauemminkin kuin puoli kuuteen, mutta enpähän vain nukkunut. Kuudelta ei vielä satanut, mutta kahdeksalta satoi jo reilusti. Pilvet roikkuivat matalalla ja oli kovin syksyisen näköistä. Ei siis ihan kympin aamu.

Pakkailua, posteilua, kuvien siirtoa ja karsintaa. Ja runsas aamiainen. Siinähän se aamu kului: puolikymmeneltä jätimme Jiang Jin Towerin ja suuntasimme kohti juna-asemaa. Ei mitään rautatieasemaa, vaan levitaatioasemaa 🙂. Luotijuna (Maglev) Shanghaista lentokentälle oli seuraava matkakokemus.

30 kilometriä hoitui seitsemässä minuutissa. Vauhtia vaatimattomat 431 km/h. Hieman toista kuin kevättalvella routavaurioiden aikana Tampereelle, – silloin ajeltiin kymmeniä kilometrejä kuuttakymppiä.

Shanghain kotimaan kenttä komea ja siisti, niin kuin täällä kaikki julkiset tilat. Kaduilla, puistoissa, kaupoissa, aukioilla, asemilla – kaikkialla on roskatonta.

Selvisimme lentokenttämuodollisuuksista sujuvasti, ja jäi aikaa ostella karkkia ja vettä, aikaa hoksata että kentällä myytiin Shanghain rapuja (= villasaksirapuja) elävänä. Sesonki on siis menossa.

Koneeseen pääsimme ajallaan, lähtö myöhässä, mutta mihinpä meillä kiire. Toisin kuin aiempi kokemus Kiinan sisäisestä lentomatkoista, oli tällä reissulla lentoyhtiön oma puuhapaketti, joka oli paljon esteettisempi ja ravitsevampi kuin Finnairin ekologinen kahvimuki/keksi -systeemi.

Neljän kieppeissä laskeuduimme Xi´aniin, joka on Kiinan vanhin yhtäjaksoisen historian omaava kaupunki, keisarien pääkaupunki, silkkitien lähtöpaikka, terrakottasotilaiden kaupunki. Xi´anissa on 8 miljoonaa asukasta. Ei pilvenpiirtäjiä, perinteisempi kiinalainen kaupunki kuin Shanghai.

Pilvinen sää teki saapumisen vähän apaattiseksi. Matka lenttokentältä keskustaan ei tarjonnut kovinkaan esteettisiä tai mieltäylentäviä näkymiä, päinvastoin. Jäin miettimään, mistä nämä kiinalaiset ammentavat elämäntahtonsa, mikä näissä ankeissa kortteleissa, toimeentulorajan rajalla tai alla eläville miljoonille kiinalaisille on se voima, joka saa jaksamaan arjessa…

Grand Park Hotel on meille seuraavat pari vuorokautta tukikohta, josta nähtävyyksille lähdemme. Ei luksusta, mutta kelpo yösija.

Tänään ei ollut ohjelmassa muuta kuin illallinen ja Tang-dynastian palatsin musiikki- ja tanssishow. Ruoka erinomaista, show hyvä. Ruoka poikkesi tähänastisesta. Sain vihdoin dumplingeja ihan yllin kyllin! Tusinan verran erilaisia nyyttejä tuotiin alkupalojen jälkeen pöytään.

Show´ssa vaivasi (minua, ehkä hieman muitakin), että en oikein tiennyt, mihin tanssit ja laulut liittyivät, mitä ne merkitsivät, niillä ei ollut minulle historiaa, ei tunnetta, ei omakohtaista kokemusta, mihin ne liittäisi. Jälleen kerran erittäin kaunista, erittäin hienovaraista, esteettistä, mutta mutta…

 

 

Sunnuntai Shanghaissa

Sunnuntai Shanghaissa aloitettiin kuuntelemalla naapurikorttelin rakennustyömaan rautapalkkien kolinaa, joka alkoi kuudelta. Ei mitään pyhäpäivän pyhittämistä! No ehdinpähän aamusella päivitellä blogia. Yritin myös facebookata kummitytölle Pekingiin että tulossa ollaan, mutta joka kerta kun koneeseen kirjoittaa Facebook, netti jumittuu totaalisesti. Eipä Kiinassa facebookkailla.

(Yllä kuva hotellihuoneemme ikkunasta aamulla. Suurenee klikkaamalla.)

Aamiaisen jälkeen porukkamme koossa ja lähdimme ensimmäiseksi museoon. Sellainen läpijuoksuhan se oli, mutta muutama komea Ming-kauden posliiniesine ja upeita kalligrafioita, sekä sinettejä  ehdittiin nähdä. Sinetit olivat minusta erityisen viehättävä, vielä kun olisi tajunnut, mitä leimat merkitsivät. Täkäläisiä brakteaatteja, jotka olivat hieman erilaisia kuin Hailuodon kaivauksilta löytämämme, oli mukava nähdä.

 

Ja myös kiinalaiseen maalaustaiteeseen yritin paneutua; meidän taidehistorian opiskelijoiden  on kuljettava silmät avoimina maailman taiteelle. 😀 Museokauppa oli maailmanluokkaa, mutta vältin kiusaukset. ei yhtään kirjaa, korttia, notebookkia, kassia tai kalenteria. Magneetti jääkaapin oveen kuitenkin.

Museosta mentiin yhteen Pudongin pilvenpiirtäjistä. Jin Mao on 420 metriä korkea.

 

88. kerroksessa on observatorio, josta näki miljoonakaupungin kerralla. Hissin vauhti oli hämmästyttävän tasainen, mutta kohtuullisen nopea 9, 81 metriä sekunnissa! Huih! Huipulla oltiin.

Ja sitten taas syömään. Todellakin kaksi lämmintä ateriaa joka päivä alkaa olla jo aika paljon. Tänään koettelin jo vältellä kaikkien pöytään kannettujen kippojen herkkujen testaamista kovin perusteellisesti.

Lounaan jälkeen iltapäivä ohjelmasta vapaata. Nanking Road ja ”Huihai”- road – molemmat valtavia ostoskatuja, joilla on Guccin, Louis Vuittonin, Lacosten, Hermeksen liikkeet ja jossa on kymmeniä valtaisia liikekeskuksia, käveltiin. J & S seurana kävelimme rannasta hotellille. Reilu parituntinen espresso-tauon kera kului, ja nähtiinpä kaupunkia ja tuli liikuttua. Eikä rahaakaan kulunut kun tyydyimme katselemaan liikkeet vain ulkoa.

Illan ohjelmassa? Päivällinen, ja sitten legendaariseen jazz-klubi Peaceen – art deco -tyylinen baari, jossa veteraanimuusikot soittelivat 1920-1930-luvun big band -soundeja. Vau, se oli ihan huippu. Ei oltu kuin tunteroinen, puoli kymmeneltä lähtö, me ensimmäisinä kannattamassa ajoissa poislähtöä, huolimatta siitä, että swingi oli erinomainen. Ehdimme käydä vielä rannassa kuvaamassa. Illan tuulessa jo viileä juonne, mutta ah, vielä niin lämmintä.

Hotellissa kymmeneltä, ja sitten satuimmekin naantalilaisten kanssa samaan hissiin eikä mentykään kerrokseen neljätoista (jossa huoneemme ovat) vaan kerrokseen 42, jossa on baari ja josta näkee yli kaupungin. Yömyssyksi valkoviiniä ja talonrakennusta ja puutarhanhoitoa… Samoilla aaltopituuksilla tunnuttiin kulkevan – edelleen.

Shanghain sykkeessä

Entäs tänään? Mistäs tehtäisiin lauantaina Shanghaissa?

Ensinnäkin todettiin, että on aurinkoinen aamu. Päivällä lämmintä varmasti yli +20 C. Siitähän olimme kovin iloisia. Kuin myös hyvin nukutusta yöstä. Ylellisen Jing Jin Tower -hotellin sängyt sopivia, huoneet hiljaisia. Aamiainen? Nuudeleista pekoniin, hedelmistä dim sumeihin ja hyvää kahvia.

Ensimmäiseksi oppaamme ja paikallisopas Bobo, nuori taloustieteitä ja historiaa (intresantti aineyhdistelmä, hih!) opiskeleva kiinalaisneitokainen, johdattivat meidät Shanghain kaupunkisuunnittelun näyttelyyn. Hieman mennessä kummastelimme, jotta miksiköhän sinne, mitähän siellä..? Komea pienoismalli siellä oli. Tai siis montakin, mutta yksi valtava. Johon tuli myös valaistus.

 (kuvia olisi valtavasti. Mutta siirtäminen hidasta…. ) Ja kannattaa muistaa että kuvat suurenevat klikkaamalla.

 

Sieltä matka jatkui helminäyttelyyn. Saatiin nähdä helmisimpukan avaus. Porukkamme kesken järjestettiin arvonta: montako helmeä simpukassa olisi? Voitto tuli vastauksella 27!! Palkintona helmikorvikset. Opimme myös erottamaan aidot helmet muovisista. Ja moni riemastui ostamaankin helmiä, – ihan kuten minä tein jo Gungzhoussa.

Seuraavaksi buddhalaistemppelialueelle. Yksi maailman  arvokkaimmista buddhapatsaista, liki kaksimetrinen valkoinen jadepatsas joka on koristeltua jalokivin, nähtiin. Ei kuvattu, kun ei kerran ollut lupaa. Minua kiinnosti oikeastaan enemmän ihmisten käyttäytyminen buddhan luona kuin varsinainen pysti. Eikä buddhalainen arkkitehtuuri tai koristelumaailma muu minuun kolahda.

Lounaalle. Syötiin kiinalaista. Yllättävää eikö?

Lounaan jälkeen vielä yksi kohde. Shanghain vanha kaupunki. Kun kaiken rakentamisen ja miljoonien asukkaiden kaupunkiin muuttamisen jälkeen Shanghain vanha rakennuskanta on purettu on tänne rakennettu hutongeja (pieniä kiinalaiskortteleita) ja isoja komeita ylimystörakennuksia, siis kopioita vanhasta rakennuskannasta,  ja tuloksena on aikuisten Disneyland, tai sellainen Shanghain Disneyland.

Anyway, lyhyen vierailumme aikana näimme kaikenlaista. Teeseremonia oli ehkä parasta, mutta kyllä mielenkiintoista oli myös lyhyt vierailu Chinese Medisine Centrumissa. Siellä oli vastaanotto, jossa katsottiin käsistä ja päästä  painelemalla, mikä vaivaa. ”Asiakkaat”, vai potilaat istuivat odottamassa vuoroaan, lääkärit tai mitähän lienee olivatkaan, tekivät tutkimuksia ja diagnooseja ja sitten saattoi siirtyä ”apteekin” puolelle, jossa oli tarjolla apuja pääskysenpesistä Ginseng-juureen. (ai niin J.: kapitulissa tilaamasi tuliainen löytyi :)).

Vierailu vanhassa kaupungissa oli päivän viimeinen ”viralllinen ohjelma”. Illansuussa olimme hotellilla, ja kun pienen tauon jälkeen muut suuntasivat rantaan, jokiristeilylle, me olimme eriseuralaisia ja lähdimme omille teillemme. Pieni pyrähdys Huihai-roadilla ja sitten otimme taksin ajatuksena ajella suoraan Ranskan Hallintoalueelle.

Eihän se ihan ongelmitta pelittänyt. Huolimatta siitä, että meillä oli kanji-merkeillä kirjoitettuna osoite, johon olimme menossa, huolimatta siitä, että koetimme näyttää omasta ja taksarin kartasta mihin halusimme, jäimme noin kilometrin, parin päähän tavoitteesta. No tulihan iltalenkki. Eikä taksikyyti juuri mitään maksa = 15 juania, reilut pari euroa koko kyyti.

Jos koko päivän oli muutenkin tuntunut että oltiin jossain ihan muualla kuin Kiinassa (minulle vaikutulema Shanghaista merkillinen sekoitus New Yorkia ja Dubaita), niin Ranskan hallintoalueella viimeistään oli vaikea uskoa olevansa suurkaupungissa Itä Kiinan meren rannalla. Kiertelimme viehättävissä, idyllisissä käsityöläis-, taide-, design-kortteleissa, istahdimme drinksulle ja puoliyhdeksäksi ajelimme taksilla Jin Lu -ravintolaan, jota Bobo ja oma oppaamme oli meille suositellut. Miksi juuri sinne? Se on yksi Shanghain kuuluisimmista rapuravintoloista. Villasaksirapuja halusimme päästä syömään. Ja siinä se sitten oli lautasella. Miten se aukaistaan? Meille molemmille tuli tarjoilija perkaamaan ravun. Ja olihan se hyvää. Ja toki isossa ravussa enemmän syömistä kuin suomalaisissa jokirapureppanoissa.

Söimme lisäksi alkuruoaksi rapugratiinin ja lopuksi muutaman rapu dim sumin ja nautimme pullollisen chileläistä kelpo chardonnayta ja koko lysti oli pikkuisen reilun sata euroa. Ja paikka oli tosiaan fine diningia alusta loppuun.  Once in a lifetime. Hieno makumuisto jäi.

KiinaRiksa- ja junakyytiä – ja paljon muuta

Onko vielä se sama päivä kun aamukuudelta soi Suzhoun hotellissa herätys? Niin paljon on mahtunut yhteen päivään, ettei yhdeksi uskoisikaan. Liki hengästyttävää. Voi sitä hengästyä vaikka vain istuu riksan kyydissä, katsoo taijia, istuu bussin kyydissä, tepastelee puutarhassa, kuvaa bonsai-puita ja lounastaa  ja – –

 

Mutta aloittakaamme alusta tämä päivä. Siis: klo kuusi ylös. Suihkuun ja tukan huolellinen föönääminen, olisihan edessä pitkä päivä ja iltaan, liki yöhön asti olisi pärjättävä samalla frisöörillä. No ehdimme hiushuollostani huolimatta vielä aamiaiselle, ja sitten päivän ensimmäinen ”ohjelma”. Koko seurue pakkautui kahden hengen riksoihin, eikä pieni sade haitannut, onhan riksassa kuomu. Ei muuta kuin Suzhoun aamuruuhkan sekaan – 10 pyörän kyydillä ajelimme noin vartin läpi lämminsateisen esikaupungin ja tulimme vallan kauniiseen puistoon, jossa kiinalaiset miehet ja naiset aamuvoimistelivat – harrastivat taijia.

 

Sitä aikamme kummastelimme ja palasimme hotellille, sateen jo lakattua matka oli melkoisen mukavaa, vaikka oli minulla vähän kumma olo, kun edessä mies polkee pyörää ja me turistitöppänät istumme kyydissä. Mutta joukkoliikennettähän se tämäkin. Kaikkinensa mukava tunteroinen.

Ja hotellilla pakattiin, ohimennen kylppärin peilistä hoksaan, että johan se aamuvarhainen tukan laitto oli kannattanut! Pelkkää kostean sään ja riksakyydin pöyhentämää pöheikköä hiuksistoni. … So what?  Matka jatkuu… Koirat haukkuu, ja karavaani kulkee.

Bussinkuljettajamme hymyilevä herra Whu (ei Huu) odotteli jo poppootamme kuljettaakseen meidät Verkkomestarin puutarhan edustalle. Suzhoun pienin puisto, joissa ehkä keskeisintä olivat rakennukset. Minä siellä kyykin bonsai-puiden vieressä ja edessä ja koetin kuvata niitä. Olivat aikas nuoria ne kaunokaiset, sellaisia satavuotiaita … Niistä on jotain kovin kiehtovaa. ja toki paljon muitakin viehättäviä näkymiä.


Puutarhan jälkeen turisteille tehty tilpehöörikuja, josta oli sitten se Maon punainen kirja ostettava. Ei ehkä tule olemaan lukemattomien kirjojeni listalla ykkösenä, mutta onpahan kuriosioteettina olemassa.

Ennen lounasta ehdimme käydä vielä silkkitaiteen näyttelyssä. Ihan huikeita töitä. Ihan järjettömän hienoa käsityötä. Pandat on kirjottu (liekö oikea termi??) silkkilangasta. 

 

Näimme kun tällaisia toinen toistaan taidokkaampia silkkitöitä tehtiin, ja hiljaiseksi veti… Kysyttyämme nuorelta tytöltä joka teki taulua jossa oli kuvattuna kiinalainen kylä (noin kokoa 100 X 60 cm) hän sanoi että sellaisen tekemiseen menee kaksi vuotta! Kaksi vuotta.

Lounaan jälkeen pieni ruoansulatuslenkki kanavanvarressa ja sitten Suzhoun ratutatieasemalle. klo 14.32 pikajuna Shanhaihin lähtee raiteelta 12. Ensimmäinen kanji-merkki, jonka ymmärsin ihan itse! Rautatie!

 

Joutuisastihan se matka kului. Vauhti (295 km/h) ja turkulaisenemmistön (10/18 porukastamme on Varsinais-Suomesta) kanssa pidetty pieni maakuntaottelu kiidättivät meidän takaisin pikkukaupungin idyllistä Kiinan itärannikolle Shanghaihin.  

 

Nyt kun Shanghaista on vankka kahdeksan tunnin kokemus, voi todeta, että kaupunki ON iso. Keskusta moderni, liki elitistinen, ja akrobaattishow oli henkeäsalpaava. Sitä on ihan turha ryhtyä meitsin kirjallisilla kyvyillä kuvailemaan; olisi rääpälemäistä verrattuna siihen, mitä äsken näimme.

Sitä paitsi, väsyttää ihan mahdottomasti.

Suzhoun nähtävyyksillä

Suzhou on puutarhakaupunki, täällä sanotaan olevan kaksi Kiinan kauneinta puutarhaa. Kävimme tänään toisessa, Vaatimattoman miehen puutarhassa. Kävimme myös Suzhoun  vanhassa kanavakaupungissa Ja päivän lopuksi silkkitehtaalla, jossa oli pieni silkinvalmistusta esittelevä näyttely ja myymälä.

Päivä lämmin, mutta pilvessä (parempi kuvata, ei jyrkkiä varjoja).

Aamulla vajaan tunnin bussimatkan jälkeen saavuimme läheiseen kanavien kaupunkiin, osin 1500-luvun asussa olevaan ”Vesikylään”. Pääsimme ajelullekin kuin Venetsiassa.

Paitsi että oli kovin eri näköistä kuin Venetsiassa. Mutta mukava lokoinen tunnelma kylässä oli, – kylä oli yllättävänkin iso. Kanavissa pestiin pyykki ja päivän ruoka.

Kanavien varrella oli pieniä ravintoloita, asutusta, käsityöläisten pajoja. Eikä tänään aamupäivällä juurikaan turisteja, joten saimme kulkea levollisesti leppeässä, leppoisessa tunnelmassa. Tutustuttiin samalla porukkaammekin vähäsen, ja todettiin, että onhan maailma pieni.

Lounas oli tähänastisen reissun paras. Syötiin sitten niitä punaisia siansorkkiakin, joita kojuissa oli nähty.

Ja olihan ne makoisia, kielellä kun painoi lihapalan kitalakeen se mureni. Ja naapuripöydän belgialaisten kanssa tuli juttuakin: ajatella että tiesivät Tukholman olevan Suomen pääkaupunki.

Lounaan jälkeen siirryimme Unescon maailmanperintökohteeseen Vaatimattoman hallintomiehen puutarhaan. Jos mies oli vaatimaton, niin puutarha ei. Kiinalaisen puutarhaan eivät oikeastaan kuulu kukkivat kukat, vaan rakennukset, näkymät, bonsaipuut, vesi, heijastukset, paikat mietiskellä, rauha pohtia.

Kaikki yksityiskohdat on mietitty tarkoin, kaikella on tarkoituksensa. Ylöspäin nousevat räystäät pitävät pahat henget pois, siksak-sillat veden yli taloon estävät aaveiden tulon, ne kun eivät osaa tulla kuin suoraa pitkin, oviaukkojen pyöreys kertoo täydellisyyden tavoittelusta, karppikalat lammikoissa tuovat pitkää ikää, korkeat kynnykset kertovat sosiaalisen aseman korkeudesta…

Paljon, määrättömän paljon kauniita yksityiskohtia, esteettisyyttä, jollaista ei muualla ole.

Puutarhan jälkeen vuorossa silkkitehdas näyttelyineen, myymälöineen. Selväksi tuli, että silkinteko on käsityötä, käsityötä, käsityötä.

Ja selväksi tuli, ettei meistä kukaan tainnut lähteä ilman jotain ostoksia… Silkkisolmioita, -pyjamia, -peittoja, -paitoja, -kukkaroita, – liinoja. Kaipaamaani silkkikangasta en vielä löytänyt. En vielä. En anna periksi.

Siirtymätaipaleilla saimme kuulla oppaan kertovan kiinalaisesta yhteiskunnasta, sen poliittisesta järjestelmästä ja mm. yhden lapsen politiikasta. Joka kyllä näkyy katukuvassakin. Monin tavoin. Kumma että poikia on paljon enemmän …

 

Matka maailman laidalle

Ni hao! Tervehdys Suzhousta!

Eilen puolen päivän jälkeen tytär vei meidät Oulun lentokentälle, jonka terminaalin uuteen laajennusosaan päästiin eka kertaa. Hyvältä näytti. Helsingin kone ajallaan, samoin Helsinki – Shanghai -lento lähti ajallaan.

Ja yllättävän helposti lento sujui. Ehkä upouusi Airbus 340 oli yksi syy siihen. Siinä oli leveämmät penkkivälit kuin mannertenvälisillä lennoilla on totuttu, ja jokaisella oma kosketusnäytöllinen ruutu, josta saattoi valita elokuvia, uutisia, dokkareita, musiikkia, matkareittiä tai musiikkia. Reittikartassa myös osa ohjaamon mittaristosta, jota minusta oli merkillisen mukava seurata.


Siperian yli lennettiin, hyvässä tuulessa, sellainen limousine-meininki oli Finskin uudessa lenskarissa. Matka sujui lukien ja nukkuen. Melkein kolmen tunnin unen jälkeen heräsin huonoon oloon – taas. Suolatabletteja, heti perään suklaata ja vettä ja jalat pehtoorin syliin, – olo petraantui.

Aurinko nousi Itä Kiinan meren ylle juuri kun kapteeni aloitti laskeutumisen kohti Shanghain uutta uljasta lentokenttää. Tullimuodollisuudet sujuivat suht sutjakasti, Olympian opas keräsi meidän 18-hengen porukan kokoon ja paikallisopas ”Mister Jack” oli meitä vastassa ja pian jo bussikin. Parituntinen kului kiertäessä Shanghain noin (kukaan ei voi tietää todellista lukua) 20 miljoonan asukkaan kaupunki eteläpuolitse ja ajellessa aamuruuhkassa Suzhouhun.

Shanghain laitaosat täynnä kerrostaloja, vieri vieressä, kilometri kilometrin jälkeen, loputtomiin. Näytti vauraammalta kuin Guangzhou. Eikä saastepilvi ollut niin tiukka. Liikennettä niin paljon että sadan kilometrin matkaan meni hyvinkin reilut kaksi tuntia. (kaikki kuvat suurenevat klikkaamalla)

Meidän kellon mukaan olimme Bamboo Grove -hotellissa aamukuuden jälkeen, mutta täällä ollaan viisi tuntia edellä Suomen aikaa, joten laukkujen hotellihuoneeseen toimittamisen jälkeen olikin aika ensimmäiselle lounaalle. Bussikyydillä sinnekin menimme. Kiinalaiseen tapaan pöytään tuotiin ruokalaji toisensa perään, pöydän keskellä oleva pyörivä lasilevy täyttyi liha-, kala-, kasvis-, broilerivadeista.

Shanghailainen keittiö poikkeaa pohjoisesta (Pekingin) tai kantonilaisesta keittiöstä. Se ei ole niin tulista kuin Sichuanin keittiön ruoat, siinä on enemmän mereneläviä, ehkä enemmän vihanneksi, hauduttamista ja voimakkaampia makuja kuin eteläisessä, kantonilaisessa keittiössä, jossa höyrytetyt ruoat, ja ah! minun niin kovasti pitämät dim sumit ovat tavallisempia. Ns. ”punainen ruoka” on täällä oma lajinsa; ruokaa haudutetaan pitkään soijapohjaisessa sokeroidussa kastikkeessa. Luulen että tänään tarjoilla ollut possunliha (jossa oli kamara vielä jäljellä, yh!) oli juuri sitä punaista ruokaa. Niin tai näin, nälkä lähti.

Lounaan jälkeen lähdimme kaksistaan kävelemään Suzhoun lämpimään iltapäivään. Ihmettelemään sähkömopojen ja skoottereiden paljoutta. Tässä ”pikkukaupungissa” on noin seitsemän miljoonaa kiinalaista, mutta merkillisen pikkukaupunkimainen fiilis ainakin tässä hotellin lähialueella oli. Löysimme pienen markkinakujankin, Maon punaista kirjaa oli vielä myynnissä. Maksoi kymmenestä yuanista kahteenkymmeneen, riippui koosta ja kunnosta. Samassa kojussa myös aitoja Lacosteja ja Bosseja. Ja kaupungin halvimmat hinnat.

Kesäkelissä (about +20C ja aurinkokin näkyi) tepastelimme puolitoista tuntia, ja sitten oli pakko luovuttaa ja lähteä unosille hotelliin.

Hotelli on kolmen tähden vähän kulahtunut paikka. Ei missään tapaukseesa huono, sijainti ymmärtääkseni varsin keskeinen ja ihan siisti. Tulee kovasti mieleen Pietarin matkamme hotelli (jonka nimeä en tietenkään muista), ehkä tässä on jotain ”yleisliittolaista” (ystävämme mainio adjektiivi jota on miltei mahdoton selittää).

Ensimmäinen päivä alkaa olla lopuillaan, mitä nyt illalliselle vielä menemme. Luonnollisesti. Tuntuu lomalta. Vuorotteluvapaalainen ja pehtoorinsa (joiden seurustelun aloittamisesta tulee tänään kuluneeksi 35 vuotta) ovat lomalla. 🙂

Matkalaukullinen – mitä?

Olisi pari tuntia tehokasta peliaikaa käytettävissä. Pakkaamiseen. Tavoitteena pakata mahdollisimman vähän. Mahdollisimman tehokkaasti, eikä mitään vara-vara-varavaatetusta. Reissussa ollaan neljässä eri paikassa yötä, eikä ohjelmassa ole mitään luksusillallisia (paitsi ehkä kummitytön kanssa Beijingissä ;)) tai muuta erityistä juhlaa, joten kamppeiden pitää soveltua liikkumiseen bussilla, lentokoneilla ja kävellen. Toisaalta mukaan olisi suotavaa saada kaikki tähdellisin, en todellakaan aio Kiinassa ryhtyä vaatteita shoppaamaan, koska a) meillä on kohtuullisen tiukkis aikataulu, b) olen  kiinalaiseen 140 – 160 cm ja 40 – 60 kg mitoitukseen turhan iso. Tommy Hilfigeriä ja Gant´ia tietysti saa eurooppalaisissa mitoissakin, mutta minullahan on niitä jo! ja c) en nyt kotoilijana paljon mitään uusia kamppeita tarvi. Silkkiä aion ostaa.

Nyt on siis vakaa aiesuunnitelma, pakkausstrategia jo valmiina: parit farkut, parit siistimmät villa/pellavahousut, monta pikeepaitaa, pari ohutta toppia, pari siistiä paitista, pari kevyttä neuletta, yksi juhlava jakku. Tikkiliivi ja villaviitta lennolle, niitä voi sitten käyttää sään viiletessä, ehkä farkkutakki, ihan nuorekkuuttani vaan mukaan otan, heh!  Mustat lakeripopot ja siniset loaferit, ehkä kultatennarit, eikä muita kenkiä, – mieluiten ottaisin tietysti vaelluskengät, mutta eivät taida olla kaupunkilomalle sittenkään soppelit.

Shanghaissa on ollut yli +20 C ainakin pari viikkoa, eikä Pekingissäkään paljon viileämpää, mikä näyttää kyllä olevan pitkän ajan keskiarvoa lämpimämpää. Siis loppukesän vaatetusta?

Kamera, objektiiveja (pärjäisinkö zoomilla ja 50 millin kiinteäobjektiivilla. Entäs makro ja laajakulma? Ne vaan painavat niin hitosti. Siis jätän kotiin). Khtuullisen iso nesessääri: pelkästään hiuksia varten monta pulloa. Vähän käteistä rahaakin on vaihdettuna, ne siis mukaan. Lääkepussukka, johon sain äsken täydennystä ”hammasperäisen infektion hoitoon” V-Pen 1500. Hammasperäisen? Just. No se on vain varalle. Uuden hammaskiskonkin sain. Sekin mukaan. Miniläppäri, laturiarsenaali. Se on siinä. Suunnitelma ainakin, nyt olisi vain pysyttävä suunnitelmassa.

 

Klikkaile vanhoista Kiinan kuvista kokoamani kollaasi isommaksi…

Viininmaistelun vaikeudesta ja viehätyksestä

Juhlan jälkeen.

Eilinen päivä meni enempi vähempi ruokaa tehdessä ja nauttiessa. Ja viiniä maistellessa.

Meillä oli varsin mielenkiintoinen maistelu. Viinikerhomme on vuosien varrella hankkinut kolme Pichon Lalande Longueville -viiniä. Se on Bordeauxin Pauillacissa tuotettu erinomaisen laatuisa, ja hintava viini. Olemme kellaroineet niitä ja eilen oli sitten kerhomme 20-vuotistaipaleen kunniaksi aika nauttia ne pois. Viini oli siis sama, mutta meillä oli maisteltavana kolme eri vuosikertaa: 1999, 2000 ja 2001.

Tiesimme, että vuosikerta 2000 on arvioitu parhaaksi (8 – 10) ja vuosikerta 1999 huonoimmaksi (5-6). Tiesimme että parhaasta vuosikerrasta joutuisi tänä päivänä maksamaan yli 100 euroa, me olimme maksaneet suunnilleen puolet siitä hankittaessa (kohtuullinen tuotto! Kannattaisi sijoittaa enemmänkin viiniin… ) ja tiesimme että huonoimman vuosikerran viinistäkin joutuisi tänä päivänä maksamaan 60 – 70 euroa.  Me kaikki tiesimme nämä faktat, mutta kukaan ei tiennyt missä järjestyksessä viinit laseissa olivat – maistoimme siis puolisokkona. Erottuisivatko viinit niin radikaalisti kuin vuosikerta- ja hintatiedot antoivat olettaa?

Ensinnäkin todettiin, että jollemme olisi tienneet, että kyseessä on sama viini, emme olisi sitä hoksanneet, niin paljon vuosikerrat poikkesivat toisistaan. Toiseksi ainakin puolet meidän kymmenen hengen porukasta totesi, että samalla rahalla saisi PALJON parempia viinejä ja monta vielä. Itse asiassa noiden kolmen testiviinin hinnalla söimme maistelun jälkeen aika ruhtinaallisesti,  ja nautimme monta viiniäkin, jotka saivat paremmat pisteet kuin nuo kolme Bordeauxia. Etelä-afrikkalainen Boekenhautskloof 2006, joka on kyllä arvoviini sekin, oli ainoa, jonka pisteiden keskiarvo ylsi yli yhdeksän.

Arvostelimme viinit ennen kuin katsoimme vuosikerrat. Pichonin kolmen vuosikerran erot meidän pisteytyksellä olivat naurettavan pienet. Vuosikerta 2000 (se paras ja kallein) kyllä voitti 8,85 pistettä, mutta toiseksi tulikin halvin 8,70 pistettä ja kolmanneksi jäi vuosikerta 2001 joka sekin sai kuitenkin 8,6 pistettä.

Ranskalaisten huippuviinien jälkeen sitten söimme ranskalaista bistroruokaa. Ja huolimatta, että unohdin kuhan päältä voinokareet pois ja että unohdin tehdä creme brûléen päälle sokeripolton tuntuivat vieraat pitävän kokkailuistani. Ja  ehdottomasti parhaat pisteet olisi saanut jälkkäri jos ruokia olisi pisteytelty. Jälkiruoka, jossa on ankanmaksaa ja Baileys-likööriä, ei ehkä kuulosta erityisen houkuttelevalta, mutta onhan se vaan hyvää. Eikä vaikeaa.  Resepti alla…

 

Paitsi että sain uuden keittokirjan, kovin kauniin, palannen siihen kunhan ehdin perehtyä, on meillä uusi kukkakimppu, jossa on viehättäviä ”lyhtykukkia”. Huippu. Ja sitten pussillinen maa-artisokkia. Nam, niitäpä sitten tänään kun molemmat lapset ja murmeli olivat syömässä.  Leppeä sunnuntai on mennyt kovin joutuisasti …

Ankanmaksabrûlée ja rikkaat ritarit

150 g ankanmaksaa (Rougie)
3 dl kermaa
1 dl sokeria
1 vaniljatanko
5 keltuaista
3 cl Baileys-likööriä

Kiehauta kerma, sokerit ja likööri kattilassa. Lisää joukkoon ankanmaksa ja anna sulaa hetki. Siivilöi seos ja lisää keltuaiset joukkoon. Kaada seos annosvuokiin ja hyydytä 95-asteisessä uunissa 30 – 40 minuuttia. Jäähdytä jääkaapissa yön yli ja polta sokeri pintaan  (ruokokidesokeria grillivastuksen alla tai tohottimella)  ennen tarjoilua.

Muutama siivu pullapitkoa
2 dl maitoa
2 rkl sokeria
2 kpl munia

voita

tuoreita marjoja

Sekoita kulhossa maito, sokeri ja munat.
Leikkaa pitkosta suorakaiteen muotoisia paloja ja pyörittele ne munamaidossa. Paista pitkoviipaleet voissa.

Kokoa annos. Ripottele pinnalle tomusokeria.

 

Harrastusten parissa

Huikean kaunis pakkasaamu. Kuutamoyön jälkeen aamukuudelta postilaatikollakin jotain elämää suurempaa. Kotipihallakin luonto (voiko kotipihalla olla luonto?) niin kaunis kuin lokakuussa vain voi. Huurua, kirkkautta, kylmää, mutta valoa. Paljon valoa. Sellainen on näillä leveysasteilla, tähän aikaan vuodesta pienen juhlan paikka.

Matkalla kurssipaikalle…

Minulle ihan huippupäivä tänään, pääsin kamerakurssille. Koko päivän kestänyt digijärkkäri-kurssi, jolla oli opena Pekka Punkari. Hän on Kamera-lehden ex-päätoimittaja, ja minun mielestäni hyvä ope. Opin paljon uutta. Paljon. Toivottavasti se joskus näkyy täällä Temmatussakin…

 

Nyt pitäisi päästä vain kokeilemaan, soveltamaan, harjoittelemaan, oppimaan, — mutta toinen harrastus vie nyt.

Huomenna on viinikerhomme (Botrytis Ouluensis) 20-vuotissynttäreiden ensimmäinen kattaus. Ja sehän on tietty meillä.  Yleensä synttäreitä vietetään meillä, mutta nyt kun on oikein ”Jubilee” niin menemme marraskuussa ulos syömään. Oli kerholta ihan hieno ajatus ”ettei sinun aina tarvi”. No ei minun ”tarvi”. Minusta on ilo, mutta silti mukavaa mennä uloskin sitten varsinaisena synttärinä.  Mutta toisaalta, ei minulla ole mitään sitä vastaan, että tulevat huomenna meille.

Nyt siis tekemään jälkiruokaa… Huomenna on synttäreiden alkuosa. …  Meillä on vertikaalimaistiaiset ja minulla uusia kokeiluja keittiössä. Palannnen asiaan …

Kattaus taitaa sittenkin olla bistro … eikä valkoisia liinoja… Ehkäpä.

Jokapäiväinen mokamme

Kansallinen epäonnistumisen päivä! Tänään on kuulemma sellainen. Kaikkea ne keksivätkin. Niin kuin että mokailu on hyväksi, vai? Enpä tiedä, onko hyväksi, mutta meitsi on kyllä kävelevä esimerkki jatkuvasta pienestä töpeksinnästä.

Tänään- , onko tänään tullut mokattua? No heti aamusta sellainen, että olin lähdössä kuvausreissulle. Yhtä kirjaa varten olin luvannut käydä kuvaamassa kaupungilla ja Linnanmaalla, ja kun en oikein tarkkaan tiennyt olosuhteita (jotka osoittautuivat sitten aika vaikeiksi), ajattelin että otan mukaan sekä makron että normiputken, ja jalustan ja vielä varalle salaman vaikken tykkää enkä osaa käyttääkään sitä. Pakkaan kameralaukkua, ja etsin salamaa! Etsin ja etsin, ja sitten muistan, että sehän oli minulla mukana toissailtana siellä Antell´lla (jossa oli muuten erinomainen yritysesittely ja vielä parempi illallinen). Sieluni silmin näen, mihin kohtaan salaman (jota sielläkään en sitten käyttänyt) jätin. Ja kirosin huonomuistisuuttani. Soitan Antell´lle, parillekin ihmiselle siellä. Lupaavat etsiä ja soitella sitten minulle. Soittavat takaisin puolen tunnin kuluttua – jolloin minä jo olen ensimmäisessä kuvauskohteessani – että ei, eivät he ole löytäneet sitä. Ajattelen hävyttömästi, että joku sen – kalliin – salaman on ehtinyt jo pölliä. Mutta oma vika. Siirrän ajatuksen syrjään.

Otan kuvat ilman salamaa ja pakkaan kamerani kameralaukkuuni, ja mikä se siellä onkaan??! Salama. Ja niinpä muistankin, kuinka laitoin sen toissailtana Antell´lta palattua valmiiksi tätä päivää sinne kameralaukkuun. Paitsi että olen mestari töpeksimään, olen myös innokas laittamaan asioita valmiiksi hyvissä ajoin. Ja sitten unohtamaan koko jutun.

Entäs viime viikolla? Olin parkkihallissa ja mietin, jotta mikä ihme on automaatissa kun ei parkkilippuani hyväksy, en pääse maksamaan … Tungen lippua laitteeseen ja tupisen jotain vieressäni vuoroaan odottavalle lempeäsilmäiselle nuorelle miehelle. Hän vain merkitsevästi nyökkää kohti korttia,  – ja ? Ja huomaan tunkevani parkkiautomaattiin omaa käyntikorttiani. Eikä mokoma masiina sitä hyväksy!

Ja toinen autoon liittyvä moka sattui about kuukausi sitten. Olin Kaakkurissa tulossa kaupasta, kävelin autolle mukana pari isoa kassia, käsilaukku ja juuri silloin puhelin piippaa tekstaria vai soiko se? Ihan sama, jään räpläämään kännyn kanssa, mutta tehokkaana ihmisenä luonnollisesti kävelen samalla kohti autoa, klikkaan avaimella keskuslukituksen auki, ja ryhdyn laittelemaan kasseja takakonttiin. Joka ei aukea. Ei millään. Lasken kassit alas ja samalla hoksaan auton rekkarin. Jaahas! Eipäs olekaan minun harmaa kaunottareni,  johon yritän ”murtautua” vaan jonkun toisen harmaa samanmerkkinen, mutta vähän isompi kiesi kuin minun kulkupelini. Jotta väärään autoon olin menossa. Sattuuhan sitä.

Niin että vain yksi päivä vuodessa mokailulle? Ei riitä minulle.

Mutta iltapäivä meni tänään suotuisasti. Oltiin äiti-tytär -retkellä Haaparannassa. Hakemassa herkkuja ja yöpöydän lamppu esikoiselle. Ja oltiinpahan kaksistaan pitkästä aikaa. Eikä töpeksitty.

 

Toiveammatti?

Sitä minä vaan siinä hammaslääkärin penkissä taas tänään liki tunnin pötkötellessäni (enkä ollenkaan parkunut, vaikka mieli teki!!) mietin, että miten ihmeessä joku voi haluta hammaslääkäriksi. Minä tunnen aika montakin hammaslääkäriä, siis tunnen ohi kaiken vastaanotoilla ramppaamisen, ”siviilissä” siis – ja ihan normaaleja 🙂 , mukavia ihmisiä ovat, mutta ei ole koskaan tullut kysytyksi, miksi kukaan heistä on halunnut hammaslääkäriksi.

Täytyy olla aika lahjakas, älykäs ja/tai ahkera tai mieluiten noita kaikkia, että ylipäätään pääsee opiskelemaan hammaslääkäriksi, mutta sepä se! Miksei lahjakas, älykäs ja/tai lahjakas ihminen hakeudu opiskelemaan ja tekemään uraansa jollekin muulle alalle. Onhan hammaslääkärin hommassa varmasti puolensa, ja saahan siinäkin auttaa ihmisiä, olla tekemisissä ihmisten kanssa, on sisäsiistiä hommaa, eikä liksakaan liene kovin kehno. Mutta silti. Kuinka moni hammaslääkäri on kutsumusammatissaan tyyliin ”sanoin- jo-ala-asteella-että-haluan-hammaslääkäriksi”? Vai onko suurin osa hammaslääkikseen menneistä ajatellut vain ammattiin liittyvää statusta?

Ja siinä puudutusaineen pöhnässä,  vasemman silmän muurautuessa umpeen, tuntiessani, että pää halkeaa ja pelätessäni, että operoitavan hampaan viereinen hammas (ikivanha implantti) tipahtaa! (Eivät voi tipahtaa? Ihan sama, mutta siltä tuntui…) annoin ajatusteni harhailla ja ryhdyin miettimään lähipiirin ammatinvalintoja. Ja ammatinvalintoja tai uralle ajautumista tai unelmatyöhön pääsemistä. Niitä kun on tullut viimeaikaisten työn alla olevien artikkeleiden takia pohdittua myös historialliselta kannalta.

Mietin omaa ”ammatinvalintaani”. Se ei ollut mitään valinta. Se oli ajautuminen. Sattuma. Vahinko. Todellakaan en ollut koskaan, en koskaan! ajatellut ryhtyväni miksikään historioitsijaksi saatikka opettajaksi. Paras koulukaverini sen sijaan tiesi jo keskikoulussa lähtevänsä yliopistoon lukemaan ruotsia ja valmistuvansa ruotsin opeksi. Pehtoori? Pehtoori tuli armeijasta, kirjoitti – vihdoin – ylioppilaaksi, ja pyrki opiskelemaan koneinsinööriksi, ja sillä hyvä. Ystäväperheen tyttären opiskelupaikka selvisi minun karonkassani: nuori edellisen  kevään abiturientti jutteli vastaväittäjäni kanssa ja päätti sinä iltana pyrkiä opiskelemaan valtsikkaan. Pyrki, pääsi ja valmistui. On nyt kerrassaan kelpo työssä.

Meidän esikoinen? Ei kirjoitusten alkaessa ollut vielä ihan varma, mutta kun kirjoitukset loppuivat hankki taloustieteen pääsykoekirjat. Tyttärellä on opiskelukaveri, joka ei olekaan viihtynyt ekonomiopinnoissa, vaan on kolme kertaa pyrkinyt lääkikseen, aikoo pyrkiä neljännenkin. Yksi tuttavani on opiskellut koko elämänsä, valmistunut ensin sairaanhoitajaksi, joksi ilmoitti haluavansa jo lukiossa. Seuraavaksi hän kävi kauppaopiston, ja oli sitten vähän aikaa konttorirottana, minkä jälkeen perusti oman yrityksen, ja lopetti. Oli vähän aikaa ulkomailla tehden kaiken maailman hommia ja oli tekemättä mitään. Ja on taas perustamassa yritystä.  Meidän Juniori, joka myös johtavana rengasmyyjänä itsensä mielellään esittelee, – mitä aikoo tehdä intin jälkeen? Heaven knows, jotain autoalaa… ?

Omista opiskelijoistani ja kollegoista monet ovat tulleet humanistiseen tiedekuntaan kuten minäkin, vahingossa. Mutta sitten on sellaisia, jotka ovat olleet ”historiaihmisiä” aina. Ei ole muuta vaihtoehtoa elämässä. Sellainen on oikeastaan aika outoa, minusta :), toisaalta ihailtavaakin. Ja sitten sellaiset menevät eteenpäin kuin juna. Sellaista on mukava seurata.

Mietin äsken vielä pilateksessa, miten ohjaaja oli tuohon työhön hakeutunut? Mennessäni hammaslääkäristä suoraan ripsien ja kulmien väriin, mietin miten ko. putiikin nuoret naiset ovat kosmetologin uran valinneet? Jo tarhassa meikkailleet barbeja?

Kuinka moni on valinnut viisaasti, kuinka moni ajautunut, kuinka moni tehnyt kaikkensa päästäkseen siihen duuniin, mihin on halunnut. Vaikka sitten hammaslääkäriksi!

Tästäpä haluaisin tietää … Värkkäsinpä tuohon hieman hassun kyselynkin, mutta vastailkaapas nyt huviksenne. Voit klikata useammankin kohdan. Ensi maanantaiaamuun asti on aikaa vastailla …

Kerronpas Sport Trackeristä

Aamulla ei lenkityttänyt, saatikka että olisin lähtenyt salille.

Mutta kun iltapäivän alussa taivaan harmaa antoi periksi, sininen pilkahteli esiin ja näin vilahduksen auringonsäteestäkin, oli hyvä syy jättää tietokone ja lähteä ulos. Mutta minähän en tunnetusti pärjää juuri missään ilman jotain teknistä härpäkettä, joten luonnollisesti iPod taskuun ja puhelin.

Puhelin siksi, että olen ladannut siihen Sport Trackerin, joka on mukava sovellus. Vakavammin urheilua harrastavalle ja kunnostaan huolehtivalle siitä on varmasti vielä enemmän iloa kuin minulle, mutta olen minäkin siitä aika riemastunut.

Siis: se on pieni Nokia Ovi-palvelusta tai AppStoresta ja/tai kai jostain muualtakin ladattava pieni urheilusuoritteita mittaava juttu. Sillä voi mitata nimenomaan sellaisia urheilusuorituksia, joissa liikutaan paikasta A paikkaan B.  Punttitreeniä tai pilatesta sillä ei voi(ne) mitata. Mutta juoksu, kävely (valitettavasti ei ole erikseen sauvakävelyä), pyöräily, maastopyöräily, patikointi, rullistelu, hiihto, golf, soutu yms…

Ohjelma on äärimmäisen helppo käyttää. Eka kerralla teet asetukset (paino, ikä, sukupuoli) ja  sitten vain painat ”aloita”-nappulasta. Voit välillä laittaa tauon päälle. Kun saavut ”maaliin” elikkäs lenkki on tehty painat sammuta ja sen jälkeen ohjelma kysyy, haluatko lähettäää ”suoritusmerkintäsi”  nettiin, omaan sähköpostiin, vaikka facebookiin. Ei ole lähetettävä mihinkään, se tallentuu SportsTrackerin päiväkirjaan, josta voit seurata oman kuntosi kehitystä. Paitsi että näkyviin tulee oheisen kaltainen näyttö, kertoo ohjelma myös nopeuden muutokset,  korkeuden muutokset (Alpeilla ollessamme muutamilla oli tämä puhelimessaan ja nähtiin kuinka korkeuserot patikointipäivänä vaihtuivat). Sykkeenkin ohjelma mittaa, mutta sitä varten on tietysti oltava (erikseen ostettavissa oleva) sykevyö.

Tänään tein tuon vakkarilenkkini, ja tätä postausta varten vielä räpsin kamerakännyllä kuviakin: kuten hoksaatte karttaan tulee merkki kuvauspaikoista. Tein kehnohkoista kuvista kehnohkon kollaasin, mutta klikkamalla  suurenevat kuvat näkyvät vähän paremmin.

Karttaa pystyy puhelimessaan suurentamaan niin paljon että kujatkin näkyy. Toimii siis GPS:llä. Lapin tuntureilla karttapohjaa ei näy, mutta reitti  ja korkeuserot tallentuvat. Odotan, että pääsen Shanghaissa tätä testaamaan.  🙂 Näen miten paljon kävellään ja missä!

Sports Tracker´n voi ladata myös osoitteesta www.getstt.com/download?id=208126614   ja täällä on ohjelman virallinen kotisivu  http://www.sports-tracker.com/

Nyt kun on tullut kulutetuksi 198,1 kcal onkin hyvä syy lähteä Slow Food -tapaamiseen ja syömään Antell´lle.

 

Annan periksi

Kuitenkin, jotenkin alavire hiipinyt olemiseen. Sade ikkunassa, aikaansaamattomuus tai se etten ymmärrä, mikä rassaa, eikö kukaan kysy miltä tuntuu ja toisaalta taas kaikki kysyy: No, miten se on aika kulunut (miten?? eihän se riitä), kiiltävä asfaltti, vihlova syksy ja särky, vetämättömyys, tai etten tiedä, enkä osaa?

Ei niin hyvä vire.

No mutta ei väkisin! Nostan ahdistusta aiheuttavan, syyllistävän näköisen mapin työhuoneen takana olevaan isoon kaappiin, suljen kaapin oven tiukasti. Tiukasti. Maksan laskut, sentään. Syön jäätelöä, mikä ei kyllä helpota oloa – päinvastoin.

Sitten lopetan uikuttamisen.  Päätän tehdä vain jotain mitä huvittaa.   Musiikkia, kynttiläkin. Siivoan kirjoituspöydän ja alan laatia ensi lauantain ruokalistaa.  Askartelenkin (hyvänen aika, minä!)! Seitsemän ruokalajin ranskalainen illallinen alkaa hahmottua. Miten katan? Valkoiselle liinalle trikolorin värit? Ehkä. Kaikkea kattausvermettähän on kaapeista tullut viime viikkojen järjestelyoperaatioissa esille. Ostan ensimmäistä kertaa elämässäni Huutonetistä jotain: Giorgio Vasari, Taiteilijaelämäkertoja Giottosta Michelangeloon. Päivitän IPodiin uutta musiikkia.  Meneehän se tämäkin maanantai…  Menee pois. Hyvä niin.

Hullutellen

Aamulla takana pakkasyö tähdenlentoineen, kuineen, joista minulla ei mitään tietoa. Paljon levottomia unia, mutta uni syvää, voimaannuttavaa. Ajoissa sitten hereilläkin.

Kädentaitomessut Ouluhallissa olivat hyvä syy lähteä ajoissa liikenteeseen. Ensimmäisten joukossa pääsin ihailemaan kaikkea kaunista ja kätevää, jota naiset (enimmäkseen naisia) olivat myyntiin tehneet. Monena vuonna olen messuilta hakenut (mökille) jotain enemmän tai vähemmän oikeasti tarpeellista, – uunikintaita, pöytäliinoja, ovikransseja, porrasharjoja, saunalyhtyjä. Tänään ei mielessä oikeastaan mitään erityistä, menin vain katselemaan, ihastelemaan…  mutta teinpäs oikein elämäni heräteostoksen.

Vähän  😉 tavallista tyyriimmän anorakin lupasin itselleni. Käsinvärjättyä pellavaa, jossa on tuulenpitävä vuori. Ihan citytakki, ei mikään patikkapolun kampe. Ja kuinka rohkea!! väri meitsille. Ei mitään musta-harmaa-tummansininen -linjaa…

Messuilta vielä  Hulluille päiville: Hesarin Ruokatorstain resepteistä koottu muhkea keittokirja oli alle puoleen hintaan myynnissä. Se on ollut välillä kokonaan saamattomissa, joten nyt kun se oli myynnissä oli se käytävä hakemassa.

Ja yksi resepti on jo testattu: emmental-leivitetyt broilerfileet maapähkinäkastikkeen kanssa olivat erinomaisen makoisia. Juusto teki broilerfileistä rapsakoita ja kastikkeen täyteläinen maku sopi hyvin yhteen broilerin miedon maun kanssa.

Kirjassa on yli 500 sivua, ja reseptejä joka lähtöön. Nyt kun ei ole enää torstaisin työpaikan Hesaria nautittavana, on tästä hyvä ammentaa. Muistan joskus edellisillä poissa-työpaikalta -elämänvaiheissa yrittäneeni tilata Hesarin kotiin siten, että tulisi vain torstain numerot, mutta ei onnistunut. Lohdullista oli,  että tilauspalvelussa kertoivat, etten ollut ainoa, joka oli tällaista kysellyt.  No nyt voin lukea kirjaa joka torstai… 🙂

Ja sitten Alessi. Olohuone vaati tätä! Ihan ehdottomasti vaati.

Mitenkö niin vaati?

Yläpuolella on tämä.

Siis ymmärrätte, että oli pakko …

Nyt on taas vuosikausiksi hulluteltu.

Loppupäivä pihalla – nyt on kaikki valmiina, jotta talvi tulkoon. Syksyjen pitäisi lakisääteisesti olla tällaisia: aurinkoisia, kuulaita, kauniita, keltaisia.

Suorittamisen lauantai

Tänään vuorotteluvapaani projekti nimeltään ”Syväsiivoa koti” on edennyt melkoisesti. Olen putsannut ja puleerannut Festaa koko päivän.

Aamupäivällä olin pyöräilemässä pidemmän kaavan mukaan (koko Oulu oli keltainen, lehtiä maassa, puissa, ilmassa ja sitten keskikaupungilla ja sen laitamilla keltaisia kasseja kantavia ihmisiä), mutta sieltä palattuani ryhdyin jotensakin välittömästi luutuamaan, siivoamaan, järjestämään, jynssäämään, kiillottamaan, …  Samaan aikaan toisaalla … Pehtoori siivosi perennapenkit, villiviinit, tyhjensi viimeisetkin ruukut, leikkasi ruusut ja pesi piazzan ja kaikki kiveykset. Haravoi vielä ja tupisi, että mistä näitä lehtiä tänä vuonna oikein tulee…

Ja nyt Festan keittiö on viimeistäkin nurkkaa myöten puhdas. Sälekaihtimia ja mandariinipuuta myöten kaikki on pyyhitty! Pöytä vahattu, tuolit imuroitu. Jääkaappi järjestetty ja viinikaapin lasit kiillotettu. Kaikki, kaikki on siivottu.

Ja pieni suorittaja minussa on oikein tyytyväinen. Olen punaviinini ansainnut. Tuli takkaan ja kirja syliin. Ah, onnea.

 

Harmaata näkyvissä

Harmaata näkyvissä, mutta se ei olekaan negatiivinen juttu.

Julkistimme tänään kirjan, jonka nimi on ”Harmaata näkyvissä”. Se on arkeologien kirja, mutta sattui niin, että minä olin siinä yhtenä toimittajana. Se kun on juhlakirja ystävälleni, arkeologille, opettajallenikin, kollegalle. Mutta ennen kaikkea ystävälleni (te blogin vakioseuraajat tunnette hänet = ½VMP Hangasojalla ja matkaseura Kitzbühelissa, Roomassa, Kataloniassa,)  – siis siksikin olin mukana projektissa.

Kirjanteko on ollut yksi toimitustyö, joka täällä Temmatussakin on näkynyt joissakin sivulauseissa. Ja siihen kirjaan sitten kirjoittelin myös artikkelin, jonka senkin työstäminen on täällä ollut sisäänrakennettuna. Mutta nyt homma siis hoideltu. Palaute on vielä tulossa, mutta ohi on.  Vuorotteluvapaalainenkin on saanut jotain aikaiseksi. 🙂 Edes harmaata.

Oli niin hienoa, että saimme pidettyä kirjan julkistuksen salassa, kirjan saaja ei  tiennyt , – viime metreille asti juttu oli yllätys. Kuinka vaikeaa onkaan ollut pitää suunsa; olla hiljaa Hangasojalla, meillä, Hahnenkamm´lla, Pykeijassa, vappuna…

… mutta me teimme sen. Yllätyksen ja kirjan. Julkistustilaisuus oli aika lämminhenkinen:  ”On aika …”

 

 

Alakööki ja muita tuhopolttoja

Iltapäivällä blogissani piipahtaessani (en sitten kuitenkaan jaksanut osallistua Valokuvatorstain vaikeaan haasteeseen) kummastelin huikeaksi noussutta kävijämäärää: ”Miksi blogissani on tänään käyty jo iltapäivällä yli 300 kertaa?” Ja kun katson, millä hakusanoilla tänne oli tultu, hoksin että Piparkakkutalo, Alakööki, Ainolan puisto ja päiväkoti  -sanojen kautta oli klikkauduttu sivulle, jossa oli keväällä ottamiani kuvia tuosta Alaköökistä. Ja uutissivulta löytyi selitys:

Oulun Hupisaarilla sijaitseva historiallinen Alakööki on tuhoutunut tulipalossa. Piparkakkutalona tunnettu rakennus oli aamulla ilmiliekeissä. Poliisi tutkii tulipaloa tuhotyönä. Jo varhain aamulla palon arvioitiin saaneen alkunsa talon ulkopuolelta, mikä viittaa tahallisuuteen.

Paitsi että Alakööki oli historiallisesti arvokas jugend-vaikutteinen piparkakkutalo, johon liittyy paljon oululaista perhe- ja lapsuushistoriaa (Oulun ensimmäisen lastentarhan keittiö ja paljon muuta) on siellä nykyään tehty merkittävää  työtä kestävän kehityksen kasvatustyössä. Ja nyt se on palanut. Poltettu.

Tämä toi nihkeästi mieleen ne tuntemukset joita oli kesällä 1996. Silloin Oulussa – täällä meidän perällä – oli tuhopolttojen sarja. Muutaman viikon aikana ihan tässä lähialueella oli puolen tusinaa tuhopolttoa. Öisin alkoi heräillä kuviteltuun savuntuoksuun ja harvase yö paloautot ajelivatkin Koskelantiellä. Se kävi oikeasti pelottavaksi. Ja sitten tuhopoltot huipentuivat meidän lasten tarhan polttamiseen 19.7. vasten yöllä. Koko uusi päiväkoti roihusi maantasalle. Esikoinen oli kesällä 1990 ollut ensimmäisiä sen tarhan pieniä (reppana oli vasta kymmenkuinen kun jo tarhauransa aloitti, tosin ei tarvinnut eka jaksolla olla kuin puoli vuotta. Pikkubroidin syntymä takasi esikoisellekin melkein kolme ”kotivuotta”).

No tarhapalon jälkeisenä sunnuntaiaamuna me alueen pienten lasten vanhemmat seisoimme tuhkakasan vieressä itkimme ja ihmettelimme. Eikä oloa oikeastaan yhtään helpottanut kun tuhopolttaja sitten muutamien viikkojen päästä saatiin kiinni:  tuhotyöt oli tehnyt 16-vuotias poika.

Ikäviä muistoja.

Mutta muutoin melko mukava päivä.

Ja ehkä ”kiskot vievät etelään” tai kisko kivuttomiin hampaisiin…

 

 

Miksi Kiinaan?

Toissapäiväisen postaukseni jälkeen Koivu kyseli kommentissaan :

Kiinan matka!? Mitä ihmettä, vastahan olit siellä. Onko nyt tarpeen yhtenään trampata R-pellontien ja Kiinan väliä? Sinuna valitsisin uudelleen Firenzen (ja nx10 muuta oman maanosamme kohdetta).

Ei mikään huono kommentti. Hyvä kysymys, ja luulen, että muutama muukin kuviteltu lukijani pohtii samaa kysymystä, joten nostinpa tähän kysymykseen vastaamisen ihan ”päivän sanaksi”.

Kun ryhdyimme (jo viime syksynä) suunnittelemaan tämän syksyn matkaa, oli ensimmäinen ajatus, että kaukomatkalle lähdetään, koska yliopiston syysloman aika ja pituus eivät rajoittaisi matkantekoa. Siis kauas: Etelä-Amerikan monet kohteet kiinnostaisivat, mutta malariat ja muut riskitekijät eivät innostaneet. Ja sitten kolmeviikkoiset matkat tuntuivat jo vähän liian pitkiltä ja kalliiltakin.

Safarille lähtöä mietittiin pitkään. Parin vuoden takainen Etelä-Afrikan matka kun on yksi elämämme vaikuttavimmista kokemuksista.

Sitten bongattiinkin matka Bhutan – Katmandu! Vau, olisihan ylivertaisen hienoa, ja huiputuksiakin voisi olla tiedossa. Mutta matkan 17 paikkaa olivat jo varatut. Yhyy… Minne sitten? Olympialla on matka Peking – Taiwan – Hongkong! Pehtoori ei ole koskaan käynyt Kiinassa, enkä minäkään Pekingissä, sitä paitsi Taiwan kiinnosti kovasti meitä molempia ja minusta (vanhasta siirtomaahistoriantutkijasta :)) Hongkong tuntui kiehtovalle. Myös laajalti kehutun ruokakulttuurinsa puolesta, luonnollisesti. Matka siis varattiin.

Mutta toukokuussa matkatoimistosta soitettiin ja kerrottiin, että reissu ei ole saanut tarpeeksi kiinnostusta, joten sitä ei järjestetä. No hitto. Mihin sitten? Japaniin olisimme sitten halunneet, mutta toukokuussa kovin ajankohtainen tsunami ja Fukusiman voimalaturma veivät matkahaaveet jonnekin muualle. Ajauduimme Kiinaan; ”Kiina pähkinänkuoressa” on paketin nimi. Ja reissu menee näin:  Suzhou – Shanghai – Xian – Peking.

Lähtö on tiistaina 18.10. ja paluu lokakuun viimeisenä päivänä. Matkaraporttia on luonnollisesti tulossa. Pysykää loppukuussakin linjoilla; Kiinan kirjeenvaihtajanne raportoi (edellisen matkan postaukset täällä).

Edellisellä Kiinan matkalla olimme tyttären kanssa kaksistaan. Toukokuussa 2008 vietimme melkein kaksi viikkoa Guangzhoussa (Kantonissa) ja Hainanilla. Se oli ensimmäinen ulkomaanmatka, jossa minulla oli digijärkkäri, ja kyllä minä kuvasinkin! Ruokakuvia: dim sumeja ja pääskysenpesiä ja miljoonakaupungin ja Kaukoidän Hawaijin (Hainanin) vastakohtia. Ja paljon, paljon muuta!  (Klik, klik)       qǐng 请

Noita kiehtovia Euroopan kohteita – joita Koivukin vinkkasi – olisi niin paljon, ettei mitään määrää. Italia tietysti. Puhuisinkin kohdallani mieluummin Italiassa ”ramppaamisesta” kuin Kiinassa ramppaamisesta. Toinen kerta ei ole vielä ramppaamista. Italiassa olen ollut toistakymmentä kertaa. Se alkaa olla melkein ramppaamista. Italiaanhan voisin aina lähteä. Seuraavaksi Italiassa olisi hulppeaa mennä vaeltelemaan tai vaikka laskettelemaan Madonna di Campodiglioon.

Italian ulkopuolisista kohteista mielessä ja toiveissa on kaksi ylitse muiden: Berliini ja Skotlanti, kieltämättä Irlanti ja Islantikin houkuttavat. Finnairin Plussa-pisteillä Berliinin joulutoreille ja museoihin lähteminen ei ole poissuljettua. Olen jo hotelleja katsellutkin, …  Mutta ehkä tyydymme tavallisempaan, ekologisempaan, helpompaan ja levollisempaan ratkaisuun ja menemme joulukuussa mökille… Tai ehkä sittenkin Berliiniin… Jonnekin se veri vetää kuitenkin kun kerran nyt on mahdollisuus. …

(kaikki kuvat suurenevat klikkaamalla) 

 

 

 

Jätskipäivä

Jätskipäivä? Mitä  ihmettä?

Ei tämä ihan ens hätään jätskipäivälle ole vaikuttanut. Herään aamuvarhain. Lenkille en jaksa, tytärkin kömpii aikaisin ylös, ottaa auton lainaan ja lähtee salille. Olen vähän kade, kun en itse viitsi. Ryhdyn tekemään listaa päivän hommista,  ja aloittelenkin niitä jo vähän, kun hammaslääkäristä soitetaan ja siirretäänkin se aamupäivän aika iltapäiväksi. No käyhän sekin, kun kerran kotona duunailen.

Minä tyttö se käyn hammaslääkärissä tiuhempaan kuin jotkut pesevät hampaita. Torstainakin taas menen. Ja varmaan koko loppuelämäni joka ikinen viikko!

Soittelen yliopiston tietohallintoon ja kun kerron tuskasta, joka vaivaa kun työsähköposti ei toimi, ihmettelee  nörtti-datisti-atk-henkilö, mihinkäs sitä nyt virkavapaalla sähköpostia tarvii?.

– Nii -in, hyvä kysymys, mutta vaikka ja mihin. Yritäppäs, hyvä nettivelho, pliis, nyt vain auttaa.

Ja parin puhelun jälkeen homma korjautui, huh.

Vesitihkua, hammaslääkäriä, sähköpostia, tilastoja ja jotenkin kaikkinensa kovin lokakuista.

Mutta illalla jätskille. Oli Rotissööri-tapahtuma Ylikiimingissä Sortolan jäätelötilalla.

 

Yhden nuoren naisen rohkea yritys lähteä pyörittämään jäätelötehdasta Ylikiimingissä käytiin paikan päällä toteamassa. Juuri tämän päivän Forum-lehdessä on Sortolasta ja sen Sannasta pitkä juttu, joten en ala toistamaan samaa tarinaa, siis kannattaa lukea linkin takaa.

Nähtiin, miten jätski tehdään, eikä mennyt kuin puolisen tuntia ja valmista tuli. Kuultiin, miten kolmen pienen lapsen äiti ja maitotilallisen vaimo on itselleen yrityksen luonut.

Ja kun kymmenkunta paistinkääntäjää lähtee maitotilalle katsomaan, miten jätskiä tehdään, keskeistä on, että sitä jätksiä myös maistetaan. Ja Sortolan jäätelö on hyvää, täyteläistä, rakenteeltaan samettista. Vaniljajäätelö ei ole valkoista: eihän aitoa vaniljaa käyttäen voi tehdä valkoista, eikä (osin itse separoitu) sopivan rasvainen maito, eikä kunnon kermakaan ole valkoista. Maulla on väri.

Sortolan jätskiä on ostettu jo meillekin useampi paketti (Stockalta, Prismasta) ja saatu oululaisissa ravintoloissa jälkiruoka-annoksissa, mutta eipä ikinä ennen ole syöty näin tuoreena. Hmmm. Jätskipäivä, joko uskotte?  🙂

Sitä paitsi oli mukava nähdä tuttuja, paistinkääntäjiä. Ja saada vastattavaksi hieman hämmennystä aiheuttava kysymyskin … hhmmm.. On mietittävä vastausta.  Mietittävä on.

Matkakuumetta

Taidehistorian luennolla tajusin kuinka paljon Euroopan taideaarteita olenkaan kaikkina reissuvuosina (vuosikymmeninä) nähnyt. Kuinka paljon enemmän olisikaan ollut ihana niistä tietää ennen kuin ne näki. Tai ehkä niin, että nyt haluaisi nähdä ne uudelleen, ja niitä katsoisi ihan erilaisin silmin. Molempi parempi. Ensimmäiseksi voisi lähteä Firenzeen.

Ja itse asiassa minulla olisi Helsinkiinkin asiaa. Mutta on tuo Kiinan matka tuossa ihan pian ovella… Vielä ei ole mitään lentoliikennettä uhkaavaa tiedossa? Ei vielä vaikka syyslomaviikko lähenee? Tuntuu oudolta. Tällaiseen ei olla totuttu.

Ennen lomaa olisi vielä mahdollisuuksia ”ansaita” loma. Tänäänkin luterilaisen työmoraalin syövereissä,  – noh, ei mitään syvissä vesissä samoilua.  Ja sitten oli loistava syy lopettaa tekeminen kun sähköposti simahti, lopetti yhteistyön ja heti kohta tytär tuli syömään ja yökylään kotikotiin. Työ on toissijaista. Välillä. Vuorotellen, niinhän se menikin.

Joku roti saatava …

Pientä järjestelyä, pienimuotoista puuhastelua. Toimitustyötä ja tepastelua. Tyhjäkäyntiä.

Ja kuvakansioiden järkkäämistä. Arvatkaapas kuinka paljon minulla on kuvia? 70 000!!! Ei voi väittää, ettenkö olisi harrastanut, opetellut, yrittänyt.

Kuvamäärästä noin puolet on karsittava, deletoiva. Ja kaikki tämän vuoden puolella otetut on järjestämättä.  Olen kehitellyt uutta ”järjestelmää”, varmennustallennusta. Vie aikaa. Mutta kaikki järjestyy vielä.

Blogin ulkoasullekin aloin tehdä isompaa remppaa, mutta jäi tuollaiseksi sini-tähtitaivas-tunnelmoinniksi.