Lappi Mökkielämää

Pakkaspäivänä pois laduilta

Pakkanen.
Iltapäivällä jo -30 C. Möröltäkin hymy hyytyi, vaikka  ”Mörön luulisi tuntevan olonsa kotoisaksi tässä säässä”
kuten Pikku Myy totesi jaksossa Muumipeikon ja Pikku Myyn talvinen seikkailu.

Ei puhettakaan että olisin lähtenyt ladulle. Joku roti tässä hiihtointoilussakin. Lähdimme kuitenkin kylille käveleskelemään: molemmat omille reiteille, kunnes sitten raitilla kohtasimme.

Saariselän keskustan ”checkpointilla” = latujen ja polkujen lähtöportilla ei ollut ruuhkaa.

Tuosta kohtaa usein lähdetään, reittejä on monia.

Vaikka tunturiin ei tänään mentykään, ollaan Kiilopäälle tänäänkin kavuttu! Mitä ihmettä? – Katsoimme äsken kaksi viimeistä jaksoa Peltsi ja Osmo -sarjasta. Se on liikuttava, kirjaimellisesti kahdellakin tavalla.

Parasta antia on nähdä isän ja pojan dialogi ja luottamus, keskinäinen rakkaus sekä rakkaus luontoon ja liikkumiseen. Lämpimästi suosittelen. Viimeinen jakso vie Rautulammelle ja Kiilopäälle. Oi, että! Peltsi ja Osmo olivat syksyllä juuri tuota viimeistä jaksoa tekemässä täällä yhtä aikaa meidän kanssa. Silloinhan me ei nähty, mutta tänään katsottiin telkkarista kuvausten tulos.

Mökkielämää

Haahuilu netissä hiipukoon hieman

Uusi vuosi, uudet lupaukset.

Minä en yleensä tee uudenvuodenlupauksia. En siksi, että sellaiset asiat, joista yleensä tehdään lupauksia, pitäisi hoidella tai ainakin yrittää hoidella ilman kalenteriin tai vuoteen tai johonkin tiettyyn aikamäärääseen sitomistakin. Tai ainakin kai useimmat niistä.

Esim: reilut neljäkymmentä vuotta sitten tein tupakkalakon touko- vai oliko se elokuussa? Se on pitänyt. Ei se alku helppoa ollut, olinhan nuoruusvuosinani ehtinyt hyvinkin jäädä tupakoivaksi. Mutta ei siihen auttanut uudenvuodenlupaus. Lopettamispäätökseen auttoi vahvasti, ehkä ratkaisevasti, jatkuva hengitystieinfektioista kärsiminen ja rahanmeno. Kerrasta poikki.

Vuosi sitten kuitenkin tein ”oikean” uudenvuodenlupauksen. Päätin pitää vuoden tauon siiderin ja lonkeron nauttimisesta. En sitä mitenkään paljon edes juonut silloinkaan, mutta huomasin, että aina mökille tullessa (tai kesähelteillä) ostin kotiin tai mökille muutaman tölkillisen, tai sellaisen pienen kuuden tölkin paketin. ”Ihan vaan jos tulee jano!” – Ja kyllähän hyvä kuiva siideri tai peruslonkero notskimakkaran kanssa tai jotain hikistä piharemppaa tehtyä tai patikan jälkeisen saunan jälkeen maistui. Kun sitä kerran oli kaapissa, niin mikseipä. Alkoi tulla tavaksi tietyissä tilanteissa, ei satunnaiseksi nautinnoksi. Ja alkoi tuntua, että ihan turhia kaloreita ja prosentteja niistä sai. Päätin lopettaa. Ja päätös on pitänyt. Eikä ole ollut edes vaikeaa. Kesällä mökkipihalla Tuulensuojaa rakentaessa oli oikeastaan ainoa kerta, kun ”lakko” vähän haittasi. Vuoden tauko varmasti vaikuttaa tähänkin vuoteen: ei enää tule ostettua ”varuilta”!

Ja mitä nyt olen päättänyt? – Itse asiassa olen jo tässä syksyn mittaan hiljalleen hiipunut tämän uuden lupauksen ”piiriin”.

Olen koettanut ja nyt yritän entistä enemmän vähentää somen käyttöä.  Tai lähinnä ”roikkumista” somekanavilla. Jopa vähän harkitsin luopumista oman FB-tilini julkisuudesta, mutta oman tilin käyttö on ollut kauan aikaa vähäistä.

Lähinnä olen täältä pohjoisesta julkaissut kuvia siellä. Jotain juttuakin Lapin ”mainostamiseksi”. Ja tietysti olen käyttänyt sitä Muistikuvia-kalentereiden ja korttien mainostamiseen juuri joulun aikoihin. Harvoin enää rullailen feediä.

FB on ollut viime vuosina hyvä nimenomaan ryhmien takia: Islantilaisneuleet, Valokuvaajan neuvola, Oulu tutuksi, Oulu Vintage, Oulun rotissöörit (olen itse jopa moderaattori), Helmet-lukuhaaste, Kalenterimania, Sukujuuret Luovutetussa Karjalassa, Koiviston saaret ja Saariselkä ovat tärkeitä kanavia. Vähän kuin kirjaston ja harrastelehtien korvike; paikallisuutisia, tietoa ja taitoa niistä saan. Olen jo aika hyvin päässyt siihen, että vain aamuin, illoin, jolloin tsekkaan blogini ja lehdet (niitäkin yhä vähemmän) käyn myös Facessa. Nyt yritän vähentää vielä entisestäänkin.

Instagram on minulle ollut ja on edelleen valokuvausharrastuksen/firman portfoliokansio. Instan kelat ja jopa stooritkin ovat vieneet yhä useammin turhan paljon aikaa surffailuun. Aion vähentää. Katsotaan onnistunko!

Mutta blogistani en luovu. En ainakaan ihan tähän hätään, vaikka viime vuonna kävijöiden määrä romahtikin, kommenttien määrä samoin. Mutta niin taisi romahtaa ”asia-artikkeleiden” määräkin.

Kun elämä, oppiminen, kaikki kokeminen, josta voisi jakaa tietoja, historiaa, vinkkejä ja suosituksia muillekin, on kutistunut, ovat Tuulestatemmatun jututkin hailakoituneet. Ainakin minusta tuntuu siltä. Mutta: elämä on. Ja näitä höpinöitä riittää vielä päivittäin. Kuitenkin vähintään parisataa päivittäistä Tuulestatemmatussa kävijää näyttää laskuri edelleen. Soisin käyntien jatkuvan.

Vaikka enää ei ole vimmaista valokuvauksen harjoittelua ja palautteen saamisen tarvetta, mm. valokuvauskeikkojen vähentyessä, niin silti edelleen koetan oppia uutta ja kuvailen paljon. Siksikin blogi. Ihan vaan omaksi ja toivottavasti myös muiden iloksi.

Niinku miksi nämä tämän postauksen kuvat sitten tuollaisia röpelöisiä? – Noku. Prospektorin lenkille aika kovassa pakkasessa (- 21 C) lähtiessä en todellakaan ottanut kameraa mukaan. Ei mitään aietta kuvailla. En sittenkään malttanut olla ihan kuvailematta, joten kännykällä yritin. 🙂

Niitä näitä

Muistohiihto ja lupauksia luvassa

Seitsemänä uutena vuotena (vuoden 2009 jälkeen) uutta vuotta vietettiin yhdessä, neljästään ystävien kanssa täällä meidän mökillä. VMP alias PP alias K & M olivat täällä seuranamme, tulivat välipäivinä kolmeksi yöksi Hangasojan huomaan.

Minä muistan kävelyt Kaunispään huipulle kaakaolle ja munkille, muistan viipyilevät brunssit kaamosaamuina, muistan kuinka pelattiin Compatibilityä ja Jengaa vuodenvaihteen yli, muistan kuinka Pehtoori ja K. lauloivat ”Maa on niin kaunis” iltapäivällä lenkiltä palattuamme ja glögikipposista nauttiessamme terassilla, muistan höpöttelyt ja yritykset jaksaa valvoa keskiyöhön. Viime vuonna ei enää edes yritetty. Viime vuonna oli jo sellainen pohjavire, että onko viimeinen kerta yhdessä … Mutta silti, silloin oltiin vielä yhdessä – me kaikki ne neljä ja oli ihan hyvä vuodenvaihde.

Nytkin on hyvä, mutta nyt on ikävä, tällaisina päivinä se taas kouraisee, tulee muistoja. Tietysti. Siitä me on tänään puhuttu. Muisteltu, sellainen kaipauksen, ei raastavan surun päivä.

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

On oltu kaksistaan.

Päivästä on tehnyt hyvän hiihto Luttotuvalle. Sieltä palattua pääsin valmiiseen rantasaunaan, aina talvella ensimmäisen kerran lämmitettyä siellä on parhaat löylyt.

Illansuussa kokkailin: koe¨tin priimaa, tuli vain hyvää. Siikaa pannulla tykötarpeineen. ja avasimme sitten sen eilen Kuukkelista hankitun samppanjankin. Gustave Roche on ns. halpissamppanja. Ja sellaisena oikein hyvä.

Huomenna sitten uudenvuoden lupauksia? Minulla on sellainen pidettynä ja ensi vuodeksi vähän suunnittelin uutta. Vaikka tapanani ei ole. Nyt taas. Miten muilla? Onko lupaukset pitäneet, teetkö uusia?

 

 

Lappi Liikkuminen Mökkielämää

Kauden avaus

Hiihtämään! 

Huhtikuun kymmenes hiihdin edellisen kerran tänä vuonna. Tänään uuden kauden aloitus ja sama lenkki: Laanila (Savottakahvilan parkki – kohti Ahopäitä (Onninjälki) – Rumakurun risteykseen – Piispanoja – Välimaa -Prospektori ja Laanila = Pieranvaaran lenkki vähän laajennettuna = reilu kymppi. Miltäkö tuntuu? – Mahdottoman hyvälle.

Tunturissa on lunta, ladut aamukymmeneltä priimakunnossa ja tyhjät. Eteläinen taivas tulessa auringon oranssin-punaisen valon heijastuessa horisontin alapuolelta kohti tummaa taivasta ja pohjoisen ”yöpuolella”,  tuntureiden yläpuolella hempeitä pastellisävyjä. Jos minulla olisi ollut puhelinta kummoisempi kamera mukana, olisi lenkkiin mennyt vielä kauemmin kuin tänään meni. Mie vain nautiskelin, hiihtelin, pysähtelin, mietin ja kiitin kaikkia mahdollisia tahoja tuosta kaikesta, ja siitä, että meillä on mahdollisuus olla täällä, että pääsin hiihtämään, että on oikea talvi, – kaikesta.

Kauppakeskus Kuukkeli

Kahden aikoihin alkoi hämärä taipua pimeäksi, Pehtoori saanut viimeisetkin lumityöt hiottua, lähdimme kylille. Ei varsinaisesti ollut vielä kauppa-asioita, mutta pitihän se uusi Kuukkeli-kauppakeskus ja siellä ole K-Market Saariselkä käydä tsekkaamassa. (laittelen kuvia tässä joku päivä kun olen kameran kanssa liikkeellä)

K-Market oli kuin olikin kuin mikä tahansa K-ketjun uusittu, mustahyllyinen liike. Minulle tuli mieleen Oulun Ritaharjun K-market. Vanhaan Kuukkeliin ja Pikku-Kuukkeliin verrattuna huomattava hyvin järjestyksessä kaikki 🙂 ja kaikki vähänkään erikoinen ei ollut hinnoiteltu Lapin lisällä. Toki (pakastettu) rautufile (nieriä) maksoi 60 €/kg ja hillat 40 €/kg. Ja merkittävä puute entiseen oli, että kaupassa ei ollut savupororieskoja eikä hillamunkkeja. Mutta niitähän löytyikin sitten uudesta urheilukauppa Kesportista ja Bistro & Cafe -ravintolasta – myös kotipakettiin jos olisi tarvittu. 😄

Sekä urheilukauppa että Bistro ovat Saariselän legendaarisen kauppiaan AY:n, mikä on tunnistettavissa jo kuvassa näkyvän keltaisen mainoskyltin layoutista! Anteron tyyli on näkyvä – ja omanlaisensa!

Bistro & Café Kuukkeli jäi meillä tänään testaamatta. Ehdimme kyllä käydä kunhan tämä vuodenvaihteen ulkomaalaisten matkailijoiden aalto hiipuu. Tänään bistro oli aivan täynnä, ja kaupassakin asiakkaita melkein ruuhkaksi asti.

Kauppakeskuksessa on myös Alko, joka on isompi kuin Saariselän edelliset. Sieltä kävimme huomiseksi ostamassa samppanjan.

Hangasojallakin on asukkaita. Noin joka toisessa mökissä näyttää valoa olevan, joten täällä ei turismista ole tunkua.

Mökkielämää Niitä näitä

Pohjoiseen kelissä kuin kelissä

Niinhän se on tavaksi jo tullut: mökkiviikoille lähdetään sunnuntaiaamuna. Mielellään aika aikaisin, koska siten jää vielä iltapäivä ja ilta aikaa asettua ja koska liikennettä on pyhäaamuisin vähän, ei ole rekkoja, ei työmatka- eikä lomaliikennettä. Tälle aamupäivälle oli vielä luvannut lumisateetonta keliä. Siispä tien päälle.

Koskapa heräsimme hyvissä ajoin ja melkein kaikki oli pakattuna valmiiksi, lähdimme tasan kahdeksalta Rantapellosta, jätimme Oulun taakse. Ajatuksena, että ajetaan kohti pohjoista aamun sinisessä hetkessä, läpi jo vähän lumisen maiseman, hiljalleen hurruutellaan Napapiirin pohjoispuolelle, kaamoksen lempeään hämärään.

Ajatus ja todellisuus eivät kohdanneet: oli ehkä yksi karmeimmista ajokeleistä ikinä!

Pyryssä ja liukkaalla, kesämyrskyissä ja syystuulissa on vuosikymmenten aikana ajeltu sekä mökkireissulla ja Euroopan turneilla, kotimaan kamaralla ja esim. Ranskan tulvissa, mutta kyllä tänään Oulu – Kemi – Peura -välillä ajo-olosuhteet menivät heittämällä kolmen karseimman joukkoon.

Sysimustaa, näkyvyys olematon, ehkä noin 50 metriä, paljon rekkoja menossa Kemiin, vain ohituskaistoilla onnistui muutama ohitus niistä, paljon tavallista arkiaamuakin enemmän vastaantulevaa liikennettä. Ja kiiltävä asfaltti, josta vastaantulevien valot vielä tuplasti heijastuivat ja sokaisivat; silloin oli vain hetken häikäisevän kirkasta ja sitten taas ja ympärillä umpimustaa. Ei ollut valaisevia lumipenkkoja, oli vain mustaa, ja tihkusadesumua.  Pitkillä valoilla ajaessa vastassa sakea vesisumu, lyhyillä valoilla ja sumareilla sentään näki tien oikean reunan valkoisen viivan, – ainakin melkein koko ajan. Ei isoja lätäköitä, eikä liukasta, mutta oli kyllä tiukasti pidettävä ratista kiinni ja katse tiessä.

Kaikkea muuta kuin ajonautinto oli minun osuuteni tänään. Paljon kertonee sekin, että ajoin alinopeutta kymmeniä kilometrejä. Kymmenen aikoihin alkoi olla jo haaleaa valoa ja tie hieman kuivui. Peuran kahvilassa espressot ja croissant puoliksi ja sitten Pehtoorin huki ajella loppumatka.

Kahdelta oltiin mökkipihassa, siis kaikesta huolimatta liki tavallinen talvirajoituksilla ajettu kuuden tunnin matka, mutta kyllä tuntui pitkältä ja ankealta. Mutta kannattihan se taas.

Mökkipihassa puolen metrin hanki ja muutama aste pakkasta. Hyvä oli lapioida polku terassille, sisälle ja liiteriin. Huomenna sitten lingolla ja kolalla lumityöt jatkuvat: taitaa enimmät jäädä Pehtoorin hommiksi, sillä minuahan ei (toivottavasti!) enää mikään pidä pois ladulta.

Jo tulomatkalla vastaantulevat autoletkat kertoivat, että Lapissa on ollut turisteja ja lomalaisia tavallistakin enemmän, ja se oli aistittavissa myös mökkipihassa, sillä sen reilun tunnin aikana kun ulkona olimme, kuului moottorikelkkojen pärinää kelkkareiteiltä ja ylitse lensi useampi kuin vain se tavallinen Ivalo – Helsinkin reitillä oleva lentokone kohti etelää.

Ilokseni olin laitellut/jättänyt marraskuussa täältä lähtiessämme vähän jouluisia juttuja. Loppiaiseen asti aion fiilistellä joulutunnelmassa.

 

Niitä näitä

Miljööstä toiseen

Lauantai? Välipäivät? – Olen varma,  etten ole ainoa, jolla on viikonpäivät ja juhlapyhät aika lailla sekaisin tällaisena vuonna, jolloin joulu on keskellä viikkoa.

Monena vuonna olemme lähteneet jo toisena joulupäivänä ”tapanin ajelulle” kohti pohjoista, kohti mökkiä. Tänä vuonna ei lähdetty: ei kiirettä sinne, eikä sieltä pois. Monestakaan syystä. Lähdemme vasta huomenna. 😅

Tänään onkin sitten ollut vähän touhupäivä. Kauppa-asiat, kampaaja (eivätkö kaikki käy kampaajalla väriä ja huoliteltua leikkausta hakemassa ennen mökille vetäytymistä? Ennen kuin lähtee pohjoisen kaamokseen hiihtelemään pipo päässä ja saunomaan päivittäin? Ennen kuin lähtee ”erakoitumaan” ukkelin kanssa, elelemään mökissä kaksistaan? – No minähän käyn!  Olisipa ollut aikoja ennen joulua; ei ollut, mutta onneksi tänään. Voin siirtyä ensi vuoteen ilman liki röllimäistä hiuksistoa!)

Kaupungissa myös ruokaostoksilla, vähän muutakin mökille vietäväää… Ja kotona joulun purkamista. Ainakin useimmat tontut pääsivät jo tänään vuosilomalleen. Ja joulukukat mökille jatkamaan kukintaansa.

Täällä blogissa siis luvassa kuvia kaamoksesta, kaikesta siitä uudesta, mitä Saariselällä on parin kuukauden aikana tapahtunut.

[otsikkokuva viime vuodenvaihteesta]

Niitä näitä

Ruokajuhlaa edelleen – ja E.!

Johan se päivä pitenee, vaikka eipä aurinko keskipäivälläkään kovin korkealle kapua. Mutta aika lupaavasti, jopa toiveikkaasti se kuitenkin paistoi. Joulukuun aurinko talvipäivänseisauksen jälkeen, puolenpäivän aikoihin on tällainen.

Liukasta ja röpelöistä oli, joten nastakengät olivat ihan mahdottoman tarpeen ja hyvät. Kaikkinensa: ulkoilma ja liikkuminen tuntui hyvälle – ja jotenkin hassusti ansaitultakin. 

Aamupäivällä on pieni ilon hetki, jo ennen lenkille lähtöä: Emmiliini piipahti vielä tänään, joten ehdimme vähän tonttuja ja jouluvaloja vielä yhdessä katsella.  

Jostain, täysin arvoituksellisesta syystä, päätin tänään tehdä meille kahdelle ”Kuhaa Walewska”. Pehtoori kävi hallista hakemassa kalaa (myös mökkireissua varten) ja minä kokkailin. Ohje Hätälän kalaruokareseptiikkaa, joka on ennenkin tullut todetuksi hyväksi kokoelmaksi kalaruokia tehdessä.  Walewska vaikuttaa vähän monimutkaiselta: on ensin erikseen tehtävä perunamuusi, on kypsennettävä kala ja vielä tehtävä juusto-sienikuorrutus. Siis kolme osaa, josta sitten lopuksi liitetään yhteen ja gratinoidaan uunissa. Vaikuttaa isotöiseltä, ei kuitenkaan ole. Ja mikä parasta, tämän voi tehdä valmiiksi tunteja ennen tarjoilua, ja sitten kun vieraat tai ystävät ovat pöydässä  vuoka toviksi uuniin ja voilà! ruoka on valmis tarjoiltavaksi. 

Alunperin ruokalaji on (kai) tehty merianturasta. Ja juustogratiinissa pinnalla on keisarillisissa kattauksissa ollut hummeria ja tryffeleitä, mutta korvasin ne vaatimattomimmilla ja edullisimmilla raaka-aineilla (Hangasojan tatit ja pakastekatkaravut pelittivät oikein hyvin). Nimensä tämä klassikkoruoka on saanut Napoleonin rakastajattaren (puolalainen kreivitär Marie Walewska (1786–1817)) mukaan.

Ja Engel!! Pitäisiköhän joku patikkareissu suunnitella taas Alsacen kukkuloille. Engel ja moni muu Alsacen viini on meille kovasti mieleen. Tätä rieslingiä ei olla ennen ´tavattu´, mutta soisimme jälleen kohtaavamme.

Mutta ennen Alsacea ja ennen Keski-Eurooppaan suuntautuvia haaveita/reissuja, meillä on tammikuussa tiedossa/aikeissa ensin mökkireissu (vihdoin hiihtämään??) ja loppukuusta myös vuoden 2025 ulkomaan reissu!

Joulu

Hiljalleen joulusta luopumista

Syksyllä suuret tuulet! Sellainen tuli mieleen tänään keskipäivällä kulkiessa Rajakylän ja Mustasuon liukkailla teillä. Ilma tuntui tuulenpuuskista huolimatta jotenkin väljähtyneeltä, niinkuin tänään joulukin. Tunnelma on hailakka, tosin illan tullen vain kaipaileva. Ikävähän se jo…

Lämpöasteisessa, eilisen vesisateen jälkeen, lumipeitteet menettäneessä lähiömaisemassa tepastellessa (ja jälkikasvua vielä aatellen) tuli väistämättä miettineeksi muutakin kuin nastakenkien jälkiä jalkakäytävillä. Mielessä olivat hiilijalanjäljet, vesisateiset joulut ja lastenlasten elämä silloin kun he joskus mahdollisesti ovat isovanhempia… ehkä juuri sää teki tapaninpäivästä vähän ”vesittyneen”.

Toisaalta kun takana on viiden päivän juhlaruokakokkailu brunsseineen – olkoonkin että hyvin paljon olin tehnyt puolivalmiiksi – niin tänään jo ihan mukava kaksistaan omiin ”asetuksiin” järjestelyssä kodissa elellä ja kokata. Semminkin kun viimeöinen uni oli piiiiiitkästä aikaa riittävä. Sellaista osaa arvostaa kun on ollut vähän aikaa ilman.

Tavallaan jouluruokaa vielä tänäänkin: pizzaa, johon tein tomaattikastikkeen luomusti, itse, ja sitten kaikkea rääppiäistä: graavilohiviipaleet, savuporoa, katkoja, juustojen jämiä… Tuli ehkä parasta – oikeasti – kotipizzaa ikinä.

 

[Otsikkokuvassa kotipiha aattona. Enää ei todellakaan ole noin kaunista, kimmeltävää.]

Joulu Ruoka ja viini

Nyt joulu

Joulu. Onhan se vielä, itse asiassa juuri NYT.

Taas kerran havahdun siihen, että joulu on parasta sitä odottaessa, tai sitä kohti mennessä. Kuinka usein olenkaan lainannut kuuluisaa maailmankirjallisuuden tunnettua hahmoa, joka toteaa: ”Hetki ennen hunajapurkin avaamista on paras”.  Nalle Puhin lähtemättömään lausahdukseen voisin oikeastaan lisätä, että jännittävin. Elämä on opettanut, ettei voi toivoa mahdottomia, se on opettanut varomaan luottamista siihen, että kaikki sujuu hyvin, se on ehkäissyt kuvittelemaan, ettei tapahtuisi jotain odottamatonta. Aina on osattava epäillä, tuleeko kaikki sittenkään menemään niin kuin toivot, luulet, ajattelet. Aina voi ja usein sattuukin jotain odottamatonta, ikävää, peruuttavaa…

Ja kuinkas sitten kävikään!! Me kaikki yksitoista olimme kuin olimmekin yhteisen, ison, aika juhlallisenkin joulupöydän äärellä. Nauravaisen, aika ajoin aika ääneekkäänkin perheen kesken. Mutta me kaikki, yhdessä, ilman flunssia tai muuta akuuttia huolta. Ja Emmiliinikin viihtyi vallan mainiosti. Semminkin kun serkut pitivät seuraa ja leikkivät kaverina lattialla aina kun oli taukoa ….

[Kuvassa on Totti. Meidän uusin tonttu, jonka ostin Pienestä joulupuodista jo marraskuun puolella. Se on kohta kuukauden kiikkunut takkahuoneen katosta. Ja saanut ihastuneita kommentteja osakseen. ]

Ruoka oli hyvää.  Perinteistä. Ainakin meillä perinteistä. Paitsi jälkkäri. Sisareni toi tullessaan kakun! Eikä mitä tahansa suklaakakkua tai kermavaahtokuorrutteista höttöä. Tällainen taideteos, installaatio, käsityötaidon ja kärsivällisyyden hedelmä, ”herkkukori”. Ja nuo macaronsit!  Eikä siinä kaikki: siihen kuului kolme pientä leivoskakkua kaikille pöydässä olleille muksuille. Kolme pikkutäykkäriä lapsille. Emmiliinille tietysti sokeriton. Olimme tovin ihan hiljaa kun näimme sen.

 

 

Jouluaatto 2024

Parmesankeksit
Lohimousse ruisipsillä
Kurkkua ja pateeta
Cheddarkalat

Graavilohta
Mätimoussea
Mustaherukkasilliä
Fenkolisalaattia
Paahdettuja perunoita

Lasten oma salaatti

Saaristolaisleipää
Joululimppua
Suolakidevoita

Poronpaistia ja kastiketta
Korvasienimuhennosta
Lanttulaatikkoa
Porkkanalaatikkoa

R:n Joulukakkua  (kuvissa)
Rolling Cheese ( Gorgonzola Dolce ja La Tor)

Ehkäpä huomenna kerron jotain viimeisen viikon aikana nautituista viineistä, vaikka vinkkinä uudenvuoden illallispöytään.