Joskus käy niin ettei ehdi blogipäivitystä tehdä. Tänään ei ole ehtinyt.
Välihyvä
Luento Lahteen on valmis. Ei enää muuta ongelmaa kuin että se kestää about puolitoista vuorokautta ja se saa kestää puolitoista tuntia. Vielä on siis edessä pientä hiomista ja fokusointia keskeisimpiin seikkoihin, ihan pientä vain. 🙂 Nyt ei vain jaksa. Meillä vuorotteluvapaalaisilla tahtoo olla niin, että perjantai-iltaisin emme paljonkaan tee töitä.
Totta puhuen en ole tänään päivälläkään paljon töitä tehnyt. Sosiaalisia kontakteja hoidellut, kuullut yhden tutun äkillisestä kuolemasta, miettinyt sitä, tehnyt kaikkea järjestelyä, joka onkin tuntunut kovin turhanaikaiselta, miettinyt mikä sittenkään on tärkeää, kannattiko sittenkään ilmoittaa palaavansa töihin, nauttinut siitä, että on voinut/ehtinyt kokeilla yhtä sun toista hyvää uutta reseptiä ja soveltaa omia.
Ja tässä yksi sovellus. Mövenpickillä on uusi sorbetti: Lime & Citron. Huomionarvoista on ettei siinä ole juuri minkään vertaa kaloreita. Lasinpohjalle vähän basilikasilppua, sitten sorbettia ja päälle vähän basilikaa, ennen kuin viet lasin/väliruoan tarjolle kaada lasiin kuohuvaa. Proseccoa, cavaa tai vaikka samppanjaa. Pieni välihyvä on valmis. Raikas, putsaa suun. Viilentää oloa. On hienostunut. On hyvää ja helppoa. Yllätä itsesi ja ystäväsi. Mutta ole tarjoilussa nopea. Sorbetti ei saa sulaa…
Ainako se olisi oltava jotenkin vaikeampaa?
Pian alkaa Tie Roomaan, Ella Kannisen pyhiinvaellusmatkan ties monesko osa. San Gimignano. Sen haluan katsoa, siellä olen ollut, sinne voisin vielä mennä. Sinne toivoisin voivani palata. Sinnekin.
Sellaisenkin päivän voisi viettää
Aamuisin kannattaisi aina nousta aikaisin.
Aamupäivisin kannattaisi olla ahkera.
Lohileipä sopisi useimpiin päiviin lounaaksi.
Iltapäivän aluksi voisi lähteä lenkille. Miettiä, ottaako sauvat vai kameran – siinäpä sitä olisi pohtimista.
Lenkin jälkeen kotikylpylä: suihkussa läträilyä, hiuksille hyvää tekeviä hoitoaineita, hyväntuoksuisia suihkugeelejä ja ihanalta tuntuvia kosteusvoiteita. Pesun jälkeen karhea kylpytakki ja pieni huilaus jääkylmän veriappelsiinimehun kanssa.
Etsisi valmiiksi parhaimmalta tuntuvat kamppeet, farkut, paitapusero ja villapusero (miksi ihmeessä villapusero?) vai suorat, mustat housut, musta toppi ja taas villa! takki. Ja huivi, luonnollisesti. Vaaleansininen, -punainen vai ehkä sitten musta jossa on valkoisia palloja.
Kuuntelisi musiikkia, lukisi tovin. Olisi huoleton ja elämä olisi helppoa.
Illan tullen lähtisi pyöräilemään, tapaamaan samanhenkisiä ihmisiä, syömäänkin vähän. Tai ehkä vähän enemmänkin.
Palattua miettisi kirjoittaisiko blogia vai ei? Mistähän saisi hyviä kuvia mukaan liitettäväksi.
Sellaisenkin päivän voisi joskus viettää. Aina ei voi. Ei tänään.
Muutoin, mutta tuo huoleton olo jäi toteutumatta… 😉
Kasvitieteellisessä kameran kanssa
Aamulla aikaisin lähdimme pehtoorin kanssa kasvitieteelliseen puutarhaan, vähän kuin hakemaan ideoita meidän omenapuiksi.
Mutta enemmän meni ihailuksi, kävelyksi, paleluksi ja kuvaamiseksi. Miksen minä käy useammin siellä kuvailemassa? No loppukesästähän voin viettää ruokatunnit siellä kuvaillen, kasvitieteellinenhän on meidän duunipaikan ”takapihalla”.
Kulleroitakin siellä jo oli.
Niitä tavallisia joita on yleensä ojanpenkat keltaisenaan juhannusviikolla mökille ajellessa, mutta tavallisten lisäksi oli tällaisia. Altainkulleroita.
Tässä se tavallinen ja altain.
Kevätesikoita jos vaikka minkä värisiä ja minä keltaisten kukkien inhoaja – tai no ainakaan en niistä niin kovasti pidä – kuvailen keltaisia (idänkevät)esikoita.
Ja sitten tällaisia. Näistä pidin hyvin paljon, ja olen jo unohtanut nimen. Mongoliasta Altain vuoristosta tämäkin oli, joku pulsatilla?
Klikkaa varsin tuo viimeinen kuva isommaksi. Se on aika hyvä. Tai siinä on ainakin ihanat värit.
Tunnin siellä vaelleltuamme lähdettiin Bauhausiin ja puutarhalle. Omenapuita ei vielä ostettu, mutta jo suojat niille.
Ja tiikkiöljyä ja kuramattoja ja muutama poikkiliina, uusi kori tyhjille pulloille, yrttisiemeniä ja muutama taimi vielä. Koti ja puutarha alkavat kohtsillään olla kaikinpuolin kesäkuosissa.
Iltapäivällä olisi ollut kaikkea tähdellistä ja minä sain aikaiseksi kampaajan ja hotellivarauksen elokuun Jyväskylän rotissöörikapitulia varten ja luettua vähän ja sen sellaista tyhjäntoimitusta. Nyt lähden laittamaan meille ruokaa. Olemme Italiasta paluun jälkeen pitäytyneet välimerellisessä ruokajärjestyksessä: syömme pienen lounaan (n. klo 13) ja sopivan (tavoitteena ainakin on ollut) illallisen (klo 18 – 19.30), emmekä vain yhtä isohkoa päivällistä (klo 14 – 16).
________________
Nyt löysin tämän biisin. Tämä soi Umbriassa kaikkialla…
Tämä tuo sen hullun huolettomuuden mieleen, vaikkeihan biisi mikään lomakertomus olekaan. Mie vaan pidän tästä.
Tämä on vielä parempi, nyt.
Kesänmerkeistä ja niiden vähyydestä
Ei aamulenkkiä, mutta iltakävely. Kävin äsken merenrannassa – nyt ne kumpparit jalassa – jotta olisin päässyt Möljälle ja Ilokiville kahlaamaamalla. Viikonlopun jälkeen maatuuli on kääntynyt, merivesi noussut – sain unohtaa haaveeni ja palella.
Päivällä oli hieman lämpöisempää kun olin systerin luona Iissä. Eikä se johtunut vain säästä. Hyvä fiilis, hyvä ruoka (sushi alkaa olla perinne … ;)). Istuskelimme ja suunnittelimme, kertailimme kaikenmoista, digikurssijuttuja (systeri on kanssani samalla verkkokurssilla) selvittelimme.
Kampuksellakin ehdin viettää tänään aikaa, ja tuntuu että sieltä tuli enemmän allergiaoireita kuin ulkoa… Eiköhän koivunkin siitepölytys ala olla täällä jo enimmäkseen ohi. Lasaretissa käydessäni rotissööripresse-asioissa hoksasin, että – vihdoinkin – tuomet alkavat Ainolan puistossa kukkia. Ainakin viikon, jolleivät kaksi myöhässä.
Jotain muitakin kesän merkkejä. Donna Leonin uusin dekkari on jo yöpöydällä, aloittanenkin jo tänään, sillä sain vihdoin päätökseen Riitta Lindegrenin omaelämäkerran ”Minä, – Toimittaja”. Gloria-lehden luojan muistelmat sain vaihtoskina Vuorotellen-kirjaani. Olimme talvella samoissa gourmetkesteissä ja meidät esiteltiin ja kävi niin onnekkaasti, että tulimme sopineeksi kirjavaihdosta.
Minä kyllä pärjäsin vaihdossa. 😉 Lindegrnin kirja on hyvä, kertakaikkisen hyvä, vaikka totta puhuen odotukseni olivat aika skeptiset. Skeptiset siitäkin huolimatta että olen ollut Glorian (sittemmin Glorian Ruoka & Viini -lehden) tilaaja vuosikausia. Lindegrenin kirja kertoo suomalaisesta populaarikulttuurista ja Helsingin ja koko maan julkkiskulttuurista ja kansainvälistymisestä sisäpiirin kautta, ja esimerkiksi 1960-luvun nuorisokulttuurin esiinmurtautumisesta piirtyvä ajankuva on kiehtovasti ja oivaltaen kirjoitettu; tavattoman värikkään elämän tämä suomalainen lehtinainen on elänyt.
Kaikkea erilaista
Mekö ei muka tyttären kanssa osata shoppailla, ainakaan yhdessä ei käydä ostoksilla? Tänäänkin (ja edellisen kerran? Huonekaluja ostamassa kun tytär muutti kotoa?) oltiin monta tuntia yhdessä kaupungilla ja pistettiin asioita järjestykseen ja rahaa paloi. Vihdoin matkapuhelinliittymäasiat kuntoon, sohvanpäälliset pesulaan ja molemmille pyöräily/rullaluistelu/skeittaus (kyllä, kyllä meidän aikuinen tyttäremme on ruvennut harrastamaan skeittausta!) kypärät ja tyttärelle keväällä pöllityn pyörän tilalle uusi ja siihen tavallisen lukon lisäksi paksua kettinkiä pitkä pätkä, jottei vorot vie. Vakuutushan varkauden liki kokonaan korvasi, mutta eiväthän pyörävarkaudet mitään mukavia juttuja ole. Ja tytär antoi minun ostaa hänelle kahdet kengätkin, ja vitamiineja 🙂 . Ja meille molemmille löytyi urheiluhousut. Ettei muka osata shoppailla? Hyvin osattiin!
Ja sellaisia juttuja tyär kertoi, että erikseen lupasin, etten blogipäivitykseen tai pienempäänkään levitykseen laittele… luottamuksesta hyvilläni olen. Ja siellä kulkiessamme minulla vieläkin – liki vuoden vuorottelun jälkeen – on vähän rikollinen olo kun olen keskellä päivää, keskellä maanantaita humputtelemassa. Tuosta vaan arkipäivänä…
Mutta eihän tätä riemua enää kauaa olekaan. Mistä poika äsken piipahtaessaan taas muistutti. Aamut vähenee…
Mitenkö meidän Kajaanin kasarmilla viikot asuva nuori mies kotosalla maantaiehtoolla? On jollain erityiskomennuksella, kun muut ”ryynäävät jossain Kainuun metsissä”, tämä meidän sotasankari on erityiskomennuksella Oulussa ja asuu hotellissa! Toukokuussa viikko Umbriassa, kesäkuussa monta päivää hotellielämää pitkin Pohjois-Suomea – kai? Näin puolustusvoimain lippujuhlapäivänä – minä vaan kysyn – miten voimme enää luottaa maanpuolustukseen kun tuollaista on armeijassa meno ja meininki?
Kukkia, kakkuja, kaikenmoista
Sunnuntaiaamu. Lenkille. Ihan kuten kaikkina muinakin päivinä. Sataako vai ei? Ei sada, vai sataako sittenkin? Kylmä ainakin on. Hiljaa mielessäni tupisen, mutta koetan olla valittamatta. Eihän se sää nyt ihmiselossa niin ratkaiseva tekijä ole. Ei ainakaan nykyihmiselle, kaupunkilaiselle, vuorotteluvapaalaiselle. Niinpä tarvon menemään ja kuuntelen hyvää musiikkia ja olen lopultakin aika tyytyväinen, kaikkinensa.
Jo puolelta päivin alan valmistella ruokaa. Saamme nuoret ja murmelin syömään, joten minulla on hyvä syy kokata. Ja kuinka se onkaan mukavaa kun on tulossa ”vieraita”, kun on oma siisti Festan keittiö, omat kauniit astiat, omat yrtit, paljon lautasliinoja, paljon lisukemahdollisuuksia. Saan kattaa kauniisti, ottaa omia ehjiä, kauniita posliineja esille.
Ei, ei Villa Francossakaan huono tilanne ollut, mutta minä niin nautin kun saan ”kotikenttäedun” ruokaa tehdessäni. On omat veitset, hyvät pinnoitetut kattilat; ”alumiiniämpärit” eivät luo fiilistä ;). Laittelen kaikenmoista (pikku skooleissa lime-mascarponea, ohje LappItaliassa).
Pääruokana on Viskaalin tilalta tilattua Limousin-grillimakkaraa (80 % lihaa!), siis oikein kulinaariset kekkerit: grillimakkaraa. No, ainakin äitini totesi, että paras päivällinen, mitä koskaan olen tehnyt. Mitä sitä turhaa pipertämään? Hyvä makkara on hyvää ruokaa! On vaan niin mukavaa kun vieraat ymmärtävät ruoan päälle; että se ei ole vain mahantäytyke. (kamala sana: täytyke!)
Uunitomaatit ja sisilialainen munakoisohöystö ja tattiraviolit kyllä sopivat kylkiäisiksi. Ja jälkkäriksi suoraan kotiinkuljetuksella erinomaisia espanjalaisia mansikoita.
Eilen pitkästä aikaa teki mieli leipoa: pakastimesta pensasmustikoita ja piiraspohjaan paljon mantelilastuja. Sitten vähän erilaisia kastikkeita ja johan meiltä nälkä lähti.
Nyt haluaisin lähteä uudelleen merenrantaan: siellä on vesi hurjan matalalla. Laittaisi kumpparit jalkaan niin voisi kävellä melkein suoraan ”meren yli” Möljälle, ilokiville. Mutta kun tulee vettä, ihan hitosti sataa vettä. Siis onko oikeasti ryhdyttävä tekemään rotissööritiedottajan hommia?
Oikeastiko kesäkuu?
Aamulla vielä oli näin aurinkoista.
Pehtoori lähti ahkeroimaan takapihalle meidän omenapuu-, hiiligrilli-, yrttiviljelys -projektin parissa ja minä jäin koneelle. Tällä kertaa kyllä vastentahtoisesti. On nimittäin käynyt niin, että tässä viikolla päivitin käyttiksen: siirryin Windows XP:stä (josta olen pitänyt kovasti, mutta joka ei nyt kertakaikkiaan enää ole yhteensopiva monien muiden uusien (kuvankäsittely)ohjelmien kanssa, joten oli vain pakko siirtyä. Ja hyvähän Windows seiska on. Hyppäsin siis Vistan yli.
Kaikki muu on sujunut jotensakin jouhevasti mutta pehtoorin sähköpostitilin luominen (meillähän ei todellakaan perheen insinööri ja mies näitä datistijuttuja tee, saatikka hanskaa, vaan humanistivaimo) on vienyt aikaa, hermoja, rahaa ja aiheuttanut (turhia) neuvotteluja Helpsonin työhönsä kertakaikkisen surkeasti ja kyllästyneesti suhtautuvan nuoren (äänestä ja ”tietsä”-jutuista päätellen) miehen kanssa.
Aamupäivä siis hurahti ennen kuin sain näytölle tämän!
Sitten oli aika lähteä lenkille. Poikkeuksellisesti läksimme kaksistaan. Ei muuta kuin windstopperit päälle ja ulos. Kieltäydyin laittamasta hanskoja. Minä EN kesäkuussa kävele hanskat kädessä.
Kävelimme tymäkässä tuulessa ja pikkusen vettäkin ripsiessä torille, tai oikeastaan halliin. Mentiin turkkilaisen pikku putiikkiin lounaalle: vähän salaattia ja kevätkääryle ja lasilliset furminttia (unkaril. valkkari). Poislähtiessäkin tuli mieleen, myötäelettyä kaikkien niiden mukana, joilla oli tänään lakkiais- tai muu valmistujaisjuhlapäivä. Olisi suonut lämpimämpää ja aurinkoisempaa… Tällainen ilma kuuluu olla kun alkaa syysloma – ei silloin kun alkaa kesäloma!
Iltapäivä vielä tietskariasennuspuuhia. Ja muita pieniä puuhia. Paljon.
Villa Francon salaatteja
Olen luvannut jo monta kertaa niitä kesäsalaattien reseptejä. Näistä me nautimme Umbriassa, näistä kannattaa nauttia Suomen suvessa, jahka me se kesä vielä tännekin saadaan … tänään on aamulenkin jälkeen ollut niiiiiin kylmä ja nyt sataakin. Mutta siis, aurinkoisempiin tunnelmiin. (Helatorstain kattaus…)
Kaikki kolme Umbrian viikkoa söimme paljon salaatteja. Lounaalla (erityisesti silloin kun olimme talolla) oli vain kaksi salaattia ja ehkä focacciaa tai pizzapaloja lähikaupasta, ei muuta, ja se olikin jo aika hyvää. Varsinkin toinen salaatti oli yleensä edellisen illan ruoan jämistä rakenneltu…
Vein mukanani kaksi keittokirjaa, jotka osoittautuivatkin oivallisiksi innostajiksi: vanhat opukset olivat Marja Lindforsin ”All´Italiana, Ruokaa Italiasta” ja ”Cucina Povera (köyhä keittiö), Ruokia Etelä-Italiasta”.
Suurentamalla kuvan näet myös viinipullon etiketin: menomatkalla pysähdyimme Europa Brückellä ja turistikaupassa silmäni sattuivat ko. viiniin: Sankt Laurent! Siis taas San Lorenzo alias Pyhä Lauri! Kun tiesimme, että saamme vieraaksemme GSL:n (Gruppo San Lorenzo) jäseniä, oli viini ostettava. Ko. viinin helatorstain aattona villiparsan ja fenkoli-pecorinosalaatin kanssa nautimme, ja sehän olikin vallan erinomaista.
Siispä tulomatkalla pysähdyimme uudelleen Europa Brückellä – ihan vaan pissalla – mutta tulihan se tuliaisviini kalaasiporukalle ostettua… 😉
Mutta salaateista piti kirjoittamani: ensiksikin Insalata Caprese, tomaatti-mozzarella -salaatti. Onhan se klisee, mutta Italiassa se on jotain ihan muuta kuin Suomessa, jossa se on usein tehtävä ”lentotomaateista”. Erityisesti esikoisemme ja ystävänsä Klippan olivat sen perään. Varmaan söivät sitä joka päivä. Ja vaikka nuoret naiset ovat hoikkia kuin mitkä, ei mozzarrellaa ollut koskaan liikaa. Perugian ristorantessa salaatti tarjottiin näin:
Villa Francossa ko. salaatista tehtiin kahden ja neljän ja seitsemän hengen (yläkuvassa) versioita.
Sitten yksi parhaista salaateista nautitiin kun oli nuorenparin lounasköksävuoro.
Salaattipohja pussista, vähän rucolaa, paljon hunajamelonia, minitomaatteja, purkista pikkusipuleita, kurkkukuutioita, ja sitten se juju: Parman kinkku (prosciutto) viipaleet levitetään leivinpaperin päälle ja sen jälkeen ne käytetään uunissa (~200 C) noin 5 – 10 minuuttia (eivät saa kärähtää), kinkkuviipaleiden annetaan hetki jäähtyä ja sitten ne silputaan salaatin päälle. Pinjansiemenet, basilikasilppu ja mustapippuri sekä luonnollisesti oliiviöljy ja balsamico viimeistelevät salaatin. Siitä ei jäänyt mitään, ei mitään. (Huonohkossa kuvassa keskellä).
Salaatteihin voitaneen lukea myös salsat ja crostinit. Tytär teki yhtenä iltana crostineja.
Tomaattihakkelus uunissa paahdettujen patonginpalasten päällä: se on siinä. Hakkeluksen voi tehdä monin tavoin. Yksi äärimmäisen hyvä versio hakkeluksesta on ns.
Leilan salsa
2½ dl tomaatteja pieninä palasina (kanta ja siemenet pois)
½ dl purjoa tai kesäsipulia
2 valkosipulin kynttä
1½ dl rypsiöljyä
½ dl punaviinietikkaa
2–3 tl hunajaa
2 rkl silputtua tuoretta basilikaa
suolaa, mustapippurirouhetta
Kaikki aineet vain sekaisin.
Tämä on siis hyvää myös tuoreen patongin tai esimerkiksi tomaatti-mozzarella-salaatin kanssa. Se säilyy muutaman päivän jääkaapissa. Jos säilyy. 😉
Tein sitä tänäänkin. Sen resepti on myös LappItalia-keittokirjassani. Tänään otin itsekin ko. opuksen esille pitkästä aikaa. Ja voin kyllä suositella. Siellä on monta hyvää kesäreseptiä. Katso vaikka. Jollei sinulla ole ko. kirjasta itsellessäsi niin se on nettiversiona täällä KLIKS)
Ja sitten ohje, jota en ole tainnut ennen kirjoitella, vaikka hyvänen aika!! olisi kyllä kannattanut!
Meillä kaikilla jää joskus pastaa, jota ei viitsisi heittää poiskaan, mutta josta saa seuraavan päivän lounaan, eväsruoan, alkusalaatin tai jotain. Tämäkin idea on noista edellisistä keittokirjoista, mutta olen soveltanut lämpimän ruoan salaatiksi. Tätä olen tarjonnut Umbriassa, Toscanassa, Hangasojalla, Rantapellossa … ja aina siitä on tykätty.
Sitruunapastasalaatti tai jotain sinnepäin
Kun pastaa jää laita se kylmään, mutta lorauta sen joukkoon oliiviöljyä – sopivasti. Riippuu pastan määrästa. 2 -5 rkl lienee aika sopiva. Kun seuraavana päivänä on salaatin aika, sekoita keskenään yksi silputtu valkosipulin kynsi, 2 dl turkkilaista (tms) jukurttia, puolikkaan sitruunan raastettu kuori ja vähän sitruunamehua. Sekoita tämä kasti pastaan ja sekoita pasta salaatin joukkoon. Salaatiksi sopii hyvin joku kaupan valmis pussisalaatti ja lisäksi kurkkua, ehkä tomaattia, mitä mieli tekee, mitä kaapissa sattuu olemaan. T’ämä ON hyvää. Miehetkin pitävät tästä 😉
Ja sitten vielä salaatti jonka M. teki Villa Francossa. Ohje edelleen noista em. kirjoista ja on erikseen mainittava että Italiassa toukokuussa fenkolit olivat jotain ihan muuta kuin meillä täällä talvella… siis kannattaa valita tuoreita, pieniä, herkullisia…
Fenkoli-pecorinosalaatti
2 – 3 fenkolia
Kastike
7 rkl oliiviöljyä
1 tl dijoninsinappia
½ tl suolaa
mustapippuria
2 rkl sitruunamehua tai valkoviinietikkaa
1 valkosipulinkynsi
1 dl pecorinolastuja
persiljaa (sileälehtistä luonnollisesti jos italialaista ruokaa tehdään… ;))
Sekoita öljyn joukoon sinappi, suola, mustapippuri, sitruunamehu ja valkosipuli silputtuna.
Huuhtele fenkolit, leikkaat suikaleiksi. Nosta suikaleet kulhoon, kaada kastike päälle ja ripottele pinnalle persilja ja pecorino.
Mukavahan se oli Italiassa salaatteja(kin) tehdä kun raaka-aineet (ainakin siellä landella) olivat ensiluokkaisia ja varsin edullisia. Todin lauantaimarkkinoilta ostin tällaisen satsin ja maksoi 10 euroa. Mitä yksin parsanippu maksaa Suomessa? Viisi euroa?
Ai niin, tein tänään myös Saltimbocca alla Romanaa…
Ehkäpä siitä kerron ja resepteeraan joku toinen kerta.
Lightroom ja Lahden illallispaikka
No niin nyt minutkin on sitten koulutettu Lightroomin käyttäjäksi. Siis Adoben kuvankäsittely- ja vielä enemmän arkistointiohjelma. Sitä ovat minulle kehuneet sisareni, Lepolandian Pasi, opiskelija, joka harrastaa valokuvausta, sijaiseni mies (siis sijaiseni kautta) ja ties vaikka ja kuka.
Hyvä on. Olen jo aikaa sitten uskonut, että se on hyvä – nimenomaan kuvien arkistoinnissa ja säilytyksessä, mutta – – – luovuus ja leikki? Missä ne ovat, jos käsittelet kuviasi Lightroomilla. Kuuluuko niitä kuvien tekemisessä ollakaan? Minähän olen sanonut, että en paljon kuvien kikkailusta pidäkään. Mutta joskus sitä on vaan kiva tehdä. Ja siihen Lightroom ei ole oikein passeli.
Siis olisiko nyt vielä satsattava ja hankittava uusin Elements? Minulla on se ikivanha Photari (CS2) ja uutta en raski ostaa… Siispä vielä Elements ja sitten loppuu tämä hifistely näiden kuvausjuttujen kanssa…
Tänään olin palaverissa, jossa luulin saavani lounaan. No, ei tämäkään huono ollut. 🙂
Jos huomisen tekisinkin kuvausläksyjä, enkä esitelmää Lahteen. Ai, niin. Pitäisi miettiä,mihin siellä menee syömään? Onko ehdotuksia? Tiistai-iltana kahden viikon päästä, mihin Lahdessa illastamaan?