Tuulestatemmattua

Sunnuntai liikkuen Lanzarotella

Säätila tänään: aurinkolasit, tarvittiin ja ei. Sadevermeet, olivat repussa, ei tarvittu, windstopperi-takki, todellakin tarvittiin, loppupatikalla ei. Uikkareita ei ole edes otettu esille.

Sadetta uhkaillut säätiedotus ei pitänyt paikkansa, mutta hyvin tuulista oli. Niinkuin täällä taitaa aina olla.

Kunhan olimme pitkän tovin odotelleet aamiaiselle pääsyä yhdeksän tienoissa lähdimme ylämäkeen. Tuon huipun kautta kierrettiin …

Nousimme siis vähän korkeammalle kuin eilen… Kävelimme mutkan kautta naapurikylä Ugaan. Ja jännä reitti olikin. Lähivuoren huipulle päästyämme näimme vuohifarmeja, kanaloita ja monta kamelifarmia. Ainakin sata kamelia yhteensä. Mitähän ne täällä niillä tekevät? Kun laskeuduimme alas, laaksoon, yhdellä niityllä, jonka läpi reittimme kulki, oli kameleita molemmin puolin polkua: kyllä minua jännitti. Samoin kuin silloin kun satapäinen vuohilauma juoksi rinnettä alas suoraan meitä kohti!

Mutta ne meistä vähät välittivät. Onneksi. Muitakin eläimiä bongailtiin. Tässä alimmaisena on harjalintu, jonka onnistuin kovin kaukaa kuvaamaan.

Kelpaisikohan pukkitappelu koulun näyttöihin toiminta-sarjana?

Ugassa oli kaunis kirkko, ja sitä vastapäätä – tietysti – kuppila, ukkobaari, jossa nautimme keskipäivän espressot ja katselimme paikallisten sunnuntaielämää…

Omalle kylälle palattua jo paistoi kauniisti alkuiltapäivän aurinko.

Messu oli juuri loppunut …

Meillä matka jatkui kaupan kautta hotellille, jossa iltapäivä-piknik lounaaksi. Pienet unet, kuvia, postausta, kylpemistä ja nyt kohti Playa Blancaa, rannikolle lähdetään paikallisbussilla, josko löydettäisiin yhtä hyvä illallispaikka kuin eilen oli tämä oman hotellin ravintola.

Lomalle lennetty, nyt jo patikoitu

Ensimmäinen vihje: emme ole olleet täällä ennen. Toinen vihje: täällä on aika lämmintä, joskin yleensä tähän aikaan vuodesta täällä on vielä lämpimämpää.

Kolmas vihje: valitsimme kohteen tärkeänä perusteena se, että täällä on hyvä liikkua, kävellä paljon, jopa patikoida. Perusteena oli myös, että lentomatka ei olisi sairaan pitkä, eikä matka tolkuttoman kallis. Seuraava vihje: huoneen ikkunasta näkyy vuoria, ja maisema on karua.

Tässä maassa on Italian jälkeen oltu eniten; emme siis ole Italiassa. Tämä on valmismatka, mutta ei ohjattu patikkareissu, vaan omatoimimatka.

Aivan: olemme Luoteis-Afrikan saaristossa. Tokihan tässä saaristossa on oltu ennenkin, aika useinkin, vaikka joskus on vannottu (minä olen vannonut,) etten tänne enää tule. Tällä nimenomaisella saarella ei olla käyty.

Ollaan siis Kanarialla, Lanzaroten Arricifeen laskeuduimme puolelta päivin paikallista aikaa (kahden tunnin aikaero Suomeen). Kello oli soimassa neljältä aamulla, tosin puolineljältä jo nousimme ylös. Ja sitten on matkaa tehty…

Matka on Aurinkomatkojen uutuusmatka. Sellainen yhdistelmämatka että kolme ensimmäistä yötä olemme Yaizan kylässä, joka on tulivuorimaisessa ja Kanarian kauneimmaksi valittu. Suunnilleen hotellin pihalta alkavat patikkareitit, mikä aivan erityisesti kiehtoo. Loppuviikoksi siirrymme rannikolle, Puerto del Carmeniin, jossa on kuusi kilometriä hiekkarantaa, joten voimme tarpoa sitä edestakaisin jos välttämättä kävellä haluamme. Kukaan muu koko lomalennon Lanzarotelle tulleista ei ollut valinnut tätä yhdistelmäloma-vaihtoehtoa. 😉 Nyt jo tuntuu, että olisi kannattanut.

Jo tämä hotelli sinänsä on nähtävyys. 1800-luvun alussa rakennetusta yksityiskodista tehty 10 huoneen hotelli, jossa on – ainakin nettiarvostelujen mukaan – hyvä bodega, ravintola, joka on samalla taiteilijoiden näyttelytila.

Kaikki huoneet ovat erilaisia, ainakin tämä meidän varsin tilava, huonekorkeus vähintään kolme metriä, tulee mieleen ”meidän” Umbrian talon sisustus.

Tänään on ollut aika lämmin + 18 C, ja se oli hyvä sää lähteä kävellen tutustumaan pikku kylään, sekä ensimmäiselle pienelle patikalle, huiputtamaan ensimmäinen laava”vaara”. Ehdimme käydä paikallisessa ”ukkobaarissa” cavalla, kavuta ja kulkea kuutisen kilometriä, ja lopuksi päädyimme hautausmaalle, joka on tässä melkein hotellin takapihalla. Olipa taas ihan erilainen kuin yksikään aiempi. Palaan asiaan.

Taustalla Timanfaian kansallispuisto, jonne/jossa joku päivä patikoimme, edessä puolet Yaizan kylästä. Kylä on kyllä kuvauksellinen!!

Ja nyt alkaa olla aika lähteä hotellin bodegaan syömään, pitkän päivän ilta, lauantai-ilta, lomailta.

Niitä näitä

Matkalle lähtiessä

Joskus oli tapana loman aluksi ja ennen reissuun lähtöä käydä verenluovutuksessa, mutta kun sellainen aiheutti pyörtyilyä lentokoneessa, olen luopunut.

Muistan kuinka vuosikymmenen ajan kävin aina lähtöä edeltävänä päivänä viemässä isän haudalle kynttilän, kertomassa, mihin ollaan menossa. Tänään olen viettänyt koko päivän pojanpojan kanssa.

Usein oli tapana siinä, vähän kuin ohi mennen, pakkaamisen ohessa, siivota koti, jotta paluu on mukava, – onhan se ihana tulla reissusta siistiin kotiin. Nyt olen sopinut, että meidän S., meidän luottosiistijä, käy meillä kun olemme poissa. Edelleen on ihana tulla siistiin kotiin, vaikka seuraavana päivänä ei töihin tarvitsekaan mennä.

Ennen kävin jos vain mahdollista kasvo- ja jalkahoidossa ennen reissua: nyt tein eilen molemmat ihan itse. On ollut aikaa, eikä ihan vähäpätöinen juttu ole sekään, että tulevat näin paljon halvemmiksi. Ripset ja kulmat kävin sentään Pinjassa laittattamassa siistiksi. Siellä K-a osaa hommansa.

Kun lapset olivat pieniä, oli meillä tapana hommata matkalle mukaan pieni vara-apteekki antibiootti- ja Ciproxin-kuureineen, mutta niistäkin on luovuttu – semminkin kun kohteessa usein käytiin lääkärissä kuitenkin – en ikinä unohda Hua-Hinin turistivastaanottoa enkä Gran Canarian lastenlääkäriä. Apteekissa toki on nykyisinkin ennen reissua käytävä, – ja minun hammaslääkärissä. Siellähän nyt käyn muutenkin liki viikottain, ja toissapäivänä sitten sain – vaihteeksi!!! – antibioottikuurin matkalle. Kertaamatta yksityiskohtia niin totean vain, että marraskuisen Japanin matkan kahden antibioottikuurin jälkeen hammas kuitenkin jouduttiin poistamaan, eikä implanttia vielä ole laitettu, mutta viereinen hammas on ihan oma-aloitteisesti ja kivuliaasti lähdössä pois! Ja aina reissujen aikaan nämä!!!

Ja sitten meillähän on enemmän sääntö kuin poikkeus, että matkalle lähtömme päällä on lakon uhka, joka mahdollistaa lentojen peruuntumisen. En ole laskenut, kuinka monta kertaa syys- ja hiihtoloman (kymppiviikko) aikana jokin lakko (lennonjohto, lentoemot, lentäjät, FinnAvia, AKT, koneisiin polttoaineen roudaajat!) on uhannut ja onkin siirtänyt lomaamme tai aiheuttanut sen perumisen. Nyt kun ei ole lasten eikä minunkaan lukukausiin sidottuja lomia, varasin matkan (vahingossa kylläkin) etelän hiihtolomaksi, ja niinhän se nyt on ettei lakonuhka meitäkään koske. Se koskee vain kehäkolmosen ulkopuolisia lukukausiin sidottuja ihmisiä, jollaisia me emme enää ole. Eihän tämä reilua ole, mutta onneksi NYT meillä ei – tietääkseni – ole lakkoa eikä muutakaan lentoihin liittyvää peruuntumisuhkaa ilmassa.

Siis olisiko syytä ryhtyä pakkaamaan, semminkin kun lähtö kotoa on aamuneljältä.

Että minä olen iloinen, että jotkin asiat jäävät viikoksi!

Niitä näitä Valokuvaus

Uusia tekniikoita

Tämän viikon kuvahaasteena oli ”taittele yksi paperi, älä leikkaa, vaan vain taita, rutista tms., ja kuvaa se. Tänne torstaille asti kesti ennen kuin keksin mitä ja miten kuvaan. Kuvassa on taiteltu leivinpaperiarkki ja maisemakuva Kiotosta. Harjoittelin ”blendausta”. 🙂

Ei huono ekaksi?

Lupasin aika päiviä sitten omakuvan siitä 1920-luvun flappermekostani, tässä nyt olis samalla tekniikalla tehtynä. Jos välttämättä haluat niin täällä on lisää…

Uudella tekniikalla myös kasvislasagne: vink, vink Lidlissä on taas pitkästä aikaa tuorepastalevyjä. Ne jos jotku ovat loputon luovuuden lähde. Väliin voi laittaa mitä ikinä keksii. Jos ensi vuonna tekisinkin sarjan ”Jokaviikkoinen pastamme”. Hmmm…

Historiaa Niitä näitä

Manifestin vuosipäivä vei nimien äärelle

On tasan 118 vuotta siitä kun Nikolai II sääti helmikuun manifestin. Tieto siitä tuli julki pari päivää myöhemmin, ja manifestin tiedettiin johtavan Suomen autonomisen aseman kaventumiseen, myöhemmin on puhuttu ensimmäisen sortokauden alkamisesta. Se oli tapahtuma-ajankohtanaan, juuri tuossa hetkessä, paljon enemmän ihmisten arkeen, yhteiskunnalliseen tietoisuuteen ja poliittiseen ajatteluun vaikuttava valtiollinen tapahtuma kuin itsenäisyysjulistus 18 vuotta myöhemmin.

Helsinkiläisessä katukuvassakin tieto ja manifestin näkyi monin tavoin, mm. kauppojen näyteikkunoissa oli surunauhoja, Suurtorille kokoontui ihmisiä, pidettiin salaisia kokouksia …

Ja manifestin purkamiseksi kerättiin Suuri Adressi. Vajaassa kahdessa viikossa suomalaiset ylioppilaat ja muut aktiiviset kansalaiset keräsivät yli puoli miljoonaa (väkil. n. 2,5 milj.) nimeä kiertämällä hiihtäen kylästä kylään. Isänmaallinen innostus oli valtava, ja Suuri Lähetystö (500 miestä, ei muistaakseni yhtään naista) lähetettiin 13.3. Pietariin viemään keisarille adressia ja kansan vetoomusta manifestin kumoamiseksi. Nikolaihan ei edes ottanut lähetystöä vastaan, ilmoitti kuitenkin, ettei ole heille vihainen. Ja kehotti suomalaisia palaamaan kotiin. Ja muutaman vuoden päästä voitiin sitten säätää asevelvollisuuslaki.

Tuo manifestia vastaan kerätty Suuri Adressi on ollut historiantutkijoiden tutkimusten kohteena monesta näkökulmasta, ja olenpa minäkin sen perusteella tehnyt päätelmiä Kemin maalaiskunnan, Iin ja Kiimingin suomalaisuusliikkeen voimasta ja voimistumisesta, poliittisesta heräämisestä ja sen sellaisesta. Ja teetättänyt opiskelijoilla jotain pieniä harkkoja Adressi lähdeaineistona.

Nyt kun koko Adressi on digitoitu ja julkaistu Kansallisarkiston Digiarkistossa, se on kaikkien käytettävissä kotikoneelta.

Ehdottomasti klikkaa isommaksi, ja sitten vielä paina ctrl ja klikkaile plussaa näppäimistöllä (suurentaa ja sitten kun painat välilyönti-palkkia alhaalla kuvan päälle ilmestyy käsi, joka voit vetää hiirtä liikuttamalla, pääsee kuvassa liikkumaan nurkasta toiseen), jotta näet nimiä ja kiinnostavia ammattinimikkeitä. Siellä on mm. talolliset Sipriit Seppä ja Hioppi Tiltti (minulle uudet etunimet kokoelmiini), siellä on monta Ratiaa, siellä on monta Kokkalaa, jotka ovat minulle äidinäidin kautta sukua ja siellä on monta Tuulia, mm. vasemmalla ylhäällä sellainenkin harvinaisuus kuin Eeva Tuuli, talollinen. Hän oli miehensä kuoltua, leskeksi jäätyään seitsemän lapsen äiti ja talollinen. En ole ihan varma mutta luulenpa, että hän on pappani sedän vaimo. SUomen talollisista oli tuolloin ehkä noin kaksi prosenttia naisia.

Mitä nämä Karjalan Koivistolla asuneet talolliset ja läksijät, läksinten lapset, torpparit, opettajat ja talollisten lapset ajattelivat, kun nimensä Suureen Adressiin kirjoittivat. Nuo tuohon valitsemani muutamat sivut ovat äidin syntysijoilta kerätty; pappani, joka syntyi 1888 oli tuolloin 11-vuotias, mutta Elisa-mummu vasta muutaman kuukauden. Lounais-Suomesta Perniön pitäjän nimilistoja en vielä käynyt läpi, – niissäkään ei isovanhempieni nimiä ole: Irene-mummu oli tuolloin 14-vuotias ja Riku-pappa 8-vuotias, joten ei heidän nimiään sieltä voisikaan löytyä, mutta entäs heidän vanhempansa?

Löydätkö omien esivanhempiesi nimiä? KLIKS

Jokaviikkoinen soppamme

Madekeitto – jokaviikkoinen soppamme on hyväksi!

On aikaa – hetkinen – liki pari vuosikymmentä vuotta, kun olimme Pehtoorin kanssa Helsingin (nyt jo edesmenneessä) Havis Amandassa syömässä ja silloin oli juuri ilmestynyt ”Havis Amanda. Merenneidon kalaherkut” -keittokirja, jonka Pehtoori osti kotiin – joko minun keittokirjojen keräilijän iloksi tai sitten toiveenaan saada kalaherkkuja kotonakin. Joka tapauksessa: kirjan moni ohje on kokeiltu, mutta ´Herra varjelkoon´, että olisin edes kunnolla avannut sen sivun, jossa on madekeiton ohje!

Aika ennakkoluulottomana ruokakokeilijana/maistajana olen itseäni pitänyt, mutta madekeitto ei todellakaan ole ollut kokkauslistallani. Lapsuudenkodissani se oli iskän herkkua, erityisesti hänen herkkuaan oli keiton päälle laitettu maksa, jonka päälle pentuna ymmärsin vielä vähemmän kuin valkoisen, aneemisen näköisen jokatalvisen ´pakkopullakeiton´.

No mutta: tämä ”Jokaviikkoinen soppamme” -projekti liki velvoitti helmikuussa kokeilemaan kauan kartettua madekeittoa. Niinpä tänään aamulla ennen asioille ja äidin luo lähtöä soitin Kauppahalliin, kysyin kalakauppiaalta (Pehtoorin veljen vaimolta, kälykseltäni) Minnalta, onko madetta ja voisiko hän sen nylkeä ja fileoidakin valmiiksi. Enhän minä nyt sentään ihan alusta uskalla tätä ryhtyä tekemään!

Ja kuten tavallista, homma hoitui, kävin kalan ruodot, maksan ja fileen hallista hakemassa. Ja kun kysyin, niin kyllä, kyllä tällainen luksus-palvelu hoituu kaikille muillekin asiakkaille, – ei tarvitse olla sukulainen. 😀 Suosittelen.

Varmuuden vuoksi ostin hallista Jaanan puodista ruisleipää, enemmänkin kuin mitä ohje [alla] vaatii. — Ihan vaan siltä varalta, ettei soppa maistuisikaan: olisipa sitten edes erinomaisen hyvää leipää. Tuo Jaanan ruisvarrasleipä on sellaista ihanan ohutta, ”nitkuteltavaa”, pikkuisen sitkeää, sopivan rukiista, madesoppaan ja sopalle, ja moneen muuhun erinomaisen hyvää leipää.

Kunhan ehdin kotiin, oli aika ottaa Havis Amanda -keittokirja esiin ja ryhtyä sopan keittoon.

Todella kermainen madekeitto
kokonainen made
2 sipulia
6-8 perunaa
3 rkl voita
5 dl madelientä
2 dl ruokakermaa
suolaa
5 kpl kokonaisia maustepippureita
runsaasti hienonnettua tilliä
ruisleipää
Madeliemi:
mateen ruotoja
6 dl vettä
1 sipuli
½ purjoa
1 palsternakka
1 porkkana
laakerinlehti
suolaa
maustepippuria
Keitä ensin madeliemi. Laita ruodot kattilaan, kaada vettä päälle niin, että ruodot peittyvät. Lisää kuoritut ja pilkotut kasvikset ja laakerinlehti. Mausta suolalla ja pippurilla. Keitä liemi ja siivilöi. Leikkaa fileet kuutioiksi, hienonna toinen sipuli ja leikkaa kuoritut perunat lohkoiksi.
Hauduta sipulia ja perunoita rasvassa muutama minuutti (minulla ehtivät jopa vähän ruskistua mikä ei välttämättä ollut huono asia).
Kaada joukkoon madeliemi ja hauduta perunat kypsiksi. Lisää kerma, madekuutiot ja kiehauta keitto. Mausta suolalla ja maustepippurilla ja lisää tilli. Ripottele lopuksi keittoon paahdettuja ruisleipäkuutioita ja päälle raakaa hienonnettua sipulia.

Paistoin maksan nopeasti erikseen voissa, viipaloin ja asettelin keiton päälle; ihan karkkia oli se. Iskälle terveiset!

Sain eilen vinkin, että maksan voisi paistaa käärittynä prosciuttoon ja tarjota vaikka ennen keittoa tai ohessa, – ehkäpä ensi vuonna teenkin niin. Niinhän se on, että tästä tuli meidän jokavuotinen helmikuun ruoka blinien oheen. Miksi juuri helmikuun? Koskapä äitini tietää (~ on kuullut, oppinut) että helmikuun jälkeen made painuu alemmas, mutaan, ja alkaa sen vuoksi maistuakin mudalle… Tiedä häntä, mutta kyllähän madetta helmikuun ruokana on kautta maailman sivu pidetty. Tästähän voisi tulla perinteinen ystävänpäivä ruoka meillä — (BTW: Ystävänpäivän historian juurista ja historiasta kirjoittelin viime vuonna näin.)

Keittokirjassa sopan oheen suositeltiin valkoista burgunderia, mutta sellaistahan meillä ei jemmassa ollut, joten ihan kuvausrekvisiitaksi avasin pikkupullon Kloster Eberbachin Rieslingiä (2015) – eikä valittamista! Hedelmäinen, raikas mutta täyteläinen. Ainakin meidän makuun sopi oikein hyvin… Näin lomatiistaina.

Ruoka ja viini

Lomamaanantai

Ihan huikea auringonpaiste ja lämpö tänään. Kiristävästä helmikuusta ei tietoakaan. Aamupäivällä ei edes tuullut, joten olipa pitkä lenkki, pitkästä aikaa Meri-Toppilan rannassa, raikas ja hyvää tekevä.

Muutoin päivä mennyt järjestellessä, kaikenmoista. Muiden muassa vaatekaappia, ja nimenomaan sillä silmällä, mitä ottaisi reissuun mukaan.

Lienee helppo arvata, mistä tämä kuva on otettu?

Mutta entäs mihin me ollaan lähdössä? Se ei ehkä ihan niin helppo arvata? Mutta lauantaina lähdetään. Vaikka koulu nyt ei ihan ohi olekaan, niin on lomamatkan aika.

Muuta lomatouhua lenkin ja kaappien siivouksen lisäksi on ollut nukkuminen. Ah, onnea. Ja kuten lomalla kuuluukin, niin on nautittu pitkä illallinen. Oli paistinkääntäjien hallituksen kokous, sen jälkeen yleiskokous ja sen päälle sitten illallinen. Luonnollisesti.

Menu

Hummerilientä, rapumoussea ja kiiskisipsiä
***
Limegranitea ja granaattiomenaa
***
Ankankoipi confit ja tummaa appelsiinisiirappia
Riisikakkua ja grillattua kiinankaalta
***
Lakkaparfait ja karamellisoitua leipäjuustoa

Menu vaikuttaa vähintäänkin erinomaiselta, mutta jos rehellinen olen, niin ei kannata olla kateellinen. Ankankoipi oli aika hyvää.

Niitä näitä VAT

Oppia ikä kaikki!

Väkisin puristettu paketti kolmanteen näyttöön ei lähtökohtaisestikaan ollut sellainen kuin toivoin ja varmastikin olisin parempaan pystynyt kun olisi ollut enemmän aikaa ja olisin aloittanut vielä aikaisemmin sen tekemisen. Tulos varsinaisesta näytöstä (digitaalinen kuvankäsittely) siten, että neljä kuudesta läpi täydentäen ja kaksi uusittava kokonaan, mitä pidän kyllä periaatteessa ihan hyvänä.

11 digitaalinen työnkulku kirjallisena: hyväksytty
12 omakuva: täydennettävä (Tomaattikeitto-purkkikuvassa heijastus omasta kuvasta puuttuu, hiusten kohdalta liian raju jälki kuvan upottomisessa. ”Kehykset pöydällä” -kuva hyväksytty. Hyvän tuulen kuvapari. 🙂 )
13 toimintakuva: uusittava (liikaa samoja kuvakokoja, levottomia taustoja, valon vaihtelua)
14 kollaasi/montaasi: täydennettävä (lusikassa on valotusvirhe! Muutoin todella tyylikäs, huolellinen, tarkka, oivaltava.)
15 digitointi: täydennettävä (harmaa lumi korjattava, muuten perfetto!)
16 Arkisarja: uusittava (väärin valitut kuvakulmat, pitäisi mennä lähemmäs ihmistä)

Diginäytön simultaaniin (ihmisten arki) kovasti satsasin (hommasin mallitkin! 🙂 ) ja toivoin, että olisi ollut täydennettävissä, mutta ei. Se on tehtävä kokonaan uudelleen ja jo se vaatii yhtä ylimääräistä Tornion reissua. Ja sitä vaatii myös hylsy eilisestä studiouusinnasta. Se minua kyllä raivostuttaa, olen siis itselleni kovin vihainen moisesta töpeksinnästä. Niin kuin minä nyt en olisi ruokaa aiemmin kuvannut!! Oikeastaan hävettää, että edes palautin kuvat arvosteltavaksi. Ihan alta lipan suoritus. Noita kahta simultaania voin toki uusia yhtenä viikonloppuna, ehkä jopa viimeisen näytön yhteydessä, mutta katsotaan nyt.

Ja sitten edellisistä uusinnoista kolmesta yksi meni läpi (Aapelin studiokuvat), ja kaksi on edelleen uusittavana: se kauan ja moneen kertaan kuvattu henkilö miljöössä (joskin se oli ihan pienestä kiinni, ettei Juniorin kuvat Nallikarissa oli ylittäneet hyväksyttävän rajaa) ja tuo em. studiosimultaani.

Kuva Rivermotellin parvekkeelta aamukahdeksalta. Klikkaa isommaksi.

No mutta nyt on vähän sellainen ´loman alku’ -fiilis. Pitkään aikaan ei ole lähiopetusviikonloppua, eikä siihen viimeiseen, ainoaan jäljellä olevaan, ole enää ennakko- eikä etätehtäviä, joten vasta huhtikuun alussa oleva neljäs näyttötutkintoviikonloppu on seuraava etappi tällä VAT-polullani. Ja sinne sitten on kyllä täydennettäviä ja uusittavia tehtäviä yllin kyllin, ja tietysti sen ko. näytön ennakkotehtävät. Mutta sinne on aikaa kaksi kuukautta, joten kyllä tässä nyt on selvästi sellainen ”sitteku”-viikko edessä. Onpa tämän vuoden alku mennyt aika lailla näiden kuva- ja taitto-ohjelman opiskelussa ja puolet viikonlopuistakin Torniossa. Mutta nyt siis breikin aika. Nyt on ”sitteku kolmas näyttö on ohi”, joten ehtii tehdä kaikenmoista leppoisaa.

Kävin eilen iltapäivällä, studionäytön jälkeen IKEAsta hakemassa erinäisiä säilytyskoteloita ja laatikoita, joten lähipäivinä alkaa Suuri Mappien Tyhjennys. Kirjainventaarion ja kirjahyllyjen perkauksen olen Linnanmaalta kotiin roudaamisen jälkeen jo tehnyt, mutta kymmenien mappien ja paperinippujen läpikäynti ja roskiin/arkistoon lajittelu on täysin tekemättä. Se on parin vuoden aikana to-do-listalla painunut aina vain alemmas, mutta nyt alkaa olla aika sille. Ja onhan noita monia muitakin tätä viikkoa odottaneita juttuja…

IKEAn lisäksi eiliseen illansuuhun ja iltaan kuului pikkuinen lenkki – ilman kameraa! Syömässä kävin itsekseni, enkä pienimuotoiseen (meitä oli tällä kertaa vain seitsemän) kisastudioon lähtenyt ollenkaan (, mistä tänä aamuna kovasti kiitin itsenäni silloin kun opiskelukavereiden valumista palautteeseen katselin… 😉 ) Haaparannan puolella kun vaihteeksi asustelin, enkä opiskelija-asuntolassa. Yksikseen ja sometellen tuntui hyvälle ilta viettää.

Heräsin sitten tietysti ihan tuhannen liian aikaisin (klo 6), mutta sepä mahdollisti, että ehdin käydä aamulenkillä – ja tänään olin jo taas Canonin kanssa kaveri.

Aamuaurinko Alatornion kirkon takana lupaa kevättä.

Tänään olin jo alkuillasta kotona: tavan mukaan Pehtoori ja pikkuperhe jo ruokapöydän ympärillä palatessani. Sehän oli hyvä, nyt on hyvä.

Historiaa Niitä näitä Valokuvaus VAT

Torniossa historian havinaa – ja säheltämistä

Ehdottomasti kannattaa klikata kuvat isommiksi.

Eilinen ilta oli pakkashankineen ja kuutamoinen, ja sellaisena kovin kaunis. Täysikuun aattoilta, joten tarvoin vinkkelit jalassa Jääkärikadun (tunnetaan usein paremmin Rantakatuna) ja Kaupunginlahden välissä ja kuvailin Vanhan Tornion viehättävää idylliä, kauniita vanhoja taloja.

Aiemmin päivällä kun kiertelin kameran kanssa tapasin tuossa Jääkärikadulla vanhan herrasmiehen, jonka kanssa jäimme juttusille, ja hän kertoi minulle noista taloisa. Tuo kuvassa näkyvä on aikanaan ollut kirkkoherran puustelli, ja kirkkoherranvirasto siinä samassa kuten usein tapana oli. Nyt se on viime vuodet ollut vammaisten hoivakotina, mutta parhaillaan muuttavat sieltä pois uudempiin, parempikuntoisiin tiloihin.

Eilisen postauksen kuvassa näkyvä punainen talo oli konduktöörin talo. Väliin jää kauniin keltainen talo (KLIKS), joka oli kuulemma tullivirkamies Aspion talo. Kirkkoherra, tullivirkamies ja konduktööri, — jäin miettimään elämää tuolla kadulla 100 vuotta sitten.

Ja vähän yli sata vuotta sitten samaisen kadun päässä olleessa, nyt siniharmaassa, rakennuksessa oli tärkeää, salaista toimintaa, joka osaltaan johti Suomea kohti itsenäistymistä. Kun suomalaisnuorukaiset vuosina 1915 – 1916 lähtivät jääkärikoulutukseen Saksaan, se piti tapahtua salassa: yksi tärkeä reitti, ns. etappireitti, kulki Tornion kautta Ruotsiin ja sieltä edelleen Saksaan. Ja juuri tässä kuvassa olevassa talossa näitä rekryyttiasioita hoideltiin. Tämän talon historiaa sivuaa myös se itsenäisyyspäiväkynttilöiden polttaminen… KLIKS

Toki Torniossa on idyllisiä, vanhoja puutaloja muuallakin kuin tuossa Rannassa. Niitä eilen kuvailin: kuvasarjassani ideana, että henkilöiden taustalla olisi aina jokin kaunis vanha puutalo… ja että henkilö/asia on kuvasarjassa aina samassa kohtaa…

Suensaaren, Tornion vanhan keskustan asemakaavakartta yllä on vuodelta 1936. Siinäpä ei meidän koulua, Lappiaa, näy. Sen on juuri tuolla yläreunassa, jossa kartassa ei näy mitään.

Sinne taas huomenna aamulla varhain. Tänään olin jo seitsemältä, muokkaamassa vielä eilisiä kuvia, ja sitten aamupäivällä studiosimultaanin uusinta, jonka sähelsin ja tein kaiken maailman huolimattomuusvirheita niin, että meni heikommin kuin edellisellä kerralla.

Huomenna ei tarvi ihan kovin aikaisin (vasta 9.30) mennä. Onneksi. Nyt väsy.

VAT

Ihmisten arkea Torniossa

Sehän se on ollut tämän päivän aiheena, simultaanitehtävän otsikko. Kuten arvelinkin, oli kuvattava ihmisiä, kuvattava pakkasessa, harmaassa maisemassa, aika vähässä valossa. Ja tehtävän rajaus vielä Tornioon, – minä kun olin taas ajatellut kuvailevani Haaparannan puolella, jossa ihmiset oikeasti ovat helpommin kuvattavia, ainakin suostuvat, jolleivät nyt ihan tyrkyttäydykään, kuviin. No ja sitten vielä ”Valitse näkökulma”! Ja tehtävänantoon liittyi vielä se, että kuvien kuvitteellinen tilaaja on Tornion kaupunki, joka käyttää niitä ”erilaisiin tarkoituksiin tiedotusmateriaaleissa”. Loistava tarkennus siihen, mitä pitää kuvata! Erilaisiin tarkoituksiin??

Ensimmäistä kertaa kuville on annettava, tai siis saa antaa, nimet. Periaatehan on yleensä se että kuva on ymmärrettävä ilman selityksiä, mutta tällä kertaa kuville nimet sekä suomeksi että englanniksi. Ja muutenkin metadata täytettävä perusteellisesti avainsanoineen ja kaikkine exif-tietoineen ja englanniksi nekin. Aiemmin ei ole tarvinnut.

No mutta, tavoitteenahan on saada nimenomaan nämä simultaanitehtävät pois päiväjärjestyksestä ja kun kerran moneen päivään en ollut kunnolla ulkoillut, oli hyvä syy kello puoli kymmenen laskeutua Tornion kaduille, puistoihin ja joenrantaan kameravermeiden kanssa. Tavoitteeena seitsemän kuvaa, jotka täyttäisivät tehtävänannon vaatimukset.

Ensimmäiset kaksi tuntia meni haeskellessa, näkökulmaa miettiessä, kävellessä, hajallaukauksia otellessa, valotusta etc. säätäessä. Vähitellen huomaan, että olen rajautunut kiertämään Tornion vanhoja rakennuksia, etsimään ihmisiä niiden lähettyviltä… Onnistun jututtamaan muutamia, pyytämään kuviin. ja siinä päivä kuluu iltapäivän puolelle…

On monen tunnin ulkona olon jälkeen nälkä, ja saan kuin saankin ruokaseuraa suoraan pohjoisesta. Ja kaksi komeaa mallia!! Pehtoori ja VMP:n M. olivat matkalla Hangasojalta Ouluun, ja kuten sovittu oli, tulivat Tornioon seurakseni syömään. Mustaparran päämaja -ravintolassa söimme Luonnollisesti käytin tilaisuutta hyväkseni ja molemmat saivat (joutuivat?) ´esittää´ ”Ihmisten arkea Torniossa”.

Myöhäisen lounaan jälkeen lähdin koululle purkamaan päivän kuvasaalista, eikä ketään varmasti hämmästyttäne, etten juurikaan ollut tyytyväinen siihen: 180 kuvaa, viitisen tuntia kiertelyä pitkin Torniota autolla ja jalan, eikä seitsemää hyvää saatikka varmaa läpimenijää löydy! Iltaseitsemältä lähdin koululta, vielä Rantakadun vanhojen talojen ja hienon kuutamon valoon (ja pakkaseen!) kuvaamaan. Eikä yhtäkään ihmistä liikkeellä!!!

Kuvasetti on luovutettava huomenna aamupuolikymmeneltä, jolloin alkaa studiosimultaanin uusinta. Tällä pikkuläppärillä en iltakuvia muokkaa, tässä postauksessa pari suoraan kamerasta… joten on aamulla aikaisin oltava koululla että ehdin vielä illan kuvat muokata, tekstittää ja sarjan koota. Saapa nähdä.