Tuulestatemmattua

Sukupolvet vaihtuvat

Taas myrskyinen aamu. Eilen oli Helsingissä, tänään Järvenpäässä.

Mutta selkenihän se sitten.

(Tässä alussa on heti aluksi sanottava, että kuvien saaminen blogiin on taas hyvin haastellista, liki mahdotonta – kuten ehkä viime päivien postauksista olette huomanneetkin. Huomenna jo yritän saada ”remonttimiehiä” asian pariin, viimeistään maanantaina. Siihen asti lienee tyydyttävä hyvin vähäiseen kuvitukseen.)

Aamupäivällä risteilin Järvenpäässä, lenkillä, ja sitten keksin käydä kaupassa: josko tekisin kauraomppupaistoksen tänään jälkkäriksi. Pääruoaksi olin jo luvannut feta-pinaattipannaria, tsatsikia ja burrata-salaattia. Vähän oli kaupat hävöksissä, mutta lopulta löysin kaksikin ja tuli reilu tunti käveltyä. Hyvä niin.

Sitten tyttären luo. Vähän jo kastajaisia varten puuhailtiin, mm. saatiin liinat ja kastajaispuku sileäksi. Perinteisiä, hyvinkin perinteisiä ovat ne.

Pienessä rivitalokodissa pienen juhlat ovat pienet, kymmenen meitä vieraita taitaa yhteensä olla.

Ja vauvan vielä kovin epäsäännöllinen rytmi oli tänään sillä tavalla hyvä, että iltapäivän aikana meillä oli mahdollisuus lähteä vaunulenkille. Hyvin me molemmat pärjättiin: Pallero nukkui ja minä kävelin. Tyär sai rauhassa siivoilla. Mummin onnenpäivä.

Illansuussa tyttären ikiaikainen ystävä tuli oman vauvansa, jonka kummi meidän Tyär on, kanssa Rovaniemeltä Järvenpäähän omasta puolestaan kummin hommmiin. Yhdessä kulkeminen näillä kahdella nuorella naisella siis jatkuu. Yhdessä he ovat kulkeneet päiväkodista ylioppilaaksi asti, sitten taloustieteen opinnot yhtäaikaa, vaihdossa Strassessa yhdessä, vaativat työpaikat molemmilla, ja molemmat päättivät jo alle kolmekymppisinä opiskella uuden tutkinnon, tällä kertaa ei samassa opinahjossa. Ja Järvenpää – Rovaniemi välimatka ei ole este ystävyyden jatkumiselle…

Ruokapöydässä meitä oli sitten useampikin: kahdelle kelpasi omat matkaeväät parhaiten. Arvaatte, että on jotenkin hienoa katsoa näitä nuoria naisia, omaa tytärtä ja tämän bestistä, nyt uusina äiteinä, kun on nähnyt heidät yli 30 vuoden ajan kasvamassa tähän, tähänkin päivään.

Juhlaviikonloppu on nyt alussa.

Tyttöjen päivänä

”Tyttöitten huttuja” sanoisi pojantytär Eepi, jos juteltaisiin tästä päivästä.

Tänään tyttöjen päivänä matkasin Oulusta Helsingin kautta Järvenpäähän. Kunhan olin early check in´n saanut BnB-kolmiooni* tehdyksi lähdin vajaan kilometrin päähän, jossa tyttären ja perheensä koti on. (*Erittäin hyvä, siisti, tilava, hyvällä paikkaa, hiljainen, mukavasti ja varsin hyvin sisustettu ja varusteltu.)

Vajaa kolme viikkoa sitten näin kahden kuukauden ikäisen vauvan, tänään hän oli jo iso tyttö! Voisin vain katsella ja sylitellä. Päikkäreiden ja syömisen ohessa ehdittiin jo jokellella ja hymyillä pitkät tovit. Hyviä hetkiä. Tärkeitä hetkiä.

Tyttären kanssa ehdimme höpötellä, vaihdella kuulumiset, tuntemukset, ja suunnitella jo vähän lauantain kastajaisia. Minähän tänne tulin hyvissä ajoin etukäteen, – tyrkyttäydyin muka avuksi, mutta eipä tässä nyt juuri hommaa ole.

Päivä on ollut pitkä ja paljon olen liikkunut, vaikka tuntuu että juuri tänään koko maailmani on ollut Järvenpään rivarin olkkarissa. Nyt väsynyt ja hyvillä mielin, hiljaa hymyillen unille. Ja huomenna taas pikkuisen luo.

Niitä näitä Oulu

Vielä on kelejä jäljellä …

Iltapäivällä auringon säteet ulottuivat silmänurkkiin; oli ehdottomasti aika ja aikaakin 🙂 lähteä ulos. Ja kun kerran asfaltit ovat sulat, lähdin pyörällä. Enkä ottanut kameraa mukaan, – pöhkö! Noh, tulipahan kuljettua enemmän. Hupisaarilla oli edes kännykällä otettava ensimmäinen otos Oulun uudesta maamerkistä. Viime viikonloppuna on Hupisaarilla paljastettu ekobetonista kirjaltu kotikaupunki teos. Talven yli kirjaimet ovat betonipinnalla ja ensi kesäksi maalataan valkoisiksi. Niin Pohjolan Valkeassa kaupungissa tuleekin tehdä.

Tämän arvellaan olevan selfienfanien uusi suosikkipaikka – onko Toripolliisi siis saanut kilpailijan? Minä kun olen huono selfiekuvaaja, niin laiton pyörän pönöttämään ”malliksi”. Maisema kirjainten takana on kyllä kaunis, – ja näkyypä siellä se meidän Toivoniemen kotimmekin, jonne

Hupisaarilla olisi saanut hienoja syyskuvia: saaren kauniit, erikoiset puut olivat auringossa kirkkaan värisiä, loistavia suorastaan. Ja koska voimalaitoksen kolme patoluukkua ovat olleet jo ainakin parin viikon ajan melkein koko ajan auki, on Merikoskessa ja sen rannoilla vesi korkealla. Ihan tulvaksi asti vettä riittää ja osa pyöräteistä oli suljettukin, koska olivat aivan veden vallassa.

Kaikkinensa tämän vuoden pyöräilykausi alkaa olla lopuillaan. Mutta reissukausi jatkuu; aamulla lähden kohti etelää! 🙂

Muistikuvia Rotissöörit Valokuvaus

Kuvista muistoihin ja takaisin

Viime vuonna loka- ja marraskuussa elin paljon 30- ja 40-luvun Karjalassa ja Särkisalossa ja 50-luvun Kotkassa ja Oulussakin; äidin evakkomatka-kirja oli intensiivisen, liki jokapäiväisen tekemisen ja kirjoittamisen aihe. Mielessä pyörivät ajatukset, surutyö, tunnelmat. Ja nyt on pari viime päivää hyvin intensiivisesti, aamuviidestä lähtien tullut elettyä omassa menneessä vuodesta 2009 tähän päivään.

Kymmeniätuhansia kuvia on vilahdellut näkökentässä, postimerkin kokoisina kansioissaan tai isolla näytöllä muokattavina. Rotissöörien Gaala-illassa ensi lauantaina on tarkoitus ison Aurora-salin screeneillä pyöriä 300 kuvan kokoelma kuvia järjestön tapahtumista. Ja nimenomaan niistä kuvista, joita olen ihan harrastuksen vuoksi ja välillä tilattuna valokuvaajanakin ottanut.

Ja ovatko kuvat arkistoitua yhdelle ulkoiselle kovalevylle, josta niitä olisi voinut ruveta valitsemaan ja perkaamaan, editoimaan ja esitykseen laittamaan? – Ehei. Niitä on isoilla muutaman teran valtavilla kovalevyilla, pienillä kovalevyillä, muistitikuilla ja pilvipalvelussa ja pahimmoillaan vain Oulun voutikunnan kuvablogissa, josta olen huolehtinut vuodesta 2013. Se on pahimmoillaan, koska sieltä niiden saaminen screenille-esitykseen vaatii aikana hurjasti vekslailua ja säätämistä.

Minä olen aloittanut tämän kyllä ajoissa, muttaku. Kyllä tänäänkin on tehokasta työaikaa tärvääntynyt useampikin tovi siihen, että olen kaikkia kansioita lärätessä ja etsiessä löytänyt paljon muuta kiinnostavaa kuin etsimääni. Mm. päiväkirjojani ennen blogia, kirjeenvaihtoa opiskelijoiden kanssa, tenttituloksia ja sitten on joku nimi tarttunut silmiin, ja sitten googlattava mitä hänelle tai koko vuosikurssille 🙂 kuuluu.

Oman portfolionikin löysin; olipa siinäkin asioita, joita en muistanut, ja sitten kun aloin muistella niitä, olinkin jo hyvin kaukana menneessä. Samalla sentään pystyin mekaanista kuvaediittiä tekemään.

Pyöräilemään en hyytävään säähän lähtenyt, vaikka kaupungissa oli pakko piipahtaa: kastelahja- yms. asioilla. Ja siihenkin liittyen olen elellyt menneessä, omien lasten kastejuhlien muistoissa, ja siinä miten vanhempani silloin isovanhempina elivät meidän maailmassamme.

Kaiken tämän menneen keskellä, yhdessä kirjeessäni ollut lausahdus. sopii nyt tähänkin iltaan suorana lainauksena oikein hyvin.

Tähän on siis tultu: siteeraan itseäni vuosikymmenten takaa.

Olisi vain toivottava, että ”tulisi huominen, jolloin muistella eilistä”
kuten Kaari Utrio oli hienosti kiteyttänyt.
Sellaistahan minun elämäni aina tuppaa olemaan.

Noh, huomenna tämä kirjaimellisesti muistikuvissa, muistoissa ja kuvissa, kuvamuistoissa pyöriminen ja niihin pysähtyminen pitäisi olla tältä erää paketissa, ja sitten palaan taas nykyhetkeen, ajattelemaan tulevaa. Huomista kohti.

Historiaa Lappi Mökkielämää Muistikuvia

Iiskonlompolo

Viime viikonloppuna sekä täällä blogissa että Saariselkä-FB-ryhmässä julkaisemaani kalenteriarvontaan saivat osallistua kaikki: ei väliä, tiesikö lammen oikean nimen vai ei, pelkkä kommentointi toi osallistumisen arvontaan.

Vastauksissa (joita tuli yhteensä yli puolensataa!) esitettiin Pessinlampea, Luulampea, Kelolampea, Rönkönlampea, lampea Aurora-polun alussa, varrella tai lopussa, olikohan siellä Kuukkelilampikin arvuuteltuna oikeaksi vaihtoehdoksi, – ja myös Iiskonlampi oli mainittu useissa kommenteissa.

Kyseessä tosiaan on Iiskonlampi.

Ja voittaja on: Sanna Kolehmainen, jolle tieto voitosta on jo mennyt.

Näissäkin kuvissa, lammen eri rannoilta, tämä Saariselän keskustassa oleva, Aurora-polulle näkyvä, lampi tosiaan on. Se on Kummituskämpän ja Kelotuvan ”takana”. Kelo-oja lähtee Kelolammesta, juuri siitä, jossa kesällä on uimaranta, ja se kulkee kylätien sivuitse ja laskee Luttojokeen. Ja Luttojokeen laskee myös puro Iisakinlompolosta.

Iiskonlompolon rannalla on Lapland Safariksen Aurora Cabin , tulistelupaikka ja kotarakennelmia.

Lompolo-sanalla tarkoitetaan järvimäistä suvantoa joen varrella ja sanaa käytetään erityisesti Peräpohjolan murteissa. Paljonhan lompoloita on pitkin Lappia, ja Lompolo onkin lainasana (pohjois)saamen luobbal-sanasta.

Iisko on saamelainen miehen nimi ja tällä hetkellä se on 39 suomalaismiehellä etunimenä. Nimen etymologia on Iisak/Iisakki-nimessä. JOS Iiskonlompolo pitäisi kääntää suomeksi, se olisi sitten Iisakinlampi.

Kuva Iiskonlompolosta on tämän vuoden (2023) Saariselkä-kalenterissa lokakuun kuvana. Ja sitä varten vasta viime vuonna itsekin otin selvää tutun lammen nimestä. Liskolammeksi sitä yksi informantti väitti, – jostain matkailuun liittyvästä riitajutusta olisi ollut kyse, ja sukunimestä olisi väännetty ”haukkumanimi” lammelle. Mutta kuulostaa kyllä vähintäänkin urbaanilta legendalta. Tuo Iiskon lompolo on paljon uskottavampi. Pyyntikulttuurissa vesistöjä ja pyyntipaikkoja nimettiin hyvinkin tavallisesti paikan nautinnasta vastaavan mukaan. Esihistoriallisena aikana (ja toki myöhemminkin) suku, perhe tai kotakunta pyyntikauden eleli omalla nautinta-alueellaan, jossa vaihtoi asuinpaikkaa kalastuksen ja metsästyksen tarpeiden mukaan. Kyse on siis myös jutaamisesta.

Niitä näitä

Maalikyliin

Eipä ole aikoihin ollut mahdollisuutta siirtää mökiltä kotiinpaluuta päivällä, tai vaikka parilla, aiottua myöhemmäksi. Päinvastoin, pari kertaa on lähdetty haluttua aikaisemmin. Nyt oli mahdollisuus ja se käytettiin. Alun perin oli tarkoitus lähteä jo eilen aamulla kohti Oulua, mutta jäimmekin vielä yhdeksi yöksi, – harkittiin jopa kahta.

Viimeisen viiden vuoden aikana mökkirupeamat ovat olleet vähintään viikon mittaisia, useimmiten 10–11 päivää, aika usein sunnuntaista seuraavan viikon torstaihin.

Toista se oli joskus nuorempana ennen lapsia: perjantaina karattiin töistä joskus alkuiltapäivästä ja hurauteltiin 480 km, ja sunnuntai-iltasella yötä vasten tai maanantaina aamukuudelta takaisin kohti Oulua. Ei enää vuosikausiin puhettakaan sellaisesta; kaksi päivää eivät ole enää edes keskustelun aihe. Viikko vähintään pitää olla tiedossa, että lähdetään. Syynä ikä? – No sepä, ja se, että nyt on mahdollisuus olla pidempään. Nyt kun mahdollisuus, niin miksei!

Aamupurolle mennessä pitkospuissa pakkanen ja aurinko.

Ja tällä kertaa ei ollut mitään tarvetta, huolta tai hommaa, jonka takia olisi pitänyt tänään olla Oulussa. Ei töitä, ei juhlia, ei äidin sairaalajuttuja, ei perhepäivähoitoa, ei kuvauskeikkoja, ei mitään – meitä ei mihinkään tarvittu, joten miksipä olisi hienosta säästä luovuttu. Oli mahdottoman mukavaa, kun saatiin ihan itseltämme lupa olla vielä ylimääräinen päivä. 🙂

Tänään oli kuitenkin jo Ouluun ajeltava: minulla on monenlaista tekemistä ja hommia saatava valmiiksi ennen ens viikon Järvenpään reissua. Ja nyt sitten – monista pettymyksistä oppineena – toivon vain, että kaikki asianosaiset pysyvät terveinä. Siispä koetan olla ajattelematta kovin paljoa eteenpäin, ja edelleen vain hyräillä hyvillä mielin menneen mökkireissun mukavuutta, hyviä hetkiä.

Kuvakansioita peratessa löytyy PALJON lintukuvia. Kyllä minä yritin! 🙂

Tosi harvoin on lauantaina oltu tienpäällä Saariselkä–Oulu välillä. Olipa tänään vähän liikennettä, eikä rekkoja! Mutta Kemin jälkeen sakeaa räntää; meillä kyllä talvirenkaat, mutta silti luovutin ajohukin Pehtoorille. Ajokeli oli kurja: nähtiinpä Iin eteläpuolella aikamoinen ulosajo ja hälytysajoneuvoja sekä pohjoisesta että etelästä saapuviksi.

Me kotiuduimme kuitenkin hyvissä ajoin iltapäivällä. – Räntäsateiseen Ouluun. Ei puhettakaan pyörälenkistä, mutta moni asia kuitenkin eteenpäin jo saatu.

Ja huomenna arvonnan julkistaminen ja sitä myöten vielä paluu mökkimaisemiin ja tarinoihin!

Voimapuumme, monisatavuotinen aihki, ja uusi nili, oli hyvästeltävä.

Kunnes jälleen palaamme…

Lappi Mökkielämää Valokuvaus

Onneksi syitä olla ulkona

Talvi on jo ihan lähellä, iltapäivällä melkein tuntui, kuinka se laskeutuu tänne meidän lintukotoon.

Hangasojan pulputus on vähän vaimeampaa, kohmeisempaa kuin vielä viikko sitten, pakkasasteita aamulla puolenkymmentä. Mutta aurinkoa! Aurinkoa oli aamupurollakin, – siellä mietin sitä ajatustani, toivettani avantouinnin aloittamisesta. Ja ratkaisu löytyi: ei ole minusta moiseen.

Mutta ulkoilemaan kyllä. Pitkälle iltapäivään olimme ulkona. Tunturissa, metsässä, purolla, pihapiirissä. Joskus kolmen jälkeen kun auringon lämpö taas hiipui, tuli sellainen tunne kuin penskana: en halua sisälle! Vähän jo palelee ja väsyttääkin, mutta ei sisälle. Nälkähän se nytkin keskeytti hyvät ulkoilut.

Lintukodosta puheenollen. Toissapäivänä kun lähdimme pihapiiristä, sattui kohdalle metso, jonka ”kaikki” = Pehtoori ja ”Lähes naapuri” ovat nähneet useinkin, minäkin kuullut, mutta nyt kohtasimme ensimmäistä kertaa. Minähän en mikään lintukuvaaja ole, mutta yritinpä kuitenkin.

Ja sitten kun edellisellä mökkireissulla ”Lähes naapurin” pihassa opin, miten kuukkelit saadaan pihapiiriin ja paikalleen kuvattaviksi, niin olen viikon varrella yrittänyt saada niitä linssin eteen …

Juju on se, että laittaa (suolatonta) koiranmakkaraa murusina hyvään kuvauslokaatioon. Ovat kyllä persoja moiselle herkulle. Aiemmin olen nähnyt kuukkeleita meidän notksipaikalla syömässä makkaraa kädestä ja varastelemassa pieniä parmesankeksejä tarjoiluastiasta, mutta nyt on menty ihan tarjoillen vain koiranmakkaraa.

Kerran kun patikkapolulla (Koiranjuomalammella muutama vuosi sitten) syötin kuukkeleita patikkaeväillä, tulin miettineeksi, että onkohan se kovasti epäeettistä, luonnon vastaista etc. Kyselimme sitten asiasta muutamilta lintuharrastajaystäviltä (biologeja, birdlife-aktiiveja, luonnonsuojelun ammattilaisia) ja he totesivat, että saa niitä ruokkia. Siispä nyt olen muutamina päivinä kattanut myös kuukkeleille, ei vain tiaisille ja oraville, einettä. Ja nähnyt melkoisia kerjäämisesityksiä.

Kyllä minä vielä opin näitäkin kuvaamaan. Tässä jo harjoituksen tuloksia.

Lappi Liikkuminen Mökkielämää Niitä näitä

Lokakuun ikimuistoinen patikka

Jo aamu lupasi hyvää.

Aurinko näkyi monen päivän tauon jälkeen jo seitsemän jälkeen. Pakkasaamuun villaa ja muuta lämmin ylle, ja sitten kameran kanssa purolle. Huurteinen talven tulon tuntuinen aamu, mutta jotenkin lupaus hyvästä päivästä.

Tänään kummallisesti ”vapaapäivä”-olo, joten päätimme lähteä kunnon patikalle.

Lokakuussakin Saariselällä voi pakkasyön jälkeisessä maisemassa patikoida nauttien näkemästään ja liikkumisesta.

Tänään polku vei Iisakkipään huiputuksen kautta Pääsiäiskuruun (jonka laavu olikin purettu!), Pietarinvaaraa kiertäen Tammukkaojan vartta pitkin Vellinsärpimän tuvalle, sieltä Luttojoen vartta pitkin takaisin Saariselän keskustaan. Oikeastaan sellaisia maisemia, varsinkin loppuosaltaan, joita tulee talvella hiihdetyksi. Nyt ihan uusin silmin.

Kilometrejä melkein 20 ja paljon, paljon kauniita näkymiä, aurinkoa, pieniä ilahduttavia ennennäkemättömiä ja tuttuja yksityiskohtia … näimme vihreän kannon, koskikaran, jääkiteitä hiekassa, porot polullaan, muurahaisyhdyskunnan Luttojoen varressa (montako kekoa näet yhdessä kuvassa?! – niitä on siellä paljon!), kivisiä ja pehmeitä polkuja.

Taas kerran: täällä on hyvä!

Ja lopuksi vielä aurinko ja sen sivuauringot! Kamerani lauloi ja tein otoksista kansion.

Tervetuloa patikalle mukaan klikkaamalla Tästä!

Mökkielämää

Koettua ja nautittua

[Artikkelikuva yllä, joku tuntematon lampi aika lähellä isoa pikitietä]

Aamupäivä kalsea, kylmä, kuutamoisen yön jälkeen vähän väsynytkin.

Aiottu patikkareitti vaihtui teemaan ”ajellaan nyt jonnekin, oisko uusia paikkoja, kunhan nyt ulkoillaan”. – Kuukkelilampi!

Eikös kuulostakin mukavalta kohteelta. Siellä se on Kuutuantien varressa, legendaarisen Lintu-Antin paikka, jossa hän paistoi lettuja ja teki kauniita lastulintuja, kuukkeleitahan ne olivat. Äitini kävi siellä useastikin, joskus kai hiihtäenkin (Saariselkä – Luttotupa – Kuukkelilampi), mutta ainakin ystävänsä kanssa ruska-aikana autolla.

Me on ajeltu tienviitan ohi vuosikymmeniä, ja Lintu-Antti on jo kai edesmennyt käsityöneuvoksen arvonkin saanut, mutta tänään ajateltiin ajella sinne – autolla. Kerran ennen on fatbikeilla ajettu sen ohi Moitakurun autiotuvalle mennessä. Tai ajettu? – Mie talutin koko Palopään rakkaisen rinteen, ei ollut voimia, eikä sähköapuja! Sentään taluttaa jaksoin. Ja silloin pikku retkeltä aika hienoa kuviakin (mm. samasta kohtaa kuva kuin alla), Sää oli vähän eri kuin tänään!

Tänään ajelimme autolla Moitakurun tienoolla olevan husky-tilan läheiselle parkkipaikalle, aikeena kulkea Kuukkelilammen ympäri, kuvailla idylliseksi ajattelemaani maisemaa, nauttia hiljaisuudesta ja kohtaamattomuuksista. Mutta! Huskyfarmilla on varmasti sata koiraa, tai noh, ainakin kymmeniä ja taas kymmeniä ja meteli ihan kamala.

Tämä lampi on husky-farmin vieressä, ei siis Kuukkelilampi.

Ja kaksi kertaa väistelimme tilan valjakoita: huskyt tarvitsevat liikuntaa, joten koirafarmareiden on sulan kelin aikana laitettava valjakko mönkkärin eteen ja eikun savisille teille, patikkapoluille ja moottorikelkkaurille ulkoiluttamaan ja treenauttamaan koiria. Ehkä meidän ulkoilu ei ollut ihan sitä, mitä olimme Kuukkelinlammen visiitiltä ajatelleet. Noh, ei kai siinä: nyt se on nähty, liki yhteen ääneen totesimme, ettei tarvitse enää siellä käydä.

Iltapäivällä mökkipihassa paljon viihtyisämpää, hiljaisempaa ja liikuntaakin saatiin järjestelyksi. Vielä vähän maisemointia viemärityömaan tienoilla ja muuta pientä puuhastelua. En olisi uskonut, että ihan lintukuvaajaksi minäkin heittäydyn (palaan kuvien kera asiaan). Välillä ripsutteli vettä, välillä paistoi, välillä melkein räntää. Ja sitten saunan ja sapuskan aika. Ja auringon.

~~~~~~~~~~~~~~~~~~

”Ne eivät puhu mitään eivätkä välitä kenestäkään. Ne vain kulkevat kulkemistaan ja heiluttavat tassujaan ja tuijottavat taivaanrantaan. Isä sanoo etteivät ne pääse koskaan sinne mihin ovat menossa ja kaipaavat aina johonkin…” (Tove Jansson, Muumipeikko ja pyrstötähti)

Täällä me taas mökkimaisemisssa mennään jonnekin, – tällä kertaa ei kaivata mihinkään muualle, – toki kaivataan vaikka ketä.

Me ja hattivatit.

( = Pikkutorvijäkälät (Cladonia fimbriata))

Mökkielämää Niitä näitä Ruoka ja viini

Metsissä ja tuntureilla – ja ruokapöydässä

Ei aina voi paistaa. Tänään ei voinut.

Näin ollen päivän tarve metsässä kulkemiselle, tai ylipäätään liikkumiselle, tuli täytettyä aika vaatimattomasti.

Pehtoori puuhasteli koko päivän liiterissä ja teki puulaatikon/penkin uudelle patiolle, joten lähdin iltapäivällä sateen tauottua yksikseni kululle. Autolla ajelin ”lähtöpisteisiin”: Iisakkipään juurelle, Kutturantienvarteen Kultareitille ja vielä Laaniojan eli Piispanojan rannalle. Kiertelin ja kuvailin tuttuja paikkoja, eri valossa, eri vuodenaikana, kunhan vain kuljin. Ei vastaantulijoita, ei äänikirjoja, ei mitään muuta kuin metsä, purot, rakkarinteet, pehmeät polut, helppo olo.

Editoin tänään myös sunnuntaisen sumusateisen Kiilopään – Ahopään -patikan kuvia. Sumussa on jotain hyvin kuvauksellista.

Ja kurussa, jonka nimeä en vieläkään tiedä, ollessamme tuli joku valaistuminen: kuvassa on värit. Se oli kyllä hyvin viehättävä kuru sekin. Kuruissa jääkauden jäljet usein näkyvät jyhkeinä ja samalla myös kauniina, esim. kivilatomukselta näyttävä peruskallion pätkä. Tuollaiset ovat vaikuttavia, turvallisiakin – jotain pysyvää. Todella pysyvää.

Värit on myös ensimmäisen kuvan vähän kummallisissa pitkospuissa. Tuo ”rimpsu” on frisbeegolf-radan varrelta. Oikeastaan aika jännä. Onhan siinä saamelaisissa käsitöissä usein käytettyjä värejä, joten sittenkin sopii, minusta ainakin. Ja väriä on vielä mustikanvarvuissa: vastavaloon näyttää kuin olisi pieniä liekkejä. Kyllä täällä vielä pieniä ruskapisteitä siis on. Maaruskaa nimenomaan, ja Ivalossa oli vielä lehdet puissa.

Kuvaesitys vaatii JavaScriptin.

Nyt kun ei ole paljonkaan tekemistä (kalenteriahan yms. kuvaprojekteja voisi kyllä tehdä, mutten läppärillä paljon viitsi, jälkeä joutuu sitten kuitenkin paikkomaan, joten olen satsaillut ruoanlaittoon. Pehtoori on kyllä saanut hyvin syödäkseen… Tietysti itsekin samalla. Mm. riimiporoa kahdella tavalla.

Persilja-pinjansiemen-karkea suola murskeeksi ja tiukasti poronfileen pintaan, sitten tiukka kelmutus ja pakkaseen. Noin tuntia ennen tarjoilua sulamaan jääkaappiin ja sitten ohuen ohuita siivuja. Yllä annoksessa rucolaa, hunajamelonia, sokeroituja puolukoita, vihreitä (Lidlin) tomaatteja ja maldon-suolahiutaleita. Tämä sunnuntainen oli parempi.

Huono ei ollut alla oleva tämänpäiväinenkään: riimiporon alle Kuukkelin rieskaa, voita, rucolaa, hunajamelonia, karpaloita, pinjansiemeniä.

Pääruokana rapeaksi paistettua siikaa, puikulaperunoita ja munakastiketta. Ja jälkkäriksi oli vielä sitä samaa lakkakakkua. Meneehän se näin mökkioloissa. 😀