Niitä näitä

Sushia ja rahkapullia. Pääsiäisruokaa?

(Uusi (6.4.2014) pääsiäisruoka-postaukseni on TÄÄLLÄ: kokonainen vihkonen pääsiäispöydän herkkuja.

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

 

On ollut aika tylsä keli, mikä ei valitettavasti ollut riittävä syy lintsata lenkiltä.

Kaupunkiasioilla lähinnä hankin ruokatarpeita. Pääsiäiseksi mökille, ja oli virettä kokkailla. Tyttärelle värkkäsin helposti nieltävää ruokaa. Haaleaa sienikeittoa ja lappapuuroa, jäätelöä ja pirtelöitä tyär on viikon nauttinut, mutta tänään tein lempiruoastaan munakoisopaistoksesta sellaisen hienojakoisen version. Nielurisaleikkauksen jälkeinen Panacod-Ketorin -pöhöinen tytär oli kovin iloinen sapuskasta. 🙂 Ruoan ”alkuperäisversio”, joka on ehdottomasti vegetaristien lemppariruoka, on keittokirjassani Lappitalia s. 51. Nyt kun pääsiäinen on tulossa, en voi olla vinkkaamatta myös lammaspateeseen, jonka resepti on sekin  keittoskissa. Lammaspatee on hyvää. Ja helppoa. Suosittelen lämmöllä.

Ja sitten itsellä teki tänään mieli sushia.  Ja teki mieli vihdoinkin kokeilla työpaikan professorin Japanin kongressimatkaltaan  jo ennen joulua tuomaa hiilikuituveistä. Pistin hänelle mukaan kauppalapun: ”Tuo veitsi, maksan sitten”. Ja professorihan toi, ja hoksasi tuoda myös terottimen, hyvä juttu.

Ja tuo veitsi! Olen joskus ennenkin päässyt nauttimaan hyvällä veitsellä kokkaamisesta, mutta olihan tämä ihan ehdottoman huippu. Meitsin kokkaaminen vaan on sellaista sähläämistä, että täytyy olla varovainen noin terävän ja hienon työkalun kanssa.

Sushista tuli verraten oivallista. Aina se ei minulla onnistu, mutta tänään jaksoin huolella pestä riisit, paahtaa merilevät, ja pilkkoa lohen ja surimit. Meillä oli jemmasa sakeakin. Ihan olemme siis herkutelleet. Pehtoorikin kun on päässyt sushin makuun, vaikka aiemmin ei siitä välittänytkään … Tuoremakkara-salaattiosasto oli sitten se, josta poika lautasensa sai kukkuroilleen ja nälän taltutettua.

Ja koko perheelle maistui tietysti pulla. Rahkapullat kuuluvat nekin pääsiäiseen. Tein pullia aika paljon, eivät ole mitenkään erityisen kauniita, mutta aika paljon olemme niitä jo nauttineet.

 

 

Historiaa

Hailuodon nuppineulat

Nuppineulaongelma on saanut aikaan mukavaa kommentointia. Historia on herättänyt kiinnostusta, mikä on hurjan hauskaa.

Railaterttu näki vaivaa ja onnistui löytämään kaivauskertomuksenkin,  http://www.oulu.fi/hutk/yleark/tutkimus/Julkaisut/Meteli-3.pdf mistä pisteet ja muillekin vihjeeksi,  että kertomuksen lopussa on kuvia kolmen kesän kaivauksilta.

Ja nyt sitten on tunnustettava, että Koivu oli jo heti alkumetreillä totuuden äärellä. Ystäväni, kaivausjohtajan tuomarointi: ”Koivuhan on täysin oikeassa: nuppineulat palvelivat käärinliinojen ja muidenkin hautavaatteiden/asusteiden sekä osaksi arkun sisustustekstiilien kiinnittiminä.” Tosin ehkä ainakin muutamat löytämämme nuppineulat lienevät olleet sellaisia, joita käytettiin siten kuin me käytämme klemmareita. Vanhoissa 1700- ja 1800-luvun lopunkin asiakirjoissa näet näkee usein papereita kiinnitetyn toisiinsa nuppineuloin. Siis kun osa  Hailuodon kirkonarkistosta oli kirkon sakastissa, kirkon palaessa myös arkisto (lue: paperit) paloi ja jäljelle jäivät neulat.

Koivun viimeinenkin veikkaus sisältää oivallista päättelyä: Hailuodon vanhassa (noin 1620 rakennetussa) kirkossa todella oli katolisen ajan muistoja (jotka ovat kai vielä nykyisessäkin Hailuodon kirkossa nähtävillä): kirkossa oli keskiaikaisia puuveistoksia, mm. Pyhän Laurin pyhimysveistos. Pyhä Lauri tunnetaan myös San Lorenzona, joka on mm. kaikkien keittomestareiden ja kokkien suojelupyhimys :). Kerron joskus jossain toisessa postauksessa lisää San Lorenzosta, joka on usein, elämäni eri vaiheissa, merkillisesti astunut kuvioihin. Mutta nämä Luodon kirkon puuveistokset (kymmenkunta? ellen väärin muista) eivät palaneet 1968, eikä niitä ollut onneksi hävitetty aiemminkaan. Vaikka usko olikin ”puhdistettu”.

Myös Railatertun arvauksissa paljon oikeaa: siis vaatteisiin neulat liittyivät. Ja kaivauslöydöissä oli myös virsikirjoihin ja Raamattuihin liittyvää siten, että kaivauksilta löytyi kirjojen heloja. Sellaisia pieniä  saranoita ja sitten ”säppiä” joilla kirjat voitiin sulkea. Kirjat paloivat, maatuivat, mutta helat säilyivät.

Hailuodossa kannattaa muuten käydä, kesällä varsinkin. Siellä on paljon katseltavaa, vaikkei nuppineuloja enää taida löytyä.

Niitä näitä

Kilpurin kanssa kahden

Pehtoori on edelleen pohjoisessa, syntymäpäiväsankari (juniori 19 v.) on kavereineen pizzalla, tytär lähti välillä poikaystävänsä luo hoivattavaksi (tosin piti tänäänkin, kuten jo tiistaina!, karata luennolle, vaikka olin ehdottomasti vastaan) joten olen yksin. Imuroinnin ja muiden pienten huushollihommien jälkeen olenkin sitten viettänyt laatuaikaa Elmerin kanssa.

Elmeri Konrad on saanut olla studiokuvauksen kohteena. Valokuvauskurssilla annettiin kotiläksyksi kuvata jotain liikkuvaa, koiria tai muita lemmikkejä, pieniä lapsia, urheilijoita tai muuta sellaista. Varmaan ope tarkoitti että jotain vilkasliikkeistä. No minäkin olen kuvannut lemmikkiä.

Elmeri on itse asiassa tyttärelle kuusi vuotta sitten joululahjaksi hankittu, mutta minun konnakseni se on jo aika päiviä sitten jätetty. Tosin pehtoorikin on harrastanut aika lailla agilityä sen kanssa :). Ette usko mutta meidän konnuli osaa tanssia, varsinkin pehtoorin kanssa.

Ja kuinka viisas eläin se onkaan! Perhe on täysin vakuuttunut, että Elmeri on ainoa olento maailmassa, joka on kuunnellut väitöskirjani alusta loppuun, väittämättä kertaakaan vastaan. Kävi nimittäin niin, että tämä Slovenian konnafarmilta Saksan kautta Suomeen tullut Elekkumme oli tullessaan jo kovin sairas, ja meillä viettämänsä ensimmäisen kevään se oli enemmän tai vähemmän kuolemankielissä koko ajan.

Oli opeteltava pistämään kilpikonnaan antibiootteja ja  juuri samaisena keväänä oli töiden ohessa viimeisteltävä väikkäri, luettava satoja sivuja oiko- ja taittovedoksia, joten istuin konnan terraarion vieressä yökaudet ja tein töitä ja tarkkailin konnan selviämistä madoista, toistuvista hengitystietulehduksista, silmäsairauksista jne. jne.

Mutta niin se konna vain selvisi, ja minäkin sain kirjani kansiin. Niitä aikoja me on täällä muisteltu. 🙂

________________________________________

PS.  ”Kaivauskertomus”-postauksen  nuppineula-ongelmaan ratkaisu huomenissa. Kommenteissa on jo hyviä arvauksia ja uusia vihjeitä…

Valokuvatorstai

Valokuvatorstai: runo inspiraationa

Valokuvatorstaissa haasteen antajana Caj Westerbergin runo kokoelmasta ”Uponnut Venetsia” (Otava 1972).

muistot kaikuvat loputtomina kuin
vastakkaiset peilit
eikä niitten kautta voi astua kuin toisiin
itsensä kuviin,ulkona taivaanrannan tähti, kumipallo, ja koira

——————————————————–

Käsitin kovin konkreettisesti (kuva suurenee klikkaamalla)

Historiaa

Kaivauskertomuksia

Museoyhdistyksen vuosikokouksessa kävin. Pitkästä aikaa. Yleiskokouksen puheenjohtajaksi jouduin, mutta en jäseneksi johtokuntaan saatikka  sen puheenjohtajaksi. Toisin kuin perhe lähtiessäni vahvasti epäili. Perustivat varmasti epäilynsä aiemmalle: olen ollut johtokunnassa liki 10 vuotta ja puheenjohtajanakin kolme vai peräti neljä vuotta. Ja varsinkin se puheenjohtajakauteni oli täysin vastoin toiveitani, kiinnostustani, lupautumistani, osaamistani. Vastoin kaikkea. Aina lähdin vuosikokoukseen ”minua-ei-valita, en-aio-olla-enää-yhtään-kautta” ja yleensä tulin takaisin joko johtokunnan rivijäsenenä, varapuheenjohtajana tai puheenjohtajana. Kunnes kolme vuotta sitten oikeasti sain repäistyä itseni irti. Nyt johtokunnan jäsenistä puolet on omia opiskelijoitani 🙂

En ole mikään yhdistysihminen, eikä toiminta Museoyhdistyksessä – varsinkaan sen puheenjohtajana – ollut minulle mikään intohimo tai edes innostuksen paikka, ja homma sen mukaista. Muutaman kerran, muutamia tilaisuuksia järjestäessä tunsin tekemisen riemua, ja sitten onnistumisen riemuakin, mutta enimmäkseen homma oli raskaahkoa.

Mutta siis tänään: olin vain ”vieraileva” vuosikokouspuheenjohtaja ja tietysti jäin kuuntelemaan vuosikokousesitelmää: Iin Haminan kaivauksista löytyneen ristiriipuksen tarina oli oikein kiinnostava. Kirkkohautauskaivaukset veivät ajatukset 1980-luvun lopun Hailuotoon, jossa olin kaivauksilla mukana kolmena kesänä. Meissä jokaisessa asuu pieni arkeologi… 🙂 Noh, vähän olin arkeologiaa opiskellutkin ja kaivaukset olivat nuorelle maisterille hieno kokemus.

Kaivoimme Hailuodon vuonna 1968 palaneen  kirkon paikalla – etsien mahdollisia jäännöksiä keskiaikaisesta kappelista – , joten väistämättä törmäsimme kirkkohautauksiin. 1700-luvullahan (ja paikoin vielä pitkälle 1800-lukua) oli tapana haudata osa (varakkaampi osa) seurakuntalaisista kirkonlattian alle, ja vaikka kirkko oli palanut olivat nämä kirkonlattian aliset hautaukset jäljellä. Lastan kalahtaminen ensimmäiseen ”vainaajaani” oli ainutkertaisen merkillinen tapahtuma. Toisena ja kolmantena kesänä, enkä pitkään aikaan kaivausten jälkeen, syönyt raejuustoa…

Toisen kesän kaivausten ”Suuri Ongelma” olivat nuppineulat. Niitä löytyi kymmeniä, satoja. Miksi? Sitäpä me historioitsijat ja arkeologit kovasti mietimme. Käärinliinoihinko liittyivät? Miksi niitä oli kirkonlattian alla niin paljon? Me löysimme ratkaisun, mutta hyvä blogivieraani, arvoisa Indiana Jones: mikä on sinun aavistuksesi, villi arvauksesi, tietosi?  Miksi kirkonlattian alta löytyi nuppineuloja? Paljon nuppineuloja?

Kuvassa (klikkaa isommaksi) ollaan ensimmäisen kesän ensimmäisen viikon tasossa. Kolmantena kesänä olimme jo syvällä, keskiajalla 🙂 .

Vanhemmuus

Sairaalassa takaumia

Kävelen naistentautienklinikan ovesta sisään ja mieleeni hulmahtaa muistoja, jotka kohisevat tullessaan, melkein huimaavat.  Muistan, kuinka taas kerran olin siellä, olin polkenut pyörällä kotoa, kaupungin läpi sairaalalle asti ja puoli välissä matkaa oli alkanut sataa niin kuin toukokuussa vain voi. Olin ihan läpimärkä, tukka liimautunut päätä vasten ja palelin hurjasti istahtaessani verikokeeseen. Taas kerran verikokeeseen.  Kerran kuussa siellä kävin. Toukokuisen aamun sateen kastelemana olo oli yhtä aikaa hiton kiukkuinen ja toivottoman alakuloinen ”ei-tästä-mitään-apua-ole-kuitenkaan”.

Muistan, kuinka sitten toivo – taas kerran – herätettiin henkiin: nyt on uusi lääkevalmiste. Tällä on saatu hyviä tuloksia. Ne tulokset tuntuivat olevan positiivisia muille, eivät minulle.  Puolen vuoden käytön jälkeen toivo oli taas mennyttä.

Loppukesästä istuin jälleen erikoislääkäri R:n vastaanotolla, ja hän alkoi jo valmistella tulevaan: ”On ryhdyttävä ajattelemaan muuta. Ajatukset tämän yhden asian ympärillä jo heikentävät onnistumista. Eikös rouvalla ole mitään muuta elämässä, mitä toivoa, mistä haaveilla?” – Olisi kyllä ihana päästä Egyptiin joskus, ja väitöskirjan haluaisin kyllä tehdä …   – No sitten on vain ryhdyttävä toteuttamaan niitä muita haaveita. Ehkä ne toteutuvat paremmin kuin tämä… Vaikka eihän tämäkään kokeilu ole ihan vielä ohitse.

Aloitimme Egyptin  matkan säästämisen, mutta väitöskirjaprojektille ei vielä ollut aikaa.

Tammikuussa olen taas vastaanotolla, itken vuolaasti:
– Tästäkään hoidosta ei siis ollut mitään hyötyä. Mikään ei auta! Minulla on sitä paitsi nykyisin todella huono olokin, varsinkin aamuisin. Haluan lopettaa tämän lääkkeen.
– Entäs jos rouva onkin raskaana? Jos kerran on aamupahoinvointiakin?
– Ei, enhän minä tule raskaaksi. Siksihän minä täällä olen käynyt jo vaikka kuinka kauan! Siksi …  Yhyyyy…

Tänään nuo monet kerrat – itkut ja toivot – naistentautienklinikan lapsettomuushoito-osastolla pyörivät mielessä. Mutta tänään vain kävelin klinikan läpi. Parikin kertaa: ensin aamulla viedessäni esikoista nielurisaleikkaukseen, ja sitten puolen päivän jälkeen mennessäni takaisin, kun leikkaus oli jo tehty.

Iltapäivällä odotellessamme kotiinlähtölupaa katselin kalpeaa, torkkuvaa tytärtä, jonka leikkaus oli mennyt hyvin ja joka voi verraten hyvin, ja muistin kaikenlaista, enkä edes yrittänyt peitellä kosteita silmiäni.

Ruoka ja viini

Kiireetön lauantai: tuloksena Nasi goreng

Mukava kun ei ole kiire. Eikä liikaa tekemistä kasattuna yhdelle päivälle.  Onnenpalmuista ja ruususta ehdin tehdä ”pääsiäiskukka-asetelman”.

Ja ehdin kehitellä uuden sapuskankin. Reissusta jäi päälle aasialainen ruoka. Kävin hallista hakemassa kassillisen kastikkeita ja muita aineksia. Nuudelit, paistetut erityisesti, ovat olleet muutenkin mieleen. Indonesialainen Nasi Goreng tehdään yleensä riisistä, mutta vaihdoin riisin nuudeleiksi ja muutenkin soveltelin omanlaisekseni. Pehtoori ja poikakin söivät mieluusti; muuta kun ei ollut tarjolla 🙂

Nasi Goreng Rantapellon tapaan

Ainekset (4 – 6 annosta)

1 grillattu broileri
1 pkt (400 g) munanuudeleita
6 rkl rypsiöljyä
2  sipulia
2  valkosipulinkynttä
yksi paprika
kaksi tomaattia
2 tl mango-curryjauhetta
1 tl sokeria
3 rkl thai-kalakastiketta
2 rkl sambal oelek -kastiketta
2 rkl (kiinalaista herkkusieni)soijakastiketta
1 limen mehu

munakasrulla: 2 munaa ja 2 rkl vettä

Poista grillatusta broilerista nahka ja paloittele annospaloiksi.
Keitä nuudelit melkein kypsäksi.
Kuumenna öljy pannulla ja kuullota siinä sipulit.
Lisää paprikasuikaleet, paloitellut tomaatit, nuudelit
sekä curry, soija, sambal oelek, kalakastike ja sokeri.
Hauduta hiljalleen kannen alla 5 – 7 minuuttia.

Vatkaa munien rakenne kevyesti rikki ja lisää vesi.
Kuumenna pannulla tilkka öljyä ja paista ohut munakas.
Kääri se tiiviisti rullalle.
Lisää paistokseen kanapalat.
Sekoita ja kuumenna nopeasti. Lisää limen mehu.
Leikkaa munakasrulla ohuiksi siivuiksi ja lisää ne päällimmäiseksi ruokaan.
Scampit tai katkaravut ja kevätsipuli juhlistavat ruoan.

Historiaa

Arjen iloja

Tänään arkeen kuului herätä varhain:  herätä herättelemään poikaa yo-kirjoituksiin ja pakkaamaan eväitä (kirjoitusten tärkein juttu, eikö?). Siitä kuitenkin ilo, että jotain poika sentään oli osannut. Ihan kuten keskiviikon enkun kirjoituksissakin. Moni ei usko, mutta niin se vain on, että kun oltiin lomalla poika tuli lukeneeksi enemmän kuin kotona. Meitä oli sentään kolme aina silloin tällöin lukemisesta muistuttamassa, eikä poika voinut hypätä autoon ja pakoon. Oikeasti lukikin reissussa. Ainakin enemmän kuin olisi tehnyt kotona…

Arjen ilo oli myös lääkärin toteamus, että yritetään vielä ”konservatiivisilla keinoilla” ja pisti olkavarteeni vielä yhden kortisonin (joskin samalla määräsi magneettikuviin ja konsultaatioon ortopedin kanssa).

Päivän seuraava ilo oli töissä aamukahvilla. Minna Canthin päivänä, tasa-arvon nimissä, juttu kääntyi menneisyyden naisiin ja jonkin mutkan kautta poliisiin… ja näistä juonenkäänteistä suoraan tähän: melkein Minna Canthin aikalainen, suomalainen taidemaalari ja -kriitikko Sigrid Schauman joka syntyi 1877 ja joka eli yli satavuotiaaksi, oli 1960-luvulla joutunut tekemisiin poliiisin kanssa käveltyään päin suunnilleen Suomen ensimmäisiä liikennevaloja. Poliisi oli pysäyttänyt hänet ja tiedustellut, jotta oliko Sigrid joutunut aiemmin tekemisiin poliisin kanssa? Tähän Sigrid oli vastannut: ”Olen kyllä, silloin kun veljeni ampui Bobrikovin!”

Tarina ei kerro, saiko liki 100-vuotias Sigrid sakot. Tarina sen sijaan tietää, että poliisi ei tiennyt, kuka oli Bobrikov. Tämähän meitä historian ammattilaisia aamukahvin arjessa hymyilytti.

Arjen ilo oli myös uusi leipä. Suomen 50 parhaan ravintolan listalle rankattu (ihan ansiosta) Puistola myy hyvää leipää, karpalo-sienileipää, joka on tilattava etukäteen ja jota testasimme tänään ensimmäistä kertaa.  Maukasta, makoisaa, ei mitään jauhohöttöä, vaan nautinto sinänsä, oliiviöljy ja suolakiteet tekivät leipäpalasta gourmeeta. Tekivät siitä arjen ilon. Semminkin kun leivänhakumatkalla töiden jälkeen tapasimme ystäviä.

PS:  Matkasivu etenee ..  klikkaile jos kiinnostaa