Erilaisia perjantainpuuhia

Päivän teemana on UUSI TULOSTIN/SKANNERI! Jihuu! Ihan uudella levelillä on kaikki kuvahommat, pikku yritykseni paperityöt, kirjeet, viestit ja ehkä jopa pienet valokuvataulut kodin seinille. Epson 8500 on melkein kaikilta osin toiminnassa. Aika vähän ärräpäitä tähän mennessä. Ja koko ajan homma etenee. Että sitä voi ihminen olla iloinen tuollaisesta teknisestä uudesta vempaimesta.

BTW: Olettekos jo katsoneet nämä? – Ihan hillittömän hauskoja, hellyttäviä, hienoja kuvia: maailman hauskimmat luontokuvat.

Tänään myös influenssarokotus. Vuotta vanhempana olisin saanut kaupungin piikkiin rokotuksen, mutta päätinpä kuitenkin vaikka maksaa siitä, ettei tauti iskisi. Viime aikoina kun näitä rokotteita on tullut hankituksi ihan nelinkappalein, niin mikseipä vielä tämäkin. Sellainen huomio Terveystalon käytäviltä ja auloista, sekä ruokakaupasta kaupungilla: olipa paljon maskillisia. Tätä se taas on. Minä olen hoksannut talvikamppeita ja laukkuja esille ottaessa, että kaikkien taskuissa on vähintään kaksi maskia. Siihen keväällä jäätiin, en haluaisi palata.

Nyt jatkamaan tulostimen kanssa puuhastelua, ” Vain elämäätä” meillä ei ole enää pariin perjantaihin katseltu.

Parhaimmillaan parasta

Auringonlasku työhuoneeni nurkalta … Olisinpa ollut rannassa. Päivällä olinkin. Kyllä syksy parhaimmillaan on parasta. 🙂

Tänään jatkui Linnea Vihosen ”Yhdessä pöydässä” -kirjan mukaan kokkailu. Vähän kuin varaslähtö tai koe-erä pyhäinpäivän pöytään: paahdettu kurpitsapelti, paahdettu feta-chilitahna ja lisäksi sitruuna-mustakaali. Ohje on hokkaidokurpitsalle, mutta minä tein myskikurpitsasta koska sitä oli kaupassa ja koska pidän siitä enemmän. Ohjeet kaikkiin kolmeen on nettikeittokirjansa nettiversiossa, joka avautuu (ainakin nyt) ihan noin vaan. KLIKS

Olen kyllä joskus ravintolassa saanut lisukkeena mustakaalta, mutta enpä ole ennen itse tehnyt. Se on lempeämmän makuista kuin lehtikaali, oikein hyvin sopi tähän kokonaisuuteen. Ohi ohjeen ripottelin valkosipulien päälle vähän suolaa ja pienen tilkan oliiviöljyä. Tämä setti voisi olla pyhäpäivän liharuoalle hieno sadonkorjuuajan lisuke, mutta näin arkena kasvisruoka riitti ihan hyvin. Ja tänä syksynä minun ruokavalioni suhtautuu lempeästi jopa kaaliruokiin.

Ainolan puiston Kiikkusaaressa on yksi kyynelkoivu [´Betula pendula Youngii’]. Kaupunkiopppaan kierroksella tämä tuli tutuksi, – toki aiemminkin sen olin nähnyt kymmeniä, jollen satoja kertoja (Toivoniemessä 80-luvulla asuessamme juoksulenkkini meni tämän ohi), mutta enhän sitä ollut mitenkään noteerannut. Aika itkuisen näköinenhän se onkin, eikö?

Tänään se oli vielä ihan vihreä, kun taas melkein vieressä kasvava Oulun ehkä komein riippakoivu on jo hyvinkin syksyisessä lehtivärissä.

Muistikuvia Oulu Valokuvaus

Paperi- ja kuvahommia

Pakkasaamuna oli niin kaunista, tyventä, tuulentonta., mutta olinkin autolla liikkeellä ja menossa henkilökuvauksen tekemään, joten enpä sitten voinutkaan jäädä ulos kuvailemaan. Ihan mukava potrettikuvaustuokio oli. Eikä kestänyt kauaa, joten takaisin kotiin. Ja sitten pyörällä ajan kanssa ulkoilemaan.

Nyt alkaa kyllä olla siinä rajoilla, että Helkamani on aika siirtyä huoltoon, ja minun siirryttävä tepasteluhommiin. Ja aktivoitava salikortti. Muttaku. Saapa nähdä saanko aikaiseksi. Satais lumen ja tulis ladut. 😀 Mökillä jo sataakin…

Iltapäivällä Juniori piipahti muksujen kanssa. Sen verran, että ehtivät sohvatyynyistä tehdä majat, tai Eevis teki kioskin, josta myi aamu- ja iltapalaa. Minullakin oli pentuna mielikuvituskioskeja ja ravintoloitakin, ja sitten vähän isompana kavereitten ja veljen kanssa pystytettiin talleille ihan oikeakin kioski. Jospa tässä joku päivä etsisin siitä kuviakin.

Kuvien skannailu on nyt kyllä vähän mahdotonta, kun kopio-tulostus-skannerikone (melkein 15 vuotta vanha) hajosi. Uusi on kyllä jo tilauksessa, – nyt juuri sille kun on monenlaistakin tarvetta. Kalenterimyynti ja sitä myöten (paperi)laskutus, historiatoimikuntahommat ja erityisesti kuvatoimitus edellyttävät skanneria ja tulostusmahdollisuutta. Ja äidin biografiakin, joka alkaa vihdoin olla loppusuoralla. Ainakin tekstin osalta. Kuvat siihenkin olisi saatava digitaalisina, siis joko kuvattava tai skannattava, ja ennen kaikkea etsittävä ja valittava.

KALENTERIOSTOKSILLE

Kalentereista puheenollen. Hoksautanpa, että nyt sekä Saariselkä kuvissa että Oulu kuvissa -seinäkalenterit vuodelle 2023 ovat lokakuun ajan tilattavissa ennakkotilaushintaan. Linkkien takaa tarkempia tietoja.

Tänä vuonna Oulu-kalenterin tilaajille laitan mukaan myös viisi kappaletta Oulun kauniit vanhat rakennukset -postikortteja.

Rotissöörit Ruoka ja viini

Rotissöörien kanssa antiikissa

Italica Taberna. Ja rotissöörit. Ja antiikin menu.

Olen kylläinen, iloinen, ruokaystäviä nähnyt, jutellut, kuunnellut, nauttinut.

Tänään Oulun voutikunnan 18 ensiksi ilmoittautuneelle jäsenelle (ei aveceja) oli tarjolla Italica Tabernan, meidän kesäkuussa testaaman uuden oululaisen-italialaisen ravintolan päivällinen. Ei ihan talon ”normi”menun mukaista, mutta saimme ruoan oheen ruokahistoriaa, tarinoita ja makuja antiikin tapaan, makuja ilman suolaa ja suklaata – ihan kuin antiikissa.

Neljän ruokalajin menu oli mielenkiintoinen.

Alkuun antiikin lihapullia, maitomunakasta, gratinoitua ricottaa
Nyt toivon, etten olisi ottanut sitä kolmatta pientä lihapullaa, vaikka olivatkin oikein hyviä.

Pastana oli Lasagne Apicuksen tapaan (Apicus oli antiikin ”keittokirjailija”).

Pääruokana possun paisti hunajalla (Spalla di Maiale alle Mele in Bellavista)

ja jälkkäriksi viikunoita, taateleita ja mustaccioli (suklaakeksejä, mutta kun antiikissa ei ollut suklaata, niin keksit oli valeltu hunajalla).

Kaikkinensa vähän joulufiilis jäi menusta. Ja kylläinen olo. Joko mainitsin siitä?

Niin se kuulkaa minäkin hyvässä seurassa ja oivallisten lisukkeiden (omenakastike ja haudutettu endiivi!!) kera söin lautasellisen possun lihaa.

Marta e FIlippo – ravintoloitsijat, tarjoilijat, tiskaajat, ploggaajat – tekevät kaiken kahdestaan. Edelleen toivon heille kaikkea hyvää ja menestystä Oulussa.

Ja rotissöörielämän jatkuvan.

Niitä näitä

Syyspäivä vanhoilla poluilla

Aika lailla näissä merkeissä mennyt tämä päivä. Vanhaa kirjeenvaihtoa, haastatteluja.

Muutamia helmiä vanhempieni ja isovanhempieni kirjeenvaihdosta vielä löytyi.

Vanhoja ja uusia kuvia. Tilaustöitä, haastekuvia, historiankirjoitusta, ja historian lukemista.

Kynttilänvaloa. Kevyenliikenteen väylät keltaisina. Kovaa vastatuulta, mutta myös myötäistä.

Hyvin tavallisia syksyisiä elementtejä elämässäni nämä olleet ”aina”.

Niitä näitä Ruoka ja viini

Ei ainoastaan hyvää lihaa

Kampot-pippuri! – Tämäkin se piti vielä kokea ja kokeilla. Ja kannattihan se. Toki olen tullut keittiössäni toimeen ennen kuin koskaan olin kuullutkaan moisesta:

Kampotin ja Kepin maakunnissa sataa paljon ja säännöllisesti,
sadekausi on kuivaa kautta pidempi. Alueen pinnanmuodostuksen ansiosta viljelmät
on voitu sijoittaa kukkuloiden rinteille ja vuorten juurille jossa kasvualusta
on paras mahdollinen. Tämä vaikuttaa suoraan laatuun, erityisesti sen aromiin
ja tasapainoiseen tulisuuteen.
Kampot pippureilla on ainutlaatuinen maku ja tuoksu jonka takia se erottuu muista pippureista.

Kuulostaa vähän viinin/viinitilan raportoinnilta/mainokselta, eikö? – Mutta kyse on Kambodžassa tuotetusta pippurista. En (vieläkään) tiedä ko. maasta juuri mitään, en osaa sijoittaa sitä kartalle (jossain Aasiassa, eikö?) mutta nyt tiedän, että siellä kasvaa pippuri. Sinnekö sanonta ”Missä pippuri kasvaa?” viittaakin? – Ei, ei se ihan juuri sinne viittaa, Aasiaan kuitenkin.

Joka tapauksessa pippureissakin on eroja. Tämän asian äärelle tulin hankkiutuneeksi, kun toissapäivänä kävin hakemassa eilisiin ”Laidunkauden lopettajaisiin” jotain hyvää grillattavaa. Minähän en ole mikään grillauksen osaaja, vaan se on Pehtoorin erityisosaamista. Usein ideoin, marinoin, teen tykötarpeet, mutta mies grillaa. Ajatuksenani oli, että olisi vartaita… Mutta tulin lihakaupassa johdatetuksi varmemmille vesille tai siis ohjeistettua hyvän vaihtoehdon äärelle. Toki meillä oli vartaita, mutta ei mitään sekavartaita, vaan kuvelihaa (flank steak) Black Angus. Pyytämättä lihakauppias ”siivosi” lihan valmiiksi ja neuvoi paistotavan ja lämmön. aika perinteisellä marinadilla liha lepäsi yön jääkaapissa: öljyä, valkosipulia, kotipihan yrttejä ja savupaprikaa (sweet), vähän suolaa ja Kampot-pippuria. 😀

Taas kerran viikonlopun ruoka-asioissa Torin Lihamestarin kivijalkakaupassa asioin. Onhan kaupasta ollut täällä moneen kertaan (esim. täällä (Liha-kurpitsapata) ja täällä) ohi mennen puhetta, mutta nyt kyllä on jo ”pakko” vinkata vähän perusteellisemmin.

Kauppahallin remontin (2018) jälkeen Lihamestari muutti Isollekadulle, mikä merkitsi myös valikoiman laajentumista. Hiljalleen peruslihatuotteiden oheen on tullut monia erinomaisen hyviä juttuja: valmiit burgerboxit vapun ja uudenvuoden aikoihin (toki muulloinkin), erityisesti pääsiäisen aikaan monenlaiset lammastuotteet, tietysti joulukinkut (jotka eivät kyllä kuulu meidän keittiöön tai ruokapöytään…), ja sitten monia mukavia gourmet-herkkuja, joita ei juuri muualta Oulussa löydy: mmm. sitruunapastaa, erinomaista tomaattisäilykettä (Mutti on hyvää, mutta jotain vielä parempaa), anjovista (vitello tonnato vaatii sitä, niin ja sellainenkin ”pikkujuttu” että ko. kauppa on Oulussa suunnilleen, ehkä, varmastikin ainoa, jossa on sitä vitelloa), punaviinikastikejauhetta (ehdottomasti kannattaa kokeilla), hanhenmaksaa (ks. eilinen menu!), pancettaa.

Ja on mainittava erikseen, että kaupan nettisivulla on myös monia reseptejä, grillausohjeita ja vinkkejä.

Ja juttu, josta on pitänyt kirjoittaa jo monta monituista kertaa, olen ottanut parikin kuvasarjaa aiheeseen liittyen, mutta löydänkö niitä kuvia nyt?- En. Mutta kerron silti. Lihamestarin pakastealtaista löytyy pizzapullia. Yhden pizzapohjan ”pulla” maksaa kaksi euroa. Meillä on näitä pizzapohjan tekoon tarvittavia palleroita ”aina” pakkasessa. Aamulla pitää muistaa ottaa tarpeellinen määrä sulamaan jääkaappiin, puolelta päivin nostaa ne huoneenlämpöön ja iltapäivällä sitten vain kaulita ohuen ohuiksi pohjiksi (ja ohuen pohjan aikaansaaminen on vallan helppo juttu). Usein teen tomaattikastikkeen itse, tuunailen vähän, mutta kaupassa on myös valmiita tomaattikastikkeita ja vastikään olen löytänyt pakastealtaista myös valmiiksi raastettua pizzamozzarellaa. Onhan se Valionkin ihan kelpo, mutta vielä parempaa, kauniisti liki rapeaksi ruskettuvaa on tuo lihamestarilta löytyvä. Ensi kerralla kun teen laitan kuvan!

Ja siitä pippurista vielä. Tänään testasin sitä tomaattisalaatin ylle: ja kyllä. Toimii. Se ei ole liian ”pippurista” 🙂 , se on aika hedelmäistä, voikohan pippuri olla hedelmäistä? – No minusta voi.

Joskus näkee ruoka/naisten lehdissä haastateltavan kokkeja, julkkiksia tai ihan taviksiakin, ja heiltä kysytään, ”mitä sinulta aina löytyy keittiöstäsi/jääkaapistasi?” – Minä voisin vastata, että fetaa, pastaa ja pippuria. Ja sitten jos voisi vielä sanoa vaikka seitsemän ainesta niin tomaatteja, kahvia, vettä, juustoa (fetan lisäksi ainakin pecorinoa), kurkkua, leipää (vaikken sitä juuri nykyisin syö) ja jotain pientä makeaa (tumma suklaa, keksit, pienet pullat, laku).

BTW, millainen on sinun top3 tai top10 ruoka-ainesta, joita löytyy ”aina”. Nyt kun meitä on kehotettu varmuusvarastojen hankkimiseen, niin mitkä on ne perusruoka-ainekset, joita sinulla on? – Kerro ainakin top3. 🙂

Niitä näitä Reseptit Ruoka ja viini

Laidunkauden lopettajaiset

Monien vaiheiden jälkeen kävikin niin, että meillä oli tänään ruoka”vieraita”. Päätimme Pehtoorin kanssa jo alkuviikosta, että tänä viikonloppuna on ”laidunkauden lopettajaiset”, joiden jälkeen pihan hiiligrilli saa hupun ylleen ja isännänviiri lipputangosta laskettaisiin, kunnes vappuna taas nostettaisiin salkoon. Lopettajaisten odotettu muonamahvuuden määrä on pitkin viikkoa vaihdellut kahdesta kuuteen, ja tänään sitten meitä oli neljä. Juniori & Miniä olivat vapaalla ja minulla halu kokkailla aikuisten ruokaa viikonloppuna.

Menusta tuli – etten sanoisi – aika vaihteleva. Ei oikein mitään muuta ”punaista lankaa” kuin että halusin kokeilla jotain uutta ja tyhjentää kaappeja.

Pääruoka siis lihaa ja tykötarpeita – niihin palaan huomisessa postauksessa laajemminkin – mutta tuo jälkkäri: Eton Mess tulkoon esitellyksi nyt.

Tämä englantilainen, tyypillinen niin monissa romaaneissa mainittu klassikkojälkkäri on jäänyt koekeittiössäni testaamatta. Ehkä en ole sitä koskaan maistanutkaan, en ainakaan niillä neljällä Englannin reissullani, jotka on tullut tehtyä (Bournemouth 1973, Brighton 1974, muutama vuorokausi telttaretkellä 1980 ja kymmenen vuotta sitten Pehtoorin ja tyttären kanssa Lontoossa)

Mutta tänään on Eton Mess nautittu ja arvosteltu. Kyselin kommentteja, jotta voisin täällä mainita, mihin Miniä totesi, ”olen ottanut kaksi kertaa lisää, tarviiko muuta sanoa?” Ja löytyihän meiltä sitten vielä sanoja, marenki tekee ruoasta mukavan rapeaa, kermaista, mutta kummallisen kevyttä, raikasta ja makeaa… Ja minä voisin vielä lisätä, että mahdottoman helppo tehdä (jos on yleiskone).

Tämä on sukua Pappilan hätävaralle ja Pavlovalle, mutta höttöisempi, ilmavampi. Ehkä perinteisin versio tästä kuuluu tehdä mansikoista, mutta meillä oli tänään vadelmia ja pensasmustikoita. Ei valittamista.

Eton mess -reseptejä on netti pullollaan. Minä sovelsin Arlan sivulla ollutta. Mansikkavaiheen jätin väliin, käytin tuoreita marjoja (mustikka ja vadelma), pistaasirouhetta oli, mutta yrttipenkin sitruunamelissat ovat jo aikaa sitten paleltuneet, joten ei mitään vihreää… Enkä ollut muistanut ostaa valmiita marenkeja, joten takaisinpa aamusella nekin. Mukavan sitkeitä tuli marengeista.

Mistä nimi tälle jälkkärille? – Mikä ihmeen ”Etonin sotku”? Tämä on siis perinteinen englantilainen jälkiruoka, josta on kirjallisia tietoja jo vuodelta 1893. Silloin ja sen jälkeen tätä tarjoittiin Eton Collegessa vuosittaisen krikettimatsin jälkeen. Wikipedia tietää kertoa myös tällaista:

In recent times, ”Eton mess” has often been used by commentators in the media to describe political infighting within the UK Conservative Party over issues such as Brexit. Eton mess is used because a number of Conservative politicians were educated at Eton College.

Helppoa, hyvää höttöä on tämä. Teen vielä kun muksutkin ovat kanssamme syömässä.

Niitä näitä

Aika rientää

Se on siinä ja siinä, onko paniikki alkamassa. Tänään (taas) olen todennut, että aika menee ihan liian nopeaan. Hämärästi, ihan mahdottoman hämärästi muistan ajan, jolloin toivoin, että aika kuluisi edes vähän nopeampaa. Että täyttäisi 18 v. ja toisaalta saisi ajokortin ja toisaalta pääsisi oikeasti (ei vain vanhan naaman takia) Seurahuoneelle. (Minulla ei koskaan ollut väärennettyjä henkkareita, kuten niin monella muulla lukiokaverilla; kunhan laitoin bleiserin päälle ja tukan vähän jotenkin kiinni, niin kyselemättä pääsin sisälle: tanssittiin ja juotiin 17-vuotiaana bacardicolaa siinä kuin oltaisiin ”oikean” ikäisiä. ”Rupsahda rauhassa… ” )

Ajan nopeaa kulumista tuli odotettua myös kun odotti tulevansa joskus maisteriksi, raskaaksi, saavansa ensimmäisen kirjansa julkaistuksi, pääsevänsä lomalle, saavamme talon valmiiksi, joulun tulevaksi, hammaslääkärireissun olevan ohi, … ties missä kaikissa vaiheissa on tullutkaan toivoneeksi ajan nopeampaa kulumista. En toivo enää. Toivon vain, että ehtisin ajan mukaan, että ehtisin tehdä kaiken, mitä haluaisin, tai edes, mitä olen asettanut tavoitteekseeni tehdä. Mutta en ehdi. En millään.

En edes yhdessä päivässä ehdi sitä mitä aamulla aioin.

Mutta onko tässä kyse myös siitä, että olen vihdoin oppinut, että ei tarvitsekaan, ei tarvitse edes yrittää?

Ehkä se, että käytin tänään, aika aamuvarhaisella, (jolloin Limingantullin Prismassa ei edes ollut juuri ketään muita,) melkein kokonaisen tunnin kaupassa, oli tällä kertaa taustalla tällaisiin ajatuksiin. TUNNIN yhdessä marketissa! Etsin ja tutustuin, harkitsin ja taas etsin. Ja inspiroiduin.

Hyvä on, ostin – taas – kynttilöitä. Ja leipää – se on nyt kyllä muutaman viikon jälleen ollut kiellettyjen asioiden listallani, mutta kun neljättä kertaa kuljin lämpimän hapanjuurileivän ohitse, tulin ajatelleeksi, että kerrankos sitä! Ja taas pari tervettä minuuttia elämässä on menetetty, tai noh, tiedä häntä.

Eihän tänäänkään – taaskaan – kaikki mennyt niinkuin olin toivonut, ja johon olin valmistautunut (hedelmäsalaattiainekset, värityskynät, luettavat kirjat ja pelattavat pelit valmiina), mutta silti on ollut ihan hoppupäivä. Ja samalla odotan huomista, valmistelen sitä: kohti uusia pettymyksiä ja kiireistä oloa? – Höpö höpö. Nyt hyvä perjantai-illan levollinen olo. Kuten Maria Veitola suunnittelemassaan Roosa-nauhassa toteaa: ”Meillä on vain tämä hetki”. Muistetaan se.

Historiaa Niitä näitä Puutarhahommia Reseptit Ruoka ja viini

Puita, perunoita ja bestsellereitä

Rauhallinen, tekevä torstaiarki täällä tänään.

Kuvahommia melkein koko päivän, mutta sen verran kuitenkin olin maantien päällä, että oli hyvinkin tarve lämpimälle ruoalle. Ja Pehtoori, ulkotyöläinen, nyt ainakin oli nälissään. Täällä meidän kujalla on menossa varsinaiset harvennushankkuut. Pehtoori sen oikeastaan aloitti, kun tilasi puunkaatajamiehet tontillemme: toissapäivänä lähti kaksi kuusta autotallin takaa ja sitten iso, jo lahoamisuhan alla oleva valtava sembramänty takapihalta. Ja koivujen harvennusta jo suunnittelivat. Ja sitten sekä vastapäisestä että viereisestä naapuristamme on nyt tilattu samat puunkaatoammattilaiset hommiin. Avaraksi käy maisema Rantapellossa. Ja lehdettömäksi: monia peräkärryllisiä lehtisäkkejä on lähtenyt Ruskoon… Puutarhuri oli siis nälissään.

Niinpä tein sienisalaattia (Hangasojan haaparouskut), vihersalaattia ja vuoallisen perunagratiinia, Pehtoorille vielä tuoremakkaraa samalla uunin lämmityksellä.

Perunavuoka on melkein klassikko meidän keittiössä. Muistaakseni ohjeen toi L., joka on jo parikymmentä vuotta asunut Turussa. Ohje on myös LappItaliassa, mutta kirjoittelenpa sen nyt tähänkin. Esim. syksyisten pataruokien oheen oikein hyvä lisuke.

Vuohenjuusto-perunagratiini

1 kg jauhoisia perunoita
3 dl ranskankermaa
200 g vuohenjuustoa
suolaa
mustapippurirouhetta
nokare voita

Voitele uunivuoka ja lämmitä uuni 175 asteeseen.
Kuori ja viipaloi perunat. Leikkaa myös
vuohenjuusto viipaleiksi. Lado puolet perunoista
vuokaan, ripottele suolaa ja pippuria perunoille,
ja kaada noin puolet ranskankermasta perunoiden
päälle. Levitä vuohenjuustoviipaleet ja niiden
päälle loput perunat, suolaa, mustapippuria
ja loput ranskankermat. Laita vuoka uuniin noin
1½ tunniksi. Anna gratiinin vetäytyä kymmenisen
minuuttia ennen tarjolle asettamista.

* * * * * *

Viime viikolla tuli taas, kylläkin pitkästä aikaa, yksi kysely, että olisiko minulla myydä kirjoittamaani Oulun onnikkaliikenteen historiaa… Mutta eihän sitä ole ollut pitkään aikaan, ei moneen vuosikymmeneen, – kirja ilmestyi jo vuonna 1987. Mutta vilkaisinpa Antikvaarista, josta tänään tuli ilmoitus heidän hakujärjestelmänsä uudistuksesta, olisiko siellä nyt myynnissä tätä bestselleriä.

Kirjasta otettiin aikoinaan 800 kappaleen painos, josta isäni osti ja jakoi varmaan neljänneksen ympäri Suomea, mutta silti kirjaa kysellään vuodesta toiseen, eikä sitä juuri ole divareissa ollut. Mutta nyt oli. Useampikin kappale, ja edelleen suunnilleen samaan hintaan kuin uutena, paitsi että signeeraamani kappale on ihan hintava!!

Näytti siellä olevan muutakin tuotantoani (ks. täällä), mutta ei esim. LappItaliaa, jota myös edelleen kysellään. Perheen kans pohdittiin, että pitäisköhän ottaa uusintapainos tuosta onnikkahistoriasta ja ryhtyä myymään signeerattuja. Tienaisi enemmän kuin Saariselkä-kalentereilla. 😀

Niitä näitä

Lokakuu on väri

Lokakuu on väri…

Vai olikohan se sittenkin niin, että väri on lokakuu. Joku runo alkaa noin. Yhdessä/jossain minun paristakymmenestä runokirjastani on runo, jossa on tuo säe. Mutta minä en muista. Enkä edes sitä kumminpäin tuo on.

Eikä kirjoista voi hakea rivejä tai säkeitä googlaamalla. Niin kuin kirjojen paperikuviakaan ei voi suurentaa kahdella sormella laajentamalla. Se on vahinko, ehkä.

Joka tapauksessa tämä lokakuu on ollut minulle värejä täynnä. Muistelen, että viime vuonna oli enemmän harmaata. Tai ehkä minä vain en niitä nähnyt.

Tässä päivässä on ollut paljon ”ehkiä”, ja melkein kaikki ne sellaisiksi jäivätkin. Enkä oikein pidä sellaisesta. Yleensä ´kyllä´ tai ´ei ovat parempia vaihtoehtoja kuin ”ehkä”´. Epätietoisuus ei ole mun lempiasetus.

Monena iltana olen (taas) vetäytynyt viimeiseksi tunniksi kutomaan ja kuuntelemaan kirjaa, se on hyvä keino rauhoittua, ja viides riddari alkaa olla pian kaarrokkeessa asti: paras ja kurjin vaihe yhtäaikaa vielä edessä, mutta kummasti olen jo miettinyt, että jotain vielä tulevalle talvelle haluan neuloa, jotain muuta kuin sukkia. Ei siis ihme, että olen viettänyt aikaa pari viikkoa sitten löytämäni Islantilaisneuleet FB-ryhmän kuvia katsellessa. Ryhmässä on yli 34 000 jäsentä, joten riddareita, alasuqineja, sumuneuleita, gledejä, puunvuosia ja palatsineuleita riittää ihailtaviksi. Myös Villahullun sivuilla olen piipahdellut, samoin Jenna K(osteti)n Ihtiriekkoknits ja Neulottu Kalevala neuleet (kuten myös hänen kirjansa) kiehtovat. Kyllä vielä jollekin islantilaisneuleen teen… Juniorilta se vielä puuttuu. Ehkä.

Ja ”käsityötä” on myös blogin ja muiden nettisivujen uuden julkaisusysteemin käyttöönotto tai siis vasta opettelu (tässä postauksessa mm. ”artikkelikuva” otettu käyttöön). Olen unohtanut sen ihan kokonaan ja pian se on jo pakko; olisi siis hyvän sään aikana valmistautua. Huomenna sitten taas sitäkin. Ehkä. Huomiselta kun peruuntui iltapäiväksi toiveissa ollut muksujen touhutuokio meillä. Onhan tuossa kyllä muuta touhuamista tiedossa, siivouspäiväkin on sitten otettava vakavasti. 😀