Töitä vuorotellen

Luento meni aamulla – hyvin? Luulisin niin. Minustahan on mukava luennoida. Sain aikaiseksi keskusteluakin. Se on minusta aina hyvä merkki.

Yhden halauksenkin esitykseni jälkeen sain. Ei, ei se halaus ollut varmaankaan kiitos luennosta, vaan menneen muistamisesta. Ihminen kaukaa menneestä yllättäen siellä… oli mukava nähdä, oikeastaan oli yllättävää kuulla, mitä hän minusta 20 vuoden jälkeen muisti.  🙂 No sen onnikkakortin – tietysti. Mutta muutenkin. Minä muistin, että hän oli hyvin sydämellinen, myötäelävä. Siltä hän kuulosti tänäänkin. Vaikka työnsä varmasti syö naista.

Iltapäivän vietin yliopistolla, palaveerauksessa, ja kesän kuulumisia kollegoilta kysellessä. Ja heips, sitten minä lähdin, muut jäi.

Sellaista se on vuorottelijan elämä. 🙂  Ja huomenna vuorottelijalla on kokous kotona… Nyt jo tuoksuu hyvälle. Meillä on lounaskokous: tein kollegoille keftedes (kreikkalaisia lihapullia, resepti molemmissa keittokirjoissani (s. 109)).

Laittelen tässä illan päälle  vielä tenttipalautteeen eilisen postauksen kommentteihin. (No nyt on; samalla eilisen taulukon ja asetelman ”avausta”. (klik, klik)

 

Perhehistorian esitelmää tekemässä

Tiedän olevani vähän tylsä, mutta nyt laittelen tähän kaksi huomisen esitelmäni diaa. Minusta nämä eivät ole tylsiä. Näiden parissa minulla on mennyt aika lailla aikaa.  Näiden ja liki 40 muun dian kanssa.

Mutta ehkä nämä kaksi kiinnostavat, ja koskettavatkin, eniten. Minua siis. Katsotaan sitten aamulla, mikä kiinnostaa kuulijoita.

 

Erik Sinius oli Iin kirkkoherra 1700-luvulla.

 

Perhetyyppien prosentuaaliset osuudet Suomessa vuosina 1950 – 2010.

Nämä voisivat olla aika hyviä tenttikysymyksiä…  Mitä asetelma ja taulukko kertovat suomalaisen perheen muutoksista, selitä mitkä syyt ovat prosenttilukujen taustalla…

Tuulinen maanantai

Maanantaiaamu.

Kirjoittaisiko artikkelia, tekisikö keskiviikon esitelmää vai valmistelisiko torstain kokousta?

Vuorotteluvapaalla?

Tässä mitään ristiriitaa ole.

On vain vähän työteliäs viikko edessä.

Oma vika.

Eikä tuo ollut dialogi,  vaan monologi. 🙂

_____________________________

Olen vielä aika kaukana lusikkalaatikoiden siivoamisvaiheesta. Mutta kyllä se sekin vielä tulee. Pehtoori ei enää kommentoi vuorotteluani, sanoi jossain välissä, että on hyvä olla vuorotteluvapaalla, että voi tehdä ne työt, joita ei ehdi töissä tehdä. Luulen, että soittaa suutaan tai yrittää olla vitsikäs. En reagoi moiseen. Sanoin vain, että se lusikkalaatikoiden siivoamisvaihekin vielä tulee. Ihan varmasti.

Tänään on ollut hyvä päivä kirjoittaa. Tämä on ollut tuulinen päivä, näin tuulee aina Tanskassa. Aina silloin kun me ollaan siellä teltalla. No ei, ei sitä tapahdu kovin usein. Ei ole tapahtunut 30 vuoteen. Mutta aina kun olemme telttailleet siellä, niin on tuullut tällä tavoin. Me sanomme tällaista elokuun tuulta Odensen tuuleksi. Kävin äsken siitä nauttimassa merenrannassa. Metsän läpi mennessä ei tuullut. (klikkaamalla kuvaa, näet illan ihanan valon)

”Metsään on tullut jo syys”.

Väistöliikkeitä

Olisi pitänyt tehdä jotain. Tein jotain ihan muuta. 🙂

Tavattoman touhukkaaksi sitä äityy kun hämää itseään, olen tehnyt puutarhahommiakin paljon pehtooria enemmän.

Ja se jos joku kertoo väistöliikkeistä. Ja kävin taas pitkällä lenkillä. Mikäpä on ollut olla ulkona kun Oulussakin on ollut vielä helle. Mutta sitten aina välillä on ollut piipahdettava koneella katsomassa, miten Irene New Yorkissa ja Long Islandilla etenee. Kuuluuko Bethpagesta mitään?  Kummasti ollut huoli serkusta ja tämän perheestä. Uutisointi myrskystä on ollut hyvin, hyvin ailahtalevaa. Olen Facebookissakin käynyt ainakin viikon, jollen kuukauden kiintiön odotellessani tilannepäivitystä. Helpottava tilannetieto siellä oli joku tunti sitten.

Sadonkorjuutakin tänään. Ihan itsekasvatettua chiliä  käytin raparperihillokkeen tekoon. Jos hilloke ensi viikonloppuna juuston kanssa maistuu, laittelen reseptin (jonka sain viime viikonloppuna) jakoon.

Kovin monta nurkkaa meidän puutarhasta ei ole minun ”heiniäni”, mutta pieni ”kiviasetelma” koivujen alla, tienpuolella on vähän niinkuin meitsin juttu. Ja mitä siellä kasvaa??

Mutta huom! Mikä upea rivi! Ihan suorassa, isommasta pienimpään! Joku roti se on oltava kärpäsienilläkin!

Ja NYT minä alan tehdä sitä keskiviikon esitelmää valmiiksi… Ukostaakin jo.

 

Kesän lopulla

Venetsialaiset? Oulussa vietetään tänään venetsialaisia. Ei ole kokemusta, mutta jotenkin suhtaudun vähintäänkin varauksella. Ihan kuten halloweeniin tai ystävänpäivään tai muihin muualta lainattuihin ei-kansallisiin kesteihin yleensäkin. Todellakin: oikein fiksua minulta teilata ilman kunnollista tietoa tai kokemusta asiasta.  Mutta silti… Olen varauksellinen.

Toisaaltahan olen kuitenkin sitä mieltä, että juhlat ja kestit ovat enemmän kuin tarpeellisia ja kaikkinensa elämän sulostuttajia. Meillon ollut ihan oma juhla tänään. Ei ole nuorisoa kaupungissa, että olisin  voinut heille kokkailla, ja yhdet siirretyt synttärit ja rapukestitkin, jotka oli vähän aikeissa viettää tänään, siirrettiin hamaan syksyyn, joten meidän oli pehtoorin kanssa sitten kaksin lähdettävä juhlistamaan – venetsialaisia? Ehei, meillä oli ihan muu hyvä syy lähteä ulos: hää- ja kihlajaispäivä.

Ja miten me juhlimme? Syömällä. Naturalmente!

Ravintola Uleåborg. Tänä kesänä  ei olla sinne ehditty, mahduttu, menty, joten nyt kesän lopulla, elokuun lämpimänä lauantaina pyöräilimme sinne. Valittelin T:lle (ravintoloitsija) ettei olla ehditty käydä, mutta hän totesi lakonisesti, lohdullisesti, viisaasti: ”Mutta olette siinä nyt”. Niin. Se oli minulle – taas – hyvä muistutus. Elämä on tässä. Eilenkin sain siitä muistutuksen. Kipeästikin koskevan (kuinka viisas ystävä onkaan! Luuydinsiirtoa odotellessa hän toteaa; en ole onneksi koskaan ollut sitteku-ihminen). Mutta se on eri asia. Minulla on vain niin paljon opittavaa vielä …

Palatakseni ravintoloihin, jos minulta kysyttäisiin tällä hetkellä Oulun parhaiden ravintoloiden TOP 3, niin lista olisi seuraava: Uleåborg, Puistola Dining ja jaetulla kolmannella sijalla Istanbul ja Hugo. Ruoka on noissa kaikissa erinomaista, kaikissa on miellyttävä miljöö, kaikissa on hyvä palvelu, mutta Uleåborg on kuitenkin juhlavin, ystävällisin, eniten gourmet, ja viinilista (ja sen asiantunteva suosittelu)  ovat meidän makumme mukaisia eniten… Kuhan kanssa tarjottu perunasalaatti oli ihan mahdottoman hyvää,  ja pehtoori tykästyi gratinoituun sitruunasorbettiin ikihyväksi…

Olemme tyytyväisiä.  Vaikka kesä onkin lopulla.

 

Saaristolaisleipää

Saaristolaisleipä kuuluu jouluun, ja Etelä-Suomen rannikkokaupunkeihin. Sitä on ostettu – aika hyvään hintaan – joulumyyjäisistä, Turun kauppahallista tai Tammisaaren Knipanilta. Koskaan ei ole tullut mieleen leipoa sitä itse. Ei vaikka leivässä on minusta jotain ”pyhää” (hiiteen karppaaminen meidän perheestä!, ei sovi meille), leivän vieminen kylään on minusta mukavaa ja leivän saaminen tuntuu hyvälle;  sellainen itse leivottu leipä on lahja, jossa on sydän mukana.

Viime viikonlopun jälkeen ja ennen ensi viikonlopun kalaaseja etsiskelin reseptiä ajatuksella ”osaisinkohan”, ”onnistuisikohan”  – – Ja Anna Lehtosen ihanasta Aamiainen. Nautiskelijan ateria (joka on muutoinkin ehkä viime vuoden innoittavin ja ihanin keittokirja) luin

Voisi kuvitella että tällaisen luksusleivän tekeminen olisi vaikeaa – mutta jaan salaisuuden kanssanne: se on hämmästyttävän helppoa ja vaivatonta.

Nyt minä jaan saman salaisuuden: niin se on. Tein taikinaa siinä ohessa kun mökkinaapuri piipahti täällä kotosalla historia-projektimme tiimoilta.  Eikä tarvinnut taikinan teon jälkeen jäädä odottelemaan, vaan pistin vuoat saman tien uuniin. Siis ei tarvitse nostattaa, ei vaivata, ei mitään. Tee taikina ja paista. Hulvattoman helppoa ja hyviä tuli leivistä (taikinasta yhteensä kolme leipää). Pelkkä suolainen voi (kuvan La Motte on ekssellenttia tässäkin yhteydessä!) riittää, mutta siikatartar tai graavilohi tekevät leivästä gourmettia.

 

Ja sitten se resepti

1 l piimää
3 dl kaljamaltaita
3 dl siirappia
3 dl karkeita ruisjauhoja
3 dl vehnäleseitä
1 l karkeita vehnäjauhoja
1 rkl suolaa
2 pkt hiivaa

Lämmitä siirappi, ja lisää se piimän joukkoon. Murenna hiiva haaleaan seokseen. Lisää maltaat ja anna turvota puolisen tuntia.
Lämmitä uuni 180 asteeseen. Lisää kaikki loput aineet sekoittaen kauhalla tasaiseksi taikinaksi.

Kaada taikina kahteen tai kolmeen pitkulaiseen kertakäyttöalumiinivuokaan (leivinpaperilla vuoraaminen helpottaa irrottamista).

Paista ensin tunti, ja laske sitten uunin lämpö sataan asteeseen, peitä vuoat foliolla ja anna olla uunissa vielä toinen tunti

Saaristolaisleipähän on siitä mukavaa, että se on makoisaa vielä viikonkin päästä.  Niin että ensi viikonlopun juhlissa tarjoan vanhaa leipää 🙂

Enemmän asian vierestä …

Aamun sakea, tiivis, kylmä, liki märkä sumu oli melkein pelottava. Se, sekä frisbeegolfin SM-kisojen (lehtikuvassa näkyy sumu vielä päivälläkin) takia vakkarilenkkireittini osittainen sulkeminen, olivat loistava syy sallia lenkin väliin jättäminen. Yleensä noiden frisbeegolfareiden sekaan mahtuu ihan hyvin, mutta kisojen aikana ei.  Mistä siis olin oikeastaan ihan iloinen tänään.

Ensi viikon puhujamatkaa varten tein sitten esitelmää. Kyllähän se tahmasta puuhaa on ollut. Ei mitään lumoutunutta luomisenriemua tai kansanvalistajan intoa ja paloa tehdä tutkimustaan tiettäväksi. Joskus on, tänään ei.

Esitelmän kuvitusta varten selailin valtaisaa kuva-arkistoani ja kuinkas ollakkaan eksyin myös perhekuvien puolelle. Ja tämä on nyt jaettava. Tytär on kuumeessa ja kuvan oton jälkeisenä päivänä myös veljensä.  Eikä tämä kuva (klikkaamalla suurenee) sitten taas yhtään lievittänyt ikävääni. Mutta …

Tytär, joka huomenna lähtee naapurinpojan (kulkee myös nimellä ottopoika) kanssa Hangasojalle, tuli syömään ja autoa lainaamaan, joten sain hyvän syyn värkkäillä keittiössä tunnin jos toisenkin. Eilen hallista löysin kotimaisia ihania kanttarelleja, ja pehtoorille savustettavaksi pari nieriää, jälkkäriksi sekoittelin kevyehköä mustikkaherkkua, joten juhlaruokaa meillä.

 

Kaikenlaista hyvää

Nyt on niin paljon tullut kirjoitettua tänään ettei lähde kuin luettelo.

Monta hyvää asiaa:

– Lenkillä klo 6.32 merenrannassa tyyntä, vain vähän viileää, lokit on vielä hiljaa. Aamut vaan on niin hyviä.

– Kaksi tuntia tuotan tieteellistä tekstiä niin ettei moneen kuukauteen.

– Lounaaksi jääkahvia. Miksen tee sitä useammin?

– Asioilla. Keskellä päivää kaupungilla??!! On parkkipaikkoja, on tilaa, ei jonoja.  Merkilistä.

– Butuliini rulettaa Caritaksessa.

– Kahvilla sairaalassa. Sellaisestakin voi saada hyvän mielen.

– Mutikaisilta viestit.

– Hugo voi hyvin. Se tuli iltasella slowari-porukalla todistettua.

– Makrokuvasta on tykätty.

–  On lämmin.

Kaikenlaista.

On sitä huonompaakin. Mutta otetaan nyt vain ne hyvät.

Pikku Toscana pihalla ja blogissa

Sade on piessyt puutarhasta satoja ruusunkukkia maahan. Vahinko. Muutkin kesäkukat alkavat olla enemmän surullista kuin nautittavaa katseltavaa. Omenapuussa on kyllä jo omenoita, ja yrttipehkot kasvimaalla tekevät hyvinkin toista satoa. Viinimarjoja emme juurikaan poimineet, on rastailla juhlat meidän takapihalla.

”Pikku Toscanani”, jonka ensimmäinen kukka oli opiskelijoilta keväällä saatu, on nyt kukintansa korkeassa keskipäivässä. Auringonkukat Festan seinustalla sattuvat somasti silmiin, vaikken keltaisista kukista pidäkään. Auringonkukat ovat eri juttu.

Etelä-Suomessakin oli auringonkukkapeltoja niinkuin Toscanassa tai Kataloniassa. Ei niitä ollut ennen, lapsuudessa. Tai mistä minä tiedän, oliko niitä, mehän kävimme Lounais-Suomessa, Kymissä ja Helsingissä sukuloimassa yleensä heti kesän alussa. Tai juhannuksen jälkeen.  Ei silloin auringonkukat kuki missään. Rypsi- ja rapsipellot muistan. Niiden keltaisen.  Ei ne silloin mihinkään suuntaan ajatuksia liikuttaneet, mutta kalliot, kumpuilevat peltomaisemat, ehkä jostain vilahteleva meri olivat jo lettipäisen pennun mielestä hienoja, jotenkin kauniita ja jännittäviä. Ei siis oikeastaan ihme, että viikonloppuna jokin liikahti: geeniperimäni on kuitenkin vähintään 600 kilometriä etelään näiltä vesijättömaiden, aakeiden laakeiden, soisten taipaleiden maisemista. Vaikka hyvähän täälläkin.  Onhan kotipihalla pikku Toscana.

 


 

Kuvasatoa Lounais-Suomesta

Vielä lomasen tunnelmissa. Kapitulista ei minulla ole kuvia. Olen lopettanut kameran rahtaamisen illallisille. Siitä ei tule kuin paha mieli, ja häiriötä. Ja kapitulista saa virallisen kuva-CD:n tilattua, joten omia kuvia ei ole.

Mutta keskiviikon matka Oulusta Kristiinankaupungin kautta Raumalle on kuvattu.

Ja Eurajoella olleen majapaikkamme Vuojoen kartanon fotografiirasin jotenkin huolellisesti.

Elämämme ensimmäisen purjehdusmatkan, sillä tarjotut lounas ja päivällinen on myös tallennettuna digitaalisesti, samoin käynti Seilin saaressa. Oli hienoa päästä näkemään siellä oleva kirkko (huom. spitaalisille oma ”eriö”, Engelin suunnittelema kaksikerroksinen punamultarakennus, Saaristomeren tutkimusaseman rakennukset, spitaalisten ja mielisairaalan rakennukset). Saaren parin kilometrin lenkki kierrettiin ja sen jälkeen odotti veneessä saaristolaislounas. Ah, onnea.

Airistolla purjehdittin auringossa ja hyvällä tuulella, mutta juuri kun illalla tulimme Aurajoen suulle alkoi ukkonen ja sade. Mutta kun ”otettiin kiinni” laituriin, sade lakkasi ja tuomiokirkon ylle nousi sateenkaari. Ja taas veneen pöydässä oli erinomaista ruokaa. Hieno päivä. Hyvässä seurassa. Ihan ikimuistoinen. Kuvista ehkä jotain häivähdystä voi saada kuinka hienoa oli.

(tämän postauksen kuvat suurenevat klikkaamalla)

 

Kuvista puheenollen. Perjantaiaamuna kun heräsimme Naantalin Lintulan pikkukodissa (ks. tark. täältä) Naakassa oli etsittävä aamiaispaikka, sillä emme olleet hankkineet aamiaistarpeita.

Naantalin satamassa on kahviloita ja ravintoloita jos vaikka kuinka paljon, ja Café Amandis oli meille sopiva. Siellä oli valokuvanäyttelykin. Parikymmentä valokuvaa kahvilan seinillä, 80 euroa kappale, ja on kyllä ihan vaatimattomuuttani todettava, että otan ihan yhtä hyviä/huonoja. Ainakin aina yksi tuhannesta otoksestani yltää samalle tasolle. Ne olivat luonto- ja ulkokuvia, hyvin samantyyppisiä aiheita kuin minulla, …

Tämä rohkaisi ja laittelinkin sitten kuvasivulleni PALJON kuvia lomasestamme.

 http://satokangas.kuvat.fi ja siellä Lomamatkalla Lounais-Suomessa.

Siellä on pari sivullista otoksia. Niissä nyt ei taida yhtään taidekuvaa olla, mutta vinkkejä omiin lomiinne …

Siellä on myös Naantalin hautuumaalta kuvia. Mm. allaoleva!

On siinä taas sisaruksilla nimet: Sävele, Runo ja Hilla.

Jos kerran Sävele on miehen nimi, onko Runo feminiini vai maskuliini?

Ihanelma!!!

Siis uusia nimiä Erikoisten nimien kokoelmaani   🙂

Ylhäällä, blogin bannerikuvassa on laiturilla vanha ukkeli pilkillä! Monta muutakin siellä oli.  Elokuun tyvenenä aamuna pilkkiminen laiturilta näytti näin Perämeren rannikolla asuvalle vähän hassulta, mutta taitaa olla turhan ennakkoluuloista ajatella, etteikö kesällä voisi pilkkiä… ?

Kulttuurikapitulin lauantai

Lauantai 19.8.2011 kulttuurikapitulin toinen päivä avautui sateisena. Marina Palacen ikkunoihin tuli aamukahdeksalta rankasti vettä. Mutta vesisade väistyi. Minulla oli puoli kymmeneksi kampaaja, ja koska nälkä ei ollut ensimmäisenä ajatuksissa, viime päivien syöminen ollut ylenpalttista, skippasin hotellin aamiaisen ja lähdin kävelylle Aurajoen rantaan: teki hyvää vähän liikkua, liikkua ihan reippaasti. Piipahdin sitten kuitenkin kauppahallissa kahvilla (Sininen juna).

Puolelta päivin oli lounas. Lounaspaikkoja oli neljä: Hermanni, Svenska Klubben, Yläbörs ja Suomalainen Pohja. Me olimme Pohjalla, ei kun Pohjassa. Kaikissa neljässä lounaspaikassa pääruoka-aineet olivat samat (sorsa, siika, suklaa), mutta keittiömestarit olivat tehneet niistä omanlaisensa lounaan. Meillä oli alkuun savusorsamousselinea saaristolaisleivällä, pääruokana vihanneksilla täytettyä siikaa mangoldi-roseviini-kastikkeella ja jälkiruokana suklaata kolmella tavalla.

Yllärinä tarjottiin kivitatticrepsi, nam!! Etu- ja jälkiruoat olivat erinomaisia, siika oli hyvää, mutta ei erikoista. Toisten mielestä se oli muikean makoisaa, mutta minä en riemastunut. Hermannissa siian kanssa oli ollut tomaattinen kastike, jossa oli ollut savua (hickory vai paahdettu paprika -mauste maun antajana? sitähän sitten mietittiin :)) ja siitä kuulin monta kiittävää kommenttia. Meillä entisiä ja nykyisiä oululaisia pöydässä. Ravintolalta pieni moka liittyi viineihin: olivat ihan liian lämpimiä ja ystävien viinilaseissa hämähäkin seittejä. Lasit ja viinit kyllä vaihdettiin, ja tarjoilija ymmärsi pyydellä anteeksi, mutta, mutta…

Lounaan jälkeen pehtoorin ja ystäväpariskunnan kanssa päätimme piipahtaa viereisessä taidemuseossa, jossa nämä eivät olleet aiemmin käyneet: jugend-rakennuksen seinillä Suomen taiteen kultakauden maalareiden töitä.  Gallen-Kallela, Halonen, Schjerfbeck sopivat päivän muutoinkin ylelliseen fiilikseen. Kävelimme hotellille, kävelykadulla lämpömittari näytti +23C. Mukava tuuli (hyvästi se aamuinen muutoinkin kehnosti tehty kampaus) ja kesäisessä lauantaissa paljon väkeä kulkemassa. Istahdimme Aurajoen rannalle terassille toviksi.

Eikä hotellissa tarvinnut kauan surffailla, ottaa unosia ja/tai lukea,  kun oli jo aika pukeutua illalliselle. Smokki ja musta (vanha = promootio) iltapuku ”lisukkeineen”  ylle ja yhteisbussikyydillä Caribiaan (kylpylähotelli) jossa oli jo iltapäivällä alkanut yli 100 uuden paistinkääntäjän installointi.

Tämä oli meille neljäs kapituli, mutta ensimmäinen kerta kun emme olleet installoinnissa. Oloksella kaksi vuotta sitten sain omat käädyt, viime syksynä Helsingissä oli ystävän installointi, ja Kuusamossa sain tastevinin (siitä ja Kuusamon kapitulista täällä) ja siten ja siksi niissä oltiin mukana. Mutta nyt ei ollut syytä mennä installointia katsomaan, joten aloitimme cocktail-tilaisuudesta. Samppanjaa ja graavilohitartarilla päällystettyä saaristolaisleipää! Ja kuuma! Lämpiössä todella oli lämmintä. Ja siellä myös Helsingin kapitulissa saadut uudet ruokaystävät, jotka iloksemme kutsuivat meidät kotiinsa käymään jos/kun olemme pääkaupunkiseudulla. Hauskaa! Saatammepa ehkä mennäkin. Ja reseptin sain: raparperihillokkeen pistän tekoon huomenna!

Seitsemältä me kaikki yli 400 illallisvierasta istahdimme pöytiin. Grand Dinerin aika.  Oulun voutikunnan pöydässä uusia tuttuja, ja yksi tosi vanha tuttu (perhehammaslääkärimme ja perhetuttumme). Vouti vaimoineen, joista on jo tullut hyvinkin tuttuja, turvallista ja taattua seuraa :). Sen lisäksi, että söimme ruhtinaallisesti, nauroimme todella paljon. Hulvattoman hauskaa oli.

Ennen illallista meille esiintyivät Juhana III ja Katariina  Jagellonica. Luonnollista jos kerran ollaan Turussa ja jos puhutaan ruokakulttuurista Suomessa, niin tietysti. Katariinahan haarukan (ja paljon muuta uutta) Suomen ruokapöytiin 1500-luvulla toi, joten me saimme kapitulilahjana kopiot noista haarukoista. Fiksua – minusta ainakin.

Ja ruoka: amunen – eturuoka – liemi – pääruoka – juusto – jälkiruoka – kahvi.

Jokirapumousse ja savuahvenfileitä meidän makumaailmamme suosikkeja, tatticonsomme maistui tatille 🙂 ja sen kanssa tarjottu madeira oli ylivertaisen hyvää (ei saatavissa Alkosta 🙁 ) , pääruoan lihana oli vasikkaa, ja se EI ollut sitkeää tai kuivaa kuten perjantain karitsa. Se ja sen kastike (Ålvadoskastike, Ålvados on ahvenanmaalaisten calvados) olivat makupari, joka hemmotteli makusilmuja ja annokset olivat kauniita.  Kateenkorvaakin annoksessa oli, mutta minä hieman ihmettelin, että miksi? Kun en oikein ymmärrä koko kateenkorvan päälle. Miksi se on niin hieno herkku?  Kolatun juusto ei kolahduttanut, mutta sen seurassa ollut kriikunahillo kylläkin (chef oli mummonsa puista omin käsin kriikunat poiminut, mistä lisäpisteitä!) ja jälkkärinä ollut karamellisoitu omena ja marjatartaletti oli raikas, ei ällön makea.  Ja viinit? Valkoviinit jälleen liian lämpimiä. Mutta kaikkinensa hyviä makuja yllin kyllin.

Puolelta öin oli meillä kohtalonhetki: jäädäkö tanssimaan ja seurustelemaan vielä vai lähteäkö ensimmäisellä bussikuljetuksella hotellille? Todettiin, että parasta lähteä silloin kun on mukavinta. Ja parasta lähteä ajoissa, kun kerran seuraavana päivänä on 620 kilometriä kotimatkaa ajeltavana…

Kapituli ohi.

Hyvä kapituli.

Hyvä reissunen. Hyvä palata kotiinkin.

Kulttuurikapituli nautittu

Paistinkääntäjien kapituli kulttuuripääkaupunki Turussa nautittu. Lounas Suomalaisessa Pohjassa (I & M. seurana 🙂 ) ja jälkiruoaksi piipahdus Taidemuseossa. Iltapäivän auringossa (+23 C) kaksistaan Down by the laituri = nautimme kuohuvat Aurajoen rannalla, hotellissa hetken huilaus: iltapuku ja smokki ylle ja eikun kohti illallista.

Nyt Grand Diner koettu. Kaikki hyvin.

Huomenna matkalla kotiin kirjoittelen kokemuksista (täällä klik, klik ne on). Nyt on taas nukuttava….

Mennään Turkkuseen

Aamu aurinkoinen Naantalissa. Päivitänkö blogia, kirjoitanko eilisen loppuun, osa tekstistä kun on jäänyt yöllä tallentamatta? Lähdetäänkö lenkille? Aamiainen?

Asuimme Naantalissa paikallisen Matkailutoimiston välittämässä ”Lintulassa”, jossa on pieniä huoneistoja, ”hellahuoneita” puolenkymmentä. Meidän 3-hengen yksiö oli nimeltään Naakka.

Erinomaisen mukava yösija. Ei kartano, mutta ei todellakaan mikään tylsä ketjuhotelli.

Päätämme lähteä kävelylle Naantalin venesatamaan, etsimään aamiaista. Elokuun aamu oli kaunis, meri kuin sulaa lyijyä, ei monta ihmistä liikkeellä. Tuntuu kuin ulkomailla olisimme. Epätodellista. Ei melkein yhtään muista, että voisi maailmassa olla jotain huolia.

Kirkko on remontissa, joten menemme vain kirkkotarhaan. Kaunein hautausmaa, mitä olen nähnyt. Varmasti kaunein. Paljon mielenkiintoista, ja  kyllä, Koivu (ks. kommentti), kyllä me se fru Koivun esiäidin hautakivikin löydettiin.

Ja Trappin edessäkin piipahdettiin, mutta Cafe Amanda oli se, joka oli auki ja se oli se, jonka terassille menimme aamiaiselle ja tekstailemaan/soittelemaan kotijoukoille….

Naantalista ajelimme Turkkuseen. Kävimme ilmoittautumassa Rotissööri-kapituliin ja samalla pikainen  tutustuminen ruokahistoria-näyttelyyn, johon tulen varmasti palaamaan. Nämäkin siellä olivat! Maitopussit! Muistatteko? Huh!

Sitten majoittuminen ja vähän ostoksia (kutsukortit kalaaseihin, Suomen maantiekartasto, kauppahallista arvontaylläri, … kauppahalli oli taas niin herkullinen, niin hyvä) ja sitten kävelimme aurinkoisessa, liki helteisessä perjantaissa kohti Pinellaa. Tapasimme vanhat tutut. Olihan mukava. Toiset ihmiset vaan ovat aina sellaisia samalla aaltopituudella olevia, vuosienkin jälkeen voi jatkaa siitä missä oltiin viimeksi. Eikä ikäero tai elämäntilanteen ero ole este leppoisalle yhdessäololle. Kevyttä lounasta. Ja edelleen fiilis ”ollaan ulkomailla”.

Sitten hopusti hotelliin. Tukan pesu, pieni huilaus. Ja kuudelta bussi kohti Naantalia. Kaivohuoneella ”Diner Amical”. Jouduimme/pääsimme jyväskyläläisten pöytään. Aina on ilo tavata uusia ihmisiä. Tässä porukassa Italia tuntui oleva se suurin yhteinen nimittäjä. Eikä vain italialainen ruoka vaan Italia yleensä, kaikkinensa.

Ruoka? Hyvää, erinomaista. Pääruoka (karitsaa) oli minulle pettymys (ylikypsä, kuiva); mutta jotain uutta ja paljon opittavaaa oli dinerillä. Maa-artisokkavaahto oli samettista tai vieläkin hienompaa. Mouhijärven Vilho-juusto oli ylivertaisen hyvää.  … Tapasimme tuttuja Tampereelta ja Kauniaisista… ja ystävät Helsingistä. Ruokapuhetta ja kaikenmoista… hieno ilta.

Huomenna jatkuu.

___________________________________________________________

J. Karjalainen, On kaikki niinkuin ennenkin

http://youtu.be/6JuZ-VdLlqI

Oli aika kuuma kesä tää
Nyt on jo vähän viileempää
Tulee paljon omenaa
Kohta mehua taas saa
On kaikki niin kuin ennenkin

Vielä lienee lammet paikoillaan
Täytys vissiin lähtä katsomaan
Yhden vanhan virvelin
Aamulla mä putsasin
On kaikki niin kuin ennenkin

Eräs leikkii traktoreillaan
Se tykkää niistä aina vaan
Minä laulujani teen
Putoo riimit paikoilleen
On kaikki niin kuin ennenkin

Keväällä jälleen lähdetään
Tämä Suomi kiertämään
Ehkä mennään Turkkuseen
Kaadetaan viinaa kurkkuseen
On kaikki niin kuin ennenkin

Mä tykkään tästä juuri näin
Soitella kanssa ystäväin
San Francisco kuuskytyhdeksän
Äkkiä kaiken ymmärrän
On kaikki niin kuin ennenkin

Pilvet on kuin laivoja
Ne taivaanrannassa odottaa
Kerran kotiin minut vie
Tämä röpelöinen tie
On kaikki niin kuin ennenkin

Lasissa viini vähenee
Vaikka pyydän älä mee
No vielä toiset ostetaan
Sulle malja nostetaan
On kaikki niin kuin ennenkin

Merellä

Olemme olleet päivän merellä. Olemme viettäneet hurjan hienon päivän:

Kartanon aamiainen, kartanon sisäsinteriööri, historia, aamuinen saapuminen Naantaliin, ystävien puutarha Kuusistossa, Abiwi (purjeveneen  (jolla olimme liikkeellä) nimi, Airisto, aurinko, Seilin saari (40 mpy huiputettu :)), lounas veneessä (kalalounas, kuinka hyvää!! ainakin yhden, jollen kolme, reseptiä haluaisin saada. Oli ihana kun isäntäväellä – sanotaanko niin veneen kipparista ja vaimosta? –  ei ollut  mitään turhia angsteja tarjota meille ruokaa.  Monilla muilla on ja ihan turhaan on, mutta näillä ei ja M. tarjosi. Ei olla ennen veneessä syöty, erinomaista oli. Matka jatkui kohti Turkua.

Aurajoen suussa olimme torstai-illan (torstai!!!! kauan eläköön vuorotteluvapaa ja lomailevat ystävät!!) sadekuuron yllättäessä. Koko päivän oli paistanut. Olin saanut olla ruorissa, pehtoorikin

 Kaikkea hienoa yllin kyllin….

Matka on vienyt Turun kautta Naantaliin, kartanosta kyökkiin … huomenna jatkan…. nyt unta – –

Kartanokierros vol. III

Ajettuamme läpi sateisen Pohjois-Pohjanmaan olimme aamupäivällä Kokkolassa. Ja kävimme vanhassa kaupungissa olevassa viehättävässä Olivette-kaupassa. Suosittelen. Johan sieltä espressoa, pastaa, viinietikkaa mukaan lähti.  Eikä siellä käyty ihan vain herkkujen tähden (vrt. Keittiöelämää Tampereella ja  …. Gastreija Oulussa?). Kokkolan jälkeen sää kirkastui, ajelimme kovin hiljaista rantatietä.

 

Kristiinankaupungissa oli tarkoitus mennä (Taijen suosittelemaan) Pavikseen, kesäravintola venesatamassa, mutta mokoma oli kiinni. Ei enää ole sesonki. Niinpä sitten palasimme pikkukaupungin, nimenomaan puutalokaupungin keskustaan ja menimme torinreunalla olleeseen vinkel-lounaspaikkaan. Viehättävää pikkukaupungin idylliä siinäkin. Ja lähiruokaa siis suosittiin. Pari suolaista, pari makeaa piirakkaa vitriinissä, luomumehua, Laitilan virvokkeita. Samassa kiinteistössä myös lahja- ja sisustustilpehööriä myynnissä.

Kristiinankaupungista kohti Raumaa, jossa olimme vähän ennen viittä, mikä tarkoitti sitä, että vanhan Rauman melkein kaikki ihanat pikkuputiikit, museot, galleriat olivat kiinni tai sulkemassa ovensa. Meille pelkkää säästöä?

 Kuvasin ihan hurjan paljon.  Vanha, kauniisti ja pieteetillä kunnostettu tai paremmin kunnossa pidetty Rauma on ehdottomasti vierailun väärti.  Ja sääkin vielä suosi. Laittelen kuvia kuvasivulle jahka täältä kotiudumme.

Kävelimme ristiinrastiin, löysimme huomisen purjehdusretkemme isäntäparin tuliaisen tärkeän osan. Ja sitten oli pari tuntisen jälkeen ryhdyttävä etsimään ruokapaikkaa, mikä ei ollutkaan ihan helppo juttu, oli uskottava, että sesonki on ohi. Liki kaikki paikat kiinni. Saimme kuitenkin vähän syödäksemme, minkä jälkeen ajelimme Eurajoelle.

Ja nyt: täällä olemme!! Vuojoen kartanon vierastalossa. Kelpaa. Huoneemme on oikeassa reunassa näkyvän sivurakennuksen ulko-oven vasemmalla puolen. Kartanoon emme ole vielä päässeet, oli jo suljettu kun tulimme, mutta miljöö kaikkinensa hieno.

Vielä 10 vuotta sitten vanhainkotina ollut kartanon päärakennus, joka on Engelin käsialaa (mikä kyllä näkyy: uusklassismin kouluesimerkki?),  on valmistunut 1836 ja nämä molemmat sivurakennukset, flyygelit, ovat saman ikäisiä. Säätiön omistuksessa oleva kartano on restauroitu EU-rahalla, ja toimintaa ja näyttelyä tuntuu olevan jos jonkinlaista. Mitä sitten maksaa yöpyminen täällä? Ihan saman verran kuin Holiday Innissä Hesan keskustassa.

Aivan, eihän täällä ole irkkupubia aulassa, ei mitään trendikkäitä putiikkeja lähikaduilla  tai metropolin melua taustalla, eikä lähitienoollakaan oikeastaan muuta kuin lounaissuomalaista peltomaisemaa ja isoja maataloja, mutta nyt tämä on huippu. Huomenna saaristoon.

Makroviikot: ylösalasin tai väärinpäin

Nyt makroviikolla on aiheena ”ylösalaisin tai väärinpäin”. Kuva tulee ottaa sisällä.

Juuri ennen kuin matkalla Oulusta Raumalle pysähdyimme Kristiinankaupungissa lounaalle-välipalalle torin reunalla olleeseen vinkel-kahvilaan, olin ehtinyt katsahtaa, mikä on aiheena. Ja siinähän se vastaus sitten oli kahvilan ikkunassa. Hyvä on: kuva ei ole ihan makro, mutta ikkunan lähelle oli tosi vaikea päästä.

Kuva suurenee klikkaamalla ja muiden ”ylösalaisin väärinpäitä” on täällä.

 

 

Vinkel-kahvilaa voidaan kyllä suositella. Oli oikein mukava. Ja kylmäsavulohipiiraspala salaatin kera makoisa.

 

Taas mennään!

Olin töissä tänään. Enempi vähempi koko päivän. Kaupungissa duuniasioita ja sitten kampuksella. Ja kaikki kyselivät, ”miten olet saanut aikasi kulumaan?”  – Miten! Voi hyvä tavaton, kun ei tahdo aika riittää.

Oli siellä ollut joillakin ikäväkin, mikä tietty mieltä lämmitti, mutta totta puhuen minulla ei kyllä vielä jäänyt niin ikävä, että harmittaisi kun huomenna ei tarvi sinne mennä.

Huomenna lähdemme aamusella kohti Raumaa. Matkalla on muutama rasti ja yöksi mennään Eurajoelle Vuojoen kartanoon.  Torstaina pääsen purjeveneen kyytiin: eka kertaa elämässäni. Ja heti Turun saaristoon. Oottelen kovasti. Ja perjantaina tuttujen tapaamista ja Naantalia. Ja viikonloppu Paistinkääntäjien kapitulia. Jotta ruokaa ja reissua tiedossa kuten blogin teemana on. Likipitäen reaaliaikaista raporttia tulossa jos suinkin ehdin.

Nyt on vielä jatkettava pakkaamista: eikä olekaan mikään ihan pikkujuttu. Purjehduskamppeista iltapukuun, smart casualista kaupunkilomavermeisiin ja kaikkea siltä väliltä. Ja sitten kengät, laukut, korut, käädyt…  Valittamisen aihe se on tämäkin. Hyvä on: en valita, olen iloinen kun saan lähteä.

Pesemieheksi

Vielä ei ihan automaattisesti suju maanantaiaamuna kotiin jääminen.

Ei varsinaisesti huono omatunto, mutta kyllä melkoisena duracellina olen päivän pyörinyt, että oloni levolliseksi sain.

Olisikin äärimmäisen hyvin passannut, jotta autosotamies olisi tullut tänäänkin syömään, mutta eipä sitten jaksanut tulla, – ja varmaan halusi nuorikkonsa kanssa olla kaksin. Eilen sentään oli kotona, kuumeesta huolimatta. Ja kertoili inttijuttuja. Kuuntelin ja mietin kuinka pitkälle viety lyhennysten kieli armeijassa onkaan: lämärit (lääkintämiehet) ja peset olivat veksissä ja movella ja ryynäsivät ja tetsasivat. Monta kertaa piti kysyä käännöstä ja eniten puheessaan vilahtelivat peset? Tiedättekö mikäs se on? Pesemies? Se ei ole mikään pesemies kuten minä koko ajan kuulin, vaan se onkin BEE-CEE-EE-mies elikkäs BCE-ajokortin/rekkakortin armeijassa hankkivat autokomppanian sotilaat ovat bee-cee-ee -miehiä. Ja sitten sellaisen armeijasanaston muutoksen hoksin, että pehtoorin aikana lomilla aina ”elvyttiin”, muutaman vuoden pehtoorin jälkeen intin käynyt veljeni ”levytti” ja nyt poika ”ottaa lepiä”. Vuodessa ehdin varmaan oppia vielä paljon lisää.

Aamukammat ovat ikiaikaisia sotapoikien juttuja, sellaisesta olen kuullut ja sellaisen nähnyt, mutta on siitäkin tietotekniikkaversio luonnollisesti kehitelty.  Niinpä minullakin on nyt tässä koneessani bookmarkki, kirjanmerkki Aamukasa-sivulle.  Joka aamu kasassa on yksi palikka vähemmän. Sikäli jännä, että minulla on suunnilleen saman verran aamuja vuorotteluvapaata jäljellä kuin pojalla inttiaamuja… Voimme seurailla samaa aamukasaa. Kasan aamuja voi hiirellä kahdesti klikkaamalla räjäytellä ja hiirtä vetämällä palikoita siirrellä. Siinäpä me sitten äiti-poika -laatuaikaa eilen ehtoolla yhdessä viettelimme 🙂

Kunnes sitten meidän pesemieheksi haluavan yskää ja tukkoista oloa aikamme kuunneltuamme passitimme pojan lääkäriin: nielu- ja keuhkoputkentulehdus.  Kuten kuulemma suunnilleen koko komppanialla.

Äsken juuri kävi heippaamassa ja lähti kohti Kajaania, valalomalta kun on kuitenkin – vaikka kipeänä – palattava.

Takauma: perjantaina Vuokatissa patikoimassa

Perjantai-iltapäivän postauksen jatko …

Iso Pölly (326 mpy) huiputettu!

Yksi Kainuun reissun tavoite oli tehdä siellä pieni patikointilenkki Vuokatinvaaralle. Kesävaellusreittien karttaa katseltuamme valitsimme Eino Leino -reitin.

 (kuten tavallista, kuvat suurenevat klikkaamalla)

Reilu puolitoista tuntia seitsemän kilometrin reittiin kului. Saariselän ja UKK-puiston hyvin merkittyihin luonto- ja kävelyreitteihin tottuneilla olisi ollut sanottavana pari valittua sanaa Vuokatin viitoitusmestarille tai mikä viskaali lieneekään noita reittien merkkaamisia hallinnoi. Mutta emme sentään eksyksikseen joutuneet, vaikka välillä oli vähän hakemisessa, mihin suuntaan jatkettaisiin.

Sää suosi, ihan viimeiseen kilometriin asti. Sen ajan sitten puottikin vettä niin, että pehtoori, jolla ei ollut viittaa kastui aikas totaalisesti.

Olimme kiivenneet Vuokatin louhista rinnettä ylös huipulle, sieltä olimme ihailleet Naapuri­vaaran vihertäviä laihoja, kierteleviä Sotkamon vesiä ja sinertäviä vaaroja. Ainostaan järvi oli vielä katselematta. Kapusin vuoren toiselle puolelle, kallionkielekkeelle, joka melkein äkki­jyrkkänä putosi järveen. Siitä voin nähdä yli tuon tumman lammen, jonka rantoja lumpeet kaarsivat, näin vastarannan jylhän kuusikon ja kappaleen kesäistä taivasta… Aurinko laski juuri, sen rusko leimusi hetkisen kuusten latvoilla, mutta pian laskeutui kesäyön hämärä hienona, autereisena yli vaarojen. Pitkin lammen pintaa alkoi leijailla utupilviä, ne vyöryivät vaaleina, kuultavina aaltoina aina rantakallion juurelle, josta ne hiljalleen alkoivat lipua ylös päin.

Ei, ei tuo teksti todellakaan ole minun vaan Eino Leinon vuodelta 1893. Hän oli Sotkamon ja Kainuun luonnon ihailija, ja kirjoitti siitä monissa runoissaan. (ks. Reijo Heikkisen artikkeli aiheesta)

Mutta samanlaiselta se Vuokattilampi näytti reilut sata vuotta myohemminkin. Arvoituksellinen, hyvin syvän sininen.

 Reitti oli aika vaihteleva, alun ”löysät pois” – nousun jälkeen edessä oli hütte!

Että ei ole Kainuussa hüttejä? ei olekaan. Tällä hirsimajalla on joskus laskettelureissuilla käyty kaakaolla, mutta nyt se ei ollut auki. Eikä me kyllä mitään olisi tarvittukaan.

Polku oli välillä hyvin pitkospuilla ja portailla katettua, mutta paikoin aika pahasti louhikkoinen, teräviä kiviä tiuhassa, alaspäin mennessä sellaisten kanssa on oltava aika tarkkana. Sieniä reitin varrellaolisi ollut vaikka kuinka, mutta nyt ei oltu sienireissulla. Ja kaikkinensa mukava reitti se oli. Ja tuli liikuttua niin paljon, että illallinen oli ansaittu.

Katinkullassa kun asuttiin, kuten ainakin puolenkymmentä kertaa aiemminkin (pentujen ollessa ala-asteikäisiä käytiin pari loppiaista, yksi itsenäisyyspäiväviikonloppu  ja pari muuta viikonloppua siellä kylpylässä, laskemassa, keilaamassa … etc. ja sitten muutama työseminaari/palautepäiväreissukin tullut sinne tehtyä), joten päätimme mennä hotellin ravintolaan syömään. En tiedä, onko sitä tullut niin ronkeliksi, onko viime aikoina saanut niin hyvää ravintolaruokaa, onko tullut käytyä vain ketjuttomissa ravintoloissa, joissa ruoka tehdään paikan päällä, eikä vain sulatella pakastimesta tai kastikkeita vispata jauheista, mutta perjantain kokemus ei välttämättä ansaitse kovastikaan kehumista.

Tilasin alkuun chili-katkarapuja. Sain pienen kipollisen häthätää sulatettuja pirkka-, tms. muita pieniä, vetisiä katkoja, joiden ylle oli lorauteltu ruokalusikallinen, pari Thai sweet chili -kastiketta. Tiedättekös: ne eivät olleet hyviä. Sitten tein taas sen, minkä aika usein ennenkin: tilasin pääruoaksi toisen alkuruoan. Sanoin tarjoilijalle, että haluan ne gratinoidut etanat pääruoaksi, sitten kun miehelle tulee pääruoka elikkäs nieriää. No minun etanat tulivat yhtäaikaa katkojen kanssa. Eturuoka eturuokana ja sillä hyvä. Oma vika?! Tarjoilija kyllä pyysi anteeksi.

No sitten kun pehtoorille tuotiin fisu, oli sitä tietty (nälkäisenä) maistettava: se maistui jääkaapille. Muoviselle jääkaapille. Tai kuten pehtoori sanoi, että ei yhtään tiedä, mikä kala on lautasella.  Muistuu vain epämääräisesti kala. Jossa on häivähdys pakastimen tai jääkaapin muovista makua.  No kun sitten oikeasti olin kahden aika anehittoman alkupalan jälkeen edelleen nälkeinen, tilasin vastoin tapojani vielä jälkkärinkin. Cremé brûleeta. Ja SE oli hyvää. Oikealla vaniljalla maustettu. Ja rakenne kohillaan. Ehkei edes pakastekamaa? Hyvää se oli.

Niin se maku muuttuu: ennen meistä Katinkullassa OLI hyvä ruoka. Tai sitten perjantaina sattui kokilla olemaan huono päivä. Mutta nou hätä. Olihan meillä tiedossa seuraavana aamuna kylpylähotellin runsas aamiainen, jolla sitten hedelmät olivat jäässä ja leipä kuivaa! Mutta graavilohi oli hyvää, samoin vihannekset tuoreita ja raikkaita.

Ja sitten muuten Katinkullasta on todettava, että se oli muutoin hyvin vähän kulahtanut, vaikka se ei enää ihan uusi olekaan. Huoneet siistejä ja aulatilat edelleen avarat ja kondiksessa.

Paljon patikkapolkuja jäi kiertämättä, joten ehkä joskus toistekin piipahdamme ihailemaan Kainuun vaaramaisemia, kuuntelemaan korpiemme kuiskintaa. Siellä on paljon muutakin nähtävää kuin Raatteentie ja Katinkulta. Paljon.

 

 

Sotilasvalatilaisuudessa

Kuopion pataljoonan ensimmäisen erillisen autokomppanian alokas TS on tänään nimitetty autosotamieheksi.

Valatilaisuus Kajaanissa alkoi ennen puolta päivää.

Tunnista Tomppa!

(kuvat suurenevat klikkaamalla) 

 

Voi poikani jos tietäisit, kuinka näytätkään papaltasi hänen nuoruuden kuvissaan baretti päässä? Voi kuinka tietäisitkään, kuinka muistan isäsi tulevan valalomalle harmaissaan…?

Mutta ei vain historian havinaa, vaan oli hieno tilaisuus, once-in-a-lifetime (sarjassa ´tarhaanmeno-ekaluokan kevään suvivirsi-rippijuhlat-vanhojen tanssit-penkkarit-lakkiaiset´ -näitä vanhemmille(kin) tärkeitä riittejä). Kajaanin kauniissa lauantaisäässä meitä oli varmaan 3000 – 4000 vanhempaa, tyttö- (ja poika)ystävää, sisarusta ja isovanhempaa ympäri Pohjois-Suomea, Savoa ja Pohjanmaata katsomassa kun nuoret miehet valansa vannoivat. Kun marssivat, kun asennossa seisoivat, kun ohimarssin suorittivat.

Ja silti minä en itke… Otan kuvia, vaihtelen objektiiveja, touhuan kovasti, enkä anna sotilassoittokunnan musiikin ollenkaan vaikuttaa vireystilaani, Jääkärin marssi ei juurikaan aiheuta mitään kylmiä väreitä, ja mikä ihme oli se ”välisoitto”, tosi  hyvälle kuulosti, minähän en mikään sotilasmenojen ihannoija ole,  — paitsi että nuoret miehet – oma siellä muiden joukossa – marssimassa, järjestys, marssimusiikki… Ei voi mitään, mutta kyllä minä tämän päivän kauan muistan.

Reilun tunnin tilaisuuden jälkeen sotilaat kävivät luovuttamssa aseensa, hakivat lomakassinsa ja sitten mentiin porukalla kenttälounaalle: hernesoppaa ja vanikkaa.

Lähdettiin kolmistaan (J. töissä joten ei päässyt mukaan 🙁 ) ajelemaan kohti Oulua. Flunssainen autosotamies puhua pulputti koko matkan …  Eniten tuntui haittaavan väsy, – ja se ettei saa syödä rauhassa. Ja aamuja enää 328.

 

Muutama kuva lisää tuolla: klik 

Raatteentie v. 2011 koettu

…  Raatteentiellä oltu. Aamulla lähdimme Oulusta, suoraan itärajalle ajoimme – suunnilleen sitä reittiä, mistä neuvostojoukot Suomen aikoivat talvisodan aluksi poikki pistää. Raatteenporttiin asti ajelimme.

Pehtoori ajeli. Minä posteilin ja surffailin. Puolelta päivin olimme Suomussalmella: museo aika vaatimaton, mutta oli siinä helmensäkin.

(kuva suurenee klikkaamalla)

Ja talvisodan muistomerkki ”Avara syli” oli vaikuttava. 105 kelloa, yksi talvisodan jokaiselle päivälle.

Jokaiselle vainajalle ei ole omaa kiveä, ei olisi mahtunut…

Puolukat kivien juurella kuin veripisaroita…

Ei niin paljon tarvinnut siellä puhua …

Kuinka ollakkaan, tuli mieleen Verdun, joka nähtiin keväällä. Raatteen muistomerkillä(kin) kivet symboloivat niitä kaikkea suomalaisia ja neuvostoliittolaisia, jotka kuolivat Raatteentien taisteluissa 1939 – 1940. Eikä niitä ollut vähän, ei varsinkaan neuvostosotilaita. Arviot vaihtelevat 5000 – 23 000 välillä. Suomalaisia ”vain” tuhatkunta tai kaksi. Miksi arvioiden vaihtelu niin suuri?

Ajelimme museotietä (miksi tuntuu tyhmältä että sitä sanotaan museotieksi? Onhan se sekin, mutta siellä kuoli 10 000 – 30 000 miestä, jotka olivat joidenkin äitien poikia,vaimojen miehiä, lasten isiä… ja se on ”vain” museotie… no, hyvä että edes niin… Ja sitten kun ajelimme sieltä kohti Sotkamoa, kohti Katinkultaa, ääneen pohdiskelin, että Raatteentiellä ei oikeastaan pitäisi käydä – turistienkaan, varsinkaan meidän turistien – kesällä. Siellä pitäisi käydä talvella, tammikuussa, kun on – 40 C.

Olen käynyt Raatteentiellä joskus pentunakin, perheen kanssa oltiin jollain lomamatkalla, ja ajelimme Kainuussa ja kävimme Raatteentiellä ja minä ( 8 v. tai jotain?) ilmettelin suuresti, miksi meidän oli seistävä tiellä, jota sanottiin Raatteentieksi? Otin tänään siitä kuvia; osin senkin takia, että tie oli juuri sellainen kuin muistan lapsuudessani enimpien teiden olleen… Ei, en ole edes ihan tuhottoman vanha. Mutta tuollaisia ne olivat kaikki tiet, Raatteet ja muut. Lapselle. Ihan samanlaisia kaikki.

Tänään ei ollut.

Suomussalmelta ajelimme Vuokattiin: Katinkultaan tulimme iltapäivän lopulla, ja eikun lenkkikamppeet ylle ja Eino Leino -polulle. Tai tarkemmin ottaen reitille; ihan vaelluksesta kävi. Pieni patikointi Vuokatin vaaramaisemissa. Kuvia on ja kommenttia, mutta jäävät huomiseen,,.. jälleen unittaa. Täydestä kuusta ja tähdenlennoista, joita ensi yöksi vihdoin on kuulemma tulossa, niistä huolimatta, nyt nukkumaan.

Yhtäkkiä erilaista

Monen valvotun öisen tunnin jälkeen (onko täysikuu?, voisin lyödä vetoa että on! Vai johtuuko sittenkin San Lorenzosta?? ei, ei ehkä sittenkään. Tähdenlentoja ei näkynyt.) aamulla ilmoitin tylysti pehtoorille, että synttäriaamiaista ei ole tarjolla: lähden lenkille. Aika raakaa, myönnetään, mutta mies otti ilmoituksen urhoollisesti ja jäi keittelemään kahveja kun minä painoin kohti merenrantaa… aika varhain. Mutta nyt on lenkkivirettä!

Päivä kului  suorittaessa. Ihan mukavaa oli suorittaminen, niitä rukseja tehtäväksi aiottujen asioiden kohdalle tuli monta: mm. hankin synttärilahjan johon tulen osallistumaan, tulette vielä kuulemaan asiasta, ihan varmasti.

Iltapäivällä ihan töitäkin, mikä ei siltä tuntunut. Töiden töisevyys riippuu työkavereista ja vastuusta, siitäkin töiden ääressä keskustelimme. Tänään meni niin, ettei hoksinut töitä tekevänsäkään. Vuorotteluvapaalaiselle tämänmoinen piipahdus duuniasioiden parissa oli vain mukavaa.

Illansuussa tuli tytär juhlistamaan isänsä vanhenemista, söimme normitorstaita paremmin. Ja todellakin: torstaina joimme pullollisen kallista samppanjaa. Johtuuko se torstaista?, mutta olihan se äärettömän hyvää.

Nyt on aika lähteä pakkaamaan; vuorokauden piipahdus Kainuuseen tuonee tällekin foorumille uusia kuulumisia, niitä odotellessa, – –

 

 

Kirjoittamisentaidosta

Kyllä se nyt vain on niin,

että kun lukee tekstiä,

joka on hyvin, kiehtovasti, oikeakielisesti, analyyttisesti kirjoitettu,
joka on tarkoituksenmukaisesti ja selkeästi jäsennelty,
jossa on erilaisia lauserakenteita käytetty oikein ja vaihtelevasti
ja joka osoittaa kirjoittajan kaunokirjallista lukeneisuutta,

se kiehtoo ja vie mennessään,

vaikka aihe ja asia eivät lähtökohtaisesti edes kiinnostaisi.

Ja toisaalta,

kun lukee tekstiä,

joka on nippu yhteen kerättyjä faktoja, sähkösanomatekstiä, pelkkiä kovia päälauseita,
jossa on kasapäin viittaus- ja aikamuotovirheitä,
jossa kongruenssista ei ole tietoakaan,
jossa lyöntivirheiden suuri määrä riepoo ja katkoo lukemista
ja jossa on toistoa eikä teksti ole sidoksista,

se turhauttaa ja ärsyttää,

 vaikka oli aloittaessaan toivonut saavansa tietoa ja oppivansa lisää asiasta,

joka on aina tuntunut omalta ja läheiseltä.

Näin se vaan on. Olen puhunut. Kirjoittanut siis.

Joskus vaan ”on pakko”. Lukea siis. Tänäänkin on ollut.

 

Ulkonäköpaineita

Sattuipa silmiin Maikkarin nettiuutisista juttu, jossa kerrottiin opettajien ulkonäköpaineista. Väitöskirjaa aiheesta tekevän tutkijan keräämät tiedot kertovat, että ”Peruskoulussa opettajien on oltava edelleen kansankynttilöitä, eli opettajien on oltava täydellisiä ja näytettävä opettajalta” ja tutkija kertoo edelleen:

– Joissakin kouluissa ei voi pitää samoja vaatteita kahta päivää peräkkäin, Kamila sanoo.
Myös oppilaat saattavat kommentoida opettajien pukeutumista.
– Siinä pyritään nolaamaan opettajaa hetkellisesti ja oppilaiden kommentointi on suorempaa kuin kollegoilla.

Aikas hurjalta kuulostaa. En minä kyllä tiedä, että yliopistolla (ainakaan humanistisella puolella) opiskelijat tai kollegat opettajien vermeistä huomauttelisivat. Ulkonäköpaineita toki on itselläkin, vähän 🙂 , ja minustakin duunissa kuuluu olla siisteissä kamppeissa, mutta että ”täydellisiä”, ”näytettävä opettajalta” ja että kahta päivää peräkkäin ei samassa neuleessa luentoa voisi pitää.  Enpä ole kuullut yliopistossa tuommoisesta. Varmasti paineet ovat kiinni itsetunnosta ja iästä, asemasta ja yhteisöstä.

Tuosta on ”näytettävä opettajalta” on omakohtaisia kokemuksia luennointiurani alusta. Vastikään maisteriksi valmistuttuani minut pistettiin pitämään luentoa oman graduni aiheesta, ja minä tomppeli tietysti intopinkeänä tartuin tilaisuuteen ja luennon kasasin. Mutta kun oli luennoitava omille kurssikavereille ja monille aiemmin aloittaneille! Siihen maailmanaikaan kun ei ollut homma eikä mitään lukea maisteriksi kahdeksan tai kymmenenkin vuotta ja kun mie maisterin paperit puolessa tuosta ajasta tein, niin olin vähän pentu luennoimassa. Ja esimies, emeritusproffa kun ruukasi vielä pukeutua liituraitaan, mirriin ja kultaisiin kellonvitjoihin, niin olihan niitä paineita. Ja mikä avuksi? Ei muuta kuin ostamaan Vuokon mekko. Ja varmasti oli helman pituus alle polvien. Oltiin niin opettajaa, niin opettajaa.

Nyttemmin ongelmat ovat vähän toisen suuntaisia. Mieluusti käytän farkkuja ja vakosammareita, villatakkeja ja paitapuseroita, jumpperi olkapäillä ja sitten jakut ja bleiserit vain kun on sellaista pönäkämpää ohjelmaa tiedossa. Erityisesti ekskursioille lähtiessä koetan katsella jotain mahdollisimman vähän ”tätiä” ylle. Viimeksi vai viimeistä edelliselle lähtiessäni ja pakatessani, pehtoori jo kysyi, että ootkos sinä muuttamassa jonnekin, kun koko garderobi on esillä ja koetteilla.

Jonkun kerran opiskelijat ovat kommentoineet pukeutumista. Muistanpa tämmöiset: ”Vitsi sullon ihana poolo, mistä? Paljonko?” tai ”Ootkos suoraan mökiltä tulossa, kun vetimet on vähän semmoset?” tai ”Oikein on ope kukkamekon pistäny kevään kunniaksi!” Jotta eipä ole mitään mieltä pahoittavaa kohille sattunut.

Ja luulen etten ole ainoa, jolle itselle passelit kamppeet antavat hyvän olon, vähän kuin vapauttavat olemaan. Ei tartte miettiä, ei sitten ole paineitakaan.
________________________________________

Kitzbühel-sivulla on pari matkapäivää lisää:
http://www.satokangas.fi/Matka/Kitzbuhel/index.htm

 

 

Tämä päivä on tehty …

Tämä maanantai on tehty mustikoista, vadelmista.  Ulkona vihmovasta sateesta, viheliäisestä sateesta, joka kertoo syksyn olevan lähellä.

Tämä päivä on tehty tyttären näkemisestä, hyvästä mielestä apen voidessa jo paremmin. Tämä päivä on tehty pitkien asialistojen tekemisestä, ja niissä mainittujen asioiden välttelystä.

Tämä päivä on tehty kotonaolosta. Tänään on ollut aikaa Itävallan matkakuville.  Kolmen ensimmäisen vaelluspäivän kuvat ovat jo matkakertomussivulla.

On siellä hienojakin kuvia. Ainakin maisemat olivat järjettömän kauniit, mielettömän majesteettiset. Mutta silti kauniit.  Katso vaikka klik, klik.

Tämä päivä on tehty telkkarinkatsomisesta, tänään tulee toinen osa Pilcherin Simpukankerääjistä. Taitaa sitten ollakin jo toinen kerta tälle kesälle kun istahdan telkkarin ääreen. Viime maanantaina oli se ensimmäinen.

Tämä päivä on tehty liikunnasta lintsaamisesta.

Tänään ei voisi kukaan olla parempi laulaja kuin Juha Tapio.

”mutten mitään, en ketään, alla ikivanhan auringon…
en mitään, en ketään, enemmän kuin sua …
lueskella vällyn alla, kun sade rummuttelee ikkunaan
irrallaan ja maailmalla
joka kadunkulmaa pitää kotinaan …

Kuuntele, kuinka se on kaunis, kaunis…

Pehtorinna?

Paluu Ouluun, arkeenkinko? Nyt on edessä vuorotteluvapaalaisen arki. Joku roti tähän elämänmenoon on tietty nytkin järjestettävä, ja uudenlaista elämänmenoa opeteltava.

Joitakin projekteja on vielä hoideltava. Pari kirjaprojektiakin vaativat varmasti ihan rutkasti koneella, arkistossa ja meetingeissä istumista, mutta eihän tästä tavanomaista elokuuta tule, ei tavanomaista syyslukukautta tule.

Itselleni lukujärjestystä koettelin tässä laatia, tekemisiä pistää järjestykseen, ja sähköposteja ensi viikon tapaamisia varten lähettelin ja siinä hoksasin, että sellainenkin juttu kuin sähköpostin lopussa oleva automaattinen ”virallinen allekirjoitus”, joka on töissä yhteys- ja nimeketietoineen oltava, on nyt muutettava.

FT, yliopistonlehtori on tulevana vuonna jotensakin ihan se ja sama, mutta mitä siis laittaisin, jos ylipäätään jotakin sähköpostien automaattiallekirjoitukseksi haluaisin laittaa ?

FT = fiilistelijä toimettomana? vai FT = fiksusti tauolla? Päätoiminen patikoija, taidehistorian tankkaaja, valokuvaukseen villiintynyt, tietokoneeseen takertunut, ruokareissaaja, …  ?  Oisko ehdotuksia? Tuulestatemmattu? Tai kuten tänään itse kirjoitin TuulestaJemmattu! Silloin kun on mökillä (Myötätuuli on siis mökin nimi), voisin olla TuuleenJemmattu! Heh!

Silloin kun väittelin olivat miehen työpaikalla pohtineet, että mikäs hän nyt on arvoltaan kun vaimo on tohtori. Vielä silloin kun Suomessa tohtorit olivat pääsiasiassa vain miehiä, puolisot olivat tohtorinnoja, mutta eipä se enää tasa-arvoistuvassa yhteiskunnassa oikein pelitä. Eikä oikein sekään, kun minusta tuli Paistinkääntäjien ritari, että miestä olisi alettu puhutella ritarinnaksi. Mutta entäs jos minä olisinkin ensi vuoden pehtorinna? En taida haluta…

Taidan tyytyä vain heittämään oppiarvot ja nimekkeet syrjään.  Ihan vaan ittekseni lähettelen sähköposteja. Enkä mistään pestistä.

Mutta tämän blogin ”asialistaan”, kategorioihin (tuossa oikealla lista), taidan lisätä uuden ”Vuorotteluvapaa”-aiheen… Jotenkin on sellainen kutku, että tähän asiaan palaan vielä. Toivottavasti en kyllästyttämiseen asti. Mutta huomiseen!

 

Sanoinko minä jo, että pohjoisessa olivat kanervat kukassa. Olivat ne. Ihania olivat.
Kokonaisia peittoja tuntureiden rinteillä.
Niiden kuvista voisin teetättää vaikka canvas-taulun…

Niilanpää huiputettu

… tai totta puhuen ei ihan huipulle asti menty.

Mutta Tuulestatemmattu tahtoi tunturiin.

Se on kuin pontikkaa
tämä maa –
väkevää, salakavalaa.
Humalluttaa
tunturiin tohtivan!

Mehän tohdimme. Siispä ikkunat ovat edelleen pesemättä. 🙂  Olkoot! Aamuyhdeksältä starttasimme mökin pihasta kohti Kiilopään Tunturikeskusta; siellä auto parkkiin, reput selkään ja kohti Niilanpäätä.

Ei tule tuosta Saariselän tunturiketjun reunaa nousevasta patikkareitistä meidän lempparitaivalta. Reitin pituus passeli aamupäivälenkiksi (8 km), eikä korkeusero ollut paha (200 mpy – > 400 mpy + rapiat) mutta koko matka oli soraa, kivikkoa, hiekkaa… Joutui koko ajan katsomaan kenkiinsä, ettei kompastu irtolohkareisiin tai ettei laskeutuessa lähde kivet vierimään alta.

Vanhalla erotuspaikalla oli taukotupa, siellä termoskahvit pullan kera nautimma. Ja eikun sitten takaisin. Sää edelleen pilvipoutainen. Oikein hyvä tepasteluun. Eikä sada.

Ja taas muistan, että kuinka hyvä olikaan kun tuli hankittua kunnon reput! Ainoa vaan, että miksei niitä ole hankittu jo silloin, kun näitä patikkaretkiä ryhdyttiin tekemään. Kamera ei tunnu painavan juuri ollenkaan, sadeviitta, juomapullo, puukko ja kaikki muu tähdellinen kulkee mukana. Viistakkeet pitävät repun paikoillaan ja selkäpuolella pieni ”ilmanvaihtokanava” estää repun liimautumisen selkään. Mutta kaikki kunnon vaeltajathan tämän jo tietävätkin. Me vasta nyt. Mutta onneksi edes nyt. On entistäkin mukavampaa patikoida…

Paluumatkalla teimme pienen sivupolun; tarkoituksena välttää kivinen reitti, mutta reippaanoloinen, liki silmänkantamattomiin ulottunut suo sai meidät palaamaan takaisin merkitylle polulle. Sopuleita, ja muutama sienikin nähtiin. Pitäisikö sittenkin jäädä ensi viikkoon…? Eipä se nyt oikein onnistu.

Iltapäivällä puheluita Ouluun ja sitten mökkinaapurin kanssa ”historiaprojektin” ensimmäisen vaiheen valmistumisen juhlistaminen tulistellen Hangasojan varressa.

Rantasaunaa ja kaksinoloa, lukemista ja lauantaita Lapissa. Kuinkahan kauan tohtisin näin jatkaa? Toinen viikko menisi ihan kevyesti…