Valokuvaus

Haasteena ”Helmikuu on helmi”.

– Vai helmiäinen?

(Kimallus näkyy klikkaamalla kuva suuremmaksi)

Haastekuvana oli Elegian ylläoleva kuva. Vastaukseni on jyrkkä. Jyrkkä kontrasti.

(Klikkaamalla kengät vielä suurenevat.)

Kiinassa on ”moni”.

(Klikkaamalla kuva suurenee. Moni näkyy paremmin.)

Elämää Marsissa? (klikkaa kuva isommaksi näet pienet (vihreät) miehet :))

Haasteenamme on tällä kertaa katkelma Marjo Niemen romaanista Miten niin valo (Otava 2008).

”Lähellä oleviin ihmisiin on joskus pitkä matka muiden kautta. Ihminen haluaa apua, että joku näkisi piilotetun, tiedostamattoman, syvimmän. Lähellä näkö häviää, korvat muurautuvat umpeen. Mutta ettei aina tarvitsisi rakkaimmalle vääntää kaapelista, puhua kielillä, jokaisella, maalata talon seinään, leipoa leipään, kutoa sukkaan, piilottaa pakettiin, kun jokin olisi joskus helppoa, vaivatonta, kun yhteys olisi luotu lumesta kaikkina vuodenaikoina, lehdet haravoitu, kun saisi yhteyden joka olisi aina auki. Eikä saa. Ja pitäisi. Ja siinä sitten ihmiset lähekkäin, valovuosien päässä ja jokaiseen sattuu.” (ss. 107-108)

Kuinka ollakkaan tämä(kin) teksti toi mieleeni ruoan, syömisen. Yhteisellä aterialla voi löytyä se yhteys.  Suunnilleen näin:  ”Leivoin sinulle leivän, ota lasi viiniä, istutaan… Kerro…”

(klikkaamalla kuva suurenee)

Valokuvatorstain vuoden ensimmäinen haaste on kolmen sanan tekstiote ”… silirimpsis, sileä tie…” Irwin ja Vexi Salmi tuskin ajattelivat tällaista maisemaa. … Tämä tie Kaunispään laelle oli itsenäisyyspäivänä 2008 sileä, mutta kovin samea ja sininen. (klikkaamalla kuvaa näkyvyys paranee edes vähän)

Sileä tie ylös

Sileä tie alas

Tonttu Tomafoi löysi kierroksellaan lämpöä huokuvan ikkunapaikan. (klikkaamalla kuva suurenee ja näet tontun muikean ilmeen).

Valokuvatorstaissa vuoden vierailleena kiittelen ja toivottelen Iloa ja valoa kaikkien Jouluun. Käy kurkkaamassa joulukuvia ja -reseptejä joulusivultani…

Valokuvatorstain 112. haaste on Tekstikatkelma

”Toisinaan minä inhoan sanoja. Ne ovat valtavan henkisen jäävuoren huippuja ja nythän me kaikki jo tiedämme miten Titanicin kävi. Pikimusta kuilu avautuu sen välillä mitä on olemassa ja mitä sanat yrittävät kuvata. Kaikki ilmiöt yksinkertaistetaan, ne naulataan sanoilla kiinni ja niistä tulee mustavalkoisia, ehdottomia.”

Katkelma on Emma Juslinin romaanista Frida ja Frida (Teos 2008, alk. Frida och Frida, suom. Jaana Nikula).
Viikon haasteena on kuvata jokin tekstin herättämä mielikuva tai kommentti.

Jostain kumman syystä minun mielikuvani on tämä. Olen nähnyt MIchelangelon Pietà-veistoksen Pietarinkirkossa uutena historianopiskelijana, olen nähnyt sen odottaessani esikoistani, olen ollut sen äärellä kahdestaan poikani kanssa, viimeksi näin sen uudenvuodenaattona 2006, jolloin olimme koko perhe Roomassa. Ja joka kerta olen sanaton. Minä vain nieleksin. En edes yritä selittää, sanat ovat turhia, eikä tämä kuvakaan ole hyvä, mutta juuri tällä kuvalla vain oli vastattava … Tässä on niin paljon.

Haasteena lasi. Klikkaa kuvaa näet tekstistä missä tämä kuurankukkasydän oli … 🙂