Suruviestejä…..nekin on joskus pakko vastaanottaa…

Tämän viestin tultua unelmat särkyivät, mutta elämän oli jatkuttava.

Tämä on hieno vastaus. Hiljentää katsojansa. Missä on noin monta suruviestiä – ehkä jossain museossa..?

Joskus on pakko ottaa vastaan surullisiakin viestejä, vaikka tekisi mieli käännyttää ne takaisin ja tuumata, että nuo eivät ole minulle….tullleet väärään paikkaa. Surullisia viestejä vuosien takaa.

Miserere mei, Deus!

Muistanko oikein, että 1950-luvun alkuvuosina mustareunaisia surukirjeitä käytettiin myös “siviilielämässä” hautajaiskutsuina? Syrjäkylillä ei ollut puhelinverkkoa; posti tiedotti viiveellä elämän käännekohdista.

Kaksi setääni kaatui talvisodassa. Toinen heistä (K.B.) tervehtii isääni rintamalta lähettämässään postikortissa*:

Res. Vänrikki E.B. 4/Os S./Lie HK. Kenttäpostikonttori N:10
Rintamalla 18.12.39
Veli hyvä!
Kiitän kirjeestäsi sain aivan juuri. Kuule kun asia on niin ikävästi että ei ole Viljoa**) vielä saatu. Vaan ilmotan aivan heti kun saamme. Terveisiä Kalle

*) kortin kuvassa hiihtäviä lapsia ja painettu teksti “Hauskaa Joulua ja Onnellista Uutta Vuotta”

**) Viljo oli kaatunut, ruumis oli vielä taistelukentällä. Kaarlo itse kaatui vain vähän kortin kirjoittamisen jälkeen.

Kiirepakolainen, niin. Elämään nekin kuuluvat.

Arleena, uusia unelmia toivotaan…

Pantteri, näyttelyssä -onneksi koottuna, ettei yhteen perheeseen noita kaikkia. Mutta hiljentää… juuri niin.

Tarjuska, olet oikeassa. Ei kääntyä eikä käännyttää. On vain kohdattava.

Koivu: Muistat oikein, mustareunaisia kirjeita ja kortteja oli vielä 1950-luvulla ihan yleisesti käytössä. Olen nähnyt 1700-luvullakin kirjoitettuja surukirjeitä, joihin on itse musteella vedetty surureunat.

Isällesi tullut posti kertoo osaltaan sodan mielettömyydestä ja absurdiudesta (joulukortilla jouduttava kertomaan ikäviä viestejä).

Rankat armottomat viestit.

Olivatko nämä jostain näyttelystä?

Nämä mursivat monen sydämen. Viimeinen viesti. Hyvä vastaus haasteeseen.

Tinde, olivat nämä näyttelyssä. Pyhännän kylätalolle kootussa näyttelyssä, jonka nimi oli “Viestintä tuohikirjeistä kännykkään”.

Hirlii, surullisia, raastavia viestejä. Harkitsin kyllä aika kauan laitanko esille…

Viestit eivät aina ole mukavia, Jäljet jää, viestit katoaa..

Niinpä, Ari. Kaipaus jää, joskus ikävä tulee viestissä.

Surun tuoja, tiedon tuoja, joskus helpotuksen tuojakin. Olisi varmaan vieläkin hyvä ilmoitella tuollaisilla kuorilla – ulkoasu jo kertoisi sanomasta.

Koskettava kuva ja viesti vaikeilta ajoilta, joiden ei toivoisi toistuvan.

Mummo, tieto voi tosiaan joskus helpottaakin, vaikka viesti samalla surun toisikin.

Kasselin kyyhky, ainva, eipä toistuisi koskaan, eikä jatkuisi missään. Nämä kirjeet kertovat juuri siitä inhimillisestä tuskasta mitä sota tuo. Ei ole voittajia.

Murheellisia viestejä, mutta hyvä vastaus haasteeseen.

Niinpä, kiitos, Kari.